Syksyinen ilta hämärtyy. Keltaiset lehdet putoilevat kuin suuret
kultarahat metsätielle, pelloille ja pihamaille. Taloissa liikutaan
jo pian lähestyvän talven unelmissa. Kesän kiihkeä kausi on takana ja
sadon onnelliset korjaajat askartelevat levollisina pelloillaan.
Pentti tuntee kaipaavansa yhä kiihkeämmin maahan kiinni. Maahan
kiintymyksen onnea ei käsitä, ennen kuin on käynyt loppuun kulkurin
koulun. Kun tuntee perinpohjaisen häviönsä, huomaa vielä olevansa maan
kamaralla. Ja silloin on toki jotain, josta voi lähteä uudelleen,
niinkuin ruoho juurista talven jälkeen.
Saada pian Harvala käsiinsä ja ratkaisu Elina Malmilta, jota hän
ei voinut lakata hetkeksikään ajattelemasta; siinä hänen elämänsä
ensimäinen ja viimeinen ehto.
Pentti kävelee levottomana Harvalan metsissä. Työtä pitäisi tehdä,
mutta Elina Malm on liian lähellä, Porraslahdessa. Ei, hänen täytyy
lähteä sinne hämäränä syysiltana, kun kaipuulta ei saanut enää rauhaa.
Elina tulee hänen vastaansa metsätiellä.
— Olin etsimässä teitä, sanoo hän ja hymyilee.
— Niin minäkin. Siitä on kaiketi jo viikkoja, kun jätin teidät
Porraslahden veräjälle, sanoo Pentti.
— Kaksi päiväähän siitä on.
Elina on kääntynyt kävelemään hänen rinnalleen. Porraslahden
peltoveräjä on lähellä ja Elina pysähtyy ja jää puuta vasten nojaten
seisomaan.
— No ja tiedettiinkö Porraslahdessa, keltä ne minun terveiseni olivat?
Elina ei salaa, mitä tuntee ja ajattelee. Pentti näki tytön silmissä
jotain hyvin hellää. Se ei ollut nyt ainakaan mitään harhakuvitelmaa.
— Kyllä. Ja tiesin sen jo kysymättäkin.
Pentin kasvot värähtivät rajusta liikutuksesta.
— Ja vieläkö minun salaisten unelmieni esine tahtoo pysyä
tuntemattomana?
— Ei.
Se kuului hiljaisena kuiskauksena.
Syysilta yhä pimeni. Suuret kultarahat putoilivat verkalleen polulle.
Joku jäi Elinan hiuksiinkin. Laululintujen aika oli ohi ja niiden ääntä
ei enää kuulunut, mutta molempien sielussa satakielet soittivat.
— Ja... tahtoisiko hän auttaa minua rakentamaan jälleen elämäni ehjäksi?
Tyttö tunsi kasvoillaan Pentin raskaan hengityksen ja antoi päänsä
vaipua.
— Kyllä, jos sinä vain tahdot, Pentti.
Molemmat hukkuivat pitkään, janoiseen suudelmaan.
Tunnit kuluivat oudon ja ihmeellisen onnen lumoissa.
* * * * *
— Mutta mitähän sinä oikein ajattelet _nyt_ minusta, kun minä näin...
virkkoi Elina. — Mutta se on oikeastaan Hettan syy. Hän se kertoi aina
sinusta ja...
— Hän se kertoi sinustakin, sanoi Pentti — ja minä aavistelin jo heti
kun sinut näin, että se olit sinä...
— Minä tunsin kyllä sinut jo siellä junavaunussa. Hettalla on sinun
kuvasi ja me riitelimme siitä kerran, nauroi Elina. — Minä olisin
tahtonut sen, mutta Hetta ei antanut. Sano, mitä ajattelet, kun minä
melkein kuin puusta pudottausin sinun syliisi. Eihän minun olisi
pitänyt. Se oli vasten sopivaisuuden lakeja.
Pentti sulki hänen suunsa suudelmin.
— Sopivaisuuden lait eivät ole kahta toisiaan lähentyvää ihmissielua
varten.
— Minä olen niin kovin siekailematon. Mitähän Gaabriel-setäsi sanoo?
— Tiedätkö sinä, miten hyvä hän oikeastaan on? sanoi Pentti.
— Tunnenhan minä hänet ja Hetta kertoi, mitä sinä olit kertonut
sedästäsi.
— Se kultainen tyttö! Mitähän kaikkea Hetta lienee kertonutkaan. Ja hän
on sinun hyvä ystäväsi?
— Niin, olemme olleet paljon yhdessä. Hän se sai minut... rakastamaan
sinua. Enhän olisi ehken muuten tullut Porraslahteenkaan. Toivoin sinut
joskus näkeväni.
Suuri hellyys valtasi Pentin. Että sittenkin saattoi olla joku ihminen,
joka uhrasi rakkautensa ja hyvyytensä hänelle.
— Niin, mutta Hetta on kertonut sinulle vain hyvää minusta. Sitä on
niin kovin vähän minussa. Olen ollut kulkuri, halveksinut työtä. Meidän
suku on ollut sellaista... jokaisen suonissa on sairas veri, paitsi
Gaabrielin. Hän on sen parantanut työllä ja lujalla tahdollaan. Minä
teen nyt samoin, sinun avullasi. Tiedätkö, minun elämäni alkaa vasta
tästä hetkestä. Eihän tämä vain liene unta. Minusta on tullut sellainen
epäilijä, etten oikein usko vielä tätäkään...
— Mies-parka. Kyllä sinä vielä opit uskomaan, että elämässä on paljon
hyvääkin.
Elina istui veräjällä — johon he olivat tulleet — ympärillään Pentin
kädet, jotka estivät hänet putoamasta? Elina siveli Pentin päätä, joka
lepäsi hänen sylissään.
Lehdet lentelevät ja kolea tuuli suhisee alastomissa puissa. Mikä
ihanuus kahden toisensa löytäneen ihmisen katsella sitä kuolleitten
lehtien leikkiä, tietäessään, ettei heille ainakaan tule syksyä eikä
talvea.
— Onko sinun kylmä?
— Ei.
— Kerroppa kodistasi ja vanhemmistasi, pyytää Pentti. Hänhän ei tiedä
niistä vielä mitään.
— Mutta onhan Hetta kai sinulle kertonut, naurahtaa Elina.
— Ei ole, enkä ole kysynytkään.
— No voinhan sen tehdä. Minun isäni on liikemies. Älä sitä säikähdä.
Hän on vielä vanhan ajan liikemiehiä, joka punnitsee tarkoin mikä on
oikein ja mikä väärin. Äiti on tahtonut minusta virkanaista, mutta itse
olen halunnut käytännöllisille aloille. Niinpä tyttökoulusta päästyäni
kävin talousopiston ja karjakkokoulun. Isäni ei ole mikään rikas, meitä
sisaruksia on monta, niin että sinä saat minusta ihan köyhän... mutta
taloutta minä kyllä osaan hoitaa.
— Köyhä minäkin olen. Olen menettänyt kaiken omaisuuteni ja minun on
nyt otettava kotitaloni kokonaan velaksi. Mutta nyt minä en pelkää,
etten menestyisi, kun sinä tulet Harvalan hyväksi haltijaksi. Minä teen
työtä monen edestä.
— Niin minäkin, sanoo Elina. — Minun vanhempani ovat aina rakastaneet
työntekoa ja minä olen sen perinyt heiltä.
— Se on kallis perintö. Parhain kaikista.
— Tuletko Porraslahteen? kysyi Elina.
— En. Sittenhän ei sopisi tulla parin päivän perästä uudelleen. Mutta
terveiset sinun on taas vietävä Gaabriel-sedälle.
— Ja sitten hän minua kiusottelee.
— Oletko siitä pahoillasi?
— En.
Pentin on vaikea erota muutamiksi päiviksi löytölapsestaan.