Yhdeksäntuhatta mailia idässä -- Odessan amerikkalaisuus --
Kiitollisuutta, joka on tullut liian myöhään -- Lähdössä Venäjän
itsevaltiaan vieraaksi.
Olemme nyt kulkeneet niin kauas itään -- sataviisikymmentä
pituusastetta San Franciscosta -- ettei kelloni enää pysy ajan
tasalla. Se on uupunut ja seisahtunut. Luullakseni se siinä menetteli
viisaasti. Sevastopolin ja Tyynenmeren rannikon välinen aikaerotus
on suunnaton. Kun täällä kello on kuusi aamulla, on se Californiassa
jotain toisella viikolla. On anteeksiannettavaa, että ajanlaskumme
tahtoo mennä vähän sekaisin. Nämä huolet ja harmit ajasta ovat
kiusanneet minua paljon, niin että luulin mieleni saaneen vähän
vikaa: pelkäsin, etten enää koskaan saisi takaisin oikeata käsitystä
ajasta. Mutta kun huomasin, kuinka ovela yhä vielä olin hoksaamaan
päivällistunnin, tuli minuun siunattu rauhallisuus, eivätkä
epäilykset tai pelko enää minua kiduta.
Odessa on Sevastopolista parinkymmenen tunnin matkan päässä ja on
se Mustan-meren pohjoisin satama. Tulimme tänne etupäässä hiiliä
ottamaan. Kaupungin väkiluku on satakolmekymmentäkolmetuhatta
ja kasvaa se nopeammin kuin mikään muu pieni kaupunki Amerikan
ulkopuolella. Se on vapaasatama ja tämän maailmanpuolen tärkein
viljamarkkinapaikka. Sen redi on laivoja täynnään. Paraillaan ovat
insinöörit työssä muuttaakseen avoimen redin avaraksi keinotekoiseksi
satamaksi. Se aiotaan melkein kokonaan sulkea vankoilla kivisillä
aallonmurtajilla, joista yhden on määrä pistää ulos mereen
suoraviivaisesti yli kolmetuhatta jalkaa.
En ole pitkään aikaan tuntenut olevani siihen määrään kotonani kuin
seisoessani ensi kerran Odessassa. Se oli aivan kuin amerikkalainen
kaupunki, kadut kauniit ja leveät ja suoratkin, talot matalat, kahden
tai kolmenkertaiset, avarat, puhtaat ja aivan vapaat kaikenlaisesta
rakennustaiteellisesta koristelusta. Katukäytävät akaasiakujain
reunustamat, kaduilla ja myymälöissä vilkas liike, jalkamiehillä
aina kiire, talot ja kaikki niin tuttavallisen uuden näköistä, niin,
ja lentävä, tukahuttava pöly, joka siihen määrään tuntui olevan
tervehdys omasta rakkaasta synnyinmaastamme, että tuskin saatoimme
pidättää itseämme vuodattamasta muutamia kiitollisia kyyneleitä
ja sadattelemasta vanhaan ikäarvoiseen amerikkalaiseen tapaan.
Katselimmepa katuja ylös tai alaspäin, tuonne tai tänne, kaikkialla
näimme vain Amerikkaa! Ei ainoakaan seikka meille muistuttanut, että
olimmekin Venäjällä. Kävelimme vähän matkaa, ahmien näitä kotoisia
näkyjä, kunnes tapasimme kirkon ja pika-ajurin... presto! illusioni
hävisi! Kirkolla oli hoikkatorninen kupukatto, joka juureltaan oli
sisäänpäin pyöristetty, niin että se oli kuin ylösalaisin käännetty
räätikkä, ja pika-ajuri näytti olevan puettu pitkään hameeseen,
jossa ei ollut vanteita ensinkään (matkakertomus liikkuu krinoliinin
loppuajoilla). Nämä esineet olivat täydelleen ulkomaalaiset, ja
samoin olivat vaunutkin -- mutta nämä asiat ovat kaikille tunnetut ja
suotta on minun ruveta niitä kuvaamaan.
Meidän piti viipyä täällä vain päivä ja yö ja ottaa hiiliä. Tutkimme
matkaoppaita ja ihastuimme huomatessamme, ettei Odessassa ollut
mitään nähtävää. Ja niin meillä oli käytettävänämme yksi hyvä
esteetön lupapäivä, jona ei tarvinnut muuta kuin kulkea jouten pitkin
kaupunkia ja pitää hauskaa. Kävelimme ja katselimme kauppatorit ja
ihmettelimme ylämaalaisten hirveitä kummallisia pukuja, tarkastelimme
asukkaat, mikäli se silmänäön mukaan oli mahdollista, ja lopetimme
hauskuutemme ylellisillä jäähyytelöpidoilla. Me emme saa jäähyytelöä
kaikkialla, jonka vuoksi me sitä saadessamme helposti hairahdumme
irstailuun. Kotona emme koskaan välittäneet jäähyytelöstä, mutta nyt
me melkein jumaloimme sitä, se kun on näissä Idän punahehkuvissa
ilmastoissa niin harvinaista.
Tapasimme vain kaksi kuvapatsasta, ja se oli uusi siunaus. Toinen oli
kenraali de Richelieun, loistavan kardinaalin veljenpojan. Se oli
avaralla kauniilla kävelypaikalla, josta oli näköala merelle, ja sen
juurelta kulki alas satamaan mahtavan leveät kiviportaat -- siinä oli
kaksisataa porrasta, aina kahdenkymmenen portaan jälkeen hyvin laaja
porras. Portaitten leveys oli viisikymmentä jalkaa. Ne ovat sangen
kauniit portaat ja etäältä nähden niillä kämpivät ihmiset ovat kuin
hyönteisiä. Mainitsen tämän kuvapatsaan ja nämä portaat siitä syystä,
että niillä on oma historiansa. Richelieu perusti Odessan -- vaali
sen kohtaloita isällisellä huolella -- työskenteli hedelmällisellä
nerollaan ja viisaalla asiantuntemuksellaan sen parhaaksi -- kulutti
auliisti omaisuutensa samaan tarkoitukseen -- hankki sille vankan
toimeentulon ja mahdollisuuden vielä kohota yhdeksi Vanhan maailman
suurkaupungeista -- rakennutti nämä jalot portaat omilla yksityisillä
varoillaan - ja -- --. No niin, ne ihmiset, joiden hyväksi hän
oli niin paljon tehnyt, antoivat hänen sitten kovan onnen päivän
tultua kulkea nämä samat portaat alas avuttomana, vanhana, köyhänä,
ilman päällystakkiakaan suojakseen. [Mark Twainin historialliset
tiedot käyvät tässä harhaan. Herttua Richelieu palasi Ranskaan ja
vaikutti sitten m.m. maansa pääministerinä ratkaisevalla tavalla
sen kohtaloihin. _Suom_.] Ja kun hän sitten vuosien kuluttua kuoli
Sevastopolissa köyhänä ja unhotettuna, niin pidettiin kokous,
koottiin suuri summa rahaa ja viipymättä pystytettiin hänen
muistokseen tämä kaunis muistomerkki ja annettiin eräälle kadulle
hänen nimensä! Siitä johtuu mieleeni, mitä skotlantilaisen runoilijan
Robert Burnsin äiti lausui, kun hänen muistokseen pystytettiin komea
muistopatsas: "Ah, Robbie, sinä pyysit heiltä leipää ja he antoivat
sinulle kiven."
Odessalaiset ovat, samoin kuin sevastopolilaisetkin, lämpimästi
kehoittaneet meitä käymään keisarin luona. He ovat kysyneet hänen
majesteetiltaan asiaa sähkösanomalla ja saaneet vastaukseksi, että
hän suostuu ottamaan meidät vastaan. Me siis nostamme ankkurin ja
lähdemme hänen suvihuvilalleen. Mikä pään raapiminen nyt alkaakaan!
mikä tärkeiden kokousten pitäminen ja juhlallisten komiteain
valitseminen! -- ja mikä hännystakkien ja valkoisten liinain
penkominen! Kun se kauhea koettelemus, joka meitä odottaa, kuvautuu
mielikuvituksessani kaikessa pelätyssä ylevyydessään, alan tuntea
rajun haluni saada keskustella oikean keisarin kanssa jäähtyvän ja
hupenevan. Mitä tulee minun tehdä käsilläni? Mitä tulee minun tehdä
jaloillani? Mitä ihmettä tulee minun itselläni tehdä?