IX.

Juna on lähdössä erään kaupungin asemalla ja Pentti kiirehtii

toisten mukana, etsiäkseen tilaa vaunuista. Tungeksitaan,

kolistellaan matkalaukkuja ja koetetaan valloittaa mukavia paikkoja

kohteliaisuuksista välittämättä. Junavaunussa kulkeminen ei ole kovin

mukavaa, vaikka onnistuu saamaan hyvän paikankin. Kukapa joutaa siinä

muistamaan muuta kuin omaa mukavuuttaan.

— Tässä on paikka, sanoo joku Pentille, joka koettaa tungoksessa keksiä

jotain nurkkaa itselleen. — Vieläpä nurkkapaikka ja repullennekin on

tuolla hyllyllä hyvää tilaa.

Pentti aikoo ottaa paikan, mutta meneekin seuraavaan vaunuun. Siellä

hän jo istuutuu, laskien laukkunsa hyllylle, mutta epämieluisat kasvot

hänen ympärillään pakoittavat vielä kokeilemaan seuraavaa vaunua.

Siellä on penkki vapaana, ja Pentin sitä silmättyä sanoo vastapäätä

istuva nuori nainen:

— Siinä on kokonainen penkki vapaana. Minä voin kyllä ottaa siitä pois

toverini tavarat.

Pentti kiittää ja istuutuu. Silmäluomet tahtovat

painua väsymyksestä kiinni. Suurin osa vaunussa

olijoista on hilpeätä väkeä, puhutaan ja nauretaan,

ja Pentti miettii, miten muutamat ihmiset jaksavat

pysyä aina virkeällä tuulella. Heillä on varmasti

kaikki oikein, hyvä terveys, työ on helppoa ja

elämän turhat kysymykset eivät heitä vaivaa.

Pentti on vaipunut mietiskelyyn ja herää, kun

vaunu nytkähtää liikkeelle ja häntä vastapäätä istuvan

tyttösen matkatoveri, häntä vanhempi neitonen,

istuu paikoilleen, puhuen ja nauraen jotain toverilleen.

Pentti katselee uteliaana mukavata asentoa etsivää

nuorta naista. Ensi silmäykseltä on nainen kiinnittänyt

kokonaan hänen huomionsa. Nainen oli ehkä

kolmenkymmenen, mutta saattoi olla nuorempikin.

Säännölliset kasvot, suu, joka ei näyttänyt olevan

joka hetki valmis suutelemaan ja suudeltavaksi —

niinkuin muutamilla — ja vaaleaverikön elämän voimaa

säteilevät silmät. Täyteläistä vartaloa verhosi

musta matkahame ja avokaulainen pusero.

Joku paremman virkamiesperheen vanhin tytär,

mietti Pentti ja katseli tytön auringossa ruskettuneita kasvoja.

Hänessä oli jotain merkillisesti puoleensa vetävää.

Nuoren naisen ulkonainen kauneus viehättää silmää;

siihen yhtynyt sisäinen rikkaus kiinnittää mieltä.

Pentti tuli tehneeksi kanssamatkustajalleen joutavalta

ja tungettelevalta tuntuvan kysymyksen, minne

oli matka, ja sai hämmästyksekseen kuulla, että

nuori nainen oli matkalla Porraslahteen, Gaabriel-sedän

luokse kesän loppua viettämään.

— Olette siis tuttava porraslahtelaisille? kysyi

Pentti, mainitsematta, että oli talonväen sukulainen.

— Kaukaista sukua emännälle.

— Minäkin olen sieltäpäin, meillä onkin niinmuodoin

sama matka ja voin auttaa teitä muuttamaan

matkatavaroita laivaan.

— Minulla ei ole mitään matkatavaroita, nauroi

tyttö. Nehän ovat vain vastuksina kesämatkoilla.

— Mutta tavallisestihan naiset kuljettavat suuria

laatikoita ja koreja matkoillaan.

— Minä en ole muutenkaan niin muodinmukainen.

Tuttavallinen keskustelu virisi pian, ja Pentistä

tuntui niinkuin nainen olisi ollut tuttava ja hyvä ystävä

jo vuosikausia, niin, melkeinpä hänen jo pitkältä tuntuvan ikänsä.

Mistä johtuikaan, että muutamat ihmiset ensikertaa

tavatessaan tunsivat syvää yhteen kuuluvaisuutta,

kun toiset taas eivät voineet lähentyä milloinkaan.

Pentti meni ulos ja nojasi kaiteeseen. Olipa hänen verensä liikkeessä.

Sillä oli ihan sama vauhti kuin syysyössä kiitävällä junalla. Mikä

oli nainen ja miksi se häntä niin perinpohjin liikutti. Ja matkalla

Porraslahteen. Siellä oli kaikkien käymäpaikka, hyvien ja huonojen.

Tämä oli varmasti hyvä, hän näki sen, tunsi jokaisella solullaan. Jospa

tämä nyt olisikin se oikea, jota hän on kaivannut ja etsinyt. Hänen

täytyi lähteä tälle matkalle, tavatakseen hänet. Kuka hän oli ja mistä?

Miksi hän viivytteli eikä ottanut selvää hänen nimestään. Hän jo oli

aikonut esitellä, mutta kömpelönä kuin ainakin maalainen sen jättänyt.

Eikö tämä kuitenkin kaikitenkin ollut turhaa kuvittelua. Tuskin tyttö

haluaa edes lähempää tuttavuuttakaan milloinkaan. Ja mistä tiedät, että

hän on sairaan mielesi kuvittelema hyvä nainen? Hyvähän Helenakin oli,

kunnes muutamana päivänä selveni, että hän on vielä muita huonompi.

Eivätkö tuolla taivaalla loistaneet jo syksyn tähdet? Pian on talvi.

Sinun kesäsi on ijäksi mennyt, eikä tule takaisin.

Pentti meni takaisin vaunuun. Mitä, eivätkö hänen matkatoverinsa

maininneet jotain Hetta Heinosta?

— Missä hän nykyään on? kysyy Pentti.

— Tunnetteko hänet? kysyy tuntematon hymyillen.

— Kyllä, sanoo Pentti ääni vavahtaen. Hän saa tietää, että Hetalla on

hyvin nykyään.

— Missä hän tätä ennen on ollut?

— Eräällä liikemiehellä, jollain Pentti Harvalalla, Helsingissä. Nuoren

naisen kasvoilla häivähtää jälleen hymy.

Pentti ei uskaltanut nostaa katsettaan. Se pysyi hetken aikaa neitosen

pyöreässä polvessa, joka oli heitetty toisen yli, sirossa kengässä,

joka verhosi pientä jalkaa.

Mitähän tyttö on puhunut hänestä? Ja eiköhän tämä sinun hyvä

naisesi ole Hettan mainitsema Elina Malm? Mitä peliä kohtalo oikein

pitikään hänen kanssaan. Tyttö saa kokonaan hänet lumoihinsa, ei

siten kuin Lintu, mutta kokonaan toisin. Tämä tuntee Hettan ja tulee

Porraslahteen. Mitä hänen pitää tehdä, sanoako että on tuo myttyyn

mennyt Pentti Harvala ja kysyä mitä tyttö on oikein hänestä juorunnut.

No, olisipa siinäkin järkeä, tehdä sillä tavoin.

Pentiltä kysytään, onko hän Porraslahden naapurista. Tyttö ei ole

nähtävästi selvillä, onko hän talonpoika vai herrasmies. Hänen

vaatteensa eivät ole talonpojan, ja näillä käsillä ei ole tehty

pitkään aikaan työtä. Tyttö katselee häntä tutkivasti ja yht'äkkiä

hän tulee hyvin iloiseksi, käsittämättömästä syystä. Tulee asema ja

neitoset aikovat kahville. Kysytään, eikö hänkin tule. Hän kyllä tulee

mielellään, ja kun palataan, ojentaa hän kätensä tytölle, auttaakseen

hänet portaista ylös. Tyttö kiittää ja samalla hänen silmissään on

säteilevän lämmintä, ja hän saa sen kokonaan.

Tytön toveri menee vaunuun ja tämän toisen huulilla on salaperäinen

hymy. He jäävät kahden vaununsillalle ja tyttö katselee tähtiä.

—- Matkustatteko te usein? kysyy tyttö.

Hän kyllä matkustelee paljon. On ollut vuosia, että vain harvoin on

käynyt kotonaan. Hän on etsijä, joka ei löydä mitään. Hän on nyt

viimeksi, kuin hukkuva, katsellut oljenkortta... hän on melkein

hukkumaisillaan. Tietääkö neiti, miltä tuntuu kun pitää kuolla elävänä,

kun näkee että tulee ikuinen syksy, eikä kesää ole ollut, eikä

tulekaan? Kun tahtoo ponnistaa kuivalle eikä pääse ja kun pohja pettää

joka hetki.

Nainen painoi päänsä alas. Hämärässä oli vaikea nähdä, mitä hän

ajatteli, värähtikö hänen kasvonsa, ja mitä hän pyyhkäsi nenäliinalla

silmäkulmastaan.

— Hetta Heino on kertonut minulle eräästä samanlaisesta kulkijasta.

Mitä hän on kertonut? sykähtää Pentissä. Hän on varmaankin kertonut

hänen kärsimyksistään, Linnusta ja lapsesta, jota hän odotti, mutta ei

saanut. Ja tuo tuossa on Elina Malm. Onko hän? Kuka muukaan tietäisi

Hetta Heinosta, siitä kultaisesta tytöstä, ja kenellepä muille tyttö

olisi hänestä kertonut.

— Lieneekö Hetta Heino... niin... kenestä hän lienee kertonut.

— Samasta Pentti Harvalasta, jonka konttoria hän oli hoitamassa.

Eikö nyt tytön ääni selvästi värähtänyt. Pimeässäkin näki Pentti

tytön silmissä jotain sanomattoman hellää ja lämmintä, kun hän käänsi

kasvonsa Penttiin.

— Hetta Heino on tietänyt vain osan sen kulkijan kärsimyksistä, sanoi

Pentti tukahtuneella äänellä.

— Ja mitä _te_ sitten oikein etsitte? kysyy tyttö ja vaunun

nytkähtäessä joutuu aivan hänen lähelleen. Pentti saattoi tuntea hienon

orvokin lemun hänen vaatteistaan.

— Etsin auttajaa... sellaista, jota voisi kunnioittaa ja... niin,

minä olen kuvitellut sellaisen löytäväni, rakastanut häntä synkkinä

päivinäni, unettomina öinäni. Miten minä häntä palvoisinkaan... mutta

minä olen narri, kun tällaista puhun.

Saattoi pimeässäkin nähdä, miten Pentin kasvot hehkuivat.

— Hettakin kertoi eräästä tytöstä... jatkoi hän. — Elina Malm oli

hänen nimensä... minä olen ajatellut häntä... hassuna ja mielettömänä

ojennellut raskaina hetkinäni käsiäni häntä kohden. Ivannut itseäni,

että saatan niin tehdä, mutta minun on pitänyt. Hm, minä lähetin

terveiseni tuolle tytölle. Mitä hän lienee ajatellut.

— Kyllä hän on saanut teidän terveisenne ja... ajatellut teitä

paljonkin ja...

Tytön ääni katkesi hetkeksi.

— ... ja minä luulen, että se tyttö tahtoisi auttaa teitä, ja hän

myöskin varmasti voisi.

— Mutta eihän hän tunne minua?

— Kyllä. Hetta Heino on teidät niin hyvin kuvannut hänelle ja minäkin

uskon nyt, ettei hän ole kuvannut teitä väärin.

— Ettekö tahtoisi viedä hänelle vielä terveiseni?

— Kyllä. Vaikka, voisitte kai senkin uskoa, että viejäkin saattaisi

olla hyvin mielellään terveisten vastaanottaja? Tyttö katsahti häneen

ja hymyili.

Pentin suonet seisahtuivat, lyödäkseen jälleen sitä kovemmin.

— Ja jos tuon tytön joskus tapaisitte? jatkaa tyttö ääni värähtäen.

— Niin rakastaisin häntä niinkuin nyt jo rakastan.... niinkuin ei

yksikään toinen voisi rakastaa. Minä ottaisin jälleen kotitaloni ja...

uskoisin jälleen elämään.

Nainen nojasi vaunun seinään ja katseli häntä. Tähdet värisivät

syyskylmällä taivaalla. Kaksi ihmislasta värisi oudon ja ihmeellisen

onnensa ovella, epäröiden, astuako sisään vai jäädäkö odottamaan.

— Ja mitä tuo tyttö...? Voisiko hän rakastaa minua?

Pentti lähensi kasvonsa lähelle toisen kasvoja.

— Kyllä... hän voisi... sanoo tyttö ja antaa päänsä painua. Hänen olisi

tehnyt mieli sivellä Pentin otsalta pois kärsimysten uurteet, upottaa

sormensa noihin pörröisiin hiuksiin, suudella... mutta eihän hän näin

voinut.

Tyttö pujahtaa vaunuun ja Pentti jää huojahtelevalle vaunun sillalle.

Hän olisi tahtonut sillä hetkellä polvistua siihen tähtien alle ja

lausua hartaan kiitoksensa suurelle Tuntemattomalle, joka on johtanut

näin. »Kyllä sinä vielä löydät sen oikean», oli Gaabriel-setä sanonut

ja saanut hänen horjuvan toiveensa hetkeksi virkoamaan. Tuo tyttö

oli hänkin ehken etsinyt ja hapuillut ja kuullessaan ystävättärensä

kertomusta miehestä, joka ponnisteli päästäkseen eroon verensä

kiroista uneksien auttajasta, alkanut ajatella tätä kärsivää, sairasta

vaeltajaa ja sydämensä hyvyydellä kiintynyt häneen tuntemattomana. Hän

oli ennen kuullut toveriensa kertovan juttuja tällaisista sattumista

ja hymähtänyt niille, pitäen niitä naurettavina, hentomielisten

päähänpistoina. Nyt oli hänen, epäilijän, uskottava sattuman lakia,

sellaista, jonka joka Tuntematon määräsi ja oli ehken noihin

väräjäviin, ikuisiin tähtiin kirjoitettuna.

Juna pysähtyi asemalle, johon heidän oli jäätävä. Se olisi voinut

jyristä halki yön, pysähtymättä ja hän tässä olisi voinut olla

ajatuksineen, väkevine tuntemuksineen. Elina Malm on tuolla vaunussa,

hän lähtee myöskin laivaan, joka vie Porrasveden yli, tytön

Porraslahteen, hänet kotiin. Taas kerrankin kotiin, Harvalaan, sillä

siksi se on nyt hänelle pian tuleva. Miksi hän ei voinut sanoa tuolle

tytölle kuka hän on, saada hänet heti. Tytön huuliltahan kuului selvä

tunnustus: Kyllä hän voisi, mutta hän vielä pakeni. No, se hänen täytyi

tehdä. Hän tekee sen ehkä vielä montakin kertaa, mutta kuitenkin hänen

tunnustuksensa sanoi: voit odottaa. Niin, hän kyllä tekee sen, vaikka

vuosien perästä, kunhan tietää, että on joku hyvä ja säälivä sielu,

joka häntä ajattelee, rakastaa.

Mitä hän tässä vielä... Elina Malm on jo asemasillalla ja sanoo hänelle:

— Siellähän te olette vielä ja minä etsin teitä... ettekö aio tullakaan

asemalle. Hyvänen aika, juna lähtee aivan heti.

Hänpä todellakin on muistamaton ja antaa neiti Malmin astua auttamatta

junasta. Nyt viheltää jo veturi, mutta hän saa kyllä pian hattunsa ja

matkalaukkunsa.

Pentti hyppää alas liikkeellä olevasta vaunusta ja näkee aseman

hämärässä valossa, että Elina Malm on hätääntynyt hänen tähtensä.

— Antakaa korinne minulle ja sekin toinen kantamus. Minä kyllä voin

hyvin viedä nämä kaikki laivaan.

— Korin saatte, mutta mitä te ajattelitte, kun olitte vähällä jäädä

junaan.

Elina Malmin nauru on helähtävän kirkasta ja vilpitöntä. Sellainen

nauru keventää väsyneen ihmisen mieltä ja saa pilviselläkin päivän

paistamaan.

— Pitääkö minun sitten se sanoa, virkkaa Pentti ja etsii Elinan

katsetta. Tyttö on levoton, sen huomaa Penttikin ja hän ajattelee, että

Elina ehken pelkää hänen ahdistavan uutta tunnustusta, tässä pimeällä

tiellä, laivassa. Tyttö tahtoo varmaan vielä leikkiä tuntematonta

ja... mutta piru vie, mitä hän tässä luuloineen ja päätelmineen.

Eikö ollutkin kaikki junassa tapahtunut vain hänen herkän mielensä

kuvittelua, harhanäköä. Hän on kaipuunsa kourissa tullut ehken

hentomieliseksi. Kuvittelee löytäneensä hyvän naisen, jonkun erikoisen,

ja luulee tämän jo rakastavan itseään. Eivätkö ne liene pohjaltaan

sittenkin samanlaisia kaikki.

Elina käveli hänen rinnallaan vaieten. Hän ei siis tahtonut kuu la,

mitä hän ajatteli. Tie oli kuoppaista, ja sitä oli vaikea kulkea

pimeässä. Hänen olisi pitänyt tarjota käsivartensa tytölle, mutta ei

tullut sitä tehneeksi. Tyttö olisi varmaankin mielihyvällä ottanut

hänen apunsa vastaan. Kuului ensimäinen laivan lähtömerkki ja heidän

täytyi kiirehtiä. Tyttö oli vähällä suistua rapakoiseen kuoppaan ja

hänen täytyi ehtiä avuksi.

Elinan joustava vyötäinen taipui hänen kätensä alla ja hän tunsi

hetkisen tytön hengityksen kasvoillaan. Pentin oli vaikea laskea häntä

irti.

— Pitäkäähän kiinni minusta, sanoi hän. — Meillä olisi pitänyt olla

lyhty.

— Ettekö te sitten voi pitää minusta kiinni, naurahti tyttö.

— En uskalla, sanoi Pentti lyhyesti.

— Mutta enhän minä pysy teidän perässänne. Ja mitä me lyhdyllä

tekisimme. On paljon hauskempaa näin pimeässä.

Tuli asumuksien valoa tielle ja Pentti näki Elinan kasvot rauhallisina,

hänen kirkkaissa silmissään iloisen, hilpeän katseen.

Pentti häpesi. Hän olisi toki voinut olla tytölle ystävällisempi.

* * * * *

Laiva lähti. Tähdet kuvastelivat Porrasveden pintaanpa koneen tasainen

tykytys kuului heidän allaan. He seisoivat kaidetta vasten katsellen

välkkyviä valoja korkeudesta ja syvyydestä. Lukemattomat kerrat

oli Pentti istunut yksin tähtien alla, sekavan elämänsä rihmoihin

sotkeutuneena ja siitä tiliä tehden. Nyt oli tuossa toinen, hänen

otaksuttu löytämänsä, käden ulottuvilla. Hän olisi voinut laskea

kätensä tytön vyötäisille ja sanoa: sinä olet Elina Malm ja minä olen

se haaksirikon tehnyt, jota sinä olet paljon ajatellut. Kohtalo vei

näin tiemme yhteen, mitään aavistamatta tahi edeltäpäin järjestämättä,

ja nyt tulee meille kevät keskellä syksyä.

— Mitä te ajattelette? kysyy Elina hiljaa. — Mennyttä elämäännekö?

— Mistä te sen arvasitte? Niin, sitä minä todellakin ajattelin. Annoin

mennä sen pala palalta ohitseni niinkuin nuo tähtien kuvastelut

luistavat ohitsemme. Ja — sitten minä ajattelin aivan tätä hetkeä, sitä

terveisten vastaanottajaa. Minä epäilen...

Pentti jätti kesken.

— Mitä niin?

— Oikeastaan kaikkea. Sitäkin, tokko tyttö kauan välittää, kun saa

nähdä, minkälainen olen, epäilijä ja... kädestä eteenpäin kiskottava.

Mutta oikeastaanhan niin vähän merkitsee jonkun yksilön häviö,

hukkuminen, minunkin. Itserakkaudessamme kuvittelemille olevamme

hyvinkin tärkeitä välikappaleita elämälle, mutta jos meistä joku

sammuu, on se sama kuin pisara häviäisi merestä. Sanotaan meillä

jokaisella olevan tuolla korkeuksissa oma tähtemme ja sen sammuvan

samalla kertaa kuin me itsekin. Minunkin tähteni taitaa pian sammua

tuolla.

— Eikö sitten kannata yrittää enää... sen tytönkään vuoksi, jota olette

ajatellut?

Elina Malmin ääni värähteli.

Pentti tunsi kurkkuaan kuristavan. Hän oli auttamaton ja pilasi omansa

ja toisen ilon oudon onnellisesta tapaamisesta. Suorastaan sietämätön

hän oli itselleen ja muille.

— Kyllä, jos vain... Minä tulen välistä niin katkeraksi, melkein

lapselliseksi. Antakaa anteeksi minulle. Tuolta näkyvät jo tulet

Porraslahdesta. Tämä ihana matka loppuukin jo aivan heti ja sitten saan

taivaltaa lopun matkaa yksinäni. Saanko pian käydä tervehtimässä teitä?

— Niin pian kuin haluatte. Ehkä minäkin saan pistäytyä kotitalossanne.

— Mitenkäpä te sinne osaisitte. Ettehän edes tiedä kuka minä olen.

— Ei, ei.. voittehan kuvitella, että tiedän... jättäkää se sanomatta,

sanoi tyttö melkein hätäisesti. — Voinhan kysyä Porraslahdessa, jos

lähden etsimään teitä.

Kuului jälleen tytön helähtelevä, hyvää tekevä nauru.

— No, siellä ne kyllä tietävät minut. Voivat sanoa, että se on kotinsa

hävittänyt huijari, jota ei kannata lähteä etsimään.

— Sen vain minä tiedän, kannattaako, sanoi tyttö.

Laiva huojui laituriin kiinnitettäessä ja he joutuivat aivan lähekkäin.

Pentti otti tytön käden ja piti sitä hetkisen omassaan. Tyttö ei

kiirehtinyt vetämään sitä pois.

— Soisin, että ette pettyisi uskossanne. Minä tahdon tehdä parhaani.

Pihaportilla he erosivat.

— Sanokaa terveiseni Gaabriel-sedälle, sanoi Pentti kiinnitellen

reppunsa nauhoja.

— Keneltä? ilvehti tyttö.

Kuu oli noussut ja sen kelmeässä valossa näki Pentti tytön hymyilevän.

— Kulkijalta, joka on koettanut keräillä kokoon särkyneen elämänsä

sirpaleita, joka on tähän asti etsinyt turhaan, mutta nyt luulee

löytäneensä.

Pentti lähti astumaan hämärää polkua, samaa, jota niin usein ennen oli

kulkenut murtuneena ja epätoivoisena. Nyt oli toisin. Vuosikausiin,

tuskinpa ei milloinkaan ennen ollut tuntunut hänen olonsa näin keveältä.

Kosteassa yössä maa höyrysi väkevää voimaansa. Nyt kiinni siihen. Ja

käyköön onnen kanssa kuinka tahansa, maata ei voi enää jättää. Se pysyy

ainakin uskollisena.