Estettyä vandalismia -- Pyhiinvaeltajat vihoissaan -- Lähestymme
Pyhää maata! -- Kiireellisiä valmistuksia -- Huoli dragomaaneista
ja juhdista -- Lähdemme "pitkälle reitille" -- Syyriassa --
Vähän Beirutista -- Kreikkalainen "Ferguson" -- Varustukset --
Hevoskehnoutta -- Aladdinin lamppu.
Viime kerran muistikirjaani kirjoittaessani olimme Efesossa. Nyt
olemme Syyriassa, Libanonin vuorille leiriytyneinä. Välimatka on
pitkä sekä aikaan että etäisyyteen nähden. Emme Efesosta ottaneet
muistoesineitä mukaamme! Kerättyämme marmoriveistosten kappaleita ja
murrettuamme kirjauksia moskeijain sisustuksista ja kuljetettuamme ne
sanomattomalla vaivalla ja vastuksella viisi mailia muulin selässä
rautatieasemalle pakotti hallituksen virkamies kaikki, joilla oli
semmoista tavaraa, "ylönantamaan" ne! Häntä oli Konstantinopolista
käsketty _pitämään retkikuntaamme silmällä_ ja katsomaan, ettemme
saaneet viedä mitään mukanamme. Se oli viisas, oikeutettu ja hyvin
ansaittu nolaus, mutta se herätti suurta sensaatiota. Aina kun voin
vastustaa viettelystä ryöstää jonkun vieraan talossa, tunnen itseni
aivan sietämättömän itserakkaaksi sen johdosta. Tällä kerralla
tunsin itseni sanoin kuvaamattoman ylpeäksi. Pysyin kirkkaana
ja rauhallisena niiden vihanpurkausten aikana, joita syydettiin
ottomaanista hallitusta vastaan siitä, että se näin oli solvaissut
huvimatkuetta, johon kuului kaikin puolin kunnioitettavia herroja ja
naisia. Minä sanoin: "Meitä, joilla on vapaa sielu, se ei koske."
Kenkä ei ainoastaan likistänyt seuraamme, vaan se likisti vielä
kovastikin. Eräs pääkärsijöistä keksi, että keisarillisen käskyn
kotelo oli suljettu Konstantinopolissa olevan brittiläisen lähetystön
sinetillä ja että se niin ollen epäilemättä johtui kuningattaren
edustajan kuiskauksesta. Tämä oli paha asia -- sangen paha. Jos se
olisi ollut vain ottomaanien keksintö, olisi se ehkä merkinnyt vain
ottomaanista vihaa kristittyjä vastaan ja alhaista tietämättömyyttä
hienoista keinoista sen ilmaisemiseksi. Mutta kun sen oli aiheuttanut
kristitty, hienosti sivistynyt, valtiollinen brittiläinen lähetystö,
niin merkitsi se vain sitä, että me olimme herroja ja naisia, joita
sieti pitää silmällä! Näin retkikuntamme käsitti asian ja suuttui
sen mukaisesti. Asian oikea laita luultavasti oli se, että samoihin
varokeinoihin olisi ryhdytty _kaikkia_ matkustavaisia vastaan, koska
se englantilainen yhtiö, joka oli hankkinut oikeuden ryhtyä Efesossa
kaivauksiin ja oikeudesta oli maksanut suuren summan, oli oikeutettu
saamaan suojelusta ja sen ansaitsikin. He eivät voi sallia, että
matkustavaiset väärinkäyttävät heidän vieraanvaraisuuttaan, etenkin
kun kaikki matkustajat, kuten on yleiseen tunnettua, täydelleen
halveksivat säädyllisiä tapoja.
Lähdimme Smyrnasta hurjimpain odotusten merkeissä, sillä pääasia,
matkan suuri päämäärä, oli lähellä - me lähestyimme Pyhää maata!
Kuinka nyt lastihuoneesta kaivettiin esiin arkkuja, jotka olivat
siellä viikkoja ja kuukausiakin maanneet! Kuinka kannella ja kannen
alla juostiin edes takaisin! Kuinka tavaroita pengottiin ja otettiin
esiin kilvalla! Kuinka hyttien ahtaat paikat leviteltiin täyteen
paitoja ja hameita ja kaikenlaisia isoja ja pieniä, nimellisiä
ja nimittämättömiä tarpeita! Kuinka nyt rakennettiin myttyjä,
asetettiin varalle päivänvarjoja, viheriäisiä silmälaseja ja paksuja
harsoja! Kuinka tutkisteltiin mitä kriitillisimmin satuloita ja
suitsia, jotka eivät vielä koskaan olleet hevosta tunteneet! Kuinka
puhdistettiin ja laitettiin revolvereita ja tarkastettiin puukkoja!
Kuinka puolipohjailtiin housujen istuinpaikkoja lujalla säämiskällä!
Ja tutkittiin, urkittiin vanhoja karttoja! Luettiin pipliaa ja
Palestiinan matkakertomuksia! Kuinka nyt piirrettiin reittejä! Kuinka
epätoivoisia yrityksiä tehtiin koko seuran jakamiseksi pieniin
hyväsopuisiin joukkioihin, jotka voisivat riitelemättä tehdä tuon
pitkän ja vaivalloisen matkan! Ja kuinka aamuin, päivin ja illoin
salongeissa oli joukkokokouksia, pidettiin puheita, esitettiin
viisaita neuvoja, harmiteltiin ja riideltiin, ja kuinka pahennus
itse oli aivan yleiseen liikkeellä! Ei koskaan ollut laivassa vielä
mokomaa nähty!
Mutta nyt se kaikki on ohi. Olemme jaetut kuuden tai kahdeksan
hengen joukkoihin, jotka tällä haavaa ovat hajallaan kaikilla
ilmansuunnilla. Meidän joukkomme on kuitenkin ainoa, joka on
uskaltanut lähteä "pitkälle tripille" -- nimittäin Syyriaan,
Baalbekin kautta Damaskoon ja sieltä alas halki Palestiinan
päästä päähän. Se oli liian vaivalloinen ja vaarallinenkin matka
tähän kuumaan vuodenaikaan muille paitsi voimakkaille, terveille
miehille, jotka ovat jonkun verran tottuneet väsyttävään ja raakaan
ulkoilmaelämään. Muut joukot lähtevät lyhemmille reiteille.
Olemme kaksi viimeksi kulunutta kuukautta paljon vaivanneet
päätämme Pyhän maan toivioretkemme erään puolen vuoksi. Tarkoitan
kulkuneuvoja. Tiesimme varsin hyvin, että Palestiina oli maa,
jonka matkailijaliike ei ollut kovinkaan suuri, ja jokainen, jonka
tapasimme ja joka tiesi jotain, vakuutti ei puolenkaan meistä
saavan dragomaaneja eikä ratsuja. Konstantinopolissa aloimme joka
mies lähetellä sähkösanomia Amerikan konsuleille Aleksandriaan ja
Beirutiin, ilmoittaen tarvitsevamme dragomaaneja ja juhtia. Olimme
aivan epätoivoissamme -- olisimme tyytyneet hevosiin, aaseihin,
kameleopardeihin, kenguruihin -- mihin tahansa. Smyrnasta lähetettiin
taas sähkösanomia samasta asiasta. Ja pahinta peläten tilasimme
sähkösanomalla paljon paikkoja Damaskon postivaunussa ja hevosia
Baalbekin raunioille.
Syyriassa ja Egyptissä levisi huhu, kuten odottaa saattoikin,
että "Amerikan maakunnan" koko väestö (turkkilaiset pitävät
meitä vähäpätöisenä pikku maakuntana jossain harvoin käydyssä
maailmannurkassa) oli tulossa Pyhään maahan -- ja kun siis eilen
saavuimme Beirutiin, oli koko kaupunki täynnään dragomaaneja ja
heidän varustuksiaan. Olimme kaikki aikoneet matkustaa postivaunussa
Damaskoon ja matkalta poiketa Baalbekiin -- me kun aioimme palata
laivaan, lähteä sitten Karmelin vuorelle ja sieltä pyhille
paikoille. Mutta kun oma kahdeksanmiehen yksityinen seuramme huomasi
mahdolliseksi ja kaikin puolin sopivaksi lähteä "pitkälle tripille",
niin otimme sen ohjelmaksemme. Emme ole koskaan ennen tuottaneet
millekään konsulillemme suurta vaivaa, mutta Beirutin konsulillemme
olemme olleet kamalana rasituksena. Mainitsen tämän sen vuoksi,
etten voi olla ihailematta hänen kärsivällisyyttään, ahkeruuttaan ja
avuliaisuuttaan. Ja mainitsen sen senkin vuoksi, etteivät mielestämme
kaikki laivamme matkustajat antaneet hänen oivasta avustaan niin
suurta tunnustusta kuin hän ansaitsi.
Well, sitten me valitsimme kahdeksanmiehisestä joukkiostamme
kolme hoitamaan kaikki retken käytännölliset valmistelut. Meillä
muilla ei ollut muuta tehtävää kuin katsella Beirutin kaunista
kaupunkia ja sen kirkkaita uusia taloja, jotka katselivat merelle
verkalleen kallistuvalta rinteeltä tiheiden, koko ylänkömaan
verhoavain pensasaarnioitten keskeltä. Ja myös Libanonin vuoria,
jotka ympäröivät sitä. Ja vielä uida läpinäkyvässä sinisessä
vedessä, joka aaltoina vyöryi laivamme ympäri (emme tienneet, että
siellä oli haikaloja). Meidän täytyi sitäpaitsi kulkea kaupungin
kautta edestakaisin ja katsella pukuja. Ne ovat maalaukselliset ja
haaveelliset, mutta eivät yhtä vaihtelevaisia kuin Konstantinopolissa
ja Smyrnassa. Beirutin naiset saavat miekkosen aivan tuskastumaan.
Molemmissa ensiksi mainituissa kaupungeissa kauniilla sukupuolella on
ohut harso, jonka läpi näkee (ja usein he näyttelevät nilkkojaankin),
mutta Beirutissa he peittävät kasvonsa kokonaan tummilla tai
mustilla harsoilla, niin että näyttävät muumioilta, mutta sen sijaan
paljastavat rintansa yleisön nähtäviksi. Eräs nuori herrasmies
(luulen, että hän oli kreikkalainen) tarjoutui näyttämään meille
kaupungin -- se muka tuottaisi hänelle suurta huvia, hän kun
opiskeli englantia ja mielellään harjoitteli. Mutta kun olimme
kiertokatselumme päättäneet, pyysi hän palkkaa -- sanoi toivovansa,
että herrat antaisivat hänelle muutaman piasterin (piaster noin
viisi senttiä) vaivoistaan. Ja me annoimme. Konsuli hämmästyi
tämän kuullessaan ja sanoi tuntevansa miehen perheen sangen hyvin
ja että se oli vanha ja erittäin suuressa arvossa pidetty suku,
jonka omaisuus arvosteltiin sadaksiviideksikymmeneksi tuhanneksi
dollariksi! Moni samanlaisissa oloissa elävä olisi varmaan hävennyt.
Määrätyllä ajalla bisnessikomiteamme ilmestyi ja sanoi, että kaikki
oli valmiina -- että meidän piti tänään lähteä matkaan hevosinemme,
kuormajuhtinemme ja telttoinemme ja matkustaa Baalbekiin, Damaskoon,
Tiberiaan merelle ja sitten etelää kohti Jaakobin unen ja muitten
raamatullisten paikkain ohi Jerusalemiin -- ja sieltä luultavasti
Punaiselle merelle, taikka mahdollisesti ei -- ja sitten palata
merelle ja yhdyttää laiva Jopessa kolmen tai neljän viikon
kuluttua. Ehdot viisi kultadollaria mieheen päivältä, dragomaanin
hankittava kaikki. Väitettiin, että saisimme asua mukavasti kuin
hotellissa. Olin joskus lukenut jotain tuon tapaista, enkä tahtonut
saattaa arvostelukykyäni häpeään uskomalla siitä sanaakaan. En
kuitenkaan virkkanut mitään, vaan pistin laukkuuni lakanan ja saalin
vuodetarpeiksi, piippuja ja tupakkaa, pari kolme villapaitaa,
salkun, matkaoppaan ja piplian. Otin vielä matkaan pyyhinliinan ja
saippuapalan herättääkseni arabialaisten kunnioitusta -- jotta minua
luulisivat valepukuiseksi kuninkaaksi.
Kello kolmen aikaan meidän tuli valita hevosemme. Määrätyllä hetkellä
Abraham, dragomaanimme, toi ne eteemme. Kaikella mahdollisella
juhlallisuudella vakuutan tässä, että nuo hevoset olivat kehnoin
kokoelma, mitä olen milloinkaan ennen tavannut, ja että niiden
varustukset olivat niiden itsensä kanssa kaikin puolin sopusoinnussa.
Eräs elukka oli toissilmäinen, toiselta oli häntä sahattu lyhyeksi
kuin jäniksen häntä ja se oli siitä ylpeä, kolmannen selkää pitkin
kulki kaulasta häntään luuharjanne, joka muistutti niitä raunioiksi
sortuneita akvedukteja, joita näkee Rooman seuduilla, ja kaula oli
kuin laivan kokkapuu. Kaikki ne ontuivat ja kaikilla niillä oli
selkä haavoissa ja pitkin ruumista sierottuneita paikkoja ja vanhoja
rupia kuin messinkinauloja matka-arkussa. Niiden kulku oli aivan
ihmeellisen harkittua ja täynnään vaihtelua -- matkalla kulkueemme
oli kuin laivasto myrskyssä. Se oli kauheaa. Blucher pudisteli
päätään ja sanoi:
"Se lohikäärme saa vielä kyytiä siitä, kun on ottanut nämä vanhat
rauskat tämmöisinä sairashuoneesta, ellei hän ole lupaa saanut."
Minä en virkkanut mitään. Tämä oli kaikki matkaoppaan mukaista ja
emmekös me matkaoppaan jälkeen matkustaneet? Minä valitsin hevoseni
sen vuoksi, että se minusta näytti säikkyvän, ja kun ajattelin, ettei
kannata halveksia hevosta, jossa on sen verran sisua, että se säikkyy.
Kello 6 j.p.p. pysähdyimme tänne komean vuoren tuuliselle laelle,
josta näkyy yli meren ja yli kauniin laakson. Siinä laaksossa asui
kai noita muinaisuuden yritteliäitä foinikialaisia, joista olemme
niin paljon lukeneet. Kaikkialla ympärillämme on niitä maita, joita
Tyyron kuningas Hiram hallitsi, ja näiltä Libanonin vuorilta hän sai
seeteripuut, joista kuningas Salomon temppeli osaksi rakennettiin.
Vähän kuuden jälkeen saapui kuormastomme. En ollut nähnytkään
sitä ennen ja hyvä syy minulla oli hämmästyä. Meillä oli
yhdeksäntoista palvelusmiestä ja kuusikolmatta kuormamuulia! Se
oli täydellinen karavaani. Siltä se kyllä näyttikin kallioiden
keskellä kierrellessään. Minä ihmettelin, mitä onnetonta meille
kahdeksalle miehelle tarvittiin näin mahdottomia laitoksia. Vähän
aikaa ihmettelin, mutta aloinkin sitten himoita tinalautasta ja
papuja ja läskiä. Olin elänyt leireissä monen monet kerrat ennenkin
ja tiesin, mitä tuleman piti. Lähdin riisumaan satulaa hevoseni
selästä, palvelijoita odottamatta, ja pesin sen kylkiluista ja
selkärangasta semmoisia kohtia, jotka pistivät esiin nahkan alta,
ja kun tulin takaisin, niin katso, viisi muhkeaa sirkustelttaa oli
saatu pystyyn -- niistä loisti sinistä, kullankeltaista, punaista
ja kaikenlaisia kirjavia koristuksia! En saanut sanaa suustani.
Sitten tuotiin kahdeksan pientä rautasänkyä ja vietiin telttoihin ja
kuhunkin sänkyyn pehmeät patjat ja pielukset, hyvät peitteet ja kaksi
lumivalkoista lakanaa joka vuoteeseen. Sitten keskipaalun ympärille
kiinnitettiin pöytä ja tälle tuotiin pesukannut, vadit, saippuat
ja mitä valkoisimmat pyyhinliinat -- joka miehelle eri laitokset.
Viitaten telttakankaassa oleviin taskuihin he huomauttivat, että
niihin saatoimme pistää kaikenlaisia pikkuesineitämme, ja että jos
tarvitsimme nuppineuloja tai muuta sen tapaista, niin oli niitä
kaikkialla. Sitten tuli kaiken kukka -- permannolle levitettiin
matot! Minä vain ajattelin, "jos tätä sanotaan leirielämäksi, niin
miksei minun puolestani -- mutta ei se ole sitä laatua, johon minä
olen tottunut. Pikku tavaramyttyni, jonka otin mukaan, on kaupan
alennetuin hinnoin."
Tuli pimeä ja pöydille tuotiin kynttilät -- kynttilät, jotka oli
pantu kirkkaihin uusiin messinkisiin kynttiläjalkoihin. Ja pian
helähti kello -- oikea puhdasääninen kello -- ja meidät kutsuttiin
"salonkiin". Minä olin jo ajatellut, että meillä oli mukanamme joku
teltta liikaakin, mutta tälle ainakin oli tehtävä annettu; sitä
aiottiin käyttää yksinomaan ruokahuoneena. Samoinkuin muutkin se
oli niin korkea, että siinä olisi voinut elää vaikka kirahviperhe,
ja se oli sisältä sangen kaunis ja puhdas ja kirkasvärinen. Se
oli oikea jalokivi teltakseen. Pöytä oli kahdeksalle ja kahdeksan
kangastuolia; pöytäliina ja pyyhinliinat, joiden valkeus ja hienous
saattoivat kerrassaan häpeään ne esineet, joihin olimme tottuneet
suuressa huviretkihöyryssämme. Veitset ja haarukat, syvät ja matalat
lautaset -- kaikki mitä somimmat. Se oli ihmeteltävää! Ja sanovat
_tätä_ leirielämäksi. Jyhkeät palvelusmiehet, roimahousulliset ja
turbaanifessilliset, kantoivat sisään päivällisen, johon kuului
lampaanpaistia, kananpaistia, hanhenpaistia, perunoita, leipää,
teetä, putinkia, omenia ja suloisen makuisia viinirypäleitä.
Liharuoat olivat paremmin valmistetut kuin mitä olimme viikkokausiin
syöneet, ja pöytä oli uushopeisine kynttilänjalkoineen ja muine
ylellisyyksineen paremman näköinen kuin ainoakaan pöytä, minkä
ääressä olimme hyvään aikaan istuneet, ja kuitenkin Abraham,
kohtelias dragomaanimme, tuli sisään kumartaen ja pyydellen anteeksi
koko juttua, kun näin pitkälle matkalle lähdettäessä kaikki alussa
pakostakin oli sekaisin. Hän lupasi vastedes vielä paljon parantaa!
On puoliyö nyt ja kello kuusi aamulla puretaan leiri.
Tätä sanovat leirielämäksi! Jos näin on asiat, on toivioretki Pyhässä
maassa todellista nautintoa.