Maa ja ihminen kuuluvat toisilleen. Jos toinen erotetaan toisesta,
kärsivät molemmat. Pentti on tämän tullut käsittämään vasta nyt
oikealla tavalla. Ja senkin, että on lukematon paljous tekijöitä, jotka
vetävät ihmistä irti maasta. Tästä johtuu ihmiskunnan sairaus.
Näinkö helposti tämä kaikki käykin, miettii Pentti rehkiessään
seuraavina päivinä maan kimpussa. No, tiesihän hän mistä niitä voimia
nyt hänelle tuli, mutta sehän oli elämän oikea laki.
Ja sitäpaitsi hänen olikin nyt jollain tavalla saatava puretuksi sitä
liikapainetta, joka pyrki kasautumaan häneen.
Elina, ihmeellinen Elina Malm, oli mielessä joka hetki. Ja siinä
sivussa oma, monivaiheinen elämä, jota voi käännellä ja katsella eri
puolilta. Yhdeltä puolelta katsoen se näytti ihmeelliseltä, mutta kun
käänsi toisen sivun, tuntui se melkein naurettavalta.
Mutta mitäpä siitä. Uusi elämä oli nyt aloitettava ja elettävä myöskin
niin, että vanhuuden tilinpäätöksessä olisi mahdollisimman paljon
ylijäämää.
Johanna ihmetteli, miten Pentti oli muuttunut viimeisellä matkallaan.
Tuli siitä jo maininneeksikin veljelleen.
— No katsohan, minä löysin nyt sen oikean. Se oli onnellinen matka.
— Jo minä sen arvasinkin.
Johanna ei kysellyt sen enempää. Hetken perästä sanoi Pentille:
— Saat sinä tämän maapalan, jos haluat, kun sinulla nyt ovat asiat niin
päin menossa. Tulenhan minä juttuun, yksinäinen ihminen, ilmankin.
— Minä otan nyt Harvalan takaisin, pidä sinä vain omasi. Autanpahan
vielä, missä tarvitset.
— No se on sitten rikas, hymähtää Johanna, kun sinä ihan taloja ostelet.
— Eikä ole. Työllä se on talo maksettava. Minä osaan nyt tehdä työtä.
— Kyllä kai se sitten on hyvä, kun se on niin paljon sinuun
vaikuttanut, naurahti Johanna.
— Hyvä se on. Niitä vielä, näes, löytyy hyviäkin.
* * * * *
Porraslahdessa ottaa Gaabriel-setä Pentin avosylin vastaan.
— Kyllä minä tiedän, mille asioille sinä tulet. Johan sen sanoin, että
kyllä se vielä löytyy.
— Onko sitten Elina puhunut?
— Äidille se on jotain sentapaista... ja nytkö taas aloitetaan ne
meidän ojanreunakeskustelut? sanoi Gaabriel hyvätuulisena. — Sinä kai
haluaisit tuonne kartanoon, mutta eipä vielä mennäkään. Siellä sinun
kanssasi ei voi nyt kunnollisesti puhua asioista. Kun ei vaan sattuisi
se sinun onnenlintusi tipahtamaan tännekin, kun huomaa...
— Älä puhu, setä, mitään linnusta. Se muistuttaa menneisyyttä, joka
vielä on niin lähellä.
— No oletko sinä nyt enää mikään lapsi, että tarvitsee menneitä
muistella. Ovi lukkoon ja avain järveen. Sellainen ihminen, joka
menneitä märehtii, olkoon se mennyt hyvää taikka pahaa, ei pääse
kunnolla eteenpäin.
Setä sai piippunsa höyryämään.
— Mutta sinä pääset, jatkoi hän. — Ja niinpä on sinun nyt otettava
Harvala käsiisi. Olen jo käynyt sanomassa siellä, että se otetaan.
— Sinä olet sitten miesten mies, setä. Pidät aina huolta minusta.
— No, en sen parempi kuin mitä pitäisi jokaisen ihmisen olla, auttaa
lähimmäistään. Niin, nyt sinä saat sellaisen toverin kuin minullakin
on, vielä paremmankin, ja kun luulen sinun nyt tarttuvan hartiavoimin
työhön, menee kaikki hyvin. Talo on pian maksettu.
— Niin uskon minäkin.
Setä mietti jotain, hymähti ja virkkoi:
— Tämäkin sinun kohtasi on antanut minulle paljon mietiskelyn aihetta,
varsinkin sen viimeinen vaihe. Sanoppas, poika, mikä se oikein on, joka
määrää ihmisten kohtalot. Minäkin koetan päätelmiäni kehitellä ja saan
ne välistä nurin käännettyinä takaisin katseltavikseni. Ei auta, täytyy
myöntää, että jos riippuu paljon ihmisestä itsestäänkin, niin riippuu
se eräästä toisestakin.
— Kaipa se kaitselemus on.
— Jumala se on, ei siinä auta kierrellä sinun enempää kuin muidenkaan.
Ja vaikka se on meillä uuden ajan ajattelijoilla erilainen kuin
vanhoilla ihmisillä, niin se on kuitenkin. Mutta on kahdenlaisia
ihmisiä. Toisissa on jaloa metallia, ja ne joutuvat elämän ahjoon, jota
vastoin toiset katsoo suuri Mestari kelvottomiksi mihinkään. Ja ne
saavat olla omia aikojaan.
Gaabriel nousi ja pisti piipun taskuunsa.
— Se siitä, ja nyt taas niihin tavallisiin arkiasioihin. Huomisesta
lähtien asetut Harvalaan ja nyt — saat kuherrella löytölapsesi kanssa
sen kuin jaksat. Luulenpa, että tyttö olisi sieltä pihanpuolelta jo
mielellään tipahtanutkin tänne, jos olisi sinut huomannut.
* * * * *
Elina saattoi Penttiä kotiteilleen. Ilta hämärtyi; sellainen syksyinen
ilta, kun metsä seisoo hiljaisena, yön tuloa odotellen ja maassa alkaa
tuntua talven lähestyminen.
Korpirastaan ja satakielen aikoina luodaan monta onnenliittoa,
vannotaan valoja, jotka keltalehtien kanssa lentävät tiehensä.
Syysiltoina syntyneellä on edessään talven vakavuus. Se ei muuta väriä
tuokiossa.
Aika luisti heidän käsistään liian nopeasti, mutta kuitenkin sekunnin
hetki vastasi ennemmin elettyjä päiviä ja kuukausia ja siltä sisälsi
tuhansia kertoja enemmän.
— Sano, Elina, mitä hyvää sinä oikein löydät minusta?
Sen kysymyksen oli Pentti kai tehnyt Elinalle jo useamman kerran.
— No, ainakin sinun pyrkimyksesi hyvään. Sitähän on niin vähän nykyään
ihmisissä.
— Ja se yksistään riittää sinulle?
— Älä kysy, kun tiedät.
— Ja minulla on ollut sellaista... olen ollut sellainen... ja sinä
kuitenkin annat kaikki, etkä vaadi mitään.
— Minä luulen, että oikea todellinen rakkaus antaa kaikki, tahtoisi
antaa enemmän kuin mitä on, vaatimatta mitään.
— Sinä olet ihmeellinen!
— Ei, sinä et saa minusta tehdä mitään ihmeellisempää kuin mitä
tavallinen ihminen on.
— Sinä olet sellainen nainen, jollaisia ihmiskunta kaipaisi,
parantaakseen sairaan verensä. Minä tahtoisin tietää, kuinka moni
teistä hyvistä on säilynyt terveenä tässä suuressa sairashuoneessa.
— Sitä minun on vaikea sanoa. Minä vain tahdon olla sinun hyvä tyttösi.
— Minun sairaanhoitajani.
— Ei, kun sinun auttajasi ja hyvä toverisi. Sinähän olet jo terve
ja ainakin pian tulet siksi. Jos tahtoo parantua, ei saa ajatella
sairauttaan.
— Niin, minä luulen olevanikin jo melkein terve. Minä luotan jo
itseeni. Se on kaikki sinun vuoksesi, Elina.
Pentin yrnpäristöläiset olivat jo odottaneet saavansa hänet uudelleen
nöyryytettäväkseen. Ensin puhuttiin varmana suurista rahoista, ja kohta
tiedettiin, ettei Elian pojalla ole kunnolla taskurahoja. Sisareltaan
on lainannut, että on päässyt taas kuljeksimaan.
Kun Pentti muutti takaisin vanhaan kotiinsa ja Elinan ja Pentin
kuulutuskirja todistettiin, heristyivät korvat. Nythän tapahtui jo
ihmeitä.
Ylen suosiolliseksi tekeytyen odoteltiin häihin kutsua.
Sitä ei tullut.
Nähtiin vain vanhan rovastin yksinään ajelevan hääpäivänä Harvalaan.
Kuultiin, että kaupunkisukulaiset ovat laivassa tulleet Porraslahteen
ja sieltä Gaabrielin perheen kanssa Harvalaan.
— Mitä, eikö häitä vietetäkään? kysyy vanha Eliakin. — No, se on
oikein. Niin sitä pitää aloittaa, eikä niin kuin viimeksi... Humalaisia
huojui pihamaa täynnä ja pullon pirstoja oli nurkissa. Pappikaan ei
kelvannut niihin pitoihin.
* * * * *
Ilona on muuttanut jonnekin kaupunkiin ja Johanna on saanut puuhata
yksin näiden pienten perhepitojen laittajana. Ja ilolla hän on sen
tehnytkin. Häneltä on vielä jäänyt aikaa huoneiden koristeluunkin, ja
syksyn viimeiset kukat koettavat parastaan, tehdäkseen huoneet Harvalan
uudelle hyvälle haltijalle viihtyisiksi.
Kuka muistaa talon ja sen monissa polvissa eläneitten asujanten
murheellista menneisyyttä sen nykyisinä onnellisina hetkinä. On
kaiketi, niinkuin Gaabriel-setä sanoo: Lika lähtee pesemällä ja sen
muistokin. Kirouksella ei ole kynsiä. Sen täytyy väistyä siunauksen
tieltä.
Vihkimistoimitus aiotaan suorittaa perheen tuvassa. Tyttäristä ja
Salme-tädistä se ei ole sopivaa.
— Älkäähän hätäilkö, rauhoittelee Gaabriel-setä. — Tupa on oikea
paikka. Minä luulen, että Harvalan tuvan seinät eivät ole ennen
sellaista toimitusta nähneetkään, mutta eipä sillä ole ollutkaan ennen
vastaanotettavana sellaista lattiapalkeillaan liikkujaa, kuin Elina on.
Marssikoon vain morsiuspari esiin ja katsotaanpa, eikö pahat henget
lähde Harvalan nurkista.
Mikael-setä ei ole vuosiin liikkunut mökistään. Nyt nähdään se ihme,
että ukki astuu sauvoineen tupaan ja asettuu Elian viereen, nähtävästi
odottamaan onnitteluvuoroaan.
Se suodaan vanhuksille ensiksi. Mikael aikoo terhakkana edelle, mutta
Elia estää kepillään. — Pysyhän nyt jälessä. Sinä aina tahtoisit mennä
edelle... minä tässä kuitenkin taidan olla läheisin.
Elia ojentaa vapisevan kätensä Elinalle.
— Kiitos, tyttöseni. Minä en ole niin vanha, etten näkisi mikä on
kultaa ja mikä kuonaa. Sinä tulit pelastamaan sairaan suvun. Jumala
sinua siunatkoon.
Ja pojalleen virkkaa vanha Elia:
— No nyt sinä olet saanut takaisin Harvalan ison aitan avaimen ja nyt
se pysyy... teidän molempien käsissä.
— No, joko nyt on minun vuoroni, ärähtää Mikael Elialle. Sinä vanha
hupsu olet nyt hyvilläsi, kun joku hyvä enkeli on laskeutunut maan
päälle, pyyhkimään pois tekojesi seurauksia. No, muuta en sinulle sano.
Näille molemmille toivon kestävää onnea ja siunausta.
Vanhus poistuu ja lämmin hymy väreilee jokaisen kasvoilla.