Matkalla muinaiseen Efesoon -- Vanha Ajassaluk -- Aasin kataluutta
-- Hullunkurinen kulkue -- Mennyttä loistoa -- Historian rippeitä --
Legenda seitsemästä unikeosta.
Tämä on ollut levoton päivä. Rautatien päällikkö antoi junan
käytettäväksemme ja osoitti meille vielä senkin ystävyyden, että
saattoi meitä Efesoon ja valppaasti piti meistä kaiken aikaa huolta.
Kuljetimme mukanamme tavaravaunuissa kuusikymmentä tuskin huomattavaa
aasia, sillä meillä oli katseltavanamme laaja alue. Olemme nähneet
rautatien kahden puolen pukuja, jotka ovat hullunkurisimpia,
mitä ajatella saattaa. Olen iloinen, ettei mikään mahdollinen
sanayhdistelmä voi niitä kuvata, sillä muutoin ehkä olisin niin
mieletön, että yrittäisin.
Vanhassa Ajassalukissa tapasimme keskellä kolkkoa autiomaata pitkiä
raunioiksi sortuneita akvedukteja ja muita rakennustaiteellisen
suuruuden jäännöksiä, jotka meille kylläkin selvään kertoivat, että
lähestyimme suurta muinaista kaupunkia. Astuimme junasta, nousimme
aasien selkään kutsuvieraittemme -- miellyttäväin nuorten miesten
keralla, jotka kuuluivat amerikkalaisen sotalaivan upseeristoon.
Pikku aasiemme selässä oli varta vasten hyvin korkeiksi sommitellut
satulat, etteivät ratsastajan jalat laahaisi maata. Tämä varokeino
ei kuitenkaan riittänyt pisimmille pyhiinvaeltajillemme. Ohjaksia
ei ollut, yksi nuoranpala vain, joka oli kuolaimiin kiinni sidottu.
Se oli vain koriste, sillä aasi ei välittänyt siitä vähääkään.
Jos se painautui tyyrpuurin puoleen, niin saittepa vääntää ruorin
vaikka kuinka kauas vastakkaiselle puolelle tahansa, jos se tuotti
teille erikoista huvia, aasi vain painautui tyyrpuurin puoleen siitä
huolimattakin. Ei ollut kuin yksi menetelmä, johon saattoi luottaa,
nimittäin astua maahan ja nostaa aasin takaosaa jommallekummalle
puolelle, kunnes sen pää osoitti oikeaan suuntaan, taikka ottaa se
kainaloonsa ja kantaa se semmoiselle tien osalle, josta sen oli
mahdoton päästä pois kiipeämättä. Aurinko syyti liekkejään kuin
pätsin suusta, eivätkä niskahuivit, hunnut ja päivänvarjot suojelleet
juuri ollenkaan. Ne vain saivat aikaan sen, että pitkä jonomme
näytti kahta haaveellisemmalta -- sillä minun täytyy sanoa, että
naiset kaikki ratsastivat samaan malliin kuin miehetkin, koska he
eivät muodottomissa satuloissa voineet sivuittain istua -- miehet
hikoilivat ja olivat pahalla tuulella, jalat kolistellen kiviä,
aasit hyökkäilivät kaikkiin mahdollisiin suuntiin paitsi ei oikeaan,
josta syystä niitä muokattiin nuijilla, ja silloin tällöin aina
leveä päivänvarjo äkkiä pulahti alas muun ratsujoukon keskeltä,
ilmaisten taas yhden pyhiinvaeltajan haistaneen ruohoa. Tuskinpa vain
on milloinkaan ollut aaseja, joitten navigatsioni olisi ollut niin
vaikea kuin näiden tai joilla olisi ollut niin monta tuskastuttavaa
vaistoa. Toisinaan me niin uuvuimme ja hengästyimme niiden kanssa
taistellessamme, että meidän täytyi lakata siitä -- ja paikalla aasit
asettuivat vakaasti kävelemään. Tämä ja uupumus ja aurinko nukuttivat
miehen pakostakin ja heti kun mies nukahti, pani aasi maata. Minun
aasini ei ole koskaan enää näkevä lapsuuden kotiaan. Se on ruvennut
makuulle yhden kerran liikaa. Sen täytyy kuolla.
Seisoimme kaikki muinoisen Efeson valtavassa teatterissa -- tarkoitan
kivi-istuimellisessa amfiteatterissa -- ja annoimme valokuvata
itsemme. Näytimme siellä yhtä siistiltä joukolta, luullakseni, kuin
missä muualla tahansa. Me emme paljoa kaunista erämaan yleistä
tyhjyyttä. Lisäämme niin paljon arvoa kuin voimme uhkeille raunioille
viheriäisillä päivänvarjoillamme ja aaseillamme, mutta paljoa se ei
merkitse. Mutta me kuitenkin tarkoitamme hyvää.
Haluan sanoa muutaman sanan Efeson ulkonäöstä.
Korkealla, jyrkällä, merelle antavalla mäellä on vankoista
marmorilohkareista rakennettu rauniolinna, jossa perimätiedon mukaan
Pyhää Paavalia pidettiin tuhatkahdeksansataa vuotta sitten vankina.
Näiltä vanhoilta muureilta on kaunein näköala sen aution seudun yli,
jossa Efeso muinoin oli, muinaisuuden ylpein kaupunki, jonka Dianan
temppeli oli niin jalosti suunniteltu ja niin ihmeen taiten tehty,
että se kuului maailman seitsemän ihmeen ensimmäisiin.
Takanamme on meri, edessä tasainen vihanta laakso (oikeastaan
suo), joka kohoo kauas vuorten keskelle. Eteisellä alalla on
oikealla Ajassalukin vanha linna korkealla kukkulalla, lähellä sitä
lakeudella sulttaani Selimin moskeija, joka on raunioiksi sortunut
(se on rakennettu Pyhän Johanneksen haudalle ja oli ennen kristitty
kirkko). Lähempänä katsojan puolessa on Pionin kukkula, rintansa
ympärillä ryhmissä kaikki, mitä Efeson raunioista vielä on pystyssä.
Kapea laakso erottaa sen Koressoksen pitkästä, kallioisesta ja
rosoisesta vuoresta. Maisema on sangen soma, mutta autio -- sillä
tuolla laajalla tasangolla ihmisen on mahdoton elää eikä sillä
ole ihmisasunnolta. Ellei Pionin kukkulan juurella kohoisi noita
sortuvia kaaria, valtavia patsaita ja hajoavia muureja, olisi vaikea
luulla, että tällä paikalla muinoin on ollut kaupunki, jonka maine
on vanhempi kuin tarukin. Tuntuu mahdottomalta tajuta, kuinka asiat,
jotka nykyään kuuluvat koko maailman yhteiseen käsitepiiriin, voivat
kuulua tämän hiljaisen, alakuloisen autiomaan historiaan ja hämäriin
legendoihin. Puhumme Apollosta ja Dianasta -- he syntyivät täällä,
Syrinksin muuttumisesta ruo'oksi -- se tapahtui täällä, suuresta
Pan jumalasta -- hän asui Koressos kukkulan luolissa, amatsoneista
-- tämä oli heidän kuuluin kotinsa, Bakkoksesta ja Herakleesta
-- molemmat taistelivat täällä näitä sotaisia naisia vastaan,
kykloopeista -- he kantoivat paikalle ne jykevät marmorilohkareet,
joita on muutamissa näistä raunioista, Homeroksesta -- tämä oli yksi
hänen monesta syntymäkodistaan, Kimon Ateenalaisesta, Alkibiadeesta,
Lysanderista, Agesilaoksesta -- he kävivät täällä, ja sen teki
Aleksanteri Suurikin ja Hannibal, Antiokhos, Scipio, Lucullus ja
Sulla, Brutus, Cassius, Pompejus, Cicero ja Augustus. Antonius
oli tässä paikassa tuomarina ja jätti kesken oikeusistuntoa,
asianajajain pitäessä puheitaan, paikkansa juostakseen Kleopatran
jälkeen hänen oven ohi kulkiessaan. Tästä kaupungista nuo molemmat
lähtivät huviretkilleen aluksilla, joita soudettiin hopea-airoilla,
joiden purjeet olivat hyvänhajuiset, kauniita tyttöparvia mukana
palvelemassa ja näyttelijöitä ja soittoniekkoja huvittamassa.
Aikana, joka on kaupungin vanhimmasta historiasta niin kaukana, että
se melkein tuntuu nykyisyydeltä, saarnasi täällä apostoli Paavali
uutta uskontoa, vieläpä Johanneskin, ja täällä edellisen otaksutaan
tulleen työnnetyksi petoeläinten eteen, sillä Paavalin ensimmäisessä
kirjeessä korinttolaisille, 15 l. 32 v. seisoo:
"Jos minä ihmisten tavoin olen taistellut petojen kanssa
Efesossa" j.n.e.
kun vielä eli paljon ihmisiä, jotka olivat nähneet Kristuksen.
Täällä Maria Magdalena kuoli ja täällä Neitsyt Maria päätti päivänsä
Johanneksen kanssa, vaikka Rooma sitten näki parhaaksi sijoittaa
hänen hautansa muualle, kuusi tai seitsemän vuosisataa takaperin
-- melkein kuin eilen -- tungeskeli näillä kaduilla suurin joukoin
haarniskoituja ritareita. Ja muistellaksemme pikkuasioitakin, tuo
puhe jokien meanderipoimuista saa uutta sisällystä, kun huomaamme,
että sanakirjamme saikin tämän sanan tuosta kiemurtelevasta Meander
joesta, joka juoksee tuossa laaksossa. Tunnen itseni melkein yhtä
vanhaksi kuin nuo karut kukkulat katsellessani näitä sammalten
verhoilemia raunioita, tätä historiallista autiutta. Voimme lukea
pyhää sanaa ja uskoa, mutta emme voi seisoa tuolla muinaisen
teatterin raunioiden keskellä ja mielikuvituksessamme uudelleen nähdä
siinä niitä ammoin hävinneitä kansajoukkoja, jotka siellä pahoin
pitelivät Paavalin tovereita ja yhteen ääneen huusivat: "Suuri on
efesolaisten Diana!" Ajatus, että tämmöisessä autiudessa joskus on
huudettu, melkein pöyristyttää.
Se oli, tämä Efeso, ihmeteltävä kaupunki. Minne vain mennettekin
tällä leveällä lakeudella, kaikkialla tapaatte taajassa mitä
hienoimmin veistettyjä marmorijäännöksiä ruuhkan ja rikkaruohojen
keskellä. Ja maasta kohoo tai maassa makaa pitkänään kauniita
uurrettuja pylväitä, mikä porfyyristä, mikä minkinlaisesta
kalliista marmorista. Ja joka askeleella tapaatte sirosti vuoltuja
kapiteeleja ja jykeviä aluslaakoja ja sileiksi kiilloitettuja
laattoja kreikkalaisille kirjoituksilleen. Se on kokonainen maailma
arvokkaita jäännöksiä, erämaa riutuneita, typistettyjä jalokiviä. Ja
mitä ovat nämä niiden ihmeitten rinnalla, joita tässä maa povessaan
kätkee? Konstantinopolissa, Pisassa ja Espanjan kaupungeissa on
suuria moskeijoja ja katedraaleja, joiden kauneimmat pylväät on
tuotu Efeson temppeleistä ja palatseista, eikä kuitenkaan tarvitse
kuin maata kynsiä löytääkseen täältä yhtä kauniita. Vasta kun tämä
ruhtinaallinen kaupunki on esiin kaivettu, saamme käsitystä siitä,
mitä loisto on.
Kaunein kuvanveistos, mitä olemme vielä nähneet ja mikä meihin on
syvimmän vaikutuksen tehnyt (sillä taiteesta me emme paljoa tiedä
emmekä helposti voi kiihoittaa itseämme haltioitumaan sen vuoksi), on
tässä Efeson vanhassa teatterissa, joka Paavalin aikaansaaman metelin
vuoksi on niin kuulu. Se on vain päätön miehen vartalo, haarniskaan
puettu, rintalevyssä Medusan pää, mutta tulimme vakuutetuiksi siitä,
ettei semmoista arvoa, semmoista majesteettisuutta ole koskaan ennen
saatu kivestä esiin.
Mitä rakentajia ne olivat nuo muinaisuuden miehet! Muutamain tässä
näkyväin raunioitten jykevät kaaret lepäävät seinäpatsailla,
jotka ovat viittätoista jalkaa joka sivu ja kokonaan suurista
marmorilohkareista rakennetut. Ne eivät ole kivitorvia tai -kaivoja,
joiden sisusta olisi kiviruuhkalla täytetty, vaan koko patsas
on täyttä kiveä. Mahtavat kaaret, jotka ehkä ovat ennen olleet
kaupungin portteina, on rakennettu samalla tavalla. Ne ovat uhmanneet
kolmentuhannen vuoden myrskyt ja piiritykset ja moni maanjäristys
on niitä ravistellut, mutta yhä vielä ne seisovat pystyssä. Niiden
vierestä kaivettaessa löydetään jykeviä muurauksia, jotka yhä
ovat joka kohdasta yhtä täydellisiä kuin vanhain kyklooppimaisten
jättiläisten käsistä lähtiessään. Eräs englantilainen yhtymä aikoo
ryhtyä Efesoa esiin kaivamaan -- ja, silloin!