Pentti hoippuu kahden maailmansa välillä, voimatta kiintyä kumpaankaan.
Hänen elämänsä on viimeisimmässä vaiheessaan muodostunut tarmottoman
ihmisen elämäksi. Etsijä hän on, joka ei löydä mitään.
Lahermassa, etänaapurissa on tytär, Helena, ja häntä on Pentti
katsellut jo pitemmän aikaa, mutta tyttö ei välitä hampparimiehistä.
Hyvillekin kosijoille on hän antanut rukkaset. Pentistä on tyttö jonkun
verran pitänyt, mutta pitää pojan tarpeellisen välimatkan päässä.
Helena on terve ja voimakas, hänen suvussaan ei ole ollut yhtään
heikkoa, epäkelpoa ihmistä. Tytön rehevä olemus, vaaleat hiukset ja
vakava katse tekee hyvää katselijalle. Mutta silmien loisteliaasta
väikkeestä ja poskien hymykuopista ei pääse moni osalliseksi.
Ei usein Penttikään.
Helena ei tahdo tuhlata itseään missään muodossa nykyajan tapaan
kenellekään, vaan työntää kylmänä lähentelijät luotaan.
Lahermassa on nimipäivät ja Pentti on sattumalta joutunut toisten
vieraitten mukaan. Hän oli kyllä aikonut muutenkin mennä Lahermaan,
mutta toisten mukana oli helpompi mennä. Yksin mennessään täytyi aina,
Helenan nähtyään, tuntea huonoutensa. Tuntui siltä kuin tyttö olisi
sinertävän harmailla silmillään katsonut lävitse ja nähnyt kaiken sen,
minkä häneltä olisi tahtonut salata.
Helena oli tervehtinyt ystävällisesti ja Pentistä näytti, niinkuin
tyttö olisi ollut hyvillään hänen tulostaan. Vieraat pitivät remuavaa
iloa. Yhdessä nurkassa pelattiin, toisessa tehtiin arpaa, kenen häitä
ensiksi tanssittaisiin. Nuori nauru helisi huolettomana.
Pentti katseli Helenaa mietteissään. Tytöllä oli voimakas, täyteläinen
vartalo ja iloinen hän oli niinkuin toisetkin. Hänen ilonsa lähteet
taisivat vain olla niin kokonaan toisenlaiset kuin toisten. Siinä oli
Kiviniemen Elli, Louhen Kaisu ja monta muuta, sisar-Ilonakin. Kaikilla
heillä oli jo ollut lukuisat suhteensa ja elämänkokemuksensa. Louhen
Kaisu oli kerran sanonut hänelle, ettei maksanut olla niin kovin
pidättyväinen, kun kerran kaikki tahtoivat nykyään maallakin elää ja
olla niinkuin kaupungeissakin.
Kaikkiko? Ei nyt sentään aivan kaikki. Siinä oli Kaisu sanonut väärin.
Tuokin Helena tuossa... Vaikka hän siinä suhteessa erosikin muista,
niin useimmat kuitenkin pitivät hänestä.
Pentti oli jäänyt hieman syrjään toisista ja istuskeli hiljaisena
savukettaan poltellen. Tuntui, niinkuin toiset olisivat hieman
vieroneet häntä. No, eipä se niin ihmekään. Nuo toiset olivat kaikki
vauraista taloista. Taloista, joissa jokainen teki työtä. Jos olisi
heiltä kysynyt, miten he aina jaksoivat raataa aamusta myöhään iltaan,
olisivat he nauraneet hänelle. Kai sitä omaa työtään jaksoi tehdä,
kun tiesi, että maa korvasi voimat monenkertaisesti ja varakkaana oli
aina parempi elää kuin velkaisena. Niin, niin. Heidän isänsäkin olivat
rakastaneet työtä. Raivanneet soita ja korpia ja eläneet tasavata
elämäänsä, saaneet työstä ilonsa ja nautintonsa. Ehkä heilläkin on
ollut pikku syntinsä, mutta he ovat osanneet pitää kurissa halunsa. Ja
pojat ovat perineet heiltä puhtaan veren.
Hänkin, Harvalan ainoa poika, olisi tahtonut olla sellainen kuin nuo
toiset tuossa. Vaikka ne eivät vieroksuneet nykyaikaista elämää, oli
se heille kuitenkin niinkuin sivuasia, leikinteko, joka ei heidän
työtarmoaan kuluttanut. Hän oli yksin rampa ja raihnainen heidän
joukossaan.
Mutta välipä tällä. Aikamies ei sure sukuaan. Kaipa tämä elämä menee
häneltä niinkuin muiltakin. Tulee pian vanhuus, ja hänestäkin ehkä
tulee samanlainen kärisevä Elia kuin isäukkokin on.
Käy sitten ympäri taloa, nuuskii ja morisee pojilleen. Kaipa se sekin
oli hänen perittävä niinkuin muukin.
Pentin ilme käy kovaksi, eikä hän välitä, kun toiset pyytävät häntä
leikkiin. Tytöt ovatkin jo kuin kiusoillaan häntä huomaamatta ottaneet
parinsa ja Helenakin on ottanut toisen. Pentti heittää savukkeensa
menemään nyrpeissään ja lähtee tuvan puolelle. Sieltä tullaan häntä
pyytämään ryypyille pihamaan taakse, salaa toisista.
— Ne toiset siellä niin hiton hienoja. Ei kelpaa tämä kotitekoinen.
Mikäpä siinä, Pentti ryyppää, juo. Aikuinen mies voi kyllä tyhjentää
kerralla limonaadipullollisen. Kai sitä on juotava, kun kerran
keitetään. Ja sitä keitetään melkein joka toisen talon metsissä,
jopa kartanoillakin, karjakodissa ja kamareissa. Kansa kunnioittaa
lakia, on aina kunnioittanut. Kaupunkilaiset tuottavat ulkoa, juovat
kotona ja ravintoloissa, maalaiset elävät omistaan. Nyt jo saattoi
kehua osaavansa keittää sellainenkin, joka ei ollut ennen maistanut
tippaakaan.
Nyt olisi sinun parasta lähteä Lahermasta, ajatteli Pentti, mutta
halusi kuulla, mitä Helena ajatteli hänestä. Jos tyttö olisi lupautunut
hänen vaimokseen, olisi voinut koettaa tarttua maahan kiinni. Vaatia
isäukolta talo nimiinsä ja yrittää todenteolla. Helenallahan olisi
varojakin. Voisi maksaa velat hänen rahoillaan. Hätäköpä olisi
yritellessä.
Tuntui vähän hävettävän, kun tuli ajatelleeksi Helenan rahoja.
Gaabriel-setä oli joskus sanonut, ettei raha ollut pääasia, vaan
ihmisyys, ja miten osasi ja tahtoi hoitaa taloutta.
Pentti istui vieraskamarissa. Helena oli saatellut toisia ja palasi.
— No, taloksiko sinä aiot jäädäkin?
Helenan hymy oli hieman epämääräistä.
— Niin, jos vain kelpaan kotivävyksi.
— Se on kysyttävä isältä, haluaako hän sellaista, sanoi tyttö.
— Entä sinä itse?
— Minä en nyt ainakaan.
Helena seisoi pöydän ääressä eikä enää hymyillyt. Pentin olo kävi
hieman vaikeaksi.
— Niinpä minä saan kai sitten palata tyhjänä, sanoi hän.
— Mitä sinä sitten tulit hakemaan? Sitäkö vävyn paikkaa?
Nyt oli jo tytön äänessä ivaa. Se näkyi värähtävästä suupielestäkin.
— Sitä minä en tullut pyytämään, vaan sinua itseäsi. Nyt on
kertakaikkiaan niin, että Harvalasta ja minun elämästäni ei tule
mitään, ellet sinä tule vaimokseni.
Tyttö nauroi niin että helisi.
— Ja sen sinä luulet käyvän niinkuin jonkun lehmäkaupan vain. Taloutesi
ei oikein vetele, itse olet päättänyt ottaa eukon, noin vain yhtäkkiä.
Tulet sitten tänne ja sanot, että nyt asiat on niin, että on lähdettävä
Harvalan emännäksi.
Helena nauroi vieläkin, niin että valkoinen hammasrivi loisteli.
Pentti ei oikein tietänyt ottaisiko tytön sanat totena vai leikkinä.
— En minä tietysti siten... tahdoin kysyä, välitätkö sinä vähääkään
minusta. Luulin, että pitäisit suorista sanoista.
— Niistä minä aina pidän, mutta sinun sanoistasi olisi voinut suuttua
vaikka silmittömäksi.
— Voithan tehdä sen ja käskeä minut ulos, sanoi Pentti koleasti.
— No, kai sinä siitä lähdet käskemättäkin, sanoi tyttö.
— Siis minun on mentävä?
— Niin kai. Kaupasta ei nyt taida tulla mitään tällä kertaa.
Taaskin se tytön nauru viilteli Pentin loukattua itserakkautta.
Tyhmästi kai hän oli puhunutkin, mutta tarvitsiko tytön tuossa olla
niin kovin purevan ivallinen.
Pentti nousi ja painoi hatun päähänsä.
— Hyvästi sitten.
— Kuulehan, ei sinun tarvitse suuttua, sanoi Helena. — Tiedät hyvin,
että monta olen tyhjänä palauttanut, jotka ovat noin vaan tulleet
kyselemään. Olet pilannut kaiken. Ja senkin tahdon sinulle sanoa, että
luulisitko minun sellaisesta miehestä välittävän, joka vain minun ja
yleensä toisen avulla pyrkii nousemaan. Sen täytyy olla omin voiminensa
mies, jota joskus rakastan.
— Niin, niin, mutta minun on turha yrittääkään, kun sinä et kerran
välitä minusta, sanoi Pentti.
— Etkö voi oman itsesi vuoksi yrittää?
— Kyllä niinkin, mutta... hyvän naisen avulla sen luulisin käyvän
helpommin.
Helenan kasvoilla näkyi joku pehmeämpi piirre. Tyttö kääntyi
katselemaan ikkunasta ulos.
— Sinun tähtesi olisin tahtonut koettaa juurtua maahan, mutta nyt se on
samantekevää, jatkoi Pentti.
— Minunko vuokseni vain, eikö muuten?
— Niin. Muussa tapauksessa ei kai maksa vaivaa. Yksinäinen mies aina
elää helpommin maailmalla.
— Sellaisetko ajatukset sinulla onkin itsestäsi, sanoi Helena. — Sitten
taitaa olla tarpeetonta yrittää kenenkään vuoksi.
Tuli hetkisen kestävä hiljaisuus. Pentti seisoi ovensuussa ulos
katsellen. Tyttö sormieli esiliinansa kulmaa. Ulkona oli poutainen ilta
ja koira haukahti jossain pihalla. Viimeiset saunassa kävijät palasivat
ja puhuivat huomisista töistä.
Helena oli joskus luullut pitävänsä paljonkin Pentistä. Ehken se oli
ollut harhakuva. Jos Pentti nytkin olisi puhunut toisin. Sanonut
laittavansa talon kuntoon, tekevänsä yötä ja päivää työtä, ja sitten,
kun on jättänyt entiset puuhansa ja aloittanut maasta käsin, sanonut
tulevansa pyytämään häntä vaimokseen, niin ehkäpä hän olisi voinut olla
toisin Pentille kuin nyt voi.
Työn hiki kulmaluilla, sellaisesta miehestä hän piti. Miehestä, joka
osasi luottaa itseensä, eikä ruikuttanut toisten apua.
— Minun taitaa siis pitää jättää kaikki sentapaiset suunnittelut
mielestäni, virkkoi Pentti.
— Ainakin sinun ensin on opittava auttamaan itseäsi, sanoi Helena, ja
hetken perästä, kun Pentti oli jo ulos astumassa:
— Ei luulisi olevan vaikeata viljellä omaa maata ja jättää vakuutuksien
ja kauppojen teko.
— Hyvästi!
Pentti löi oven kiinni oikeastaan lujemmin kuin oli aikonutkaan.
No, eipä siitä vahinkoa... Helenan viimeiset sanat kuuluivatkin jo
hävyttömiltä.
Näytti niinkuin pihamaalla olisi kaikki nauranut hänellä. Kuolleet
esineet, reki, kääsit ja liiterien avonaiset ovet. Luuli kuulevansa
melkein räkätystä. Täytyi purra hammasta ja kirota, sylkäistä.
Korpirastas vielä viserteli valoisassa yössä. Tuomi varisteli kuihtuvia
kukkiaan tyveneen veteen rantapolun varrella, jota Pentti kulki, hattu
silmillä.
Niillä on rehevät suvitouot ja ruis kuin seinää, ja Harvalassa on
semmoista kuin on. Noita tuomen kukkia on Helena kerännyt kamariinsa
ja aittaansa ja joku on ehken saanut hengittää niiden ja tytön ihon
tuoksua kevätyön hämärässä. Onko ehken sellaista ollut. Hänellä nyt ei
ainakaan ollut, eikä tule olemaan. Laherman tytär on ylpeä, ja hän teki
suuren laskuvirheen, luullessaan saavansa tytön vain noinikään.
Kirveli aikatavalla. Kaikki ne entiset ja tämän keväiset kevätyöt,
jotka hän oli viettänyt kuherrellen tyttöjen, yhtäkkiä ei voinut
muistaa kuinka monen, aitoissa, eivät sen rinnalla olisi olleet mitään,
jos olisi saanut tämän yön viettää Helenan huoneessa, hänen lähellään.
Mikä ihmeellinen siinä tytössä niin vetikään puoleensa.
* * * * *
Harvalan talossa on neljäsataa hehtaaria maata ja avara pirtti ja
useita kamareita, mutta Pentti taikoo tälläkin kertaa muutaman
yksinäisen torpan tuvan penkillä ja hautoo ajatuksissaan elämäänsä.
Ulkona on valoisa kesäkuun yö ja käki kukkuu vielä ja korpirastas
visertelee siinä aivan lähellä. Pentillä ei ole mitään halua mennä
kotiin. Näin yksinään, kylillä, on mukavampi. Kotona ärisee Elia, ja
äidin kärsiviä kasvoja on vaikea aina katsella. Johanna kulkee tuvan ja
pihamaan vaiheilla aina äkäisen näköisenä ja mutisee.
Ja kun työnteko sellaisessa talossa on niin toivotonta. Ja kun elää
muutenkin. Ja kun ei ole mitään, jonka vuoksi kannattaisi tehdä työtä.
Kilometrien päässä, eräässä talossa nukkuu tytär, jonka vuoksi oli
aikonut panna kaikki voimansa maan kimppuun ja tappaa vähitellen
laiskottelun verestään. Tämä tytär luulee, että nykyaikana on vielä
sellaisia ihmisiä kuin ennen. Luulee, että sellainen sukukirojen
painama kuin hänkin, voi tulla hyväksi ilman auttavaa kättä. Uskoo
miehuuteen, joka sekin saattaa mennä hyvin vähäiseksi sukupolvien
sairastellessa.
Hän on viipynyt päiviä sellaisissa taloissa, joissa onnelliset, ehjät
ihmiset uurastavat maan kimpussa aamusta iltaan ja joissa maa siunaa
raatajansa vaivat. Sellaisissa taloissa on vaikea viipyä, jos ei unohda
itseään ja kotiaan. Se unohtaminen käykin häneltä helposti siellä,
missä on nuoria. Hänen tuttavapiirinsä on laaja. Harvalan poika on
taas kulkemassa, sanotaan. Toiset sanovat sen pilkka mielessä, toiset
hyväntahtoisesti hymähdellen: On sekin. Ei kehtaa olla kotonaan ja
tehdä oikeata työtä. Sellaisissa taloissa ovat pojat ystäviä ja
puteli on vieraankin varalle. Heidänkin elämässään on jotain vinossa,
ja pullosta haetaan unhotusta. Sellaisissa taloissa eivät tyttäret
viero kulkijaa, vaan antautuvat hetkelliseen iloon, ajattelematta
tulevaisuutta.
Käki lakkaa kukkumasta. Rastas vielä silloin tällöin, kuin unessa,
visertää. Nuoren koivun tuoksu tulvii sisään avonaisesta ikkunasta ja
vie unen.
Hän kaipaa Helenaa, hänen kirkkaita silmiään, rehevätä vartaloaan,
käsiään. Niistä käsistä koituisi hänelle siunausta, mutta ne eivät
tartu hänen käteensä.
Aamulla torpan mies ihmettelee, että Harvalan poika makailee heidän
tupansa penkillä.
— Mihin sitä ollaan menossa, vai tulossako lietäneen? kysyy Pentiltä.
— Ei olla tulossa eikä menossa. Muuten kylillä vain.
— No millä asioilla sinä sitten liikut?
Pentin on jostakin syystä hieman vaikea vastata.
— Koneita myymässä ja vakuutuksia tekemässä.
Tuntui siltä kuin vanha seinäkellokin olisi pysähtynyt kuullakseen
tarkemmin.
— Vai semmoisilla asioilla, talonpoika!
Ja sitten mitataan Pentti päästä jalkoihin katseella, joka sanoo: etpä
liene kunnon renkimiehen veroinen.
Pentin on vaikea olla enää yhtään hetkeä tuvassa. Hän kysyy maksua ja
lähtee. Pihamaalla hän kuulee miehen sanovan:
— No, eihän se ihme... sellainen sillä oli isäkin.
Sellainen on hänellä ollut isäkin! Tyhjäntoimittaja ja kulkuri. Siinä
hän taas kuuli syntyperänsä, sukunsa kunnian. »Sellainen sillä on ollut
isäkin», jyskyttää Pentin aivoissa kylätietä kulkiessa.
Sellainen sillä on... Mitenkäpä sitä poika voi saada pohjaa jalkojensa
alle, kun isä on ollut sellainen. Ja Helena luulee, että sen kyllä
saa, jos yrittää. Mistä hän tietää, mitä on olla veren kiroissa,
kyläläistensä painamana, työhaluton.
Helena. Se oli siinä taas, kylätiellä, hänen edessään. Voimakas vartalo
kävelyn tahdissa notkahdellen, silmissä se ihmeellinen katse, jota
nähdessä tuli ajatelleeksi noin hyviä asioita.
Miksi hänen, tällaisen irtolaisen, piti kiintyä Helenaan? Se oli ehkä
pisara Gaabriel-sedän verta, joka hänessä kaipasi hyvää ja kaunista,
mutta se hukkui Elian, isän, rauhattomaan vereen.
* * * * *
Kankaanpäässä on kesävieraita, helsinkiläisiä, ja Pentti joutuu heidän
kanssaan viettämään poutaisen kesäpäivän, ihmeellisen, valoisan yön ja
vielä seuraavan aamupäivän. Ah, mitä siunattuja lapsia ne sivistyneet
ja kaupunkilaiset ovat hänen mielestään, varsinkin naiset! Kevyet,
läpikuultavat vaatteet, harsot ovat muotia, ja ne tuovat esille nuo
herkulliset, joutilaisuudessa kehkeytyneet sulot. Linda Berg valloittaa
Pentin kokonaan. Hän on kyllästynyt kaupunkilaisherroihin, omiin
tovereihinsa, ja halunnut uhrikseen vahvoja maalaispoikia, talollisten
jänteväjäsenisiä nuoria miehiä. Kun he kiertävät vahvat käsivartensa
hänen rehevän vartalonsa ympärille, on siinä suurin autuus.
Kankaanpään jäykkäniskaista poikaa ei hän ole saanut lumotuksi. Kaikki
hän on koettanut sen jurrin taivuttamiseksi, mutta ei lämpiä eikä
kuumene. Hän on tullut lähelle, laskenut kädet silmille, ne ihanat
vaalean ruusun väriset sormet, joissa on suipoksi leikatut kynnet
kuin kissalla. Lähentänyt suloisen suunsa tämän jurrin kaulaan,
purrut korvalehdestä, näyttänyt kaikki sulonsa uimarannalla. Mutta
tuloksetta. Kankaanpään jättiläinen on kivestä, jäästä, tahi muusta
käsittämättömästä aineesta.
Pentti suuressa kaipuussaan sortuu pian uhriksi. Linda, — Lintu, joksi
häntä talossa sanotaan — kaunis kulttuurikukka, valloittaa hänet
muutamassa tunnissa.
Loiotaan nurmella, käydään marjassa. Viehkeänä esittää Lintu uintia ja
nautinnolla näkee vaikutuksensa voiman.
Ja Lintu visertää yhtämittaa. Pentti ei kuule enää illalla käen
kukuntaa eikä korpirastaan laulua. Hän ei tunne hyttysiä, kun ne imevät
verta hänen kaulallaan. Isäin veri soi nyt hänen suonissaan ikuista
markkinalaulua ja hän hullautuu oudon onnensa lumoihin. Pentti ei
muista, että tuttujen matkojen takana on talo, jossa tyttösen vakava
katse on kehoittanut häntä pyrkimään toiseen maailmaan, jossa on
kestävämpiä arvoja kuin hetkellinen veren huuma.
— Minulle tulee kauhea ikävä, kun sinä lähdet, sanoo Lintu ja
puristautuu Penttiin ja imeytyy punaisella suullaan Pentin kaulaan kuin
iilimato.
— Minä tulen pian uudelleen.
— Oikeinko pian. Tulethan jo parin päivän perästä. Tahi ehkä minä
voisin tulla sinne, Harvalaan. Sano, voisinko?
— Ei mutta todellakin! Sinähän voit tulla Harvalaan. Siellä on hyvä
uimaranta ja Ilona pitää sinua varmaankin hyvänä.
— Niin, minä tulen vain käymään. Ethän sinä kuitenkaan minusta kauan
välitä. Sano, kuinka kauan sinä pidät minusta?
— Aina, aina.
— Ei se ole totta. Miehet ovat niin huikentelevaisia. Joku talon tytär
sinut täällä lumoo.
— Pyh, kyllä minä ne tiedän.
Helena sukeltautuu esiin ja pyrkii katsomaan Penttiä vakavasti silmiin,
mutta hän katsoo vain siinä vieressään loikovan Linnun sääriä,
käsivarsia, suuta, joka on kuin hehkuva marja. Linnun untuvaisista
vaatteista tulee sokaiseva parfyymin ja ihon haju, ja Pentti olisi
valmis ottamaan Linnun kotiinsa, vaimokseen, vaikka heti.
— Minä tulen ylihuomenna. Joko saan tulla niin pian? Mutta miten minä
sinne osaan? Ei, sinähän jo neuvoit tien ja sitten tulet siitä järven
rannasta hakemaan. Tulethan, poju? Minun tulee sinua niin ikävä. Sitten
sinä tulet taas tänne, ja minä sinne, ja koko kesä on kuin kaunista
satua.
— Niin, niin.
— Mutta sitten se satu loppuu ja... minun pitää lähteä Helsinkiin. No
sitten sinä et kohta muistakaan. Et muista Lintuasi, et. Unohdat.
— Jospa minä vangitsenkin lintuni tänne ijäksi. Laitan semmoisen pesän
että viihtyy.
— Minkähänlaista olisi olla talvea maalla. Uu, se olisi varmaan
hirveätä. Ei teatteria, konsertteja, tanssiaisia. Huu, kamalata!
— Kyllä siihen tottuu.
— Mutta voisihan se olla hauskaakin. Ei mutta, se voisi olla tosiaankin
hirveän hauskaa. Saada ajella kuutamoisissa metsissä ja... nyt meni
joku hyttynen selkääni. Oi, ota se pois.
Lintu visersi. Pentti kuunteli ja katseli kuurona ja sokeana. Linnulla
oli niin hieno ja hohtava hipiä ja täyteläiset jäsenet. Niiden pehmeä
kimmoisuus ei tietänyt mitään työstä, vain nautinnosta.