Harvalassa pitäisi ryhtyä heinänkorjuuseen, mutta viikatteet ovat
unohtuneet talvella takomatta ja keväällä sepän käydessä ei niitä ole
kukaan muistanut. Ei vanha Eliakaan.
— Sanoinhan ma sen jo, että takomatta ne jäävät, kun minä en niitä
huolenna. Sinun pitäisi, Kustaava, hoitaa taloutta paremmin, kun kerran
Pentti ei välitä.
Niittokone on rikki ja seppä ei jouda aivan heti sitä korjaamaan.
Hänen täytyy tehdä kaikki vuorolleen ja pajan seinä roikkuu täynnään
viikatteita ja pajan edusta niittokoneita. Saattaa mennä kolme päivää,
ennenkuin pääsee tähän Harvalaan koneeseen. Mutta muutaman viikatteen
voi hän lomassa lyödä.
Ja niillä renki alkaa niittää apilaa, jota voimakas maa villinä
kasvattaa. Mutta haravat ovat tiessään. Varren kappaleita löytyy ja
vanha Elia karisee:
— Talvipuhteet istutaan penkkilöillä joutilaina. Kun minä jaksaisin
kaikki tehdä, niin hyvä se kai olisi.
Renki hakee hevosia, pannakseen niistä yhden haravakoneen eteen,
muttei löydä. Päivällisunta ei sai muualla kuin hevosta hakiessa, ja
iltapäivällä löytyy vasta hevoset pellon läheltä metsästä.
Piika on lähtenyt pois, kun ei jaksa kuitenkaan, semmoisella ruualla.
Ilona ottaa rantahiekassa auringonkylpyjä ja Johannan täytyy ehtiä joka
paikkaan, kun Kustaava ei enää jaksa. Kustaava on saanut sydäntaudin,
kenties jo silloin alun siihen, kun Elia kulki markkinoista
markkinoihin. Nämä välivuodet hän on jaksanut, mutta nyt ei jaksa
muuta, kuin pirtissä liikkua ja kuunnella Elian kurinaa.
Johanna lentää aamuvarhaisesta myöhään yöhön. Ei, hän ei kauan rupea
yksinään, ellei hankita piikaa avuksi. Tämä entinen oli sanonut
lähtevänsäkin sen vuoksi, kun ei ollut kylliksi poikia, miesväkeä.
Renki semmoinen kuhnus, kykenemätön, ja Pentti aina kylillä. No,
kyllähän sitä lajia taisi olla hänellä tarpeeksi, koskapa taisi pitää
jatkaa hameen kaulustaa.
Kustaava käy kuitenkin puodista tavaraa, kun muut sitä eivät hae,
eivätkä kai saakaan. Hänen täytyy, vaikka sydän lyö haljetakseen ja
tien vieressä täytyy levätä. Silloin on aina parempi, kun Pentti on
kotona, mutta sitten on taas huolta ja vaivaa Pentin haluttomuudesta
työhön.
Ja nyt varsinkin, kun toisena päivänä tulee ja toisena menee ja se
kaupunkilaisheitukka keikkuu aina sen kintereillä. Ei sano ryhtyvänsä
mihinkään, ellei saa taloa nimiinsä. Kauppakirjat on tehty ja niissä
on jo heidän molempain nimet, mutta Elia pitää niitä vielä takanaan.
Se heitukka tuli viime viikolla, kun piti aloittaa heinää ja eikös
Ilona sitä passaamaan. Lintu kuuluu olevan sen nimikin ja linnun se on
lainenkin. Siipiä vailla ja poika on hulluna sen perään. Oli sanonut
renki-Villelle, että ottaa sen emännäkseen. Kun pääsisi pois näkemästä
sitäkin kurjuutta.
— Mikä se on tämä nainen, joka hyppii kuin harakka tässä kartanolla?
kysyy Elia Pentiltä, kun Lintu tulee toistamiseen taloon.
— Onpahan vaan joku neiti... kesävieraana Kankaanpäässä.
— Joku kaupunkilaisheikale varmaan.
— Hävetkää toki!
— Mitä mun pitäis' hävetä?
— Semmoisia nimityksiä oikeista ihmisistä.
— Oikeista! Kyl'maar minä ne tiedän, kuinka oikeita ovat. Sinä näyt
hyppäävän sen perässä, kun et kehtaa työtä tehdä.
— Ja mikä sitten, jos niin teen?
— Se sitten, että saat mennä sen jälkeen kokonaan talosta, ellet asetu.
Toisit emännän taloon ja painuisit työhön.
— Saatan minä tuodakin.
— Ja sitten kuitenkin juokset sellaisten jälessä.
— Onpa se isäkin juossut. Kylällä ovat kyllä puhuneet niistä isän
markkina- ja kaupunkireisuista. Kuuluu kotiinkin joskus tuodun.
— Häpeä, poika!
— Mitäpä niistä häpeää. Ei kai pojan tarvitse olla parempi kuin
isänkään.
Pentti poistuu jonnekin. Elia jää siihen seisomaan avuttomana. Niin,
niin se on. Entisyys ei painu umpeen. Jäljet näkyvät, vaikka niitä
koettaisi peittää. Suvun kirous, vieras veri, ei häviä. Kukaan sitä
ei jaksa voittaa, ei Penttikään. Ei hänkään, vaikka koetti sanan
avulla. Työn avulla olisi ehkä voinut, mutta ei tullut tehdyksi sitä
ratkaisevaa otetta. Kun sitä varten jännitti selkänsä, lysähti se
kokoon ensimmäisen kiusauksen vastaan tullessa.
Talon kauppakirjat olivat siellä kaapissa. Pentti on jo niitä tahtonut
tiukasti. Ei parane sillä, jos niitä pidättää. Löytäisi Pentti hyvän
vaimon, oikean naisen, joka auttaisi häntä. Rustaava oli heikko
ihminen, eikä jaksanut auttaa. Yksin sitä ei Harvalan suku jaksa,
voittaa kirousta. Hoh, hoo, isäin pahat teot kolmanteen ja neljänteen
polveen. Tämä oli kolmas, joka nyt syyttää häntä ja neljäs oli vielä
syntymättä. Hoh, hoh, miten raskaan vitsan sinä laupias Isä annatkaan
muutamille lapsillesi.
* * * * *
Harvalassa syötetään Lintua munilla, tuoreella kalalla,
kokkelipiimällä, marjoilla, mitä vain saadaan käsille. Ilona on saanut
mieleisensä vieraan. Tämä neuvoo hänelle lemmen salaisuuksia ja Ilonan
posket hehkuvat tietäessään miten maailma kehittyy. Johanna tulee
häntä vaatimaan lehmien hakuun, mutta Lintu on vietävä uimarannalle
ja pidettävä hänelle seuraa. Pentti ajaa niittokonetta puolituntia ja
jättää sen sitten rengille. Hänkin menee uimaan Linnun ja Ilonan kanssa
ja jää rannalle ilonpitoon, kun Ilona lähtee etsimään kanan pesiä.
— Miten ihanaa on elämä, sanoo Lintu ja oikoo täyteläisiä, uimapuvun
verhoomia jäseniään.
— Niin, kun ei tarvitseisi tehdä työtä. Heittäisin koko roskan tähän,
mutta jos sinä tulet emännäksi, niin...
— Emännäksi, hah, hah, sitä minusta ei tule. Mutta sinun pieni lintusi
minä voin aina olla. Sano, pidätkö minusta?
— Enemmän kuin voin sanoa.
— Mutta jos tulisin, en jaksaisi olla täällä aina. Sinun pitäisi tulla
minun kanssani Helsinkiin, talveksi. Otat pehtoorin. Se on hienoa. Enkä
minä välitä lehmistä enkä lampaista enkä sioista. Huu, mikä tuolla
kainalossa on. Ota pois se. Eihän vain puutiainen.
Lintu lähentää kainalonsa. Siellä ei ole mitään, ja Pentti painaa
huulensa hikeä tuoksuvaan ihoon, humaltuu.
— Minä... en jaksa elää... ilman sinua...
— Mutta minä jos jo vaikka huomenna lähtisin Helsinkiin enkä palaisi.
— Niin minä tulisin jälessäsi.
— Jättäisitkö kaikki?
— Ehdottomasti.
— Noo, en minä sitten mene. Sinä lähdet huomenna minua saattamaan ja
sitten tulet jonakin päivänä Kankaanpäähän. Heinäkuun yöt ovat ihania.
Ilona sanoi, että saan, jos haluan, nukkua hänen aitassaan. Saat tulla
sinne, jos haluat.
* * * * *
— Minne sinä lähdet? kysyy Kustaava Pentiltä seuraavana päivänä
aamiaisen jälkeen. Pentillä on kylävaatteensa ja Lintu on lähtenyt jo
edeltä Ilonan kanssa.
— Saatan vähän vierasta.
Kustaavan kasvoilla on niin huolestunut ilme, että Pentin käy melkein
sääliksi. Äiti onkin jo niin kovin heikko. Saattaa tulla kuolema
hänelle ennen kuin Elialle. Lintu ei ole hänen mieleisensä, hän
haluaisi miniäkseen jonkun talontyttären, ehkäpä Helenan.
Mistä se nyt johtui Helena hänen mieleensä. Tuntui kuin olisi ollut
kaksien syyttävien, murheellisten kasvojen välissä. Noo, Helenahan oli
ylpeä, työnsi hänet pois melkein pilkaten — ja äiti tuossa. No, eivät
ne aina satu äitien mieleisiä, ja hän kyllä siitä rauhoittuu. Pitää
sanoa Linnulle, että on hyvä äidille.
— En minä kauan viivy. Ville saa ajaa heiniä haasioille.
— Kuka niitä haasioi. Johannan täytyy haravoida. Verolaisia ei ole enää
auttamassa. Sade voi kastella talon parhaat heinät.
— Turhia te nyt, äiti. Kyllähän ne keritään. Ilona saa mennä
haravoimaan.
Pentti menee. Metsätiellä ovat jo Lintu ja Ilona, kaulakkain kävellen.
Pentti kuulee heidän keskusteluaan.
— Ei niitä lapsia enää vain niin laiteta nykyään. Ei sinunkaan tarvitse
mitään pelätä.
Pentistä tuntuu vähän ilkeältä kuunnella sellaista. Ei nyt olisi
tarvinnut Ilonalle puhua semmoisista. Osaavat ne muutenkin.
Ilona palaa takaisin ja Pentti ja Lintu etenevät hiljaa metsätietä.
Pentin käsivarsi on Linnun vyötäisillä, ja toisella on Linnun kappa
ja leveälaitaihen hattu. Se on vastuksina suudellessa ja sitä on
kannettava varovasti, ettei särkyisi. Sadekuuro tavoittaa heidät ja on
mentävä latoon, ja kun Pentti katsoo kelloaan, onkin jo iltapäivä.
Nyt kastui kuivat heinät Harvalassa, muistaa Pentti, ja tuntuu pahalta,
että on jättänyt ne heinät. No, ne saa kyllä huomenna haasioille. Eihän
hän voinut Lintua laittaa yksinään menemään.
— Mitä varten sinä olet noin alakuloinen? Etkö välitäkään enää
Linnustasi?
— Johan toki, mutta kun kastui heinät siellä kotona.
— Niin, sinulle ovatkin heinät tärkeämmät kuin minä. Hyvä. Minä lähden
Helsinkiin.
— No mutta... joutavia... kastukoot vaikka vielä toistamiseenkin.
Pentiltä menee vielä seuraavakin päivä, ja kun palaa kotiin, ei tahdo
mitenkään jaksaa heinäpellolle. Monta yötä peräkkäin on mennyt valvoen,
ja suonissa soi Linnun visertely ja huuma.
— Mitä varten heinät on jätetty haasioimatta? kysyy Pentti rengiltä.
— Ei ole ehditty laittamaan.
— Vai ei ole keritty. Sujukaa sitten haasioimaan.
Yritetään oikein todenteolla, mutta sade tulee ja kastelee toistamiseen
heinät ja Pentti menee aittaan makaamaan. Johanna rohjustaa helmat
märkinä, suurin pieksulötöin ja puklattaa. Hänkään tässä rupea yksinään
riehumaan, kun ei siitä kuitenkaan apua. Ilona ja Pentti laiskottelevat
ja sitten vierailla syötetään maito ja kerma, se mitä Ilona ei jaksa
sisäänsä ahtaa. Hän ei suorastaan käsitä tätä nykyistä aikaa että
pojilla ja tytöillä ei muuta kuin se riijauksensa mielessä. Hän ei
ole ollut poikain vieressä ikänään, eikä kaipaa yhtään. Vaikkei olisi
housujalkoja olemassakaan.
— Kukapa se sinustakaan välittää enää, vanhasta piiasta, sanoo Ilona. —
tuommoinen puklattaja kelpaa kenellekään..
— Kyllähän siihen sijaan sinä kelpaat. Aina pitäisi olla jonkun
hautomassa.
— Niin kelpaankin. Olisit sinäkin kelvannut nuorempana. Nyt olet tullut
jo rumaksi. Kuka niitä homeisia vanhoja piikoja...
— Häpeisit veikkonen! Nauraisin, jos sattuisi sinullekin huonosti
käymään.
— Minullepa ei käy. Nykyinen aika kehittyy.
Ilona kiipee sataa kujan ylisille, päätyikkunan ääreen jatkamaan
romaaniaan, jonka on saanut Linnulta. Täällä ei löydä häntä kukaan
ja muutenkin on viileä. Maitokamarissa on hänellä korvon alla
piilossa viilivati ja vuoroin kermamansikoita. Lintu nauroi hänen
keksinnöillään. Pentti voisi hyvin ottaa Linnun eukokseen.
Johanna jytistää Pentin aitan oveen.
— Nousisit edes niittämään. Renki ei kehtaa yksinään mitään.
— Siellähän ne ovat vielä entisetkin haasioimatta.
— Olisit ollut haasioimassa. Piti lähteä sen lutukan jälkeen.
— Mitä se sitten sinua liikuttaa.
— Liikuttaa se, että jos tässä ei rupea jokainen työntekoon, lakkaan
minäkin.
— Eikä tuo ukko anna talon kirjojakaan.
Pentti katsoi itselleen edullisemmaksi olla ärsyttelemättä pahoin
Johannaa. Hänelläkin oli osansa talossa ja kirjoihin merkitty rahana
suoritettavaksi.
— Kyllä ne minun puolestani saa antaa, mutta kyllä sinun on lakattava
pitkin kyliä hyppimästä.
— Kunhan saan ne kirjat ensin.
— Vaadi ukolta. Mitä se minuun kuuluu.
Pentti istuu sängyn laidalla miettien. Hän tahtoo talonkirjat heti.
Järjestää talouden ja ottaa isäntärengin. Lintu lennätetään Harvalaan
emännäksi ja otetaan oppinut emännöitsijä hänen avukseen. Laiska renki
laitetaan hiiteen ja otetaan kunnollisempaa työväkeä.
Mitä Gaabriel-setä tulisi hänelle sanomaan herrasnaimisesta? Hän kyllä
tiesi sen, mutta ei aio siitä välittää. Mitä varten Helena hänet
hylkäsi? Helenan kanssa talon pito olisi varmasti onnistunut, mutta...
Niin, siinäpä se oli. Hänen olisi pitänyt laittaa ensin talo kuntoon
ja sitten vasta pyytää. Miten hän sen olisi voinut, kun veri vetää
maailmalle, seikkailuihin, joutenoloon. Kai hänen on sitten helpompi
olla kotona, kun saa vaimon. Linnulla on rahoja. Niillä voi maksaa
hätäisimmät velkojat. Maat kun saa kuntoon, tulee niistä sitten
Johannan ja Ilonan osiin ja muihin menoihin.
Ei isäkään ole pysynyt kotona, vaikka on ollut vaimokin. No, hän nyt
ainakin pysyy. Eihän sellaista kuin Lintua voi yksin jättää. Lintu
vaatii talveksi Helsinkiin, mutta kun näkee, että täälläkin on huveja,
tottuu.
Tuntui kuitenkin, ettei tästä kaikesta saattanut olla oikein varma.
Silmien alla, näkyvän esiripun takana oli kaksi maailmaa, toinen
Helenan, vaikean alun, mutta varman menestyksen, toinen Linnun, suuren
hurmion, mutta samalla epävarman. Kaupungissa syntynyt ja kasvanut ei
sovi maanviljelijän vaimoksi, on Gaabriel-setä sanonut. Sillä ei ole
sitä sielua, mikä pitäisi olla talon emännällä.
Gaabriel-setä otti sellaisen, vai oliko hänellä muuten hyvä onni.
Liina-emäntä oli vielä nuorekas kuin kolmekymmenvuotiaat, vaikka
viisikymmentä oli täyttymässä. Ja hänen kätensä alla karttui kaikki.
Oli kuin salainen siunaus olisi tullut jokaisesta hänen askeleestaan.
»Sellaisten vaimojen kanssa on elämän jokainen päivä kuin poutainen
sunnuntai», sanoo Gaabriel-setä.
Helena, miksi et tahtonut auttaa minua?
* * * * *
Pentti on saanut kauppakirjat ja yrittää muutaman päivän kunnolla.
Kotipelto saadaan korjuuseen, mutta kun pitäisi lähteä ulkoniitylle,
pukeutuu Pentti jo kylävaatteisiinsa ja hänen liikkeissään on hätäistä
levottomuutta. Lintu odottaa häntä ja hän itse kaipaa Lintua. Renki
saa ajaa niittokonetta suolla ja itse aukoa sarkojen päät. Eikä
hän muutenkaan jaksa yhtämittaa raataa, täytyy saada riittävästi
kunnollista työväkeä.
— No, johan sinä taas lähdet, sanoo Elia.
— Niin, pitää vähän käydä asioilla.
— Kyllä mä sun asiasi tiedän. Kankaanpäähän sinä menet sen naisen
luokse. Sinähän lupasit tehdä koko käännöksen saatuasi talon haltuusi.
— Minkä käännöksen?
— Tehdä työtä ja...
Niin, pojalta ei tullut otetuksi lupausta, että toisi kunnon ihmisen
emännäksi taloon.
— Olenhan minä tehnyt ja teen vastakin. Kai minun on asiani hoidettava.
Ja kertakaikkiaan minä en salli nalkutusta.
— Et salli, et... otat varmaan sen turmanlinnun tänne elätiksi. Sen
minä sanon, että kyllä se täältä lentää...
— Suu poikki! Ei yhtään sanaa siitä asiasta.
Pentti menee kiireesti. Ukon jaaritusta on vaikea kuunnella ja toisten,
Johannan ja äidin, äänettömiä, mutta paljon puhuvia silmäyksiä ei
kehtaa katsella. Tällä kertaa hän pääsikin niiltä rauhassa lähtemään.
Mennessään poikkeaa Pentti kirkonkylän puotiin ostamaan tupakkaa ja
tapaa siellä Helenan.
Ovella jo tunsi hän tytön takaapäin, mutta ei voinut peräytyä.
Helenalla oli avokaulainen lyhythihainen kesäpuku, ja kirjava liina
kehysti somasti virkettä kasvoja. Miten soma hän olikaan, ja aina, kun
hänet tapasi, huomasi jonkun uuden piirteen hänessä.
Pentti tervehti kohteliaasti, Helena tuttavallisesti, melkein
lämpimästi. Pentti aikoi tupakat saatuaan heti lähteä, mutta jäi
tahtomattaan hetkiseksi.
— Mihin sinä olet menossa? kysyi Helena.
— Tuonne vain... vähän asioille.
Pentti aavisteli Helenan tietävän hänen asiansa, koskapa tytön huulilla
oli salaperäinen hymy. Parasta oli lähteä.
— Minä voin tulla vähän matkaa kanssasi, sanoi Helena.
He kävelivät rinnan maantietä. Pentti ei oikein tietänyt mitä sanoisi
Helenalle. Uhmaisen mielialan paisutteleminenkaan ei onnistunut.
Tuossa olisi ehken sinun onnesi ja tulevaisuutesi, mutta sinussa ei ole
miehuutta sitä ottamaan, sanoi hänen toinen minänsä.
— Sinä kuulut ottaneen Harvalan nimiisi. Saanen toivottaa onnea, sanoi
Helena.
Pentti kiitti.
— Niinhän se tuli otettua.
Kyllä kai Helena tiesi Linnun käynnistä Harvalassa ja hänen
Kankaanpäässä, koskapa tämänkin uutisen tiesi.
Tuli hiljaisuus. Illan varjot alkoivat pidetä ja korpirastas jo
viserteli. Pentti katseli salaa Helenan käyntiä ja unohti kokonaan,
minne oli menossa. Tyttö pureskeli heinän kortta valkoisilla
hampaillaan. Punaiset huulet hohtivat. Niitä ei ollut varmaankaan
kukaan saanut suudella. »Minä säilytän kaikki vain sitä yhtä varten»,
oli hän kerran kuullut Helenan sanovan. Kuka sitten mahtaisi olla se,
jolle Helena oli niin uskollinen.
— Sinä menet Kankaanpäähän, sanoi Helena hiljaa, tuskin kuuluvasti.
— Niin, on isännälle asiaa, sai Pentti sanotuksi.
Tunsi, että Helena tiesi hänen valehtelevan.
— Laherman tytär on kai edelleen yhtä ylpeä kuin ennenkin, sanoi Pentti.
— Ylpeä, Helena naurahti. — En kaiketi enemmän kuin ennenkään.
— No ainakin sellaisille kuin minulle.
— Sekö sinun mielestäsi on ylpeyttä, jos pysyy uskollisena itselleen ja
päämäärilleen.
— Niitä sinun päämääriäsi ei tavoita kukaan, tuskinpa sinä itsekään.
Tyttö katsoi pitkään Penttiä.
— Ja yrittääkö kukaan niitä tavoittaa?
— Ehkäpä on sellaisiakin. Minä en jaksa.
Pentti sanoi sen jyrkästi.
— Kyllä sitä jaksaa, jos tahtoo.
Siinä se oli taas, Helenan päätelmä. Kyllä jaksaa, jos tahtoo. Hän oli
yhtä varma muiden jaksamisesta kuin itsensäkin. Hyvähän hänen oli sitä
sanoa, jonka isät ja äidit monessa polvessa olivat olleet nuhteettomia.
— Sitä ei ole monet jumalien sukua, niinkuin sinä, sanoi Pentti
katkerasti.
Helenan kasvoilla läikähti veri.
— Onko tuo olevinaan pilkkaa?
— Mitenkäs minä voisin sinua pilkata.
Helena pysähtyi Laherman tienhaaraan. Hänen kasvoillaan oli jäykkä ilme.
— Kai sitä jaksaisi, jos — sinä auttaisit! sanoi Pentti kuin hengen
hädässä.
— Ja sitten sinä luulet, että minä kunnioittaisin miestä, jota minun
pitää auttaa.
Tytön silmät hehkuivat. Pentti katseli maahan, Helenan jalkoihin.
Antoi katseensa nousta voimakkaalle vartalolle, kaulalle, kasvoihin.
Siinä olisi nainen, jonka mukana varmasti tulisi siunaus Harvalaan,
mutta tyttö ei sitä sallinut. Ei tahtonut auttaa vähääkään häntä. Ei
vähääkään, ei senvertaa, että olisi ojentanut ystävällisesti kätensä,
antanut kerran edes syleillä ja suudella tuota väreilevää suuta. Siitä
olisi saanut voimia. Hän olisi kääntynyt kotiin, unohtanut Linnun,
tehnyt työtä kuin jättiläinen.
— Sinä et sitten yhtään armahda minua, sanoi Pentti tukahtuneesti.
— Sinähän kerjäät kuin pikkupoika, sanoi Helena. Pentin kasvot
jäykistyivät.
— Jumaliste, minä en kerjää tämän kerran perästä! Jos Harvala menee
häviöön, niin se menee sinun tähtesi! Hyvästi!
Pentti kääntyi menemään. Odotti, että tyttö sanoisi jotain hänen
jälkeensä, mutta tyttö ei sanonut. Katsoi hetkisen Pentin jälkeen,
nyykäytti niskojaan ja lähti menemään.
Pentti näki sen niskan heiton ja kiirehti askeleitaan. Kääntyi ja huusi
Helenalle:
— Kuukauden perästä on Harvalassa häät. Tervetuloa häihin!
Tyttö ei taitanut sitä kuulla ja Pentti lähti jatkamaan matkaansa
Linnun luokse. Lintu odottaa häntä. Hän ottaa Linnun vaimokseen, heti.
Ellei hän sitä tee, tulee hänestä vielä kurjempi kulkuri kuin ennen.
Hän oli hullu, kun puhui enää mitään Helenalle. Hän oli suorastaan
lapsellinen. Olisihan hänen pitänyt se tietää. Tyttö nauraa hänellä,
mutta naurakoon. Huomenna mennään Linnun kanssa kaupunkiin ja
lähetetään kihlausilmotus lehteen. Se luetaan muutaman päivän perästä
Lahermassa. Kas vain, Pentti nai sen korean Linnun, tirehtöörin
tyttären, sanotaan. Helena on ehken äänetön, eikä puhu mitään.
Pentti istuu kivelle, sytyttää savukkeen. Se sammuu. Hän taisi
sittenkin rakastaa Helenaa enemmän kuin Lintua. Miksi piti Helenan
sattua puotiin ja hänen sinne. Kotonakin olisi ollut tupakkaa, ei
lähtiessä muistanut. Helena, Helena, sinä olet liian ylpeä!
Pentti kävelee jälleen. Aurinko on laskenut ja hämäriin metsiin
laskeutuu hiljainen kaste. Yörastas on vaiennut. Se on jäänyt sinne
Laherman seutuville. Tässä hän istui viimeksi Linnun kanssa ja
Lintu suuteli pitkään, tulisesti. Sanoi oikeastaan ensikertaa vasta
rakastavansa. Taisivat sen sanoa jokaiselle. Samantekevä. Hyvä,
että tällainen saa sellaisenkin. Kunhan jonkun saa. Koettaa asettaa
verensä ja tarttua maahan. Mitähän Gaabriel-setä sanoo? »Turman linnun
toit», se voi sanoa. Minun täytyy sanoa, että Harvalan Elian poika ei
saa parempaa, ja että joku täytyi saada. Muuten olisi mennyt kaikki
rappiolle.
Lintu huomaa hänet kamarinsa ikkunasta, juoksee vastaan, heittäytyy
kaulaan:
— Nytkö sinä vasta tulit. Minun on ollut niin, niin ikävä. Tulehan,
poju, sisään, vai tahdotko olla mieluummin ensin ulkona. Mutta minulla
voi tulla kylmä, katsos kun minulla ei ole muuta kuin tämä ohut kolttu.
On ollut niin kuuma koko päivän.
Lintu kieppuu yhtenä laulavana, lämmittävänä, kiihoittavana keränä
hänen ympärillään. Jospa Lintu olisi ollut jonkun talon tytär, osannut
taloutta, lypsää lehmiä. Ehkä hän oppii vähitellen rakastamaan
maalaiselämää. Ehkä hänen kanssaan voi päästä eroon verensä kiroista.
— Mitä sinä tuijotat, hyi, sinähän olet niin jörö. Mikä sinua vaivaa?
Oletko väsynyt, tule sisään, saat kahvia ja meillä on vähän likööriä.
— En minä tarvitse... muuta kuin sinua... Kuulehan, me menemme heti
kihloihin ja kuulutuksiin. Tahdotko Lintu? Kuukauden perästä pidetään
häät. Mitä sanot?
— Ei mutta, mitä sinä oikein puhut! Ja oletko sinä ihan tosissasi?!
— Olen tietysti, mutta en taida kelvata. Sinä vaan leikit...
— No, no, poju. Kyllä sinä saat minut, jos vain tahdot, mutta ei niin
kiirettä. Toden totta, minäkin olen kyllästynyt tähän alituiseen...
heilojen vaihtamiseen, ja tahdon saada vakituisen. Nykyään onkin
muodissa, että hienot naiset menevät talonpojille. Se on kaikista
varminta.
— Sinulla on taitanut olla paljon heiloja?
— Onhan niitä ollut, eihän sitä voi kieltää. Etteikö muka sinulla
ole ollut. Sitähän ei nykyään kysytäkään. Ja — naimisissa ollessakin
vähän hemputellaan, ettei tule aika pitkäksi. Voi sinua poju, ettäkö
sinä ihan tosissasi. Mutta en minä niin pian ennätä. Pitää ompeluttaa
kapioita.
Pentti istuu Kankaanpään vanhanaikuisen vierashuoneen keinussa
ja hiljaa keinahtelee. Lintu laulaa ja hypähtelee. Hän on kyllä
sellaisenaan suloinen, mutta jotain on, joka kirvelee. Helenako?
Sekö, ettei saanut uutta, voimakasta verta sukuunsa. Puhdasta verta.
Mutta hän tällaisena vaatiikin liian paljon itselleen. Hyvä, että saa
tuollaisenkin. Kaipa hänellä, niinkuin muillakin, olisi ollut lupa
ajatella talon ja suvun parasta, mutta Helena särki kaikki. Mitä varten
sinun piti tehdä niin, Helena?