Otteita muistikirjastani -- Mahometin paratiisi ja piplian -- Kaunis
Damasko, maailman vanhin kaupunki -- Itämaisia näkyjä tässä vanhassa
kaupungissa -- Damaskon raitioliikenne -- Pyhän Paavalin kääntymys
-- Se "katu, jota sanotaan suoraksi" -- Mahometin hauta -- Miten
kristittyjä vihataan -- Kuinka muhammedilaiset pelkäävät saastutusta
-- Naamanin talo -- Spitaalitaudin kauhut.
Seuraava päivä oli kerrassaan ilkityö sekä ihmisiä että hevosia
kohtaan. Se oli toinen kolmentoista tunnin taival (mukaan
luettuna tunnin päivällislepo). Tie oli karuimpia kalkkivuoria ja
paljaimpia rotkoja mitä Syyriakaan voi tarjota. Kuumus väreili
ilmassa kaikkialla. Rotkoissa melkein tukahduimme polttavassa
ilmassa. Korkealla maalla oli kalkkivuorien heijastus häikäisevä.
Julmaa oli hoputtaa rampoja hevosia, mutta ei auttanut, kun oli
päästävä Damaskoon lauantai-iltana. Näimme vanhoja hautoja ja
tyyliltään omituisia temppeleitä, joita oli louhittu kovaan kallioon
äkkijyrkänteitten seinään korkealle päämme päälle, mutta emme
joutuneet emmekä jaksaneet kiivetä sinne ylös niitä tutkimaan.
Muistikirjani karut lauseet riittäkööt tämän päivän muista
kokemuksista:
"Lähdimme leiristä k:lo 7 e.pp. ja kuljimme kammottavan taipaleen
Zeb Danan laakson kautta ja rosoisten vuorten poikki -- hevoset
ontuen ja tuo arabialainen kiljukurkku, joka on melkein ainoa,
joka laulaa, ja joka kantaa vesipusseja, aina tuhannen mailia
edessäpäin, tietysti, eikä vettä, mitä juoda -- eikö hänestä
_koskaan_ lähde henki? Kaunis joki rotkossa, kahden puolen
taajassa granaattiomena-, viikuna-, öljypuu- ja kvittenitarhoja,
ja lepäsimme päiväsydännä tunnin Figiassa Bileamin aasin kuululla
lähteellä, joka on Syyrian lähteistä toinen suuruudeltaan
ja jonka vesi on kylmintä, mitä on Siperian ulkopuolella --
matkaoppaissa ei sanota, joiko Bileamin aasi koskaan tästä
lähteestä -- joku ehkä on pyhiinvaeltajia narrannut. Uimme siinä
-- Jack ja minä. Yhden sekunnin vain -- vesi jäistä. Se on Abana
joen päälähde -- se laskee siihen puolen mailin päässä tästä.
Kaunis paikka -- jättiläispuita ympäriinsä -- _niin_ varjoisaa ja
viileää, kun vain pysyisi hereillä -- suuri virta kuohuu koskena
aivan vuoren alta. Sen päällä on sangen vanha raunio, jolla ei
ole tiettyä historiaa -- otaksutaan siinä palvellun lähteen
jumalaa tai Bileamin aasia tai jotain muuta. Viheliäinen kylä
ihmissyöpäläisineen lähteen luona -- repaleita, likaa, kuoppaisia
poskia, taudin kalpeutta, mätähaavoja, esiinpistäviä luita,
silmissä tylsä, tuskallinen surkeus ja jokainen kaunopuhelias
suoni ja lihas päästä jalkaan ilmaisten kalvavaa nälkää. Kuinka
he hyökkäsivät luun kimppuun, kuinka he purivat leipään, jonka
heille annoimme! Kun näitä tämän kaltaisia hyörii ympärillä ja
vahtii joka suupalaa ahnain silmin ja vaistomaisesti nielaisee
joka kerran, kun me nielemme, ikäänkuin luullen noitten armaitten
palain luistavan alas heidän omasta kurkustaan -- kiiruhtakaa
karavaania -- en ainoatakaan ateriaa enää voi nautinnolla syödä
tässä surkeassa maassa. Ja kun ajattelen, että meidän vielä
täytyy kolme viikkoa syödä kolmesti päivässä _tämmöisissä_
oloissa -- se on vielä kovempi rangaistus kuin ratsastaa koko
päivä auringonpaisteessa. Yleisössämme on kuusitoista nälkäistä
lasta, joiden ikä on yhdestä kuuteen vuoteen, eivätkä niiden
sääret ole luudan vartta vahvemmat. Läksimme lähteeltä k:lo 1
j.pp. (lähde poikkeutti meidät ainakin kaksi tuntia syrjään)
ja saavuimme sille paikalle, josta Mahomet katseli Damaskoa,
siksi ajoissa, että mekin saatoimme kunnolla katsella kaupunkia,
ennenkuin täytyi lähteä liikkeelle? Väsyneitäkö? Kysykää
tuulilta, jotka kaukana tähteitä sirottelivat merelle."
Päivän räikeän paisteen vienontuessa hämäräksi katselimme allamme
leviävää taulua, joka on kuulu kautta maailman. Luullakseni olen
ainakin neljäsataa kertaa lukenut, että kun Mahomet halpana
kameelinajajana saapui tälle paikalle ja ensi kerran katseli
Damaskoa, lausui hän kuuluksi tulleet sanat. Hän sanoi, ettei
ihmisen ole suotu päästä muuta kuin yhteen paratiisiin ja että hän
mieluummin meni taivaalliseen. Hän sen vuoksi istui tähän ja katseli
silmäinsä iloksi tätä maallista Damaskon paratiisia ja lähti sitten
pois sen porttien sisäpuolelle astumatta. Mäelle on rakennettu torni
ilmaisemaan paikkaa, jossa hän seisoi.
Damasko _on_ kaunis vuorelta nähden. Se on kaunis rehevään
kasvullisuuteen tottuneiden ulkomaalaistenkin mielestä, ja voin
helposti ymmärtää, kuinka sanomattoman kaunis se mahtaa olla
silmissä, jotka ovat tottuneet vain Jumalan hylkäämän Syyrian
karuuteen ja autiuteen. Luulisipa todella syyrialaisen joutuvan
haltioihinsa hurjasta ihastuksesta tämmöisen taulun ensi kerran
avautuessa hänen eteensä.
Korkealta mäeltä näkyy edessä ja alla muuri alakuloisia vuoria,
joilla ei mitään kasva, räikeän helottavina auringonpaisteessa.
Vuorimuuri aitaa helmaansa tasaisen kellervän hiekkaerämaan,
joka on sileä kuin sametti ja jolla risteilee hienoina viivoina
tien tapaisia, joilla kameelijonoja ja vaeltavia ihmisiä matelee
hiljalleen eteenpäin. Aivan erämaan keskellä on aaltoileva ala
vihantaa lehvää ja aivan sen sydämeen on pesinyt suuri valkoinen
kaupunki, hohtaen kuin helmistä ja opaaleista muodostunut saari
smaragdimeressä. Semmoinen on se taulu, joka siinä leviää etäällä
allanne, kaukaisuuden vienous sävyillään, auringonpaisteen
ihannoimana, voimakkaat vastakohdat vaikuttavuuttaan kohentamassa,
ja yllä ja ympärillä levollisuuden raukaisevaa tuntua, joka antaa
sille henkevyyttä ja saa sen paremminkin näyttämään kauniilta
kangastukselta niistä salaperäisistä maailmoista, joissa unissamme
käymme, kuin karkean, arkimielisen pallomme todellisuudelta. Ja
kun muistelette, kuinka päättömät taipaleet olette saaneet kulkea
päivän polttamaa, näännyttämää, hietaista, kaihoista, rumaa, ikävää,
inhottavaa maata tänne päästäksenne, niin on se teidän mielestänne
kaunein, kauneistakin kaunein taulu, mikä on koskaan ihmissilmää
lumonnut kautta avaran maailmankaikkeuden! Jos minun pitäisi käydä
Damaskossa toisen kerran, niin leiriytyisin Mahometin kukkulalle
viikoksi ja lähtisin sitten tieheni. On aivan suotta lähteä muurien
sisäpuolelle. Profeetta menetteli tietämättään sangen viisaasti, kun
hän päätti olla käymättä Damaskon paratiisissa.
On olemassa kunnianarvoisa vanha perintätieto, että muka se suunnaton
puutarha, jonka keskellä Damasko on, oli Edenin puutarha, ja uuden
ajan kirjailijat ovat kokoilleet paljon todistuksia osoittaakseen,
että se todella oli Eden ja että Farpar ja Abana ovat ne "kaksi
jokea", jotka kastelivat Aatamin paratiisia. Saattaa ollakin niin,
mutta ei se nyt ole mikään paratiisi ja yhtä mielellään oleskelee ken
tahansa sen ulkopuolella kuin muurien sisäpuolellakin. Se on niin
koukkuinen ja ahdas ja likainen, ettei tahdo voida käsittää olevansa
siinä loistavassa kaupungissa, jonka kukkulalta näki. Korkeat maasta
tehdyt muurit estävät näkemästä puutarhoja, ja paratiisi on muuttunut
oikeaksi saasta- ja ja törkyruumaksi. Damaskossa on kuitenkin
runsaasti kirkasta puhdasta vettä ja se riittää arabialaiselle,
että hän pitäisi sitä kauniina ja siunattuna. Vettä on niin vähän
auringon polttamassa Syyriassa. Amerikassa johdamme rautatiet suurien
kaupunkiemme kautta. Syyriassa taas tiet mutkitetaan siten, että
ne kulkevat niiden riutuvain pienien lätäköiden ohi, joita siellä
sanotaan "lähteiksi" ja joita ei matkalla tapaa taajemmassa kuin joka
neljäs tunti. Mutta "Raamatun joet" Farpar ja Abana (paljaita puroja)
juoksevat Damaskon läpi ja niinpä on joka talolla ja joka puutarhalla
kimaltelevat lähteensä ja pikkupuronsa. Lehvämetsineen ja runsaine
vesineen Damasko epäilemättä on erämaan beduiineille ihmeitten ihme.
Damasko on vain keidas -- keidas juuri se on. Neljään tuhanteen
vuoteen sen vedet eivät ole kuivuneet, eikä sen hedelmällisyys
ehtynyt. Nyt käsitämme, kuinka tämä kaupunki on elänyt niin kauan. Se
ei ole voinut kuolla. Niin kauan kuin vesi pysyy sille uskollisena
tuolla ulkona ulvovan erämaan keskellä, niinkauan on Damasko pysyvä
hengissä ilahuttaakseen uupuneen ja janoisen matkamiehen silmiä.
"Vaikka olet yhtä vanha kuin historia itse, olet raikas kuin
kevään henkäys, kukoistava kuin oma ruusunumppusi ja tuoksuva
kuin oma oranssikukkasi, oi Damasko, idän helmi!"
Damasko on vanhempi Abrahamiakin, se on maailman vanhin kaupunki. Sen
perusti Uz, Noan pojanpoika. "Damaskon varhaisin historia peittyy
harmaan muinaisuuden autereihin." Jos jätämme pois ne asiat, jotka
kerrotaan vanhan testamentin yhdessätoista ensimmäisessä luvussa,
niin ei maailmassa ole sattunut ainoatakaan tapausta, mistä on
kirjoitettu tieto säilynyt, josta Damasko ei olisi ollut viestiä
saamassa. Kuinka kauas siirtynemmekin hämärään muinaisuuteen, aina
on Damasko ollut olemassa. Enemmän, kuin neljätuhatta vuotta on
joka vuosisata kirjoituksissaan maininnut sen nimeä ja laulanut sen
ylistystä. Damaskolle ovat vuodet vain hetkiä, vuosikymmenet vain
lenteleviä ajan hiukkasia. Se ei aikaa mittaa päivin, kuukausin
eikä vuosin, vaan valtakuntain mukaan, joiden se on nähnyt kohoavan
ja kukoistavan ja sortuvan raunioiksi. Se on kuolemattomuuden
perikuva. Se näki Baalbekiä, Thebeä ja Efesoa perustettavan. Se näki
näiden kyläin kasvavan mahtaviksi kaupungeiksi ja hämmästyttävän
maailmaa suurenmoisuudellaan -- ja se on nähnyt niiden kukistuvan
ja jäävän autioiksi, pöllöjen ja lepakoitten tyyssijoiksi. Se näki
israelilaisten valtakunnan kohoavan loistoon ja taas tuhoutuvan.
Se näki Kreikan kohoavan ja kukoistavan kaksituhatta vuotta ja
sortuvan. Vanhoilla päivillään se näki Roomaa rakennettavan ja näki
sen mahdillaan vallitsevan koko maailmaa, ja näki sen sortuvankin.
Genovan ja Venezian muutamain vuosisatain mahti ja loisto olivat
vakaalle vanhalle Damaskolle vain vähäpätöistä kipinöimistä, jota
tuskin kannatti muistaa. Damasko on nähnyt kaikki, mitä maailmassa
on tapahtunut, ja kuitenkin se elää. Se on nähnyt tuhatkunnan
valtakunnan kuivat luut ja näkee vielä toisen mokoman hautaan
vaipuvan, ennenkuin se kuolee. Vanha Damasko se oikeastaan on
"ikuinen kaupunki", vaikka nimen on saanut toinen.
Saavuimme kaupungin portille juuri auringon laskiessa. Syyriassa
pääsee bakshiishilla yölläkin vaikka mihin muurilla ympäröityyn
kaupunkiin Damaskoa lukuunottamatta. Mutta Damaskolla, joka täten on
ylläpitänyt maailmassa neljätuhatta vuotta säädyllisyyttä, on paljon
vanhoja ukkovaarimaisia käsityksiä. Katulyhtyjä ei ole ensinkään,
vaan laki pakottaa kaikki, jotka liikkuvat yöllä ulkona, ottamaan
lyhdyn kerallaan aivan samoin kuin ennen vanhaankin "tuhannen ja
yhden yön" sankarien ja sankarittarien kuljeskellessa Damaskossa tai
taikamatoilla lennellessä pois Bagdadiin.
Tuli varsin pimeä muutama minuutti sen jälkeen, kun olimme muurien
sisäpuolelle päässeet, ja ratsastimme pitkiä matkoja ihmeellisen
vääriä katuja, joiden leveys oli vain kahdeksasta kymmeneen jalkaan
ja joita puutarhain korkeat savimuurit kummallakin puolella
seurailivat. Vihdoin pääsimme paikkaan, jossa siellä täällä
kiiteli lyhtyjä, ja tiesimme siitä olevamme tämän kumman vanhan
kaupungin keskustassa. Pienellä kapealla kadulla, joka oli täynnään
kuormamuulejamme ja kummallisia arabialaisia, laskeuduimme satulasta
maahan ja jonkinlaisesta muuriin tehdystä lävestä astuimme hotelliin.
Seisoimme isossa liputetussa pihassa, kukkia ja sitruunapuita
ympärillämme ja keskellä valtava vesisäiliö, johon monesta torvesta
juoksi vettä. Kuljimme pihaton poikki ja menimme huoneihin, jotka
oli varattu neljälle meistä. Molempain huoneitten välillä oli
suuressa marmorisessa, kivellä lasketussa välikössä säiliö, johon
puolesta tusinasta torvesta herkeämättä juoksi kirkasta viileätä
vettä, vuotaen kaiken aikaa säiliön laitain yli. Ei ole mitään tässä
paahtavassa paljaassa maassa, joka olisi näöllään virkistänyt niin
kuin tämä puhdas, lampun valossa kimalteleva vesi; ei mitään, joka
olisi ollut niin kaunista, hyväillyt niin suloisesti korvaa kuin tämä
tekosade sen oltua niin kauan tämmöisiä ääniä kuulematta. Huoneemme
olivat suuret, mukavasti sisustetut ja niiden lattiatkin oli verhottu
pehmeillä, hauskan värisillä matoilla. Olipa oikein mieluista nähdä
jälleen mattojakin, sillä minä en ainakaan tiedä mitään ikävämpää,
kuin nuo Euroopan ja Aasian hautamaiset, kivipermantoiset vieras- ja
makuuhuoneet. Ne saavat kaiken aikaa hautaa ajattelemaan. Kummankin
huoneen toisella seinällä oli koko huoneen poikki kulkeva sangen
leveä, ilokirjainen divaani, kahta- tai viittätoista jalkaa pitkä, ja
vastapäätä oli yhden hengen vuoteita, joissa oli jousipatjat. Suuret
peilit ja marmoripöydät. Kaikki tämä ylellisyys oli sitä mieluisampaa
väsyttävän päivänmatkan riuduttamille jäsenille ja aistimille, kun
se oli aivan odottamatonta -- sillä kuka olisi voinut arvata, mitä
turkkilaisessa kaupungissa voi itämaisia näkyjä toivoa saavansa,
vaikkapa siinä olisi neljännesmiljoonakin asukkaita.
En oikein tiedä, mutta minä luulen, että niiden oli tapana ottaa
juomavettä tästä molempain huoneitten välisestä säiliöstä. Se ei
kuitenkaan mieleeni juolahtanut, ennenkuin olin polttavan pääni
upottanut pitkälle sen viileään syvyyteen. Mutta sitten tulin
sitä ajatelleeksi ja vaikka kylpy olikin ihana, olin kuitenkin
pahoillani, että olin tuon tehnyt, ja olin jo menossa pyytelemään
isännältä anteeksi. Mutta kähärä villainen, hyvillä hajuilla
hajustettu villakoira hyppeli paikalle ja näykkäsi juuri siinä
samassa pohkeeseeni, ja ennenkuin huomasinkaan, olin upottanut
sen säiliön pohjaan, ja nähdessäni palvelijan tulevan siihen
vesiruukkuineen, livistin tieheni ja jätin penikan yrittämään pois,
miten taisi, vaikka ei siitä tahtonut tulla mitään. Tyydytetty kosto
oli ainoa, mitä enää kaipasinkaan tunteakseni itseni täydellisen
onnelliseksi, ja astellessani tänä ensi iltana, minkä Damaskossa
vietimme, illallispöytään, olin minä tässä tilassa. Makailimme noilla
divaaneilla illallisen jälkeen pitkän ajan poltellen nargileja
ja pitkävartisia tshibukeja ja puhellen sen päivän kamalasta
ratsastusretkestä, ja tunsin silloin, mitä olin tuntenut joskus
ennenkin -- että hyvin kannattaa lopen väsyä, koska lepo sen jälkeen
tuntuu niin sanomattoman suloiselta.
Aamulla lähetimme hakemaan aaseja. Kannattaa panna tähdelle, että
meidän täytyi _lähettää_ niitä hakemaan. Minä jo sanoin, että
Damasko on vanha fossiili, ja niin se onkin. Vaikka missä muualla
meidän kimppuumme olisi hyökännyt elämöivä paljous aasinajajia,
oppaita, kaupustelijoita ja kerjäläisiä -- mutta Damaskossa vihataan
ulkolaisen kristityn näkemistäkin siihen määrään, ettei hänen
kanssaan tahdota olla missään tekemisissä. Vielä vuosi tai pari
takaperin ei hänen kaikiste ollut turvallista liikkua Damaskon
kaduilla. Se on uskonkiihkoisin muhammedilainen kiirastuli, mitä
on Arabian ulkopuolella. Siinä missä muualla näkee yhden viheriän
hadshiturbaanin (korkeasti kunnioitettu merkki siitä, että sen
arvoisa omistaja on käynyt Mekassa pyhiinvaelluksella), näkee niitä
Damaskossa luullakseni tusinan. Damaskolaiset ovat rumimpia ja
häjyimmän näköisiä roistoja, mitä olemme nähneet. Melkein kaikki
hunnutetut naiset, mitä olemme vielä nähneet, ovat jättäneet silmänsä
verhoamatta, mutta täällä Damaskossa melkein kaikki täydelleen
peittävät kasvonsa tiukalla mustalla hunnulla, joka saa naisen
näyttämään muumiolta. Jos joskus satuimme yllättämään verhoamattoman
silmän, paikalla se peitettiin, etteivät kristilliset silmämme
pääsisi sitä saastuttamaan. Kerjäläiset toden totta kulkivat
sivuitsemme pyytämättä bakshiishia. Basaareissa kaupustelijat eivät
ojennelleet tavaroitaan ja ahnaasti huudelleet "hei Juho!" tai
"näes näitä, hauadshi!" He päinvastoin julmistivat muotonsa eivätkä
virkkaneet sanaakaan.
Kapeilla kaduilla vilisi kuin mehiläispesässä miehiä ja naisia
kummissa itämaisissa puvuissa, ja pienet aasimme armottomain
aasipoikain hoputtamina tönivät niitä oikeaan ja vasempaan meidän
kyntäessämme vakoa joukon läpi. Nuo vainolaiset juoksevat elukkain
perässä luikaten ja sohien niitä monet tunnit yhteen mittaan. Aasien
täytyy laukata kaiken aikaa, eivätkä he siitä huolimatta milloinkaan
väsy eivätkä jää jälkeen. Aasit joskus kompastuvat, ja me mukelsimme
niiden pään yli kadulle, mutta mitäs muuta kuin selkään uudelleen
ja kiireesti eteenpäin. Ne kolhivat meitä teräviin nurkkiin,
kuormankantajiin, kameeleihin ja kansalaisiin yleensä. Ja meillä oli
niin paljon hommaa väreessämme yhteentörmäyksiä ja tapaturmia, ettei
meillä ollut pienintäkään tilaisuutta katsella ympärillemme. Ajoimme
läpi puolen kaupungin ja kautta sen kuulun "kadun, jota sanotaan
Suoraksi", näkemättä juuri mitään. Luumme olivat melkein nivelistään
vääntyneet, olimme hurjan mielenkiihkon vallassa ja kylkemme
kimoilivat kärsimästään mukiloinnista. Damaskon raitiotieliike ei
minua miellytä.
Olimme matkalla Juudaksen ja Ananiaksen paljon mainittuihin taloihin.
Noin tuhannenkahdeksan- tai -yhdeksänsataa vuotta sitten Saul, joka
oli Tarsoksesta, oli erikoisen katkeroitunut sitä uutta uskonlahkoa
vastaan, jota sanottiin kristityksi, ja hän lähti Jerusalemista ja
kulki maan kautta raivoisalla ristiretkellä niitä vastaan. Hän kulki
ja "uhkui uhkauksia ja kuolemaa Herran opetuslapsia vastaan."
"Ja kun hän oli matkalla, tapahtui hänen lähestyessään Damaskoa,
että yht'äkkiä leimahti hänen ympärillään valo taivaasta";
ja hän kaatui maahan ja kuuli äänen, joka sanoi hänelle: "Saul,
Saul, miksi vainoat minua?"
Hän sanoi: "Kuka olet, herra?" Hän vastasi: "Minä olen Jeesus,
jota sinä vainoat."
Hän sai käskyn nousta ja mennä tähän vanhaan kaupunkiin, jossa
hänelle joku sanoisi, mitä hänen tuli tehdä. Hänen sotamiehensä
seisoivat mykkinä ja kauhistuneina, sillä he kuulivat salaperäisen
äänen, mutta eivät nähneet ketään. Saul nousi ja huomasi, että
kirkas yliluonnollinen valo oli turmellut hänen näkönsä, niin että
hän oli sokea. Niinpä "he taluttivat häntä kädestä ja veivät hänet
Damaskoon". Hän kääntyi kristinuskoon.
Paavali makasi kolme päivää sokeana Juudaan talossa eikä tällä ajalla
syönyt eikä juonut.
Ananias nimiselle Damaskon miehelle sanoi ääni: "Nouse ja mene sille
kadulle, jota sanotaan Suoraksi kaduksi, ja kysy Juudaan talosta Saul
nimistä tarsolaista miestä. Sillä katso, hän rukoilee."
Ananiasta ei alussa haluttanut mennä, sillä hän oli kuullut tästä
Saulista ja hänellä oli epäilyksensä tämmöisen "valitun astian"
suhteen, minkälainen rauhan evankeliumin saarnaaja hän olisi. Käskyä
totellen hän kuitenkin lähti "sille kadulle, jota Suoraksi kaduksi"
sanotaan (kuinka hän koskaan löysi tälle kadulle ja kuinka hän sitten
taas löysi siltä pois, ne ovat mysteerejä, joita on mahdoton selittää
muuten kuin että hän kulki jumalallisen haltioitumisen vaikutuksen
alaisena). Hän löysi Paavalin ja paransi hänet ja teki hänestä
saarnamiehen. Ja tästä vanhasta talosta, jonka me olimme nuuskineet
ja löytäneet siltä kadulta, jota aivan sopimattomasti sanotaan
Suoraksi kaduksi, hän alkoi rohkean lähetyssaarnaajantoimensa
ja pysyi sille uskollisena kuolemaansa saakka. Se ei ollut sen
opetuslapsen talo, joka möi Mestarin kolmestakymmenestä hopearahasta.
Lausun tämän nimenomaan Juudaksen puolesta, sillä hän oli aivan
toisenlainen mies kuin se henkilö, johon juuri viittasin. Sangen
toisenlainen mies ja hän eli sangen hyvässä talossa. Vahinko, ettemme
tiedä hänestä enempää.
Olen edellä olevissa kappaleissa antanut vähän lisätietoja ihmisille,
jotka eivät viitsi lukea Raamatun historiaa, ennenkuin heidät
tämänkaltaisilla keinoilla siihen viekoitellaan. Toivon, ettei kukaan
edistyksen eikä kasvatuksen ystävä häiritse tai estä tätä erikoista
tehtävääni.
Se katu, jota sanotaan Suoraksi, on suorempi korkkikierua, mutta se
ei ole yhtä suora kuin sateenkaari. Pyhä Luukas pitää varansa, ettei
puhu itseään pussiin. Hän ei sano, että se on se katu, joka _on_
suora, vaan että "se on se katu, jota _sanotaan_ Suoraksi." Se on
hyvin hienoa ivaa; se luullakseni on ainoa leikillinen huomautus,
mitä on koko raamatussa. Kuljimme hyvän matkaa sitä katua, jota
sanotaan suoraksi, ja sitten poikkesimme syrjään ja menimme Ananiaan
mainittuun taloon. Ei taida olla suurtakaan syytä epäillä, etteikö
osa alkuperäisestä talosta ole vielä säilynyt. Se on vanha huone,
joka on kaksitoista tai viisitoista jalkaa maan alla, ja sen seinät
ilmeisestikin ovat hyvin vanhat. Ellei Ananias siinä asunut Paavalin
aikaan, niin asui joku toinen, ja sehän on sama asia. Join Ananiaan
kaivosta ja kumma kyllä oli vesi aivan yhtä raikasta, kuin jos kaivo
olisi eilen kaivettu.
Menimme kaupungin pohjoispäähän katsomaan sitä paikkaa, jossa
opetuslapset yön pimeydessä laskivat Paavalin alas Damaskon muurilta
-- hän kun oli saarnannut Kristuksesta Damaskossa niin pelottomasti,
että kansa koetti tappaa hänet, aivan samalla tavalla kuin se samasta
asiasta tekisi vielä tänäpäivänäkin, ja hänen täytyi salaa lähteä
kaupungista ja paeta Jerusalemiin.
Sitten kävimme Mahometin lasten haudalla ja haudalla, joka
osoittautui Pyhän Yrjänän haudaksi, sen joka lohikäärmeen tappoi, ja
niin edelleen aina siihen kallion alaiseen kuoppaan saakka, jossa
Paavali piili pakonsa aikana, kunnes vainoojat heittivät takaa-ajon.
Ja niiden viidentuhannen kristityn mausoleossa, jotka turkkilaiset
v. 1861 teurastivat Damaskossa. Näillä kapeilla kaduilla kerrotaan
silloin juosseen verta monta päivää. Kautta kristittyjen kortteerin
teurastettiin erotuksetta miehiä, naisia ja lapsia ja jätettiin
sadoittain mätänemään. Ja löyhkä oli kauhea, niin kerrotaan. Kaikki
kristityt, jotka suinkin pääsivät, olivat paenneet pois kaupungista,
eivätkä muhammedilaiset suostuneet käsiään saastuttamaan sillä, että
olisivat haudanneet "uskottomat koirat". Verenhimo levisi Hermonin
ja Antilibanonin ylämaihin saakka, ja lyhyessä ajassa teurastettiin
vielä lisää viisikolmattatuhatta kristittyä ja heidän omaisuutensa
hävitettiin. Kuinka kristittyä täällä Damaskossa vihataan! -- ja
melkeinpä kautta koko turkkilaismaan. Ja kuinka kalliiksi tämä viha
tulee, kun Venäjä taas kääntää tykkinsä Turkkia vastaan!
Tuntuu sydäntä viihdyttävältä soimata Englantia ja Ranskaa siitä,
että ne kävivät väliin ja pelastivat Ottomaanisen valtakunnan
tuhosta, jonka se on tuhannen vuotta niin runsaassa mitassa
ansainnut. Turhamaisuuttani loukkaa nähdä näiden pakanain
kieltäytyvän syömästä ruokaa, joka on meille keitetty, tai syömästä
astiasta, josta me olemme syöneet, taikka juomasta vuohennahkasta,
jonka me olemme kristityillä huulillamme saastuttaneet, paitsi kun
ensin säkin suun peittävät rievulla tai sienellä ja juovat sen
kautta! En ole koskaan inhonnut kiinalaista siihen määrään kuin näitä
turmeltuneita turkkilaisia ja arabialaisia, ja kun Venäjä taas on
valmis sotimaan heitä vastaan, niin toivon, etteivät Englanti ja
Ranska pidä hyvän kasvatuksen tai hyvän arvostelukyvyn mukaisena
astua väliin.
Damaskossa ollaan sitä mieltä, ettei koko maailmassa ole jokia,
jotka vetäisivät vertoja heidän pienelle Abanalleen ja Farparilleen.
Tätä mieltä damaskolaiset ovat aina olleet. Toisessa Kuningasten
kirjassa 5 luvussa Naaman ylenmäärin kerskaa niistä. Tämä tapahtui
kolmetuhatta vuotta takaperin. Hän sanoo: "Eivätkö Abana ja Farpar,
Damaskon joet, ole parempia kuin kaikki Israelin vedet? Enkö voi
niissä peseytyä ja tulla puhtaaksi?" Mutta jotkut lukijoistani
lienevät unohtaneet, kuka tämä ammoinen Naaman oli. Naaman oli
Syyrian sotajoukkojen ylipäällikkö. Hän oli kuninkaan suosikki ja
eli ylen komeasti. "Hän oli mahtava ja urhoollinen mies, mutta hän
oli spitaalinen." Kumma kyllä on se talo, jota nyt näytetään hänen
talonaan, muutettu spitaalihospitaaliksi, jonka hoidokit muukalaisen
sisään astuessa näyttelevät kammottavia vammojaan ja ojentavat
kätensä bakshiishia pyytämään.
Tämän taudin kamaluutta on mahdoton käsittää, ennenkuin sen koko
hirmuisuuden näkee Naamanin vanhassa talossa Damaskossa. Luut ovat
vääntyneet aivan muodottomiksi, kasvoissa ja ruumiissa on suuret
kuhmut, nivelet mätänevät ja putoavat pois -- hirmuista!