-- "Kuin halumme esiintuoda kiitollisuuden tunteemme sen valtakunnan
herralle, joka --"
Keisari: -- "Ah, h----ttiin koko adressi! -- lukekaa se poliisille.
Hovimestari, viekää nämä ihmiset veljieni suuriruhtinaitten luo ja
antakaa heille kelpo ateria. Adieu! Olen onnellinen -- olen hyvilläni
-- olen ihastunut -- olen ikävystynyt. Adieu, adieu -- paidjom!
Palatsin ylikamariherra lukekoon kaikki irtaimet arvoesineet, mitä
taloon kuuluu."
Ilveily tähän päättyi, mutta se toistettiin joka kerta, kun
vahtia vaihdettiin, ja kaunistettiin uusilla ja vielä kummemmilla
pukukeksinnöillä ja kohteliaisuuksilla.
Pitkin päivää ja yötä tämän tuskastuttavan adressin fraasit
rääkkäsivät korviamme. Ryvettyneitä merimiehiä laskeutui alas
etumastosta tyynesti ilmoittaen olevansa "kourallinen yksityisiä
Amerikan kansalaisia, jotka _matkustivat vain virkistyksekseen_
ja vaatimattomasti" j.n.e. Hiilipassarit kulkivat työhönsä laivan
salattuihin syvyyksiin puolustellen naamainsa mustuutta ja pukunsa
tuhruisuutta sillä, että _he_ olivat "kourallinen yksityisiä
kansalaisia, jotka matkustivat vain virkistyäkseen", j.n.e., ja kun
puolenyön aikaan kautta laivan kuului huuto "_Kahdeksan lasia! --
paapuurin vahti kannelle_!" niin tuli paapuurin vahti komeroistaan
haukotellen ja jäseniään oikoen ja hokien tuota iankaikkista: "Joo
joo, herra! Me olemme kourallinen yksityisiä kansalaisia Amerikasta,
jotka matkustamme vain virkistyäksemme ja vaatimattomasti, kuten
epäviralliseen asemaamme kuuluu!"
Minä olin ollut komitean jäsen ja ollut avullisena adressin
laatimisessa ja iva sattui sen vuoksi erikoisesti minuun. En ole
koskaan kuullut merimiehen julistavan olevansa kourallinen Amerikan
kansalaisia, jotka matkustavat virkistyksekseen, mutta minä toivoin,
että hän kompastuisi ja putoisi mereen ja siten vähentäisi tätä
kourallista edes yhdellä yksilöllä. En ole koskaan siihen määrään
kiusaantunut mistään lauseparresta kuin näistä Venäjän keisarille
annetun adressin alkusanoista, ja siitä saan kiittää merimiehiämme.
Tämä Smyrnan satama, ensimmäinen huomattava tuttavuutemme Aasiassa,
on taajaan sullottu kaupunki, jossa on satakolmekymmentätuhatta
asukasta ja samoin kuin Konstantinopoli on sekin vailla
esikaupunkeja. Sen laidat ovat aivan yhtä taajaan ahdetut kuin
keskustakin ja asunnot sitten yht'äkkiä lakkaavat ja alkaa lakeus,
joka näytti olevan aivan asumukseton. Se on aivan samanlainen kuin
mikä muu itämaalainen kaupunki tahansa. Sen moslemilaiset talot
toisin sanoen ovat raskaat ja pimeät ja ilottomat kuin hauta.
Kadut ovat koukkuiset, kömpelösti ja epätasaisesti kivetyt eivätkä
tavallisia portaita leveämmät. Kadut järjestään vievät kulkijan
johonkin toiseen paikkaan kuin siihen, mihin hän aikoo, ja yllättävät
häntä saattelemalla hänet mitä odottamattomimpiin paikkoihin. Kauppaa
käydään pääasiallisesti suurissa katetuissa basaareissa, joissa
on kuten mehiläiskennossa lukemattomia puoteja, tuskin muuta kuin
tavallisen vaatekomeron suuruisia. Ja koko pesä on leikattu ristiin
rastiin kulkevilla kujilla, joihin nipin näpin mahtuu kuormattu
kameeli ja jotka ovat kuin luodut saattamaan muukalaisen ymmälle
ja ehkä eksyksiinkin. Kaikkialla on likaa, kaikkialla on kirppuja,
kaikkialla hoippuvia masentuneita koiria. Joka kuja on tupaten
täynnään ihmisiä. Minne vain katsotte, kaikkialla katseenne kohtaa
kummia pukuja kuin hurjissa naamiaisissa. Verstaat ovat kaikki katua
kohti avoimet ja työmies näkyvissä. Kaikenlaisia ääniä tunkee korviin
ja muita kaikkia ylempänä kaikuu muessinin huuto jostain korkeasta
minareetista kutsuen uskovaisia tyhjäntoimittajia rukoukseen.
Ja voiton tästä rukoukseen kutsustakin, katujen metelistä,
mielenkiintoisista puvuista, voiton kaikesta vie ja pääosan huomiosta
vaatii ensimmäiseksi, viimeiseksi ja joka aikana yhdistelmä
muhammedilaisia löyhkiä, joiden rinnalla kiinalaiskortteerinkin
haju on yhtä mieluinen kuin lihoitetun vasikan paistosavut palaavan
tuhlaajapojan sieraimissa. Semmoista on itämaalainen ylellisyys --
semmoista itämaalainen loisto! Luemme siitä joka päivä, mutta emme
käsitä sitä, ennenkuin näemme sen. Smyrna on sangen vanha kaupunki.
Sen nimi seisoo pipliassa monessa kohden, yksi tai pari Kristuksen
opetuslapsista kävi siinä ja Smyrnalle kuului yksi niistä seitsemästä
kirkosta, joista ilmestyskirjassa puhutaan. Näitä kirkkoja verrattiin
pyhässä sanassa kynttilänjalkoihin ja eräillä ehdoilla oli toteutuva
jonkinlainen lupaus, että Smyrnalle annettaisiin "elämän kruunu". Sen
tuli "olla uskollinen hamaan kuolemaan" -- ne olivat sanat. Se ei ole
pysynyt tasaisesti uskollisena, mutta pyhiinvaeltajat, jotka tänne
tulevat, arvelevat sen tulleen kyllin lähelle sitä pelastaakseen
itsensä, ja he siis viittaavat siihen seikkaan, että Smyrnalla
nykyään on elämän kruununsa ja että se on suuri kaupunki, täynnään
tarmoa ja käypä laajaa kauppaa, jota vastoin ne kaupungit, joissa
olivat ne muut kuusi kirkkoa ja joille ei mitään elämän kruunua
luvattu, ovat maan päältä kadonneet. Smyrnalla siis todella on vielä
kruununsa, liikkeen kannalta katsoen. Kahdeksantoista vuosisadan
kuluessa on sen rata tosin ollut sangen monivaiheinen ja monen
uskoiset ruhtinaat ovat sitä hallinneet, mutta koko tällä ajalla ei
ole ollut ainoatakaan jaksoa, mikäli tiedämme (nimittäin semmoista
ajanjaksoa, jona siinä yleensä on ollut asukkaita), jolloin sillä ei
olisi ollut pientä "hamaan kuolemaan uskollista" kristittyä pikku
seurakuntaansa. Se oli ainoa kirkko, jota vastaan ei ilmestyskirja
sisältänyt uhkauksia, ja ainoa, joka on jäänyt eloon.
Toisin oli Efeson laita, jonne täältä on neljäkymmentä mailia ja
jossa on toinen noista seitsemästä kirkosta. "Kynttilänjalka" on
viety Efesosta. Sen valo on sammutettu. Pyhiinvaeltajamme, jotka
aina ovat kärkkäät etsimään pipliasta ennustuksia, semmoisistakin
paikoista, joissa niitä ei ole, puhuvat iloisesti ja tyytyväisesti
raunioiksi sortuneesta Efeso raukasta; joka on ennustuksen uhri. Eikä
kuitenkaan ole ainoatakaan lausetta, joka selvään uhkaisi kaupunkia
hävityksellä. Nuo sanat kuuluvat:
"Muista siis, mistä olet pudonnut, ja kadu ja tee ensimmäiset
työt; taikka tulen muutoin nopeaan luoksesi ja poistan
kynttilänjalan paikastaan, ellet kadu."
Siinä kaikki. Muut värsyt järjestään ovat Efesolle erinomaisen
suosiolliset. Uhkaus on ehdonalainen. Ei ole mitään historiallista
todistusta, etteikö se olisi katunut. Mutta meidän aikamme viisaitten
julma tapa on se, että he kylmästi ja mielivaltaisesti pukevat
profeetanpaidan väärän miehen päälle. He tekevät sen välittämättä
vähääkään siitä, mikä on järjellistä. Molemmat vast'ikään
mainitsemani tapaukset ovat siitä esimerkkejä. Nuo "ennustukset"
selvään tarkoittavat "Efeson, Smyrnan y.m. _kirkkoja_", mutta
siitä huolimatta pyhiinvaeltajat aina ja alati kohdistavat ne
itse _kaupunkeihin_. Ei mitään elämän kruunua luvattu Smyrnan
kaupungille eikä sen kaupalle, vaan sille kouralliselle kristittyjä,
joka muodosti "kirkon". Jos _he_ pysyisivät "uskollisina hamaan
kuolemaan", niin heillä nyt on kruununsa -- mutta ei mikään määrä
uskollisuutta eikä lakiin perustavaa kekseliäisyyttä yhteisvoiminkaan
voi kohtuudella sekoittaa _kaupunkia_ osalliseksi ennustuksen
lupauksista. Piplian juhlalliset sanat tarkoittavat elämän kruunua,
jonka loisto heijastaa iankaikkisuuden loppumattomain aikain
päivänsäteitä eikä ihmiskäsin rakennetun kaupungin perhoslyhyttä
elämää, sillä tämän täytyy rakentajineen hajota tomuksi ja unohtua
senkin vuosisatakourallisen kuluessa, joka kiinteälle maailmallemme
itselleen on suotu aikaa kehdosta hautaan.
Tuo tapa leipoa ennustusten täyttymyksiä tapauksissa, joissa
ennustukset ovat täynnään "jos'ia", lähentelee jo luonnottomuutta.
Otaksukaamme, että tuhannen vuoden kuluttua Smyrnan matala satama
on vilutaudin saastuttama suo taikka että kaupunki jostain muusta
syystä kuolee. Ja otaksukaamme myös, että saman ajan kuluessa suo,
joka on täyttänyt Efeson kuulun sataman ja saanut aikaan, että vanha
kaupunki tappavan ilmanalansa vuoksi nykyään on asumaton, muuttuu
kovaksi ja terveelliseksi maaksi. Otaksukaamme, että tästä on
luonnolliset seuraukset: Smyrnasta tulee surullinen rauniokaupunki,
Efeso rakennetaan uudelleen. Mitä ennustusten selittäjämme silloin
sanoisivat? He kylmäverisesti hyppäisivät meidän maailmanaikamme yli
ja sanoisivat: "Smyrna ei ollut uskollinen hamaan kuolemaansa ja sen
vuoksi siltä kiellettiin elämän kruunu. Efeso katui ja katso! sen
kynttilänjalkaa ei otettu pois. Katsokaa näitä todistuksia! Kuinka
ihmeteltävä on ennustus!"
Smyrna on kuudesti perinpohjin hävitetty. Jos sen elämänkruunu olisi
ollut vakuutuskirja, olisi sillä ollut tilaisuus kantaa vakuutusmaksu
ensi kerran kukistuessaan. Mutta se on sillä ehdonalaisena ja
selittelyn varassa, joka ei oikeastaan koske sitä. Kuusi eri kertaa
luulen kuitenkin omahyväisten ennustusintoilijain pahoin hairahtuneen
ja Smyrnan ja smyrnalaisten sanomattomaksi harmiksi sanoneen:
"Totisesti, tässä on ennustus ihmeteltävästi toteutunut! Smyrna ei
ole ollut uskollinen hamaan kuolemaansa ja katso, sen elämänkruunu on
sen päästä otettu. Totisesti, nämä ovat ihmeellisiä asioita!"
Semmoisilla asioilla on paha vaikutus. Ne yllyttävät maailmallisia
ihmisiä puhumaan kevytmielisesti pyhistä asioista. Paksupäiset
raamatunselittäjät, tyhmät saarnamiehet ja opettajat tuottavat
uskonnolle enemmän vahinkoa kuin järkevät, kiihkotta arvostelevat
papit voivat perata pois, vaikka miten ponnistelisivat. Ei ole
tervettä harkintaa elämän kruunun omistamisessa kaupungille, joka on
kuudesti hävitetty. Ne päinvastaisen suunnan viisastelijat, jotka
vääntelevät ennustukset sillä tavalla, että ne päinvastoin uhkaavat
samaa kaupunkia hävityksellä ja autioksi jäämisellä, harkitsevat
asioita yhtä epäonnistuneesti, sillä onhan kaupunki, heidän
onnettomuudekseen, nyt sangen kukoistavassa tilassa. Näistä asioista
saa uskottomuus aseita.
Osa kaupungista on melkein kokonaan turkkilainen. Juutalaisilla
on oma kortteerinsa; frankeilla niinikään kortteerinsa, samoin
kuin armenialaisillakin. Armenialaiset tietysti ovat kristittyjä.
Heidän talonsa ovat suuret, puhtaat, ilmavat, somasti permannoidut
mustilla ja valkoisilla marmoriruuduilla ja monen talon keskellä
on neliskulmainen piha, pihassa rehevä kukkatarha ja kimalteleva
suihkulähde. Kaikkien huoneitten ovet antavat siihen. Sangen leveä
halli kulkee katuovelle ja siinä naiset istuvat suurimman osan
päivää. Illan viileässä he pukeutuvat parhaisiin vaatteisiinsa ja
ilmestyvät ovelle. Kaikki he ovat kasvoiltaan hyvän näköisiä ja
erinomaisen siroja ja puhtaita; näyttävät siltä, kuin olisi heidät
juuri otettu liinakauppiaan pahvirasiasta. Jotkut nuorista neidoista
-- suuri osa heistä, voinen sanoa -- ovat sangen kauniitakin. He
ovat keskimäärin hiukkasta paremman näköiset kuin amerikkalaiset
tytöt -- jotka puolueettomat sanat pyydän antamaan minulle
anteeksi. He ovat erittäin seuranrakkaita ja nauravat takaisin,
jos muukalainen heille hymyilee, kumartavat takaisin, jos hän
kumartaa, ja vastaavat puheeseen, jos hän puhuu heille. Esittelyä
ei tarvita. Tunnin juttelu ovella soman tytön kanssa, jota ei ole
koskaan ennen nähnyt, on helppo saada ja sangen miellyttävä. Olen
itse koettanut. En osannut mitään muuta kuin englantia, eikä tyttö
osannut mitään muuta kuin kreikkaa tai armeniaa tai jotain muuta sen
tapaista barbaarikieltä, mutta juttuun me tulimme sangen hyvin. Olen
huomannut, ettei tämänkaltaisissa tapauksissa se seikka, ettette voi
toisianne käsittää, tuota suurtakaan haittaa. Tuossa venäläisessä
Jaltan kaupungissa tanssin tuntikauden sangen ihmeellistä tanssia
ja tanssia, josta en ollut ennen kuullutkaan, tanssin sen sangen
soman tytön kanssa ja me puhuimme yhtämittaa ja nauroimme vallan
uuvuksiin saakka, eikä kumpikaan vähääkään tiennyt siitä, mitä
toinen tarkoitti. Mutta se oli mainiota. Lattialla oli kaksikymmentä
henkeä, ja tanssi oli sangen vilkasta ja monimutkaista. Se oli
kylläkin mutkikasta ilman minua -- minun kanssani vielä sitäkin
mutkikkaampaa. Silloin tällöin pistin sekaan jonkun tarkoituksettoman
tempun, joka oli meille kaikille yllätys. Mutta minä en ole koskaan
lakannut ajattelemasta sitä samaista venäläistä tyttöä. Olen
kirjoittanut hänelle, mutta en saa kirjeisiini osoitetta, hänen
nimensä kun on semmoinen yhdeksänliitoksinen venäläinen juttu eikä
meidän aakkosissamme ole niin paljon kirjaimia, että ne koko nimeen
riittäisivät. En ole niin varomaton, että hereilläni koettaisin sitä
lausua, mutta unissani minä olen yrittänyt. Mutta se ei koskaan
pääse suustani repäisemättä mukaansa vanhaa torahammasta. Ja silloin
leukaloukkuni loksahtaa kiinni ja puraisee poikki pari viimeistä
tavua, mutta ne maistavat hyviltä.
Dardanellien läpi laskiessamme näimme kaukoputkillamme rannalla
kameelijonoja, mutta läheltä emme saaneet nähdä niitä, ennenkuin
tulimme Smyrnaan. Nämä kameelit ovat paljon suurempia kuin ne
hontelot yksilöt, joita näkee eläintarhoissa. Ne kulkevat näillä
kaduilla yksinkertaisessa jonossa, toistakymmentä peräkkäin,
selässään raskaat taakat ja naamiaismainen neekeri turkkilaisen
puvussa tai arabialainen edellä ratsastaen pienellä aasilla,
valtavain kuormaeläinten rinnalla aivan mitättömän näköisenä.
Kameelijono kuormineen, jossa ovat Arabian mausteet ja Persian
harvinaiset kankaat, marssiessaan basaarin kapeilla käytävillä
kuormia kantavain ihmisten, rahanvaihtajain, lamppukauppiaitten,
lasitavaraa kaupustelevain alnaskarien, pyyleväin, jalat allaan
ristissä istuvain ja kuulua nargiliaan polttavain turkkilaisten
keskellä, keskitse idän kirjaviin pukuihin puettu, edestakaisin
sahailevan rahvaan, on todella itämainen ilmestys. Taulusta ei puutu
mitään. Se oikopäätä heittää teidät takaisin unhotettuun poikaikäänne
ja alatte uudelleen uneksia "Tuhannen ja yhden yön" ihmeistä. Jälleen
ovat tovereinanne prinssit, herrananne kalifi Harun Al Rashid ja
palvelijoinanne hirmuisia jättiläisiä ja henkiä, jotka tulevat
savussa, salamoissa ja ukkosen jyrinällä ja lähtiessään lähtevät kuin
myrsky!