VI LUKU.

Keisarillisten kesäasunto -- Valmistuksia pelättyä tulikoetta varten

-- Komitea laatii adressin -- Keisari perheineen ottaa meidät vastaan

-- Keisarillisten puvut -- Keskitettyä voimaa -- Suuriruhtinaitten

luona -- Viehättävä huvila -- Ritarillinen ilmiö -- Suuriruhtinatar

-- Suuriruhtinaan aamiainen -- Leipurin poika saa aikaan nälänhädän

-- Teatterihallitsijat petosta -- Kenraalikuvernööri käy laivalla --

Virallinen "tyyli" -- Ylhäisiä vieraita -- "Munkhausijuttelua" heidän

kanssaan -- Loppumenot.

Kävimme ankkuriin täällä Jaltassa pari kolme päivää takaperin.

Minusta paikka muistuttaa meidän sierrojamme. Korkeat harmaat vuoret

taustassa, niiden rinteet mäntymetsineen, rotkoineen, harmaine

kallionpolvineen, joita siellä täällä kohoo näkyviin, ja nuo pitkät

viirut, joita kulkee kukkuloilta suoraan alas mereen, ilmaisten

jonkun entisen maavyöryn uraa -- kaikki tämä oli niin samanlaista,

kuin mitä oman maamme sierroilla näkee, ikäänkuin toinen olisi ollut

toisensa valokuva. Jaltan pieni kylä on amfiteatterin juurella, joka

kohoo taapäin ja ylöspäin vuorimuuriin ja näyttää siltä kuin se olisi

voinut rauhallisesti laskea nykyiseen asemaansa jostain korkeammalta.

Tämä alho on täynnään ylimysten suuria puistoja ja puutarhoja ja

vihantain sakeiden lehväin keskeltä puhkeavat heidän palatsiensa

kirkkaat värit näkyviin kuin kukat. Se on kaunis paikka.

Meillä oli laivalla Yhdysvaltain konsuli -- Odessan konsuli.

Kokoonnuimme laivan salonkiin ja käskimme häntä sanomaan, mitä

meidän oli pelastukseksemme tehtävä ja sanomaan sen sukkelaan.

Hän piti puheen. Ensimmäinen asia, mitä hän sanoi, lankesi kuin

halla jokaiseen toiverikkaaseen mieleen: hän ei ollut koskaan

ollut missään vastaanottotilaisuuksissa hovissa. (Kolmenkertainen

mutina konsulille.) Mutta hän sanoi olleensa vastaanotoissa

kenraalikuvernöörin luona Odessassa ja oli usein kuullut ihmisten

puhuvan vastaanottokokemuksistaan Venäjän ja muiden maiden hoveissa

ja luuli sangen hyvin tietävänsä, minkälaisen koetuksen läpi meidän

nyt oli mentävä. (Toivo alkoi jälleen versoa.) Hän sanoi, että meitä

oli monta; kesäpalatsi oli pieni -- tavallinen maalaiskartano vain;

epäilemättä meidät vastaanotettaisiin kesämaihin -- puutarhassa.

Seisoisimme siellä rivissä, kaikki herrat puettuina hännystakkeihin

ja valkoisiin hansikkaihin ja liinoihin ja naiset vaaleihin

silkkihameihin tai muuhun sentapaiseen. Määrätyllä ajalla -- auringon

kulkiessa puolipäiväpiirin kautta -- tulisi keisari loistaviin

univormuihin puetun seurueensa kanssa ja kulkisi hitaasti rivimme

ohi, toisille kumartaen ja toisille lausuen pari kolme sanaa.

Samalla kuin Hänen Majesteettinsa saapuu, tulisi yleisen ihastuneen,

innokkaan hymyn kuin päivänpaisteen puhjeta matkustajain kasvoille

-- rakkauden, kiitollisuuden, ihailun hymyn -- ja kuin sopimuksen

mukaan olisi seuran ruvettava kumartamaan -- ei ylöttömästi, vaan

kunnioittavasti ja arvonsa tunnolla. Viidentoista minuutin kuluttua

keisari palaisi huoneihinsa, ja me saisimme jälleen lähteä kotia.

Tunsimme sanomatonta kevennystä. Tuohan tuntui melkein helpolta.

Koko joukossa ei ollut ainoatakaan sielua, joka ei olisi luullut

osaavansa vähällä harjoituksella seisoa rivissä, etenkin jos mukana

oli muitakin. Ei ollut sitä miestä, joka ei olisi luullut osaavansa

kumartaa tallaamatta takinliepeilleen ja niskaansa taittamatta.

Sanalla sanoen, me aloimme luulla pystyvämme tehtävän kaikkiin osiin,

lukuunottamatta tuota monimutkaista hymyä. Konsuli niinikään sanoi,

että meidän pitäisi laatia keisarille pieni adressi ja antaa se

jollekulle hänen adjutanteistaan, joka sitten sopivassa tilaisuudessa

antaisi sen hänelle. Viisi herraa sen vuoksi valittiin tätä

asiakirjaa laatimaan ja muut viisikymmentä kulkivat pitkin laivaa

surkeasti hymyillen -- he harjoittelivat. Seuraavain kahdentoista

tunnin kuluessa näytimme jotakuinkin siltä, kuin olisimme olleet

hautajaisissa, joissa jokainen oli suruissaan kuolemantapauksesta,

mutta iloissaan, että se oli ohi -- joissa jokainen hymyili, vaikka

murtuneella mielellä.

Maihin lähetettiin komitea tapaamaan hänen ylhäisyyttään

kenraalikuvernööriä ja kuulemaan kohtaloamme. Kolmen tunnin uhkaavan

odotuksen jälkeen he palasivat takaisin ja sanoivat keisarin ottavan

meidät vastaan seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan -- lähettävän

vaunuja meitä hakemaan -- vastaanottavan itse adressin. Suuriruhtinas

Miikael oli lähettänyt kutsun tulla hänenkin palatsiinsa. Ken tahansa

saattoi nähdä, mikä tässä oli aikomuksena: tuli osoittaa Venäjän

ystävyys Amerikkaa kohtaan niin vilpittömäksi, että yksityiset

kansalaisetkin ansaitsivat ystävällistä huomaavaisuutta.

Määrätyllä hetkellä ajoimme nuo kolme mailia ja kokoonnuimme keisarin

palatsin edustalle kauniiseen puutarhaan.

Asetuimme piiriin oven edessä olevain puitten alle, sillä talossa ei

ollut ainoatakaan huonetta, johon kuusikymmeninen joukkomme olisi

väljästi mahtunut, ja muutaman minuutin kuluttua keisarillinen

perhe tuli ulos kumarrellen ja hymyillen ja seisahtui keskuuteemme.

Heidän kerallaan tuli valtakunnan korkeimpia virkamiehiä

arkiunivormuihin puettuina. Joka kumarruksella Hänen Majesteettinsa

lausui jonkun tervetulosanan. Jäljennän nämä sanat. Niissä on

luonnetta -- venäläistä luonnetta -- joka on kohteliaisuus itse ja

kaikin puolin vilpitöntä. Ranskalaisetkin ovat kohteliaita, mutta

heidän kohteliaisuutensa usein on vain muotoja. Venäläinen valaa

kohteliaisuuksiinsa, sekä sanoihin että töihin, sydämellisyyttä,

johon täytyy uskoa. Tsaari, kuten sanoin, painosti lauseitaan

kumarruksilla:

"Hyvää huomenta -- olen iloinen nähdessäni teidät luonani -- olen

ihastunut -- olen hyvilläni -- olen onnellinen, kun saan ottaa teidät

vastaan!"

Kaikki ottivat hatun päästään ja konsuli luki ikävystyttävän

adressimme. Keisari kesti sen järkähtämättömän urhoollisesti,

otti sitten vastaan vaivaisen näköisen asiakirjamme ja antoi sen

jollekin korkealle virkamiehelle liitettäväksi Venäjän arkistoihin

-- tai pesään heitettäväksi. Hän kiitti meitä adressista ja sanoi

olevansa sangen hyvillään, kun sai ottaa meidät vastaan, etenkin

kun Venäjän ja Yhdysvaltain välillä vallitsi niin ystävälliset

suhteet. Keisarinna sanoi, että amerikkalaiset Venäjällä olivat

erittäin suositut ja että hän toivoi venäläisiä katseltavan samoilla

silmillä Amerikassa. Siinä olivat kaikki puheet, mitä pidettiin, ja

minä suosittelen niitä yhtymille, jotka lahjoittelevat poliisille

kultakelloja, lyhyyden ja asiallisuuden perikuvina. Tämän jälkeen

keisarinna tuli ja puheli tuttavallisesti (keisarinnaksi) useiden

piiriin kuuluvain naisten kanssa. Useat herrat puuttuivat siellä

täällä puheisiin keisarin kanssa. Ruhtinaat ja prinssit, amiraalit

ja hovineidit antautuivat vapaaseen ja kevyeen keskusteluun milloin

minkin seuraamme kuuluvan henkilön kanssa, ja ketä vain halutti astui

esiin ja puhui vaatimattoman pikku suuriruhtinattaren Marian, tsaarin

tyttären kanssa. Hän on neljäntoista vuoden ikäinen, vaaleatukkainen,

sinisilmäinen, vaatimaton ja sievä. Kaikki puhuvat englantia.

Keisarin lakki, lievetakki ja housut olivat kaikki jonkinlaisesta

yksinkertaisesta valkoisesta reivaasta -- lieneekö ollut puuvillaa

vai liinaa -- eikä hänellä ollut minkäänlaisia jalokiviä eikä

korkeita arvomerkkejä. Tuskin olisi mahdollista pukeutua vähemmän

huomiota herättävästi. Hän on sangen pitkä ja laiha ja päättäväisen,

mutta siitä huolimatta miellyttävän näköinen. Helppo oli nähdä, että

hän on ystävällinen ja herttainen. Hänen ilmeessään on jotain sangen

jaloa, kun hän on lakitta päin. Hänen silmissään ei ole vähääkään

sitä viekkautta mitä Louis Napoleonin silmissä huomaa.

Keisarinnalla ja pikku suuriruhtinattarella oli yksinkertaiset puvut

fulardista (tai fulardisilkistä, kumpi lienee oikeammin), jossa

oli pieniä sinisiä pilkkuja. Puvut olivat sinisellä reunustetut.

Molemmilla oli vyötäisillä leveät siniset vyöt, liinaiset kaulukset,

musliiniliinat, matalat, sinisellä sametilla reunustetut olkihatut,

päivänvarjot ja lihanväriset hansikkaat. Suuriruhtinattaren kengissä

ei ollut korkoja ensinkään. En tiedä tätä omasta tiedostani, mutta

eräs naisistamme sanoi minulle. Minä en katsellut hänen kenkiään.

Minua ilahutti nähdä, että hänellä oli omat hiuksensa, jotka olivat

päälaella vahvoissa palmikoissa, eikä semmoisena rumana laitoksena,

jota sanotaan vesiputoukseksi ja joka on yhtä vähän vesiputouksen

näköinen kuin vaatteella peitetty kinkku on Niagaran näköinen.

Kun ottaa huomioon keisarin kasvojen ystävällisen ilmeen ja hänen

nuoren tyttärensä sulouden, tekisi mieleni epäillä, eikö tsaarin

lujuus joutuisi liian kovalle koetukselle, jos hänen pitäisi tuomita

Siperian erämaitten kurjuuteen armoa rukoileva raukka ja tytär tämän

puolesta puhuisi. Aina kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, näin

yhä enemmän ja enemmän, kuinka valtava voima tällä hennolla kainolla

koulutytöllä olisi ollut, jos hän olisi tahtonut sitä käyttää.

Monen monta kertaa hän saattaisi käskeä Venäjän itsevaltiasta,

jonka pieninkin sana on laki seitsemällekymmenelle miljoonalle

ihmisolennolle! Hän oli vain tyttö ja näytti samanlaiselta kuin

tuhannet muut, mitä olen nähnyt, mutta ei koskaan ennen ole tyttö

minussa herättänyt niin outoa ja omituista mielenkiintoa. Omituinen

uusi tunne on harvinainen asia tässä jokapäiväisessä elämässä,

ja minä ko'in sen nyt. Ne ajatukset ja tunteet, joita tilanne ja

olosuhteet herättivät, eivät todellakaan olleet kuluneita eivätkä

väljähtyneitä. Tuntui niin omituiselta -- omituisemmalta kuin voin

kertoa -- että tämän miesten ja naisten kokouksen keskushenkilö,

joka tässä puiden siimeksessä jutteli kuin maan kaikkein tavallisin

yksilö, oli mies, jonka ei tarvinnut kuin suunsa avata saadakseen

laivat kyntämään aaltoja, veturit kiitelemään tasangoilla, airuet

laukkaamaan kylästä kylään, sadat sähkölennättimet kipinöimään

hänen sanansa kautta valtakunnan, jonka laajat rajat käsittävät

seitsemännen osan maapallon asuttavasta alasta, ja lukemattoman

ihmisjoukon kilvan rientämään täyttämään hänen käskynsä. Minulla

oli jonkinlainen epämääräinen halu tutkia hänen käsiään nähdäkseni,

olivatko ne lihaa ja verta, niinkuin muittenkin ihmisten. Tuossa oli

se mies, joka saattoi tehdä nämä ihmeet, ja kuitenkin olisin voinut

iskeä hänet maahan, jos olisin tahtonut. Asia oli aivan ilmeinen,

mutta se tuntui kuitenkin aivan järjettömältä, -- yhtä järjettömältä

kuin jos olisi tahtonut iskeä nurin vuoren tai pyyhkäistä pois

maanosan. Jos tämä mies sattuisi nilkkansa nyrjäyttämään, veisi

miljoona mailia sähkölennätinlankaa tiedon yli vuorten --

laaksojen -- asumattomani erämaitten -- alitse tiettömän meren -- ja

kymmenentuhatta sanomalehteä juttelisi siitä. Jos hän sairastuisi

arveluttavasti, tietäisi sen koko maailma ennen auringonnousua. Jos

hän kaatuisi hengetönnä siihen paikkaan, voisi hänen kaatumisensa

järkyttää puolen maailman valtaistuimia! Jos olisin voinut varastaa

hänen lakkinsa, olisin tehnyt sen. Kohdatessani tämän kaltaisen

miehen haluan saada jotain, mistä muistaa hänet.

Yleensä ovat meitä palatseissa opastelleet milloin minkinlaiset

plyyssikoipiset hopeahelaiset pikentit, vaatien aina frangin

vaivoistaan. Mutta puolen tuntia kanssamme keskusteltuaan Venäjän

keisari itse perheensä keralla näytti meille oman talonsa. Eikä se

maksanut mitään. Se näytti heitä oikein huvittavan.

Puolisen tuntia kuljeskelimme näin pitkin palatsia ihaillen sen

viehättäviä huoneita ja upeita, mutta samalla erinomaisen kodikkaita

laitoksia, ja sitten keisarillinen perhe ystävällisesti hyvästeli

meitä.

Saimme sitten kutsun käydä keisarin vanhimman pojan -- Venäjän

perintöruhtinaan palatsissa, joka oli lähellä. Nuori kruununprinssi

oli kotoa poissa, mutta herttuat ja kreivittäret ja prinssit kulkivat

kerallamme kautta palatsin yhtä vapaasti kuin keisarinkin luona ja

keskustelu jatkui yhtä vilkkaasti kuin ennenkin.

Kello oli nyt vähän yli yhden. Ajoimme suurherttua Miikailin luo,

jonne oli mailin matka, hän kun oli meidät jo ennen kutsunut.

Saavuimme sinne parinkymmenen minuutin kuluttua sen jälkeen kun

olimme keisarin luota lähteneet. Se on viehättävä paikka. Kaunis

palatsi lymyy puiston ihanain vanhain lehtojen keskellä, puisto on

maalauksellisten kallioiden ja kukkulain ympäröimä ja molemmatkin

antavat viileälle merelle. Puistossa on siellä täällä maalaisistuimia

hämärissä varjoisissa kolkissa. Siinä on kristallikirkkaita

pikkupuroja, allikoita vehmaine, houkuttelevine rantoineen,

kimaltelevia koskia pilkoittaa reheväin lehväin aukoista, kirkkaita

vesivirtoja kumpuaa suurten metsäpuitten tekopahkoista, harmailla

vanhoilla kallionpolvekkeilla on pienoisia marmoritemppeleitä ja

ilmavilta näköpaikoilta silmä käsittää laajalta maisemia ja merta.

Palatsi on rakennettu parhaita, kreikkalaisia esikuvia noudattaen ja

sen laajat pylväistöt ympäröivät keskuspihaa, jonka harvinaisilta

kukkapenkeiltä kantaa kaikkialle sulotuoksuja, ja niiden keskellä

suihkuaa lähde, joka jäähdyttää suvista ilmaa ja ehkä siittää

sääskiä, vaikk'en minä sitä luule.

Suuriruhtinas ja ruhtinatar tulivat ulos ja esittelymenot olivat

yhtä yksinkertaiset kuin ne olivat keisarinkin luona olleet.

Muutaman minuutin kuluttua keskustelu oli täydessä käynnissä kuten

ennenkin. Keisarinna ilmestyi verandalle ja pikku suuriruhtinatar

tuli ulos seuraan. Muutaman minuutin kuluttua tuli keisari itsekin

ratsain. Meistä tuntui sangen hyvältä. Voitte arvata sen, jos koskaan

olette olleet kuninkaallisten luona ja teistä välistä on tuntunut

siltä, kuin alkaisitte ehkä tuntua rasittavilta -- vaikka luulenkin

ruhtinaallisten yleensä monitta mutkitta lähettävän vieraansa

matkoihinsa, kun heistä ei enää ole taikaa.

Suuriruhtinas on keisarin kolmas veli, ehkä noin

kolmenkymmenenseitsemän ikäinen ja ulkomuodoltaan ruhtinaallisin

mies koko Venäjällä! Hän on vielä keisariakin pitempi, suora kuin

intiaani ja käyttäytyy samaan laatuun kuin nuo upeat ritarit, joista

olemme ristiretkiromansseissa lukeneet. Hän näyttää suurisydämiseltä

mieheltä, joka käden käänteessä nakkaisi vihollisensa virtaan ja

sitten itse hyppäisi perässä ja oman henkensä uhalla vetäisi hänet

taas kuivalle maalle. Jutuista päättäen, mitä hänestä kerrotaan,

hän on luonnostaan urhea ja jalomielinen. Varmaan hän halusi

näyttää, että amerikkalaiset olivat tervetulleita vieraita Venäjän

keisarillisissa palatseissa, koska hän ratsasti koko matkan Jaltaan

ja itse saattoi seuramme keisarin luo, ja lähetti adjutanttinsa

pitämään tien auki ja auttamaan meitä, missä ikinä apua ehkä

tarvittiin. Kohtelimme häntä silloin koko lailla tuttavallisesti,

kun emme tienneet, kuka hän oli. Nyt näimme, mikä hän oli miehiään,

ja pidimme suuressa arvossa sitä, että hän niin ystävällisesti oli

meille tehnyt palveluksen, johon ei varmaankaan ainoakaan toinen

suuriruhtinas koko maailmassa olisi antautunut. Hänellä oli yllin

kyllin palvelijoita, joita hän olisi voinut lähettää, mutta hän

mieluummin hoiti asian itse.

Suuriruhtinas oli puettuna kasakkaupseerin kauniiseen ja muhkeaan

univormuun. Suuriruhtinattarella oli valkoinen alpakkapuku, saumat

ja paarteet mustilla pitseillä somistetut, ja pieni harmaa hattu,

jossa oli samanvärinen sulka. Hän on nuori, sangen kaunis, kaino ja

vaatimaton, täynnään suostuttelevaa kohteliaisuutta.

Seuramme katseli kaikki talon paikat, jonka jälkeen ylhäisyydet

näyttivät meille puiston ja lopulta saattelivat meidät takaisin

palatsiin puolikolmen aikaan aamiaiselle. Sanoivat sitä aamiaiseksi,

mutta me olisimme sanoneet sitä lunshiksi. Siihen kuului kahta lajia

viiniä, teetä, leipää, juustoa ja kylmää paistia ja se tarjottiin

vastaanottohuoneessa ja verandoilla keskuspöydillä -- missä vain

sopi, kaikki oli vapaata. Se oli jonkinlainen piknikki. Olin jo ennen

kuullut, että meidän tuli syödä täällä aamiaista, mutta Blucher

sanoi puolestaan uskovansa, että Leipurin poika oli ehdottanut sitä

hänen keisarilliselle korkeudelleen. Minä en luule sitä -- vaikka

olisi se hänen tapaistaan. Leipurin poika on laivan "nälänhädän

tekijä". Hänen on aina nälkä. He sanovat hänen kulkevan hytistä

hyttiin matkustajain ollessa poissa ja syövän kaikki saippuat.

Ja sanovat hänen syövän tervariiveitäkin. Sanovat hänen syövän

mitä tahansa voi aterian välillä saada, mutta varsinkin riiveitä.

Päivälliseksi hän ei tahdo riiveitä, mutta hän syö niitä mielellään

lunshiksi, välipalaksi ja niin edespäin. Se tekee hänet sangen

epämiellyttäväksi, koska hänen hengityksensä alkaa siitä löyhkätä

ja hänen hampaansa aina ovat tervaiset. Leipurin poika ehkä ehdotti

aamiaisen, mutta minä kuitenkin toivon, ettei asia niin ollut.

Muutoin se sujui sangen hyvin. Ylhäinen isäntämme liikkui paikasta

paikkaan ja auttoi tuhoamaan muonavarastoita ja ylläpitämään vilkasta

keskustelua, ja suuriruhtinatar jutteli verandalla olevain ryhmäin

kanssa ja semmoisten kanssa, jotka olivat tyydyttäneet ruokahalunsa

ja siirtyneet ulos vastaanottohuoneesta.

Suuriruhtinaan tee oli oivallista. Teen kanssa tarjottiin sitruuna,

joka puristetaan sisään, tai jäistä kermaa, ken piti siitä enemmän.

Edellinen on parempaa. Tämä tee tuodaan maan poikki Kiinasta. Tee

huononee, jos se kuljetetaan meritse.

Kun oli aika lähteä, lausuimme ylhäiselle isäntäväellemme

jäähyväiset. Olimme viettäneet päivän jälkipuoliskosta suurimman

osan keisarillisten kodissa, ja meidän oli kaiken aikaa ollut yhtä

rattoisa ja hauska kuin jos olisimme olleet omassa laivassamme.

Minä melkein olisin luullut viihtyväni yhtä hyvin Abrahamin

helmassa kuin palatsissa, jonka isäntä oli keisari. Minä otaksuin,

että keisarit olisivat hirmuisia. Minä ajattelin, että heillä

kai aina on komeat kruunut päässään ja punaiset juhlaviitat

täpliin neulottuine villatupsuineen päällään, ja että he kai aina

istuvat valtaistuimellaan ja toruvat lakeijojaan ja parketilla

sipsuttelevia hovilaisiaan ja lähettävät ruhtinaita ja ruhtinattaria

mestattaviksi. Mutta minä huomaankin, että jolla on se onni,

että pääsee, kurkistamaan kulissien taa ja näkee heidät kotonaan

ja oman kotilietensä ääressä, se huomaakin heidän olevan aivan

ihmeellisesti tavallisten kuolevaisten näköisiä. He ovat siellä

paljon miellyttävämmät kuin teatteri-osissaan. Heille näyttää olevan

aivan yhtä luontevaa pukeutua ja olla kuten muut ihmiset kuin

kenelle hyvänsä pistää liivintaskuunsa ystävänsä lyijykynä saatuaan

sen hetkiseksi lainaksi. Mutta tämän jälkeen en enää koskaan usko

teatterin korukuninkaihin. Se on suuri tappio. Minulle ne aina

tuottivat semmoista pöyristyksen sekaista huvia. Mutta tämän jälkeen

käännyn heistä alakuloisena pois ja sanon:

"Tämä ei kelpaa -- tämä ei ole sen tapainen keisari, mihin _minä_

olen tottunut."

Kun he näyttämöllä komeilevat upeissa viitoissaan ja jalokivikruunut

päässään, niin tekee minun mieli muistuttaa, että kaikki keisarit,

joiden kanssa minä olen seurustellut, ovat käyneet mitä tavallisimman

laatuisissa vaatteissa eivätkä ole komeilleet. Ja kun he tulevat

näyttämölle ympärillään valtava kypäripäinen ja tinahaarniskoitu

henkivartiasto, niin on velvollisuuteni -- mieluisa velvollisuuteni

ilmoittaa tietämättömille, ettei ainoallakaan kruunatulla päällä,

joka kuuluu minun tuttavapiiriini, ole talossaan eikä ympärillään

ainoatakaan sotamiestä.

Ehkä luullaan seuramme viipyneen liian kauan tai muutoin

käyttäytyneen sopimattomasti, mutta niin ei suinkaan ollut

asianlaita. Seura tunsi, että se oli saanut tavallista

vastuunalaisemman tehtävän -- se edusti Amerikan kansaa eikä sen

hallitusta -- ja sen vuoksi oli joka miehen huolena parhaan taitonsa

mukaan kunnialla suorittaa korkea tehtävänsä.

Toiselta puolen keisarilliset perheet epäilemättä ottivat huomioon,

että ne meidän kanssamme seurustellessaan enemmän seurustelivat

Amerikan kansan kanssa kuin osoittamalla huomaavaisuutta vaikka

kokonaiselle plutoonalle täysivaltaisia ministereitä. Ja siitä

syystä he tapaukselle antoivat sen parhaan merkityksen, että se

oli suopeuden ja ystävällisten tunteitten ilmaus kokonaista maata

kohtaan. Näin käsitimme ystävyyden, jota meille osoitettiin, emmekä

itseemme, seuraamme kohdistuvaksi. Emme kiellä, ettemmekö tunteneet

ylpeyttä sen johdosta, että meidät otettiin vastaan kansamme

edustajina. Ja epäilemättä tunsimme kansallista ylpeyttä, kun

vastaanotto oli niin sydämellisen lämmin.

Runoilijamme on ollut ankaran silmälläpidon alainen aina siitä

kuin laskimme ankkurin. Kun tuli tietoon, että lähtisimme Venäjän

keisarin vieraiksi, puhkesivat hänen suuren syvyytensä lähteet, ja

hän tihkui sanomatonta pötyä neljäkolmatta tuntia. Alkuperäinen

huolestuksemme siitä, mitä meidän piti tehdä itsellemme, muuttui

äkkiä huolestukseksi siitä, mitä meidän piti tehdä runoilijallemme.

Probleema tuli kuitenkin lopulta ratkaistuksi. Hänelle esitettiin

kaksi vaihtoehtoa -- joko hänen tuli vannoa hirmuinen vala, ettei

julkaisisi ainoatakaan säettä omaa runouttaan niin kauan kuin oltiin

tsaarin valtakunnassa, taikka jätettäisiin hän laivaan vartioituna,

kunnes jälleen olisimme onnellisesti saapuneet Konstantinopoliin. Hän

piti kauan puoliaan, mutta mukautui kuitenkin lopulta. Se oli suuri

helpotus. -- -- --

Meri on ollut harvinaisen levoton kaiken päivää. Mutta siitä

huolimatta on meidän ollut aika hauska. Vieraita on käynyt

tulvimalla. Kenraalikuvernöörikin kävi luonamme, ja me tervehdimme

häntä yhdeksällä tykinlaukauksella. Hänellä oli perhe kerallaan.

Panin merkille, että rantasillan päästä hänen vaunuihinsa asti

levitettiin mattoja, joita pitkin hän sitten käveli, vaikka olen

nähnyt hänen kävelevän siellä ilmankin mattoja, kun hän ei kulkenut

virantoimituksessa. Minä ajattelin, että ehkä hänellä oli erikoisen

ylenmäärin hyvin kiilloitetut saappaat ja että hän tahtoi suojella

niitä, mutta sitten katsoin, enkä voinut huomata, että ne olisivat

kiiltäneet vähääkään tavallista paremmin. Voi olla, että hän ennen

oli unohtanut mattonsa, mutta ei hänellä ainakaan ollut sitä silloin

kanssaan. Hän oli sangen miellyttävä vanha herra.

Laivalla kävi niinikään ruhtinas Dolgoruki ja yksi tai pari

suuramiraalia, jotka olimme tavanneet eilisessä vastaanotossa.

Pysyttelin alussa hieman etäällä näistä, sillä vierailtuani

keisarillisten luona en mielelläni rupea liian tuttavalliseksi

ihmisten kanssa, jotka tunnen vain nimeltä ja joiden maineesta ja

yhteiskunnallisesta asemasta en ole aivan selvillä. Katson parhaaksi

pitää heitä alussa jonkun verran etäällä itsestäni. Sanoin itselleni,

että ruhtinaat ja kreivit ja suuramiraalit ovat kyllä hyviä miehiä,

mutta eivät he ole keisareita eikä sitä voi olla kyllin tarkka, kenen

kanssa seurustelee.

Paroni Wrangel tuli myös. Hänen tapanaan oli ollut edustaa Venäjää

Washingtonissa. Kerroin hänelle, että minulla oli ollut setä, joka

vuosikauden ennen sitä oli pudonnut kaivokseen ja katkennut kahtia.

Se oli vale, mutta en mitenkään voinut sallia sitä, että joku toinen

voittaisi minut hämmästyttäväin seikkailujen kertojana, jos siitä

pienellä tekaistuksella selvisi. Paroni on miesten parhaita ja

sanotaan keisarin suuresti luottavan häneen ja pitävän häntä suuressa

arvossa.

Paroni Ungern-Sternberg, äänekäs ehyttunteinen vanha ylimys, tuli

muiden mukana. Hän on edistyksen ja yritteliäisyyden mies -- aikaansa

edustava henkilö. Hän on Venäjän rautateitten ylitirehtori --

jonkinlainen rautatiekuningas. Hän se tavallaan pitää huolta siitä,

että maassa kaikki kulkee eteenpäin. Amerikassa hän on matkustanut

laajalti. Hän sanoo koetelleensa vankityötä ja tehneensä sen

erinomaisella menestyksellä. Hän sanoo vankien tekevän ahkerasti

työtä ja olevan hyväntapaisia ja rauhallisia. Hän huomautti nykyään

käyttävänsä heitä lähes kymmentätuhatta. Tämä näytti olevan uusi

vetoaminen minun kykyyni. Mutta minä olin hetken vaatimusten

tasalla. Minä sanoin, että meillä oli Amerikan rautateillä työssä

kahdeksankymmentätuhatta vankia -- kaikki kuolemaan tuomittuja

törkeästä murhasta. Enempää _hän_ ei kaivannut.

Luonamme kävi kenraali Totleben (Sevastopolin puolustuksen

kuulu johtaja piirityksen aikana) ja paljon maaupseereja ja

meriupseerejakin ja koko joukko virattomia venäläisiä naisia ja

herroja. Tietysti oli samppanja-aamiainen varalla ja se syötiin ilman

ihmishengenhukkaa. Maljoja ja leikkipuheita lauottiin runsaasti,

mutta puheita ei pidetty, paitsi että Keisaria ja suuriruhtinasta

kenraalikuvernöörin kautta kiitettiin vieraanvaraisesta

vastaanotosta, ja että kenraalikuvernööri piti vastauspuheen,

kiittäen keisarin puolesta puheesta j.n.e., j.n.e.

Jenkkejä maailmalla II Heidän toivioretkensä Pyhälle Maalle · 第 9 / 36 题