Kuljemme Bosporon kautta Mustalle-merelle -- "Maailmanrannan-Mooses"
-- Surumielinen Sevastopol -- Vieraanvarainen vastaanotto Venäjällä
-- Miellyttäviä englantilaisia -- Epätoivoista taistelua --
Muistoesineitten etsijät.
Jätimme Konstantinopoliin paritoistakymmentä matkustajaa ja
purjehdimme kauniin Bosporon kautta kauas Mustalle-merelle. Jätimme
heidät turkkilaisen oppaan, "Maailmanrannan-Mooseksen", kynsiin
ja varmaan hän viettelee heidät ostamaan laivanlastin ruusuöljyä,
loistavia turkkilaisia vaatteita ja kaikenlaisia outoja esineitä,
joita he eivät milloinkaan tarvitse. Murrayn korvaamattomat
matkaoppaat ovat maininneet Maailmanrannan-Mooseksen nimen ja hän
on nyt pohjattu mies. Joka päivä hän saa ilokseen huomata olevansa
tunnustettu kuuluisuus. Kun hän on saanut päälleen kustannuksia
katsomatta hankkimansa puvun, uhkeat roimahousut, keltaiset
suipot tohvelit, tulipunaisen fessin, sinisen silkkisen jakun,
persialaisesta kirjokankaasta tehdyn avaran vyön ja siihen pistänyt
kokonaisen patterin hopeahelaisia ratsuväen pistooleja ja vyölleen
kauhean turkkilaisen koukkusapelinsa, pitää hän sanomattomana
halventamisena sitä, että sanomme häntä Fergusoniksi. Emme voi sille
mitään. Meille kaikki oppaat pakostakin ovat Fergusoneja, kun emme
kykene lausumaan heidän kamalia ulkomaisia nimiään.
Sevastopol luultavasti on pahimmin runneltu kaupunki mitä on
Venäjällä tai missään muuallakaan. Mutta siitä huolimatta meillä on
syytä olla tyytyväisiä siihen, sillä ei vielä missään maassa meitä
ole otettu niin ystävällisesti vastaan. Paikalla kun ankkuri putosi
pohjaan, lähetti kaupungin kuvernööri upseerin laivaan kysymään,
saattoiko hän mitenkään olla meille avullinen, ja kehoittamaan
meitä olemaan Sevastopolissa kuin kotonamme! Jos Venäjän tunnette,
niin tiedätte samalla, että tämä oli hurjan pitkälle menevää
vieraanvaraisuutta. Tavallisesti täällä muukalaisia epäillään ja
monimutkaiseen passijärjestelmään kuuluvilla viivytyksillä ja
rettelöillä kiusataan. Jos olisimme jostain toisesta maasta, emme
varmaankaan olisi saaneet lupaa astua Sevastopolissa maihin ja
taas lähteä kolmen päivän kuluttua -- mutta nyt saimme vapaasti
tulla ja mennä milloin ja miten vain halusimme. Konstantinopolissa
olivat kaikki varoittaneet meitä pitämään tarkan huolen passistamme,
katsomaan, että ne olivat tarkkaan asetusten, mukaiset, eikä
koskaan hetkeksikään unohtamaan niitä. Kerrottiin jos kuinka monta
esimerkkiä englantilaisista ja muista, joita oli Sevastopolissa
viivytelty päiviä, viikkoja ja kuukausiakin pienien puutteiden
vuoksi, mitä heidän passeissaan oli ollut heidän syyttään. Minä
olin hukannut passini ja matkustin nyt Konstantinopoliin jääneen
hyttikumppanini passilla. Kuka tahansa, joka luki selostuksen
hänen passituntomerkeistään ja sitten katsoi minuun, saattoi
huomata, etten ollut enemmän hänen näköisensä kuin Herkuleen.
Lähdin siis Sevastopolin satamaan pelolla ja vavistuksella --
täynnään epämääräistä kamalaa tunnetta, että minut keksittäisiin ja
hirtettäisiin. Mutta kaiken tuon aikaa oli oikea passini uljaasti
liehunut päämme päällä -- se ei ollut sen kummempi kuin -- lippumme.
Muuta passia ei meiltä kukaan kysynyt.
Tänään kävi laivallamme koko joukko venäläisiä ja englantilaisia
herroja ja naisia ja aika on kulunut rattoisasti. Ne olivat kaikki
iloisia ihmisiä enkä ole koskaan kuullut äidinkielemme sointuvan
suloisemmalta kuin noiden englantilaisten huulien lausumana tässä
etäisessä maassa. Puhuin koko paljon venäläisille, ollakseni yleensä
vain ystävällinen, ja he puhuivat minulle samasta syystä. Olen varma
siitä, että keskustelu tuotti tyydytystä kummallekin puolelle,
mutta emme sanaakaan siitä ymmärtäneet kummatkaan. Enimmän puhelin
kuitenkin noitten englantilaisten kanssa ja olen pahoillani siitä,
ettemme voi ottaa muutamia heistä mukaamme.
Tänään olemme käyneet kaikkialla, minne vain suinkin halusimme, eikä
osaksemme ole tullut muuta kuin mitä huomaavinta ystävällisyyttä. Ei
kukaan ole kysynyt, oliko meillä passia vai eikö.
Useat valtion virkamiehet ovat ehdottaneet, että laivallamme
lähtisimme pieneen kylpypaikkaan, jonne täältä on kolmekymmentä
mailia, ja kävisimme tervehtimässä Venäjän keisaria. Hän viettää
siellä maalaiselämää. Nuo upseerit vakuuttivat pitävänsä huolta
siitä, että osaksemme tulisi sydämellinen vastaanotto. He lupasivat,
jos lähtisimme, sekä ilmoittaa keisarille sähkösanomalla tulomme
että vielä lähettää maitse erityisen airuen. Aikamme on kuitenkin
niin lyhyt ja varsinkin ovat hiilemme niin loppumaisillaan, että me
päätimme parhaaksi luopua siitä harvinaisesta nautinnosta, jonka
seurustelu todellisen keisarin kanssa tuottaisi.
Pompejin rauniokaupunki on hyvässä kunnossa verrattuna Sevastopoliin.
Katselittepa siellä mihin suuntaan tahansa, kaikkialla katsettanne
kohtaavat vain rauniot, rauniot, rauniot! -- talojen rauskoja,
sortuneita muureja, risaisia revenneitä mäkiä, hävitystä kaikkialla.
Näyttää siltä kuin olisi valtava maanjäristys tällä pienellä paikalla
kaiken voimansa raivonnut. Kahdeksantoista pitkää kuukautta sodan
myrskyt purkautuivat tätä avutonta kaupunkia vastaan, kunnes se
lopulta oli kauheimpana rauniokasana, mitä koskaan on auringon alla
ollut. Ei ainoakaan talo säilynyt ehjänä -- eikä edes asuttavana.
Tämmöistä pohjatonta, täydellistä hävitystä on melkein mahdoton
käsittää. Talot olivat kaikki olleet jykevät, hakatusta kivestä
rakennetut. Useimmat olivat tykinluotien kyntelemät puhki ja poikki
-- ne olivat menettäneet kattonsa ja repeilleet, lohkeilleet
räystäistä perustuksia myöten -- ja puolen mailin mittainen rivi
niitä näyttää nyt päättömältä jonolta pahoin runneltuja savupiippuja.
Ne eivät edes näytä enää taloilta. Joistakuista suuremmista
rakennuksista on nurkat rouskutettu puhki, pilareita katkeillut,
kattolistoja ammuttu säpäleiksi ja reikiä oijeti läpi seinäin. Monet
näistä rei'istä ovat niin pyöreät ja puhtaasti tehdyt kuin kairatut.
Toiset ovat puhkaisseet seinän vain puoleksi ja kiveen on jäänyt niin
sileä ja kaunis kuoppa kuin olisi se ollut kittiä. Siellä täällä on
seinässä vielä luoti, josta pisartelee rautaisia kyyneliä, värittäen
kiven.
Taistelutantereet olivat sangen lähellä toisiaan. Malakovin torni
on kukkulalla aivan kaupungin syrjässä. Redan on siitä pyssyn
kantomatkan päässä. Inkerman oli mailia kauempana ja Balaklavaan oli
tunnin ratsastusmatka. Ranskalaiset juoksuhaudat, joiden puolelta
Malakovia lähestyttiin ja se sitten saarrettiin, olivat edenneet
niin lähelle sen kaltevia rinteitä, että venäläisten tykkien äärestä
olisi voinut heittää niihin kiven. Kerran toisensa jälkeen he kolmena
hirmun päivänä hyökkäsivät Malakovin pienelle mäelle ja aina heidät
lyötiin takaisin ja heille tuotettiin kauhea mieshukka. Lopulta he
kuitenkin saivat paikan haltuunsa ja ajoivat ulos venäläiset, jotka
sitten koettivat peräytyä kaupunkiin. Englantilaiset olivat kuitenkin
valloittaneet. Redanin ja sulkivat heiltä tien tuliseinällä. Heillä
ei ollut muuta neuvoa kuin palata ja valloittaa Malakov takaisin tai
kuolla sen tykkien alla. He palasivat. He valloittivat Malakovin
takaisin, valloittivat sen pari kolme kertaa, mutta tämä epätoivoinen
urheus ei auttanut, vaan lopulta heidän täytyi lannistua.
Nämä kauhun kentät, joissa kerran raivosi semmoiset surman myrskyt,
ovat nyt kylläkin rauhalliset. Ei ainoatakaan ääntä kuulu, tuskin
liikkuu niillä ainoatakaan elävää olentoa, ne ovat yksinäiset ja
hiljaiset -- niiden autius on täydellinen.
Ei ollut muuta nähtävää, jonka vuoksi kaikki alkoivat etsiä
muistoesineitä. Niitä on sullottu koko laiva täyteen. Niitä on tuotu
Malakovista, Redanista, Inkermanista, Balaklavasta -- kaikkialta.
On tuotu tykinluoteja, murtuneita laastikkuja, pomminsiruja --
venekuorma romurautaa. Jotkut toivat murtuneita luitakin -- toivat
ne suurella vaivalla pitkäin matkain päästä, ja olivat sitten kovin
pettyneitä, kun lääkäri sanoi niitten olevan vain muulien ja härkäin
luita. Minä tiesin, ettei Blucher päästäisi tämmöistä tilaisuutta
käsistään. Hän toi laivaan säkillisen ja aikoi lähteä toista
hakemaan. Minä sain hänet siitä luopumaan. Hänen hyttinsä on jo kuin
museo täynnään kaikenlaista arvotonta romua, mitä hän on matkoillaan
koonnut. Hän kiinnittää paraillaan voitonmerkkeihinsä nimilippuja.
Satuin äskettäin ottamaan eräänkin niistä käteeni ja siinä seisoi
"venäläisen kenraalin jäännöksiä." Vein sen ulos paremmin nähdäkseni
-- se ei ollut sen kummempi kuin kappale hevosen leukaluuta ja pari
hammasta. Sanoin jotenkin ankarasti:
"Venäläisen kenraalin jäännöksiä! Tämähän on mieletöntä. Etkö koskaan
aio mitään oppia?"
Hän vain sanoi: "Rauhoitu, rauhoitu, ei eukko (hänen tätinsä) huomaa
eroa."
Tämä henkilö kokoaa nykyään muistoesineitä vähääkään mistään
välittämättä, sekoittaa ne kaikki sikin sokin sitten kaikessa
rauhassa varustaa niihin nimiliput vähääkään välittämättä totuudesta,
sopivaisuudesta tai edes mahdollisuudesta. Olen nähnyt hänen
murtavan kiven kahtia ja toiseen puoleen kirjoittavan "Demostheneen
puhujalavasta lohjennut pala" ja toiseen "Sirpale Abelardin
ja Heloisan haudasta". Olen nähnyt hänen ottavan tiensivusta
kourallisen kivenmukuloita ja tuovan ne laivaan ja varustavan ne
nimikirjoituksilla, joissa mainittiin kaksikymmentä kuuluisaa,
viidensadan mailin päässä toisistaan olevaa paikkakuntaa. Minä
tietysti kiivailen näitä järjellisyyden ja totuuden törkeitä
loukkauksia vastaan, mutta siitä ei ole vähääkään apua. Joka kerta
saan saman rauhallisen, suuni tukkivan vastauksen:
"Ei se tee mitään -- ei eukko huomaa eroa." Aina siitä kun me kolme
tai neljä onnen poikaa kävimme yöllisellä retkellämme Ateenassa, on
hän vilpittömällä mielihyvällä lahjoitellut jokaiselle kautta laivan
kivennokareen Areksen kukkulalta, jolla Pyhä Paavali saarnasi. Kaikki
nämä kivennokareet hän noukki laivan kohdalta rannalta, mutta väittää
saaneensa ne eräältä retkikuntamme jäseneltä. Joka tapauksessa
minun olisi aivan suotta ryhtyä petosta paljastamaan -- se tuottaa
hänelle huvia, eikä vahingoita ketään. Häneltä eivät, niin hän sanoo,
koskaan lopu Pyhän Paavalin muistot, niinkauan kuin hän pääsee
johonkin sorakasaan käsiksi. No hyvä, mutta onko hän muita huonompi?
Olen huomannut kaikkien matkustavain samalla tavalla täydentävän
kokoelmainsa aukkoja. En eläissäni enää luota semmoisiin esineihin.