Keisarillisten kesäasunto -- Valmistuksia pelättyä tulikoetta varten
-- Komitea laatii adressin -- Keisari perheineen ottaa meidät vastaan
-- Keisarillisten puvut -- Keskitettyä voimaa -- Suuriruhtinaitten
luona -- Viehättävä huvila -- Ritarillinen ilmiö -- Suuriruhtinatar
-- Suuriruhtinaan aamiainen -- Leipurin poika saa aikaan nälänhädän
-- Teatterihallitsijat petosta -- Kenraalikuvernööri käy laivalla --
Virallinen "tyyli" -- Ylhäisiä vieraita -- "Munkhausijuttelua" heidän
kanssaan -- Loppumenot.
Kävimme ankkuriin täällä Jaltassa pari kolme päivää takaperin.
Minusta paikka muistuttaa meidän sierrojamme. Korkeat harmaat vuoret
taustassa, niiden rinteet mäntymetsineen, rotkoineen, harmaine
kallionpolvineen, joita siellä täällä kohoo näkyviin, ja nuo pitkät
viirut, joita kulkee kukkuloilta suoraan alas mereen, ilmaisten
jonkun entisen maavyöryn uraa -- kaikki tämä oli niin samanlaista,
kuin mitä oman maamme sierroilla näkee, ikäänkuin toinen olisi ollut
toisensa valokuva. Jaltan pieni kylä on amfiteatterin juurella, joka
kohoo taapäin ja ylöspäin vuorimuuriin ja näyttää siltä kuin se olisi
voinut rauhallisesti laskea nykyiseen asemaansa jostain korkeammalta.
Tämä alho on täynnään ylimysten suuria puistoja ja puutarhoja ja
vihantain sakeiden lehväin keskeltä puhkeavat heidän palatsiensa
kirkkaat värit näkyviin kuin kukat. Se on kaunis paikka.
Meillä oli laivalla Yhdysvaltain konsuli -- Odessan konsuli.
Kokoonnuimme laivan salonkiin ja käskimme häntä sanomaan, mitä
meidän oli pelastukseksemme tehtävä ja sanomaan sen sukkelaan.
Hän piti puheen. Ensimmäinen asia, mitä hän sanoi, lankesi kuin
halla jokaiseen toiverikkaaseen mieleen: hän ei ollut koskaan
ollut missään vastaanottotilaisuuksissa hovissa. (Kolmenkertainen
mutina konsulille.) Mutta hän sanoi olleensa vastaanotoissa
kenraalikuvernöörin luona Odessassa ja oli usein kuullut ihmisten
puhuvan vastaanottokokemuksistaan Venäjän ja muiden maiden hoveissa
ja luuli sangen hyvin tietävänsä, minkälaisen koetuksen läpi meidän
nyt oli mentävä. (Toivo alkoi jälleen versoa.) Hän sanoi, että meitä
oli monta; kesäpalatsi oli pieni -- tavallinen maalaiskartano vain;
epäilemättä meidät vastaanotettaisiin kesämaihin -- puutarhassa.
Seisoisimme siellä rivissä, kaikki herrat puettuina hännystakkeihin
ja valkoisiin hansikkaihin ja liinoihin ja naiset vaaleihin
silkkihameihin tai muuhun sentapaiseen. Määrätyllä ajalla -- auringon
kulkiessa puolipäiväpiirin kautta -- tulisi keisari loistaviin
univormuihin puetun seurueensa kanssa ja kulkisi hitaasti rivimme
ohi, toisille kumartaen ja toisille lausuen pari kolme sanaa.
Samalla kuin Hänen Majesteettinsa saapuu, tulisi yleisen ihastuneen,
innokkaan hymyn kuin päivänpaisteen puhjeta matkustajain kasvoille
-- rakkauden, kiitollisuuden, ihailun hymyn -- ja kuin sopimuksen
mukaan olisi seuran ruvettava kumartamaan -- ei ylöttömästi, vaan
kunnioittavasti ja arvonsa tunnolla. Viidentoista minuutin kuluttua
keisari palaisi huoneihinsa, ja me saisimme jälleen lähteä kotia.
Tunsimme sanomatonta kevennystä. Tuohan tuntui melkein helpolta.
Koko joukossa ei ollut ainoatakaan sielua, joka ei olisi luullut
osaavansa vähällä harjoituksella seisoa rivissä, etenkin jos mukana
oli muitakin. Ei ollut sitä miestä, joka ei olisi luullut osaavansa
kumartaa tallaamatta takinliepeilleen ja niskaansa taittamatta.
Sanalla sanoen, me aloimme luulla pystyvämme tehtävän kaikkiin osiin,
lukuunottamatta tuota monimutkaista hymyä. Konsuli niinikään sanoi,
että meidän pitäisi laatia keisarille pieni adressi ja antaa se
jollekulle hänen adjutanteistaan, joka sitten sopivassa tilaisuudessa
antaisi sen hänelle. Viisi herraa sen vuoksi valittiin tätä
asiakirjaa laatimaan ja muut viisikymmentä kulkivat pitkin laivaa
surkeasti hymyillen -- he harjoittelivat. Seuraavain kahdentoista
tunnin kuluessa näytimme jotakuinkin siltä, kuin olisimme olleet
hautajaisissa, joissa jokainen oli suruissaan kuolemantapauksesta,
mutta iloissaan, että se oli ohi -- joissa jokainen hymyili, vaikka
murtuneella mielellä.
Maihin lähetettiin komitea tapaamaan hänen ylhäisyyttään
kenraalikuvernööriä ja kuulemaan kohtaloamme. Kolmen tunnin uhkaavan
odotuksen jälkeen he palasivat takaisin ja sanoivat keisarin ottavan
meidät vastaan seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan -- lähettävän
vaunuja meitä hakemaan -- vastaanottavan itse adressin. Suuriruhtinas
Miikael oli lähettänyt kutsun tulla hänenkin palatsiinsa. Ken tahansa
saattoi nähdä, mikä tässä oli aikomuksena: tuli osoittaa Venäjän
ystävyys Amerikkaa kohtaan niin vilpittömäksi, että yksityiset
kansalaisetkin ansaitsivat ystävällistä huomaavaisuutta.
Määrätyllä hetkellä ajoimme nuo kolme mailia ja kokoonnuimme keisarin
palatsin edustalle kauniiseen puutarhaan.
Asetuimme piiriin oven edessä olevain puitten alle, sillä talossa ei
ollut ainoatakaan huonetta, johon kuusikymmeninen joukkomme olisi
väljästi mahtunut, ja muutaman minuutin kuluttua keisarillinen
perhe tuli ulos kumarrellen ja hymyillen ja seisahtui keskuuteemme.
Heidän kerallaan tuli valtakunnan korkeimpia virkamiehiä
arkiunivormuihin puettuina. Joka kumarruksella Hänen Majesteettinsa
lausui jonkun tervetulosanan. Jäljennän nämä sanat. Niissä on
luonnetta -- venäläistä luonnetta -- joka on kohteliaisuus itse ja
kaikin puolin vilpitöntä. Ranskalaisetkin ovat kohteliaita, mutta
heidän kohteliaisuutensa usein on vain muotoja. Venäläinen valaa
kohteliaisuuksiinsa, sekä sanoihin että töihin, sydämellisyyttä,
johon täytyy uskoa. Tsaari, kuten sanoin, painosti lauseitaan
kumarruksilla:
"Hyvää huomenta -- olen iloinen nähdessäni teidät luonani -- olen
ihastunut -- olen hyvilläni -- olen onnellinen, kun saan ottaa teidät
vastaan!"
Kaikki ottivat hatun päästään ja konsuli luki ikävystyttävän
adressimme. Keisari kesti sen järkähtämättömän urhoollisesti,
otti sitten vastaan vaivaisen näköisen asiakirjamme ja antoi sen
jollekin korkealle virkamiehelle liitettäväksi Venäjän arkistoihin
-- tai pesään heitettäväksi. Hän kiitti meitä adressista ja sanoi
olevansa sangen hyvillään, kun sai ottaa meidät vastaan, etenkin
kun Venäjän ja Yhdysvaltain välillä vallitsi niin ystävälliset
suhteet. Keisarinna sanoi, että amerikkalaiset Venäjällä olivat
erittäin suositut ja että hän toivoi venäläisiä katseltavan samoilla
silmillä Amerikassa. Siinä olivat kaikki puheet, mitä pidettiin, ja
minä suosittelen niitä yhtymille, jotka lahjoittelevat poliisille
kultakelloja, lyhyyden ja asiallisuuden perikuvina. Tämän jälkeen
keisarinna tuli ja puheli tuttavallisesti (keisarinnaksi) useiden
piiriin kuuluvain naisten kanssa. Useat herrat puuttuivat siellä
täällä puheisiin keisarin kanssa. Ruhtinaat ja prinssit, amiraalit
ja hovineidit antautuivat vapaaseen ja kevyeen keskusteluun milloin
minkin seuraamme kuuluvan henkilön kanssa, ja ketä vain halutti astui
esiin ja puhui vaatimattoman pikku suuriruhtinattaren Marian, tsaarin
tyttären kanssa. Hän on neljäntoista vuoden ikäinen, vaaleatukkainen,
sinisilmäinen, vaatimaton ja sievä. Kaikki puhuvat englantia.
Keisarin lakki, lievetakki ja housut olivat kaikki jonkinlaisesta
yksinkertaisesta valkoisesta reivaasta -- lieneekö ollut puuvillaa
vai liinaa -- eikä hänellä ollut minkäänlaisia jalokiviä eikä
korkeita arvomerkkejä. Tuskin olisi mahdollista pukeutua vähemmän
huomiota herättävästi. Hän on sangen pitkä ja laiha ja päättäväisen,
mutta siitä huolimatta miellyttävän näköinen. Helppo oli nähdä, että
hän on ystävällinen ja herttainen. Hänen ilmeessään on jotain sangen
jaloa, kun hän on lakitta päin. Hänen silmissään ei ole vähääkään
sitä viekkautta mitä Louis Napoleonin silmissä huomaa.
Keisarinnalla ja pikku suuriruhtinattarella oli yksinkertaiset puvut
fulardista (tai fulardisilkistä, kumpi lienee oikeammin), jossa
oli pieniä sinisiä pilkkuja. Puvut olivat sinisellä reunustetut.
Molemmilla oli vyötäisillä leveät siniset vyöt, liinaiset kaulukset,
musliiniliinat, matalat, sinisellä sametilla reunustetut olkihatut,
päivänvarjot ja lihanväriset hansikkaat. Suuriruhtinattaren kengissä
ei ollut korkoja ensinkään. En tiedä tätä omasta tiedostani, mutta
eräs naisistamme sanoi minulle. Minä en katsellut hänen kenkiään.
Minua ilahutti nähdä, että hänellä oli omat hiuksensa, jotka olivat
päälaella vahvoissa palmikoissa, eikä semmoisena rumana laitoksena,
jota sanotaan vesiputoukseksi ja joka on yhtä vähän vesiputouksen
näköinen kuin vaatteella peitetty kinkku on Niagaran näköinen.
Kun ottaa huomioon keisarin kasvojen ystävällisen ilmeen ja hänen
nuoren tyttärensä sulouden, tekisi mieleni epäillä, eikö tsaarin
lujuus joutuisi liian kovalle koetukselle, jos hänen pitäisi tuomita
Siperian erämaitten kurjuuteen armoa rukoileva raukka ja tytär tämän
puolesta puhuisi. Aina kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, näin
yhä enemmän ja enemmän, kuinka valtava voima tällä hennolla kainolla
koulutytöllä olisi ollut, jos hän olisi tahtonut sitä käyttää.
Monen monta kertaa hän saattaisi käskeä Venäjän itsevaltiasta,
jonka pieninkin sana on laki seitsemällekymmenelle miljoonalle
ihmisolennolle! Hän oli vain tyttö ja näytti samanlaiselta kuin
tuhannet muut, mitä olen nähnyt, mutta ei koskaan ennen ole tyttö
minussa herättänyt niin outoa ja omituista mielenkiintoa. Omituinen
uusi tunne on harvinainen asia tässä jokapäiväisessä elämässä,
ja minä ko'in sen nyt. Ne ajatukset ja tunteet, joita tilanne ja
olosuhteet herättivät, eivät todellakaan olleet kuluneita eivätkä
väljähtyneitä. Tuntui niin omituiselta -- omituisemmalta kuin voin
kertoa -- että tämän miesten ja naisten kokouksen keskushenkilö,
joka tässä puiden siimeksessä jutteli kuin maan kaikkein tavallisin
yksilö, oli mies, jonka ei tarvinnut kuin suunsa avata saadakseen
laivat kyntämään aaltoja, veturit kiitelemään tasangoilla, airuet
laukkaamaan kylästä kylään, sadat sähkölennättimet kipinöimään
hänen sanansa kautta valtakunnan, jonka laajat rajat käsittävät
seitsemännen osan maapallon asuttavasta alasta, ja lukemattoman
ihmisjoukon kilvan rientämään täyttämään hänen käskynsä. Minulla
oli jonkinlainen epämääräinen halu tutkia hänen käsiään nähdäkseni,
olivatko ne lihaa ja verta, niinkuin muittenkin ihmisten. Tuossa oli
se mies, joka saattoi tehdä nämä ihmeet, ja kuitenkin olisin voinut
iskeä hänet maahan, jos olisin tahtonut. Asia oli aivan ilmeinen,
mutta se tuntui kuitenkin aivan järjettömältä, -- yhtä järjettömältä
kuin jos olisi tahtonut iskeä nurin vuoren tai pyyhkäistä pois
maanosan. Jos tämä mies sattuisi nilkkansa nyrjäyttämään, veisi
miljoona mailia sähkölennätinlankaa tiedon yli vuorten --
laaksojen -- asumattomani erämaitten -- alitse tiettömän meren -- ja
kymmenentuhatta sanomalehteä juttelisi siitä. Jos hän sairastuisi
arveluttavasti, tietäisi sen koko maailma ennen auringonnousua. Jos
hän kaatuisi hengetönnä siihen paikkaan, voisi hänen kaatumisensa
järkyttää puolen maailman valtaistuimia! Jos olisin voinut varastaa
hänen lakkinsa, olisin tehnyt sen. Kohdatessani tämän kaltaisen
miehen haluan saada jotain, mistä muistaa hänet.
Yleensä ovat meitä palatseissa opastelleet milloin minkinlaiset
plyyssikoipiset hopeahelaiset pikentit, vaatien aina frangin
vaivoistaan. Mutta puolen tuntia kanssamme keskusteltuaan Venäjän
keisari itse perheensä keralla näytti meille oman talonsa. Eikä se
maksanut mitään. Se näytti heitä oikein huvittavan.
Puolisen tuntia kuljeskelimme näin pitkin palatsia ihaillen sen
viehättäviä huoneita ja upeita, mutta samalla erinomaisen kodikkaita
laitoksia, ja sitten keisarillinen perhe ystävällisesti hyvästeli
meitä.
Saimme sitten kutsun käydä keisarin vanhimman pojan -- Venäjän
perintöruhtinaan palatsissa, joka oli lähellä. Nuori kruununprinssi
oli kotoa poissa, mutta herttuat ja kreivittäret ja prinssit kulkivat
kerallamme kautta palatsin yhtä vapaasti kuin keisarinkin luona ja
keskustelu jatkui yhtä vilkkaasti kuin ennenkin.
Kello oli nyt vähän yli yhden. Ajoimme suurherttua Miikailin luo,
jonne oli mailin matka, hän kun oli meidät jo ennen kutsunut.
Saavuimme sinne parinkymmenen minuutin kuluttua sen jälkeen kun
olimme keisarin luota lähteneet. Se on viehättävä paikka. Kaunis
palatsi lymyy puiston ihanain vanhain lehtojen keskellä, puisto on
maalauksellisten kallioiden ja kukkulain ympäröimä ja molemmatkin
antavat viileälle merelle. Puistossa on siellä täällä maalaisistuimia
hämärissä varjoisissa kolkissa. Siinä on kristallikirkkaita
pikkupuroja, allikoita vehmaine, houkuttelevine rantoineen,
kimaltelevia koskia pilkoittaa reheväin lehväin aukoista, kirkkaita
vesivirtoja kumpuaa suurten metsäpuitten tekopahkoista, harmailla
vanhoilla kallionpolvekkeilla on pienoisia marmoritemppeleitä ja
ilmavilta näköpaikoilta silmä käsittää laajalta maisemia ja merta.
Palatsi on rakennettu parhaita, kreikkalaisia esikuvia noudattaen ja
sen laajat pylväistöt ympäröivät keskuspihaa, jonka harvinaisilta
kukkapenkeiltä kantaa kaikkialle sulotuoksuja, ja niiden keskellä
suihkuaa lähde, joka jäähdyttää suvista ilmaa ja ehkä siittää
sääskiä, vaikk'en minä sitä luule.
Suuriruhtinas ja ruhtinatar tulivat ulos ja esittelymenot olivat
yhtä yksinkertaiset kuin ne olivat keisarinkin luona olleet.
Muutaman minuutin kuluttua keskustelu oli täydessä käynnissä kuten
ennenkin. Keisarinna ilmestyi verandalle ja pikku suuriruhtinatar
tuli ulos seuraan. Muutaman minuutin kuluttua tuli keisari itsekin
ratsain. Meistä tuntui sangen hyvältä. Voitte arvata sen, jos koskaan
olette olleet kuninkaallisten luona ja teistä välistä on tuntunut
siltä, kuin alkaisitte ehkä tuntua rasittavilta -- vaikka luulenkin
ruhtinaallisten yleensä monitta mutkitta lähettävän vieraansa
matkoihinsa, kun heistä ei enää ole taikaa.
Suuriruhtinas on keisarin kolmas veli, ehkä noin
kolmenkymmenenseitsemän ikäinen ja ulkomuodoltaan ruhtinaallisin
mies koko Venäjällä! Hän on vielä keisariakin pitempi, suora kuin
intiaani ja käyttäytyy samaan laatuun kuin nuo upeat ritarit, joista
olemme ristiretkiromansseissa lukeneet. Hän näyttää suurisydämiseltä
mieheltä, joka käden käänteessä nakkaisi vihollisensa virtaan ja
sitten itse hyppäisi perässä ja oman henkensä uhalla vetäisi hänet
taas kuivalle maalle. Jutuista päättäen, mitä hänestä kerrotaan,
hän on luonnostaan urhea ja jalomielinen. Varmaan hän halusi
näyttää, että amerikkalaiset olivat tervetulleita vieraita Venäjän
keisarillisissa palatseissa, koska hän ratsasti koko matkan Jaltaan
ja itse saattoi seuramme keisarin luo, ja lähetti adjutanttinsa
pitämään tien auki ja auttamaan meitä, missä ikinä apua ehkä
tarvittiin. Kohtelimme häntä silloin koko lailla tuttavallisesti,
kun emme tienneet, kuka hän oli. Nyt näimme, mikä hän oli miehiään,
ja pidimme suuressa arvossa sitä, että hän niin ystävällisesti oli
meille tehnyt palveluksen, johon ei varmaankaan ainoakaan toinen
suuriruhtinas koko maailmassa olisi antautunut. Hänellä oli yllin
kyllin palvelijoita, joita hän olisi voinut lähettää, mutta hän
mieluummin hoiti asian itse.
Suuriruhtinas oli puettuna kasakkaupseerin kauniiseen ja muhkeaan
univormuun. Suuriruhtinattarella oli valkoinen alpakkapuku, saumat
ja paarteet mustilla pitseillä somistetut, ja pieni harmaa hattu,
jossa oli samanvärinen sulka. Hän on nuori, sangen kaunis, kaino ja
vaatimaton, täynnään suostuttelevaa kohteliaisuutta.
Seuramme katseli kaikki talon paikat, jonka jälkeen ylhäisyydet
näyttivät meille puiston ja lopulta saattelivat meidät takaisin
palatsiin puolikolmen aikaan aamiaiselle. Sanoivat sitä aamiaiseksi,
mutta me olisimme sanoneet sitä lunshiksi. Siihen kuului kahta lajia
viiniä, teetä, leipää, juustoa ja kylmää paistia ja se tarjottiin
vastaanottohuoneessa ja verandoilla keskuspöydillä -- missä vain
sopi, kaikki oli vapaata. Se oli jonkinlainen piknikki. Olin jo ennen
kuullut, että meidän tuli syödä täällä aamiaista, mutta Blucher
sanoi puolestaan uskovansa, että Leipurin poika oli ehdottanut sitä
hänen keisarilliselle korkeudelleen. Minä en luule sitä -- vaikka
olisi se hänen tapaistaan. Leipurin poika on laivan "nälänhädän
tekijä". Hänen on aina nälkä. He sanovat hänen kulkevan hytistä
hyttiin matkustajain ollessa poissa ja syövän kaikki saippuat.
Ja sanovat hänen syövän tervariiveitäkin. Sanovat hänen syövän
mitä tahansa voi aterian välillä saada, mutta varsinkin riiveitä.
Päivälliseksi hän ei tahdo riiveitä, mutta hän syö niitä mielellään
lunshiksi, välipalaksi ja niin edespäin. Se tekee hänet sangen
epämiellyttäväksi, koska hänen hengityksensä alkaa siitä löyhkätä
ja hänen hampaansa aina ovat tervaiset. Leipurin poika ehkä ehdotti
aamiaisen, mutta minä kuitenkin toivon, ettei asia niin ollut.
Muutoin se sujui sangen hyvin. Ylhäinen isäntämme liikkui paikasta
paikkaan ja auttoi tuhoamaan muonavarastoita ja ylläpitämään vilkasta
keskustelua, ja suuriruhtinatar jutteli verandalla olevain ryhmäin
kanssa ja semmoisten kanssa, jotka olivat tyydyttäneet ruokahalunsa
ja siirtyneet ulos vastaanottohuoneesta.
Suuriruhtinaan tee oli oivallista. Teen kanssa tarjottiin sitruuna,
joka puristetaan sisään, tai jäistä kermaa, ken piti siitä enemmän.
Edellinen on parempaa. Tämä tee tuodaan maan poikki Kiinasta. Tee
huononee, jos se kuljetetaan meritse.
Kun oli aika lähteä, lausuimme ylhäiselle isäntäväellemme
jäähyväiset. Olimme viettäneet päivän jälkipuoliskosta suurimman
osan keisarillisten kodissa, ja meidän oli kaiken aikaa ollut yhtä
rattoisa ja hauska kuin jos olisimme olleet omassa laivassamme.
Minä melkein olisin luullut viihtyväni yhtä hyvin Abrahamin
helmassa kuin palatsissa, jonka isäntä oli keisari. Minä otaksuin,
että keisarit olisivat hirmuisia. Minä ajattelin, että heillä
kai aina on komeat kruunut päässään ja punaiset juhlaviitat
täpliin neulottuine villatupsuineen päällään, ja että he kai aina
istuvat valtaistuimellaan ja toruvat lakeijojaan ja parketilla
sipsuttelevia hovilaisiaan ja lähettävät ruhtinaita ja ruhtinattaria
mestattaviksi. Mutta minä huomaankin, että jolla on se onni,
että pääsee, kurkistamaan kulissien taa ja näkee heidät kotonaan
ja oman kotilietensä ääressä, se huomaakin heidän olevan aivan
ihmeellisesti tavallisten kuolevaisten näköisiä. He ovat siellä
paljon miellyttävämmät kuin teatteri-osissaan. Heille näyttää olevan
aivan yhtä luontevaa pukeutua ja olla kuten muut ihmiset kuin
kenelle hyvänsä pistää liivintaskuunsa ystävänsä lyijykynä saatuaan
sen hetkiseksi lainaksi. Mutta tämän jälkeen en enää koskaan usko
teatterin korukuninkaihin. Se on suuri tappio. Minulle ne aina
tuottivat semmoista pöyristyksen sekaista huvia. Mutta tämän jälkeen
käännyn heistä alakuloisena pois ja sanon:
"Tämä ei kelpaa -- tämä ei ole sen tapainen keisari, mihin _minä_
olen tottunut."
Kun he näyttämöllä komeilevat upeissa viitoissaan ja jalokivikruunut
päässään, niin tekee minun mieli muistuttaa, että kaikki keisarit,
joiden kanssa minä olen seurustellut, ovat käyneet mitä tavallisimman
laatuisissa vaatteissa eivätkä ole komeilleet. Ja kun he tulevat
näyttämölle ympärillään valtava kypäripäinen ja tinahaarniskoitu
henkivartiasto, niin on velvollisuuteni -- mieluisa velvollisuuteni
ilmoittaa tietämättömille, ettei ainoallakaan kruunatulla päällä,
joka kuuluu minun tuttavapiiriini, ole talossaan eikä ympärillään
ainoatakaan sotamiestä.
Ehkä luullaan seuramme viipyneen liian kauan tai muutoin
käyttäytyneen sopimattomasti, mutta niin ei suinkaan ollut
asianlaita. Seura tunsi, että se oli saanut tavallista
vastuunalaisemman tehtävän -- se edusti Amerikan kansaa eikä sen
hallitusta -- ja sen vuoksi oli joka miehen huolena parhaan taitonsa
mukaan kunnialla suorittaa korkea tehtävänsä.
Toiselta puolen keisarilliset perheet epäilemättä ottivat huomioon,
että ne meidän kanssamme seurustellessaan enemmän seurustelivat
Amerikan kansan kanssa kuin osoittamalla huomaavaisuutta vaikka
kokonaiselle plutoonalle täysivaltaisia ministereitä. Ja siitä
syystä he tapaukselle antoivat sen parhaan merkityksen, että se
oli suopeuden ja ystävällisten tunteitten ilmaus kokonaista maata
kohtaan. Näin käsitimme ystävyyden, jota meille osoitettiin, emmekä
itseemme, seuraamme kohdistuvaksi. Emme kiellä, ettemmekö tunteneet
ylpeyttä sen johdosta, että meidät otettiin vastaan kansamme
edustajina. Ja epäilemättä tunsimme kansallista ylpeyttä, kun
vastaanotto oli niin sydämellisen lämmin.
Runoilijamme on ollut ankaran silmälläpidon alainen aina siitä
kuin laskimme ankkurin. Kun tuli tietoon, että lähtisimme Venäjän
keisarin vieraiksi, puhkesivat hänen suuren syvyytensä lähteet, ja
hän tihkui sanomatonta pötyä neljäkolmatta tuntia. Alkuperäinen
huolestuksemme siitä, mitä meidän piti tehdä itsellemme, muuttui
äkkiä huolestukseksi siitä, mitä meidän piti tehdä runoilijallemme.
Probleema tuli kuitenkin lopulta ratkaistuksi. Hänelle esitettiin
kaksi vaihtoehtoa -- joko hänen tuli vannoa hirmuinen vala, ettei
julkaisisi ainoatakaan säettä omaa runouttaan niin kauan kuin oltiin
tsaarin valtakunnassa, taikka jätettäisiin hän laivaan vartioituna,
kunnes jälleen olisimme onnellisesti saapuneet Konstantinopoliin. Hän
piti kauan puoliaan, mutta mukautui kuitenkin lopulta. Se oli suuri
helpotus. -- -- --
Meri on ollut harvinaisen levoton kaiken päivää. Mutta siitä
huolimatta on meidän ollut aika hauska. Vieraita on käynyt
tulvimalla. Kenraalikuvernöörikin kävi luonamme, ja me tervehdimme
häntä yhdeksällä tykinlaukauksella. Hänellä oli perhe kerallaan.
Panin merkille, että rantasillan päästä hänen vaunuihinsa asti
levitettiin mattoja, joita pitkin hän sitten käveli, vaikka olen
nähnyt hänen kävelevän siellä ilmankin mattoja, kun hän ei kulkenut
virantoimituksessa. Minä ajattelin, että ehkä hänellä oli erikoisen
ylenmäärin hyvin kiilloitetut saappaat ja että hän tahtoi suojella
niitä, mutta sitten katsoin, enkä voinut huomata, että ne olisivat
kiiltäneet vähääkään tavallista paremmin. Voi olla, että hän ennen
oli unohtanut mattonsa, mutta ei hänellä ainakaan ollut sitä silloin
kanssaan. Hän oli sangen miellyttävä vanha herra.
Laivalla kävi niinikään ruhtinas Dolgoruki ja yksi tai pari
suuramiraalia, jotka olimme tavanneet eilisessä vastaanotossa.
Pysyttelin alussa hieman etäällä näistä, sillä vierailtuani
keisarillisten luona en mielelläni rupea liian tuttavalliseksi
ihmisten kanssa, jotka tunnen vain nimeltä ja joiden maineesta ja
yhteiskunnallisesta asemasta en ole aivan selvillä. Katson parhaaksi
pitää heitä alussa jonkun verran etäällä itsestäni. Sanoin itselleni,
että ruhtinaat ja kreivit ja suuramiraalit ovat kyllä hyviä miehiä,
mutta eivät he ole keisareita eikä sitä voi olla kyllin tarkka, kenen
kanssa seurustelee.
Paroni Wrangel tuli myös. Hänen tapanaan oli ollut edustaa Venäjää
Washingtonissa. Kerroin hänelle, että minulla oli ollut setä, joka
vuosikauden ennen sitä oli pudonnut kaivokseen ja katkennut kahtia.
Se oli vale, mutta en mitenkään voinut sallia sitä, että joku toinen
voittaisi minut hämmästyttäväin seikkailujen kertojana, jos siitä
pienellä tekaistuksella selvisi. Paroni on miesten parhaita ja
sanotaan keisarin suuresti luottavan häneen ja pitävän häntä suuressa
arvossa.
Paroni Ungern-Sternberg, äänekäs ehyttunteinen vanha ylimys, tuli
muiden mukana. Hän on edistyksen ja yritteliäisyyden mies -- aikaansa
edustava henkilö. Hän on Venäjän rautateitten ylitirehtori --
jonkinlainen rautatiekuningas. Hän se tavallaan pitää huolta siitä,
että maassa kaikki kulkee eteenpäin. Amerikassa hän on matkustanut
laajalti. Hän sanoo koetelleensa vankityötä ja tehneensä sen
erinomaisella menestyksellä. Hän sanoo vankien tekevän ahkerasti
työtä ja olevan hyväntapaisia ja rauhallisia. Hän huomautti nykyään
käyttävänsä heitä lähes kymmentätuhatta. Tämä näytti olevan uusi
vetoaminen minun kykyyni. Mutta minä olin hetken vaatimusten
tasalla. Minä sanoin, että meillä oli Amerikan rautateillä työssä
kahdeksankymmentätuhatta vankia -- kaikki kuolemaan tuomittuja
törkeästä murhasta. Enempää _hän_ ei kaivannut.
Luonamme kävi kenraali Totleben (Sevastopolin puolustuksen
kuulu johtaja piirityksen aikana) ja paljon maaupseereja ja
meriupseerejakin ja koko joukko virattomia venäläisiä naisia ja
herroja. Tietysti oli samppanja-aamiainen varalla ja se syötiin ilman
ihmishengenhukkaa. Maljoja ja leikkipuheita lauottiin runsaasti,
mutta puheita ei pidetty, paitsi että Keisaria ja suuriruhtinasta
kenraalikuvernöörin kautta kiitettiin vieraanvaraisesta
vastaanotosta, ja että kenraalikuvernööri piti vastauspuheen,
kiittäen keisarin puolesta puheesta j.n.e., j.n.e.