_Legenda seitsemästä unikeosta_.
Tuolla Pionin vuoressa on seitsemän unikeon luola. Puolitoista
vuosituhatta takaperin tai niille vaiheille asui Efesossa lähekkäin
seitsemän nuorukaista, jotka kuuluivat kristittyjen halveksittuun
lahkoon. Sattui niin, että hyvä Maximilianus kuningas (juttelen
tämän tarinan kiltille nuorille pojille ja tytöille), sattui niin,
minä sanon, että hyvä Maximilianus kuningas ryhtyi vainoomaan
kristittyjä, ja ajan ehtien paikat alkoivat käydä heille hyvin
kuumiksi. Nuo seitsemän nuorukaista sanoivat silloin toisilleen,
nouskaamme ylös ja lähtekäämme matkalle. He eivät joutuneet edes
hyvästelemään vanhempiaan eivätkä ystäviään, mitä heillä oli tuttuja.
He vain ottivat eräitä rahasummia, mitä heidän vanhemmillaan oli,
ja vaatteita, jotka kuuluivat heidän ystävilleen, jotta he niistä
muistaisivat heidät kaukana vieraalla maalla ollessaan. Ja he ottivat
myös Ketmehr koiran, joka oli heidän naapurinsa Malkoksen omaisuutta,
sillä eläin juoksi päänsä silmukkaan, jota yksi nuorista miehistä
kantoi huolimattomasti, eikä heillä ollut aikaa päästellä sitä irti.
Ja he ottivat myös muutamia kanoja, jotka näyttivät niin yksinäisiltä
naapurien kanatarhoissa, ja vielä muutamia pulloja omituisia juomia,
jotka olivat siinä saatavissa erään siirtomaatavarakauppiaan
akkunassa. Ja sitten he lähtivät kaupungista. Pian he sitten tulivat
Pionin kukkulalle erääseen ihmeelliseen luolaan ja astuivat siihen
ja pitivät pidot ja sitten he taas riensivät eteenpäin. Mutta he
unohtivat ne pullot, joissa oli niitä omituisia juomia, ja jättivät
ne jälkeensä. He matkustivat monet maat ja kokivat monta kummaa
seikkailua. He olivat kunnollisia nuorukaisia eivätkä menettäneet
ainoatakaan tilaisuutta, mitä sattui, ansaitakseen elatuksensa.
Heidän elämänohjeensa sisältyi näihin sanoihin: "huomiseksi
jättäminen on ajan varas". Ja milloin he vain tapasivat miehen,
joka oli yksinään, he siis sanoivat: Katsos, tällä miehellä on
varallisuutta -- etsikäämme hänet. Ja he etsivät hänet. Viiden
vuoden kuluttua he olivat väsyneet matkusteluun, ja seikkailuun ja
ikävöivät takaisin vanhaan kotiinsa kuulemaan ääniä ja näkemään
kasvoja, jotka olivat heille nuoruudessa olleet rakkaat. Siitä syystä
he etsivät kaikki ne, jotka sattuivat heidän tielleen siellä, missä
he kulloinkin sattuivat olemaan, ja matkustivat jälleen takaisin
Efesoon. Sillä hyvä Maximilianus kuningas oli kääntynyt uuteen uskoon
ja kristityt iloitsivat, heitä kun oli niin kauan vainottu. Eräänä
päivänä auringon mennessä mailleen he tulivat luolaan, joka oli
Pionin vuoressa, ja sanoivat, kukin toverilleen: Nukkukaamme täällä
ja menkäämme ja juhlikaamme ja pitäkäämme iloa ystäväimme kanssa,
kun tulee aamu. Ja jokainen noista seitsemästä koroitti äänensä ja
sanoi: Niin oikein! He siis menivät luolaan ja katso, siinä mihin he
olivat panneet ne pullot, joissa oli niitä outoja juomia, siinä ne
olivat, ja he päättivät, ettei ikä ollut mahtanut turmella niiden
oivallisuutta. Ja siinä nämä vaeltajat olivatkin oikeassa, ja heidän
päänsä olivat selvät. Nuorukaisista kukin siis joi kuusi pulloa
ja katso he alkoivat sitten tuntea itsensä kovin väsyneiksi ja
laskeutuivat levolle ja nukkuivat sikeään.
Kun he heräsivät, sanoi heistä Johannes -- liikanimeltään Sminthianus
-- me olemme alasti. Ja niin oli asia. Heidän vaatteensa olivat
hävinneet, ja raha, jonka he olivat saaneet eräältä vieraalta
mieheltä etsiessään hänet kaupunkia lähestyessään, se räkyili maassa
syöpyneenä ja homehtuneena ja epämuotoisena. Samoin oli Ketmehr koira
hävinnyt eikä siitä ollut jäljellä mitään muuta kuin vaski, jota oli
ollut kaulahihnassa. He ihmettelivät paljon näitä asioita. Mutta he
ottivat rahat ja käärivät ruumiinsa ympäri lehtiä ja menivät kukkulan
laelle. Siellä he joutuivat aivan ymmälleen. Dianan ihmeteltävä
temppeli oli kadonnut. Kaupungissa oli monta suurta rakennusta, joita
he eivät olleet milloinkaan ennen nähneet. Kaduilla kulki ihmisiä,
joilla oli oudot vaatteet, ja kaikki oli muuttunut.
Johannes sanoi: tämä tuskin näyttää Efesolta. Mutta tuossa on
Kimnaasi; tuossa valtava teatteri, jossa olen nähnyt koolla
seitsemänkymmentätuhatta ihmistä, tuossa Agora; tuolla on kaivo,
johon pyhä Johannes Kastaja upotti kääntyneet; tuo on hyvän Pyhän
Paavalin vankila, jossa meidän oli tapana käydä suutelemassa niitä
vanhoja kahleita, joilla hän oli sidottu, ja parantamassa siten
vammojamme. Näen opetuslapsi Luukkaan haudan, ja kaukana etäisyydessä
on tuolla kirkko, jossa pyhän Johanneksen luut lepäävät ja jossa
Efeson kristityt käyvät kahdesti vuodessa kokoamassa tomua haudalta,
jolla on voima jälleen parantaa taudin turmelemat ruumiit ja
puhdistaa sielu synnistä. Mutta katsos, kuinka laivasillat anastavat
mereltä alaa ja kuinka paljon laivoja on lahdella ankkurissa ja
katsos, kuinka kaupunki on levinnyt ulospäin, kauas Pionin takaisen
laaksonkin yli ja Ajassalukinkin laaksoon. Ja katsos, kaikki mäet
ovat valkoisinaan palatseja ja marmoripylväistöjä. Kuinka mahtavaksi
Efeso on käynyt!
Ja ihmetellen sitä, mitä heidän silmänsä olivat nähneet, he menivät
alas kaupunkiin ja ostivat vaatteita ja pukivat ne päälleen. Ja kun
heidän piti mennä pois, puri kauppias hampaillaan rahoja, jotka
he olivat hänelle antaneet, ja käänteli niitä ja katseli niitä
uteliaana ja heitti ne tiskilleen kuullakseen, helähtivätkö ne. Ja
sitten hän sanoi: Nämä ovat prujua. Mutta he sanoivat: Mene sinä
Hadekseen, ja lähtivät tiehensä. Tultuaan kotitaloilleen he tunsivat
ne, vaikka ne näyttivät vanhoilta ja kehnoilta; ja he riemuitsivat
ja olivat iloiset. He juoksivat oville ja kolkuttivat ja outoja
ihmisiä tuli avaamaan ja katsoi heihin kysyväisesti. Ja he sanoivat
suuresti kiihtyneinä ja sykkivin sydämin ja vuoron takaa kalveten ja
punastuen: Missä on isäni? Missä on äitini? Missä ovat Dionysios ja
Serapion ja Perikles ja Decius. Ja ne oudot ihmiset, jotka olivat
avanneet, sanoivat: Me emme tunne näitä. Ne seitsemän sanoivat:
Kuinka, ettekö tunne heitä? Kuinka kauan olette asuneet täällä, ja
minne ovat ne menneet, jotka asuivat täällä ennen teitä? Ja vieraat
sanoivat: Te teette meistä pilkkaa, nuorukaiset. Me ja meidän isämme
olemme asuneet näiden kattojen alla kuusi sukupolvea yhteen mittaan.
Ne nimet, jotka mainitsitte, lahoavat haudoilla -- ja ne, joille
ne kuuluivat, ovat kulkeneet lyhyen ratansa päähän, nauraneet ja
laulaneet, kestäneet surut ja rasitukset, jotka oli heidän osalleen
määrätty, ja lepäävät nyt. Kahdeksantoista vuosikymmenen kesät
ovat tulleet ja menneet ja syyslehvät varisseet siitä kuin ruusut
lakastuivat heidän poskiltaan ja he rupesivat vainajien keralla
nukkumaan.
Silloin ne seitsemän nuorukaista kääntyivät pois kodeistaan ja
vieraat sulkivat heidän jälkeensä ovensa. Vaeltajat suuresti
ihmettelivät ja katsoivat kasvoihin kaikkia, jotka vastaan tulivat,
ikäänkuin toivoen löytävänsä jonkun, jonka he tuntisivat. Mutta
kaikki olivat outoja ja kulkivat ohi eivätkä lausuneet ainoatakaan
ystävällistä sanaa. He olivat kovin murheelliset ja alakuloisella
mielellä. Sitten he puhuttelivat erästä kaupunkilaista ja sanoivat:
Kuka on Efeson kuningas? Ja kaupunkilainen vastasi: Mistä te tulette,
kun ette tiedä, että suuri Laertius hallitsee Efesossa? He katselivat
toinen toiseensa kovin hämmästyneinä ja kysyivät taas: Missä sitten
on hyvä Maximilianus kuningas? Kaupunkilainen kaikkosi syrjään,
ikäänkuin se, joka pelkää, ja sanoi: Totisesti ovat nämä miehet
hulluja ja näkevät unia, muutoin he tietäisivät, että se kuningas,
josta he puhuvat, on ollut vainaja parisataa vuotta.
Suomut silloin putosivat näiden seitsemän silmästä ja yksi sanoi: Voi
että me joimme niitä ihmeellisiä juomia. Ne ovat meidät uuvuttaneet
ja me olemme nukkuneet nämä kaksi pitkää vuosisataa unetonta unta.
Kotimme ovat tyhjät, ystävämme ovat kuolleet. Katso, leikki on
loppunut -- menkäämme ja kuolkaamme. Ja vielä samana päivänä he
lähtivät ja panivat maata ja kuolivat.
Ja ne nimet, jotka ovat heidän haudoillaan vielä tänä päivänäkin,
ovat Johannes Smithianus, Valtti, Lahja, Ylhäinen ja Alhainen, Jaakko
ja Erä. Ja unikekojen vieressä ovat myös ne pullot, joissa kerran
oli niitä ihmejuomia. Ja niihin on kirjoitettu vanhanaikaisilla
kirjaimilla tämmöisiä sanoja -- vanhain pakanajumalien nimiä kuten
nämä: Rommipunssi, Katajanmarjaviina, Munatoti.
Semmoinen on juttu "seitsemästä unikeosta" (pienin vaihdoin) ja minä
tiedän, että se on tosi, sillä olenhan itse nähnyt sen luolan.
Niin lujasti tähän legendaan todella ennen vanhaan uskottiin, että
vielä niinkin myöhään kuin kahdeksan tai yhdeksänsataa vuotta
takaperin oppineet matkustajat taikauskoisesti pelkäsivät luolaa.
Kaksi kertoo yrittäneensä mennä siihen sisään, mutta sukkelaan
jälleen juosseensa ulos, he kun pelkäsivät nukahtavansa ja elävänsä
ohi lastenlastenlastensa vuosisadan tai pari. Vielä tänäpäivänäkin
kammoavat sitä lähiseudun tietämättömät ihmiset, niin etteivät
hevillä lähde siihen nukkumaan.