Pentti miettii, miten ilmaisisi äidilleen kihlautumisensa Linnun
kanssa. Äiti on odottanut paljon parempaa talon turvaa kuin mitä
Linnusta parhaalla tahdollakaan tulee. Äiti ei osaa arvioida, mitä on
olla Harvalan Elian poika ja mitkä mahdollisuudet sellaisen miehen
pojalla on kunnon tyttärien joukossa.
Mutta sen täytyy tapahtua. Lintu on suostunut siihen, että häät
pidetään kuukauden perästä. Laherman tytär kuuli kyllä hänen häihin
kutsunsa, eikä hän voi sitä peruuttaa, eikä muutella aikaa. Hän on
kuitenkin sen verran mies, että pitää sanansa.
— Mitäs sanoo äiti, kun minä olen kihloissa ja aion pian tuoda
Harvalaan emännän?
— Kihloissa... mitä se nyt... eikä ole passannut ennen sanoa. No kuka
se sitten on?
— Arvatkaa.
— Laherman Helena.
Pentti käy tumman puhuvaksi kasvoiltaan.
— Ei niin ylpeä tytär tule tällaiselle.
— No mitenkä niin... minkälaiselle?
— Harvalan Elian, markkinahuijarin, pojalle.
Kustaava painuu istumaan. Jää miettimään.
— No kuka se sitten...?
— Linda Berg, toki tirehtöörin tytär.
— Herra siunatkoon! Sekö Lintu!
— Se juuri. Kuukauden perästä on meidän häämme.
Tulee painava hiljaisuus. Tuvassa ei kuulu muuta kuin vanhan
kaappikellon käynti.
— Vai sellainen, vai sellainen... voi minun päiviäni. Etkö sinä
saanut säätyysi kuuluvata, kun piti kaupunkilainen, tuiki osaamaton.
Ei sinusta sellaisen kanssa tule mitään. Lintu ei ymmärrä taloudesta
mitään ja emännän pitäisi tietää ja osata kaikkea. Niin minunkin on
pitänyt.
— No voihan Lintukin oppia ja Linnulla on rahoja. Saan niillä
hätäisimmät velkojat maksetuksi. Hän sanoi saavansa ainakin
kaksikymmentä tuhatta. Ja kyllä minä sen nyt otan, ei siinä auta mikään.
— Miettisit nyt kuitenkin ensin.
— On sitä jo tarpeeksi asti mietitty. Kun Helena kerran antoi rukkaset,
niin on sille näytettävä, että saadaan niitä muitakin.
— Antoiko Helena... mitä hän sanoi?
— Että minun pitäisi tulla ensin oikein hyväksi.
— Niin, niin, hyväksi... se Helena on semmoinen, kyllä minä tiedän...
hän luulee, että mies voi ilman hyvän naisen apua tulla hyväksi. Kyllä
sitä vaimo paljon voi, vaikka minä en ole voinut. Minä olen ollut ikäni
heikko ja horjuva. Talon tuon olen kuitenkin saanut pystyssä pysymään.
Kustaava huojutti ruumistaan. Kasvoilla värähteli liikutus ja
silmäkulmia piti pyyhkäistä esiliinalla.
— Minä en enää pitkäaikainen olekaan, mutta soisin sinun menestyvän.
— Kyllä Lintu on hyvä teille. Hän on luvannut sen.
Se vähän rauhoitti. Pentti katsoi voivansa nyt jättää äidin yksin
miettimään. Kääntyi kuitenkin ovella.
— Valmistelkaa vaan häitä varten, äiti. Kai me ne pidetään nyt yhtä
komeat, kuin Laherman tyttärellekin olisi pidetty.
Kustaava katseli Pentin jälkeen ja huokasi. Poika parka. Hän oli
luullut saavansa Helenan ja pettynyt. Uhmamielin nyt sitten ajoi
turmioon.
Päivällisen jälkeen näki Elia Pentin istuvan aittansa portaalla ja
köpitti sinne pahaenteisenä, ähkien. Hän kyllä saa pojan järkiinsä,
jättämään sen harakan, jos ei muuten, niin... takoo vaikka tällä
kuhmukepillä päähän.
— Sinäkö kuuluit aikovan ottaa sen haaskalinnun emännäksi Harvalaan?
Elia katselee istuinta, mutta jää keppinsä varaan seisomaan.
Seisoaltaan on parempi ärhentää pojalle.
— Niin aion. Hyvä, että jo tiedätte.
— Äitisi sanoi. Ja minä sen sanon, että siitä ei tule mitään.
Kunnollinen vaimo sinun on saatava, edes sellainen kuin äitisi.
Pentti mietti vähän aikaa. Laukasi:
— Ei Harvalan Elian poika saa parempaa. Hyvä, että sellaisenkin saa.
— Elian poika?
— Niin!
Elia muutti vähän jalkojaan. Leuka värähti.
— Ja mikä on syynä, ettei saa?
— Itse te kyllä ne syyt tiedätte. Poika saa tavallisesti nauttia
samallaista mainetta kuin isälläkin on.
— Olenko minä sitten varas ja väärentäjä. Häh?
Kas, miten isä koitti teristellä. Syyti suustaan kiukkuisia
tupakkasylkiä, mutta muuta ei nähtävästi saanutkaan.
— Vaikka nyt ei aivan sitä, mutta markkinahuijari ja kulkuri.
— Huijari! Rehellisillä kaupoilla minä olen elänyt.
— Mutta ne, jotka ovat uskollisia maalle, katsovat rehellisemmäksi elää
maasta kuin kaupankäynnistä. Harvala on maistaan kuuluisa talo, mutta
kaikki on rappiolla.
— Onko se sitten minun syyni?
— Ehkä minun, joka olen perinyt teiltä sairaan veren, enkä ole kyennyt
kiintymään maahan niinkuin olisi pitänyt.
Nyt täytyy jo ukon istua kivelle aitan eteen. Niin, niin, pojan
suonissa on vierasta verta, niinkuin minunkin. Ei hänkään jaksanut
tarttua työhön niinkuin olisi pitänyt. Hän toivoi pelastusta vaimon
avulla, vaan sai heikon, joka ei kyennyt pidättämään luonaan. Kylän
kujilla kulkien on sitten elämä sellaista kuin on. Menee rahat ja
kunnia.
— Voi, voi kuitenkin...
Se tulee valittavana huokauksena ukin rinnasta.
Pentin kävi tämä avuttomuus sääliksi. Jos Elia olisi teristellyt, olisi
vielä voinut purkaa hänelle katkeruuttaan, sanonut suoria sanoja.
Pentti nousi ja meni tupaan. Elia seurasi hetken perästä. Avuttomuus
oli mennyt taas ohi ja oma menneisyys unohtunut.
— Niin, niin. Minua kai sitä kaikesta syytetään. Sinäkin siitä, ettet
ole kehdannut tehdä työtä ja pitää mainettasi sellaisena, että olisit
saanut kunnon vaimon. Sellaisia lintuja pitää ajella.
Pentin kasvoille kohahti tummat veret. Niin pianko se katumus menikin
ohi. Syy oli taas muissa.
— Johan minä sanoin, että Harvalan Elian pojalle ei tule kukaan
kunniallisen talonpojan tytär. Häpeätä minä olen saanut kärsiä isäni
takia, ja tiedättekö, miten raskasta sellainen häpeä on kantaa. Teidän
markkina- ja kulkurielämästänne kerrotaan juttuja, aina uusia, ja
minä saan niitä kuunnella ja sitäkin kun niille nauretaan. Minua te
syytätte, etten tee työtä enkä kiinny maahan, mutta oletteko sitä itse
koskaan tehneet?
— Mitä se sitten sinua liikuttaa, minun menneisyyteni. Minä olen
hankkinut kaupoilla.
— Hädintuskin viinarahat. Kokonaisia voidritteleitä kerrotaan menneen
viinalaskuista.
— Häpeä poika!
— Olen sitä saanut jo tehdä kylliksi.
Tulee hiljaisuus. Kärpäset vain surisevat tuvassa ja vanha kello
käy nurkassaan. Se on nähnyt vuosikymmenien ajoilla, miten Elia
on humalaisena horjunut tupaan jokaiselta matkaltaan. Sen vanha
viisaritaulu näyttää katsovan kiinteästi Eliata.
Elian muistiin palautuu sarja kuvia menneisyydestä, ja aika on taas
painua penkille katumusta tekemään.
— Niin, niin, minä olen ollut niinkuin muutkin, erehtyvä ihminen. Sinä
olisit voinut sukuasi jatkaa paremmin ja...
Elian on sitä taas vaikea sanoa.
— ... ja saada sellaisen vaimon, joka olisi auttanut sinua, tukenut
taloa.
— Mutta kun minä en saa.
— Oletko kysynyt?
— Olen. Joka talosta ja torpasta. Laherman tyttäreltä olen viimeksi
saanut rukkaset.
— Mitä se sanoi?
Elia heristää korviaan.
— Että pitäisi syntyä uudestaan, kuohahtaa Pentti. Häntä alkoi Elian
uteleminen jo suututtaa.
— Elä...! vai uudestaan! No mitä Louhen ja Kiviniemen tytöt sanovat?
Elia seisoi kuin kysymysmerkki.
— Että hyvä mies, kun ei olisi Harvalan Elian poika.
Elia ähkäisi. Ei sanonut mitään. Alkoi valua tuvasta ulos.
Menipäs, mietti Pentti. Nyt sekin on sitten selvä. Käyköön hänelle
sitten miten käy. Huonoimmin ei voi käydä kuin on jo käynyt. Jos Lintu
viihtyy Harvalassa, viihtyy hänkin työn ääressä, koettaa kaikin voimin
viihtyä.
* * * * *
Ilona ei joutanut enää loikomaan navetanparvella. Täytyihän toki auttaa
Pentin ja Linnun häiden valmistuksissa. Nyt tulisikin virkeämpää ja
hauskempaa taloon, kun Lintu tuodaan emännäksi. Pihan sivurakennus
puhdistetaan ensiksi ja Ilona penkoo ja nuuskii joka nurkan. Hämähäkin
verkot ovat kaiketi vuosikymmenen vanhoja, mutta nyt lähtevät. Uunit
korjataan ja tapetit laitetaan seinille, permannot maalataan! Pentti
ei jouda kesantomaille, kun pitää hakea yhtä ja toista kauppiaasta
ja kaupungista. Renki-Ville miettii siellä, että tuokin oja olisi
siivottava, mutta kukapa jouti sen tässä kiireessä. Hän ei ainakaan.
Heinettyvän näkyy kesantokin, mutta lemmonko sille yksinään saa. Sen
Linnun takia jää kaikki työt. Ei osata puhua muusta kuin Linnusta.
Sanovat sen olevan rikkaan. No, sittenpä tässä onkin hyvä laiskotella.
Välillä tulee Penttikin pellolle.
— Nuo ojat pitää siivota, kun niitä ei keritty ennen heinäntekoa. Ja
sitten on maa karhittava ja kertaan kynnettävä.
— Tuota... en minä kaikkea kerkeä... hitossa, kun pitäisi aloittaa
leikkuukin ja isolla suolla on vielä heinäkin pielestämättä.
— No eikö niitä vielä ole pielestetty?
— No ei. Kun toisella hevosella on hyppyytetty kirkonkylässä ja
kaupungissa.
— Kokoa ensin heinät ja sitten siivoa nuo ojat. Eli jos minä panen
miehen siivoomaan ojat ja sinä äestät ruismaata.
— Ensin ne ojat pitäisi... eikä niitä viikossa yksi mies kerkiä...
Ruiskin rupeaa karisemaan. Jos leikattaisiin se ruis ensin...
— Tee sinä mitä minä käsken.
— No, kokoonko ma ne heinät ensin vai äestän tuon pellon.
— Johan sen kuulit, että kokoa heinät.
— Sinne on saatava pari henkeä toveriksi.
Ei totisesti tullut töistä mitään. Mutta kun häät menevät, tarttuu hän
itse.
* * * * *
Vanha Kustaava raahustaa väsyneillä jaloillaan nurkasta toiseen.
Totisesti tämä vie kaikki hänen vähäisetkin voimansa. Penttiä ei ole
saanut taipumaan millään, niin se on sen Linnun pauloissa. Olisihan
Pentti kai saanut muista taloista ihmisiä, ellei Helenaa, mutta Lintu
sokaisi koreilla höyhenillään. Pian se valmis raha loppuu, kun uutta ei
tule taloudesta ja Linnun käsien alla ei siunaudu mikään. Tähän asti
on saatu vähän meijeriin, kun talossa on ollut vain yksi kermalintu,
Ilona. Nyt niitä tulee kaksi, ja Pentti-parka ei niille saa mitään.
Rahaa ei tule mistään. Metsätkin on myyty Harvalasta ja viljakaan ei
riitä talon tarpeiksi. Mutta jokaisen tulee kulkea tietänsä, joka
on hänelle määrätty. Ja hukkuva tarttuu oljenkorteenkin, niinkuin
Penttikin, joka luulee Linnun avulla pääsevänsä suvun kiroista.
Johanna käy ruista leikkaamassa, äestää peltoa ja puhisee lakkaamatta.
Nyt tämän kyllä näkee jokainen, miten käy, mutta käyköön. Linnulle
valmistetaan ja väännetään koko talo nurin ja ruis saa varista ja
syyskylvö myöhästyy. Pentti on kuin tolkuton ja renki ja päiväläinen
saavat laiskotella. Hänkään tässä kauan jaksa...
Häät ovat komeat. Morsiuspari vihitään kaupungissa ja tirehtööri
rouvineen ja sisaret on saattamassa. Komeat häihinkutsukortit on
painatettu kullalla ja punaisella ja kirkonkylästä saakka on vieraita.
Lintu on valkoinen kuin lumi ja iloisena ihmettelee hän ystävilleen.
— Tämä on vieläkin minusta niin ihmeellistä. Muutamassa kuukaudessa
morsiameksi ja kartanon emännäksi. Pentti on hieno poika. Me
järjestämme talouden uudenaikaiseksi. Eikö niin, pappa. Hankimme vaunut
ja sinä mamma saat tulla usein vierailemaan. Niillä vaunuilla haetaan
asemalta.
Appi on hieman humutuulella. Hän on kyllä vain tavallinen kauppias,
vaikka tirehtööriksi sanotaan. Hän pyytää saada lahjoittaa myötäjäisten
lisäksi morsiusparille vaunuhevoset. No, ne ovatkin tarpeen, kun
Harvalan ovat hevoset ovat jo vanhoja ja laihoja. Ei niitä ilkeäisi
Linnun ja hänen pyntätyn mammansa eteen valjastaa.
Ruokaa tarjotaan rahvaalle toisen tuvan kokoon katetusta pöydästä ja
moukat syövät paistin kanssa riisipuuroa ja pistelevät makarooneja
sormillaan suuhunsa, kun ne hirtehiset eivät pysy haarukassa. Lintukin
tulee katsomaan, nauraa, lyö pienillä käsillään hyllyviin sääriinsä,
karkaa Pentin kaulaan ja suutelee jokaisen nähden.
— Voi miten hauskaa täällä on. Kaupungissa eivät ole häät milloinkaan
näin hauskat.
Toisessa tuvassa tanssitaan yhtämittaa. Pitäjän parhaimmat soittoniekat
on hankittu ja vuoroin soitetaan viululla ja hanureilla. Lahermasta on
tullut nuorin tytär katsomaan miten onnelliselta Pentti näyttää, ja
huomatessaan tytön on Pentti yhtämittaa Linnun kintereillä.
Appi koettaa keskustella Elian kanssa, mutta Elia on melkein kuin
päästään pökerö.
— Turman lintu se oli Pentille. Ei sovi yhteen herra ja talonpoika.
Tirehtööri on hämillään. Koettaa puolustaa tytärtään.
— Lindahan on niin mukautuvainen, ja kyllä hän oppii emännyyttä
hoitamaan. Hän kuitenkin pitää Pentistä, ja kaikki muuhan aina
järjestyy.
— Ei sillä pelkällä pitämisellä eletä. Ja pitää aikansa. Sitten on
saatava joku toinen sivu-ukoksi. Semmoisia ne on kaupunkilaiset.
Tirehtööri poistuu punaisena kasvoiltaan. Pentti tulee ja vie Elian
kamariinsa.
— Koettakaahan nyt pysyä täällä tyhmyyksinenne.
— Kyl-lä. Lennä sinä vain lintusi kanssa. Pian ne siivet katkeavat.
* * * * *
Hääväki on poistunut. Elokuun tähdet vilkuttavat korkeudesta.
Yö on lämmin ja pelimannin hanurin surunvoittoinen sävel kuuluu
jostain kylätieltä. Pentti istuu tuvan portailla ja kuuntelee niitä
hiljaisuudessa värähteleviä säveleitä. Hän on tanssinut hurjasti ja
ryypännytkin. Häissä ei tarjottu, mutta ystävät toivat mukanaan ja
humalaisia horjui piha täynnä. Hän ei ryyppää enää, eikä nytkään olisi,
mutta Laherman nuorimman tyttären huulilla oli niin merkillinen hymy.
Lintu on varmaankin riisuutumassa kamarissaan ja odottaa häntä. Jossain
sileiden peltojen keskellä, noiden väräjävien tähtien alla nukkuu muuan
ylpeä tytär, jonka nimi on Helena. Sanotaan olevan hyviä ja huonoja
naisia. Helena kai kuuluu niihin ensimmäisiin. Hyvien naisten avulla
sanotaan olevan helppoa huonojenkin tulla hyviksi, sellaisten, jotka
sairastavat veren vikoja.
— Penttii, missä sinä olet? Tulehan jo minun luokseni! huutaa Lintu
piharakennuksen ovella valtaisissaan ja katoaa samassa.
Hän kyllä tulee aivan heti. Katselee vain noita tähtiä ja miettii,
miksi hyvien täytyy olla ylpeitä. Ja sitäkin miten tässä nyt oikein
aloitetaan. Sellaista ei saisi hääyönään miettiä, mutta Harvalan Elian
pojan täytyy. Se Elia varmaankin vielä murisee siellä äidille, joka ei
ole jaksanut pysyä pystyssä loppuun asti, vaan on mennyt lepäämään.
Niin, mitenkä sitä nyt aloitetaan. Linnun rahoista ovat menneet puolet,
enemmänkin, uudistuksiin, ja Lintu vaatii vielä paljon. Vaunut ja...
Helvetti! Niitä hän ei hanki. Suuren suon ojiin ne rahat. Mutta uudet
kääsit on ostettava ja tupaan laitettava uudet ikkunat ja... Mitä
tehdään sitten Bergin vaunuhevosilla? Äestetään ja aurataan. Ehkeivät
ne osaa vetää peltovehkeitä. Syövät tallissa jouten. Hän myy ne
markkinoilla. Käy markkinoita, kuten isäkin, hah, haa, tekee kauppoja.
Omena ei saa pudota kauaksi puusta.
No nyt Lintu tulee uudelleen vaatimaan luokseen. Hyvästi, taivaan
napit, viekää terveisiä kaikille ylpeille talontyttärille, Helenallekin.
— Missä sinä kuhnit, kultapoju. Annat minun yksin odottaa.
Morsiuskamarissa palavat kynttilät lepattaen. Raollaan olevassa
ikkunassa liikuttaa yön henki kaihdinta. Huoneessa on hienoa parfymin
ja Linnun ihon tuoksua. Lintu heittää vaippansa tuolille, pyörähtää
ympäri permannolla ja heittäytyy nauraen sänkyyn. Lintu on muhkea
siinä alastomuudessaan. Hän on tanssinut rajusti ja nauttinut näiden
maalaishäitten komeudesta. Hän odottaa Penttiä, opettaakseen, että
syleily ja suunanti on kaikki, mikä jotain on tässä tyhjän tympeässä
elämässä.
Pentti polttaa savukettaan keskenriisuneena. Mikä piru häntä vaivaa,
ettei voi olla hääyönään, niinkuin on edellisinä päivinä ja viikkoina
voinut olla. Eihän hänellä tosin enää hääyötä olekaan. Se on ollut
aikoja sitten Kankaanpäässä, Linnun kamarissa, täällä, monessa
paikassa. Jos Helena olisi tuossa, odottaisi hän kainona, poskilla
hehkuva puna, hääyön iloa, sitä, jonka on säästänyt vain yhtä varten.
Hän kunnioittaisi sitä niin että... suutelisi vaikka sen jalkoja.
— No mutta mikä sinun on, Penttipoju, kultaseni, sinä et välitä enää
minusta, näen sen kyllä. Huu, sinä et välitä.
Ei, hulluhan hän on, että näin. Tuossa odottaa Lintu. Hän on uhrautunut
sellaiselle kuin Harvalan Elian pojalle. Lintu on yhtä kaunis kuin joku
toinenkin ja hyvää tarkoittaen tahtoo näytellä kauneuttaan hänelle. Hän
on elukka, kun antaa Linnun näin...
— Minä taisin ryypätä... anna anteeksi... täytyy kokonaan lopettaa
se... oma hyvä toveri, suunnitellaan elämää yhdessä... Sinun pitää
auttaa minua, kaikessa, pysymään kotona ja tekemään työtä. Maksetaan
velat, eletään onnellisena.
Pentin liikkeet saavat eloa. Hänen täytyy olla onnellinen, kun on
saanut sellaisenkin kuin Linnun. Ja hän onkin. Lintu osaa olla niin
miellyttävä, ja hänellä on kauniit kädet, silmät, suu ja niin hieno
hipiä. Kyllä kaikki tulee hyväksi, kun vain uskoo.
Kynttilät sammuvat, kiihkeässä syleilyssä unohtuu elämä...