I.

Harvalan Pentti istui ojan reunalla ja tuijotti muutamiin heinänkorsiin

ja multakokkareeseen, joka kyntäessä oli vierähtänyt pientareelle.

Hän oli jo pitkän aikaa sillä tavoin tuijottanut, eikä minkäänlaista

ajatuksen tynkää herännyt hänessä. Kummallista, että ihminen saattoikin

näin tuijottaa tylsänä pitkät ajat.

Hevonen veti auran kumoon ja kalusi piennarheinää. Laaja pelto siinteli

siinä kynnöksellä. Toinen kyntömies oli jo lopettanut ja lähtenyt

hevosineen. Hänkin tässä pian lopettaa ja lähtee kylille.

Ehken kaupunkiin saakka.

Kun ei kuitenkaan jaksa aina raataa pelloilla ja niityillä. Ja kun

siitä ei kai sen suurempata hyötyä, vaikka kuinka tekisikin.

Tehköön renki ja ottakoon Elia, isäukko, toisen. Hän jättääkin tämän

vaivaloisen maamiehen ammatin. Jättää sittenkin, vaikka on päättänyt

väliin jäädä maamieheksi, kotitalonsa hoitajaksi. No, voihan hän

hoitaa, mutta työtä hän ei tee, ei jaksa tehdä.

Ja kun ne ovatkin erittäin työntekijät — Pentti hymähtää — ja erittäin

työnteettäjät, elämästä nauttijat.

Pentti ajaa vaon ja riisuu hevosen. Siihen olisi pitänyt ajaa toinen

vako, leveä piennar kun jäi, mutta olkoon. Päiväkin jo painuu

illoilleen ja Honkeliin voi mennä reilusti väen valveilla ollessa ja

yhtä reilusti jäädä yöksi tyttöjen luokse.

Pentti tunsi jäsenensä raukeiksi. Rupeaman työ niitä ei ollut

raukaissut, mutta tämä keväinen ilma. Se se veti veret outoon

liikkeeseen. Illoin piti liikkua kylillä, tyttöjen luona, kortilla,

pitoloissa, ja aamulla väsytti. Herrat olivat sentään onnellisia, kun

heidän ei tarvinnut muuta kuin istua konttoreissaan kymmenestä neljään.

Tämä maamies, hän, sai painella aamuvarhaisesta iltaan myöhään.

Sunnuntait vain levätä, jos nekään.

Kun isäukko kuolee, hän myykin tämän Harvalan, maksaa tytöille,

Johannalle ja Ilonalle osansa, ja menee kaupunkiin, elämään helposti.

Ei kai hän jaksa paremmin kuin muutkaan Harvalan suvussa. Isäkin on

käynyt kauppaa ja isoisät lienevät olleet kokonaan kauppasaksoja,

markkinain kävijöitä.

Eikä taida talon pito nykyään kannattaa. Pitäisi tehdä työtä niinkuin

ennen tekivät, ja kuka sitä jaksaa enää nykyisistä. Palkkaväki ei kai

kehtaakaan. Pitäisi olla niitä vanhoja, kasaantuneita ukkoja, jotka

eivät väsyneet vuorokauden mittaisissa päivissä. Kas vaan, Sironmaassa

on vielä työväki pelloilla. Ja kaura niillä on paljon pitempää kuin

Hankalassa. Sanotaan sironmaalaisissa olevan maahenkeä. Ja sitä kai

täytyy olla, kun kolmekymmentä tuhatta saadaan joka vuosi meijeristä,

siihen vielä lisäksi muita tuloja.

Pentti laski hevosen hakaveräjästä, kun pihassa ei ollut hevosille

enää mitään antamista. Joka kevät loppuivat Harvalassa eläinrehut

kesken. Niitä saatiin vähän ja osa mätäni jo korjatessa haasioilla ja

seipäillä. Sattui muita kiireitä, eikä muistettu ajaa latoon. Vanha

tamma huokasi veräjällä. No, ei siinä auta huokailu, muuta kuin alat

etsiä ruokaasi. Kaikki paikat on jo kaluttu ja ostettukin. Horjuvat

ne taas aurassa, mutta horjukoot. Harvalan maista ei saa koskaan niin

paljon että riittäisi.

Ei saa, kun ei tehdä työtä, sanoo Elia, isäukki. No, kaipa siinä on

sekin, mutta työnteko on vaikeaa, ja siksipä isäkin on ennen käynyt

kauppaa ja äiti on hoitanut taloa.

Äidit ne hoitavat monessakin taloa. Kas, että hänkin voi sen tunnustaa.

Kiviniemessä ja Louhella ja monessa muussa. Louhen ukko käy uskovaisten

seuroissa ja vähät välittää pelloista. Kun Louhen emäntä hoitaa

tarmolla taloutta ja teetättää joka saralle suuren tunkion, ja pelto

kasvaa niin että kohisee, niin ukko luulee sen omaksi ansiokseen. »Noin

se hänelle siunaa ja kaikille uskovaisille.»

Niin se on tehnyt isäkin ennen. Rehmänyt kaupungeissa ja markkinoilla

ja vuoroon kulkenut seuroissa, lie väliin saarnannutkin. Äiti on

puuhannut yöt ja päivät. Nyt jo väsyy ja taitaa surra, kun tuli ahtaat

ajat ja väliin on puutteellisuuksia.

Kas kun ei ole vielä saunaakaan lämmitetty.

Pentti istahtaa veltosti tuvan kuistin portaalle.

— Nytkö sitä jo palattiin töistä? sanoo vanha Elia, joka on kävellyt

pihamaalla. — Renki vötkähti jo äsken tupaan ja nyt tulit sinä.

* * * * *

Eliaan hiukset ja parta olivat jo harmaat. Vartalo oli jo käpertynyt

eikä huolinut, vaikka omistajansa koetti sitä väkivalloin oikoa.

Joskus täytyi turvautua jo keppiinkin, mutta näkö oli hyvin säilynyt,

vaikka se Mikko-veljeltä oli mennyt jo kokonaan. No, Mikael joi, mutta

hän, Elia, ryyppäsi.

Elian silmissä oli nytkin tuikea ilme, kun katseli siinä poikaansa.

— Sinä et kehtaa tehdä työtä.

Pentti naurahti. Useinpa hän oli sen syytöksen saanut kuulla.

— Eikö riitä se mitä teen? Ja tekeekö sitten meillä muut enemmän?

— Sepä se, ettei tee sinä eikä muut. Meillä ei tee muut työtä kuin

Johanna ja äitisi. Hän on tehnyt aina.

— Silloinkin kun isä on laiskotellut ja käynyt seuroissa ja

markkinoilla, virkkoi Pentti ja röhähti nauramaan.

Ukon kasvoilla värähti, mutta hän ei välittänyt, jatkoi vain:

— Sinussa ei ole talonpitäjää. Konekauppias ja vakuutusagentti sinusta

vain on tullut, vaikka olen rukoillut puolestasi.

— Siinäpä näette, ettei rukous auta, pisti poika väliin.

— Ei näy auttavan. Talo menee suvun käsistä, ei auta... Ilona

laiskottelee, ja kun äiti kuolee, lähtee tästä pian Johanna. Nytkin on

rukiit olleet aikoja lopussa. Ei ole rahaa. Ilona syö kermat ja sinä

veit siemenohran loput viinoiksi.

— Se on vale!

— Eikä ole. Johanna löysi meidän säkin sieltä... jossa sitä helvetin

lientä keitetään. Vai vale. Häpeisit!

— No kun isäkin on ennen juonut, sanoo Pentti ja nauttii, että voi

isäänsä muistuttaa nuoruudensynneistä.

— Niin, mutta minä olen katunut ja löytänyt armon. Sinä sitävastoin...

— Voinhan minäkin sitten katua, kun vanhenen.

— Ja sitä ennen on sinun hävitettävä talo. Häpeä poika!

Elia poistui ja Penttikin lähti kylille illallista odottamatta.

Palasi sieltä vasta puolisen ajoissa seuraavana päivänä. Kustaava,

vanha äiti, oli huolestuneen näköinen. Talon huolet ne häntä painoivat.

Ei tahtonut enää saada ruokaakaan riittämään. Jauhoja piti ostaa ja

muutakin, ja Lindruusi, kylän kauppias ei antanut enää velkaa. Oli

koetettava toisesta ja kolmannesta. Niissäkin oli useamman vuotista,

mutta annettiin vielä, kun hän puhui ja selitti.

Elia ei saanut mitään aikaan, ei enempää kuin ennenkään. Kuljeksi

kartanolla ja valitti yhtämittaa talouden alaspäin menoa. Hän kyllä sen

olisi huomannut, narisemattakin, Ei se siitä parantunut Ennen oli hän

jaksanut hoitaa kaiken, vieläpä saanut jotain jäämäänkin taloudesta.

Nyt tämä uusi aika oli toista. Vierasta täytyi pitää ja maksaa kalliit

palkat Hyvä isä, miten paljon tällekin nykyiselle rengille oli täytynyt

luvata. Neljäsataa kuussa ja talvella talosta päällysvaate. Ennen

maksettiin rukiilla ja säästettiin rahat. Nyt piti ostaa kahviakin

monta kiloa kuukaudessa. Mikään muu ei kelvannut kuin puhdas kahvi.

Ja sitten vilja loppui joka vuosi. Sen mitä meijeristä sait, pane

viljaan ja palkkoihin, ja verot ja muut menot nostivat velkamäärää.

Ilonasta tuli sitten semmoinen surun lapsi hänelle. Rippikouluaan

ei käynyt ihmisiksi. Tavattiin poika keskellä yötä makuuksesta. Käy

kylillä ja laittaa aina vaatteitaan. Hänen täytyy juosta vanhoillaan

ja nähdä joka päivä sitä laiskottelua. Toinen tämä Pentti, ainoa

poika, suvun jatkaja. Maahan sitä ei saa kiintymään, ei millään.

Tekee muutaman päivän ja lähtee kylille. Nälkäisenä palaa ja äyskii

vaatteistaan, tahtoo rahaa. Senkin seitsemän liikkeen ja yhtiön

asiamiehenä se on ja kuluttaa viinaan, minkä niistä saa.

Ja sitten Harvalan mailla ei ole enää mitään siunausta, eikä

muullakaan. Kaura kuivaa laiholle isolla suolla ja ohra tuli harvaa ja

sen syö taas ruoste, kun ei saatu ajallaan tehdyksi. Menneellä viikolla

kuoli toiselta sialta porsaat ja joka kesä on karjassa punatauti.

Kun pääsisi pois kokonaan näkemästä tätä surkeutta.

Päivällispöydässä vallitsi ärtynyt mieliala. Puutuopit, jollaisia vielä

käytettiin Harvalassa, kolisivat kuin uhitellen pöydän pintaan, ja

renki löi puukkonsa seinään syömästä päästyään niinkuin olisi tahtonut

lyödä sen jonkun rintaan.

Vanhan Elian jurina sen semmoisen tuulen aiheutti.

Huonosti tehdyistä töistä valitteli, ja kukapa sitä suvaitsi.

Kustaava koetti rauhoittaa Eliata, mutta sai tältä pisteliäitä sanoja.

Joko hänkin puoltaa laiskureita ja eikö hän välitä, miten tehdään.

— Jo minä tiesin, miten kauralle käy, kun näin miten se tehtiin, sanoo

Elia. Kahdeksan hehtolitraa kylvöä menee, ettei kaiketi sirppiä tarvita.

— Olisi isän pitänyt tehdä itsensä, sanoo Pentti.

— Hyvä kai sitä on toisten työtä parjata, kun itse ei tee mitään.

— Eikä ole milloinkaan tehnyt.

Senkin sanoo Pentti, ja Elia ihmettelee, miten poika uskaltaa. Mutta

kukapa nykyään osannee kunnioittaa vanhempiaan, tämä hänen sukunsa

jatkaja vähimmin.

Päivällisunesta ei Harvalassa tahtonut tulla loppua. Iltapuoli oli

käsillä päivästä, kun haukotellen painuttiin töihin. Elia kuorsaili

tuvan pöydän takana penkillä, eikä olisi ensimmäisenä siitä herännyt,

vaikka seinän hänen kohdaltaan olisi repinyt.

Kustaavan täytyi melkein hätääntyä joka päivä siitä päivällisunen

runsaudesta. Miten kauan hän tätä tällaista jaksaisikaan. Elia vielä

nostelee vain kiviä hänen kuormaansa. Noustuaan viimein pöydän päästä

ja runsaan puoli tuntia mietiskeltyään aloittaa:

— Sinun pitäisi hoitaa tarmokkaammin taloutta. Minua ne eivät tottele,

ja kun sinä ne kerran saat vähänkin tekemään, niin miksi et vaadi

enempää. Pitäisit Pentin ohjakset tiukalla.

— Minkä minä hänelle saan, aikuiselle miehelle. Voisithan sinäkin sen

tehdä.

— No, kuulethan, miten poika vastustaa minua. Kohtelee suorastaan

niinkuin en olisi hänen isänsä. Miten sinä aiot selviytyä tästä

syksyyn, kun kaikki näkyy loppuvan.

Kustaava pesee astioita. Ilona sitä ei tee ja palvelija on täytynyt

laittaa kuokkimaan. Ilona on varmaankin loikomassa kamarinsa sängyllä,

lukemassa romaania, mutta hänen täytyy jättää ruokaleponsa.

— Velkaa minun on pitänyt tehdä.

— Kyllä minä sen tiedän, että velkaa on talo täynnä, mutta miten sinä

aiot ne velat maksaa?

Kustaava istuu penkillä, kesken astiain pesun, tukeutuu käsillään

penkin laitaan, kuin siten pysyäkseen kokoon painumasta. Silmissä on

melkein hätääntynyt ilme.

Mitä varten Elian täytyy häntä aina ahdistaa tuollaisilla kysymyksillä,

vaikka hyvin tietää kaikki, miten on ja miten täytyy hänen tehdä.

* * * * *

Gaabriel, Elian veli, Porraslahden isäntä, on tullut: tupaan, eikä

Elia viimeistä kysymystä tehdessään ole huomannut häntä. Kustaavan

surullinen katse hakee apua Gaabrielilta.

Gaabriel-setä istuu raskaasti penkille, Eliaan eteen syrjittäin.

— Kustaavaltako sinä sitä kyselet, heittiö, miten velka on maksettava.

Sinun se on tehtävä.

— Millä minä maksan?

Elia koettaa naurahtaa, mutta ei onnistu. Mikä sen Gaabrielin siihen

taas lennätti. Se käy Kustaavan puolesta aina häntä vastaan.

— Voit laittaa talosi kuntoon niinkuin minäkin. Minä en voi sitä uskoa,

ettetkö siihen kykenisi, kun olisi vaan halua. Tahto sinulta puuttuu.

— Niin, niin.

Elia nyökäyttelee harmaata päätään. Hyvähän Gaabrielin on sanoa,

kun suonissa ei ole ollut sitä sellaista kirottua verta kuin hänen.

Vierasta verta, joka on särkenyt hänessä kaiken.

— Kustaava on vuosikymmenet hoitanut taloa. Nyt voisit jo sinäkin

yrittää. Häh, muka vierasta verta. On sitä ollut minunkin suonissani

esi-isien markkinakiihkoa, mutta työn avulla minä sen olen voittanut.

— Sinä oletkin vanhempi. Olet aina ollut. Pienenä kannoit meitä toisia

aina selässäsi.

Elia heilutti päätään avuttomana, mutta ei saanut sillä Gaabriel-veljen

äkäistä ilmettä sulamaan.

Gaabriel jatkoi:

— Pentti jatkaa samaa peliä kuin sinäkin. Käy markkinoilla, tekee

henkivakuutuksia ja konekauppoja kuin mikähän maaton kulkuri. Työtä hän

vieroo ja — Gaabriel-setä mietti, sanoisiko — olen kuullut, että hänen

sukunsa pitäisi olla jatkumassa kahdeltakin eri haaralla. Ymmärrätkö

sinä: piikojen kanssa!

Viimeiset sanat jyräytti Gaabriel kuin moukarin siltaan.

Elia hätkähti. Kustaava oli poistunut, tuvasta, eikä saanut kuulla tätä

murheellista uutista.

— Niinkö...? ja minä kun... minä olen aina uskonut, että Pentti sen

puolesta käy kunnian teitä.

Gaabrielin kova nauru viilteli Elian omaatuntoa.

— Kunnian...! Samoja teitä se käy poika kuin sinäkin.

Elia vaikeni ja Gaabrielin kävi jo sääliksi hänen surulliseksi käynyt

kasvonsa.

— Enhän minä tahdo olla tuomari, mutta toisin voisit edes nyt jo

menetellä. Sinun pitäisi auttaa Kustaavaa, eikä kiusata häntä aina.

Harvalan maat ovat mitä parhaimpia, ja minä koetan puhua Pentillekin.

Pääsette kyllä pian tasapainoon, jos teissä on vähänkään tahdon

lujuutta.

Gaabrielin mentyä istui Elia entisellä paikallaan. Niin, niin, se

hänen onneton verensä... Se veti aikoinaan markkinasta markkinaan,

seikkailusta seikkailuun ja kotikamara ei viehättänyt. Gaabrieliin

sitä sattui vähemmän. Hän tuli äitiinsä, ja koko suvun sairas

veri sattui hänen suoniinsa. Pentti käy sellaisilla poluilla...

tulee häpeää. Eiköhän vielä Ilonakin? Sekin käy kyliä eikä tartu

talouteen. Läpinäkyviä vaatteita laittaa, eikä Kustaava saa sille

mitään. Itsepäisempi se on vielä kuin Pentti. Höh, höh, sitä jumalan

rangaistusta, mikä näistä lapsista hänelle koituukaan.

Elia köpitti kartanolle. Kas, kun Gaabriel ei puhunut mitään

Mikael-veljestä eikä hänen erheistään. Mikaelillakin oli ollut talo,

mutta juonut sen ja asui nyt mökissä. No, siitä sai hän kyllä omalla

työllään mitä tarvitsi. Oli kokonaan jättänyt maailman, ei käynyt

kylissä, ei Harvalassakaan. Kun hän menee — jos sattuu joskus menemään

— Mikon mökille ja alkaa puhua uskon asioista, suuttuu se ja käskee

menemään hiiteen. Sanoo palvelevansa jumalaansa mökissään, eikä

tarvitsevansa jaaritusta uskonnosta.

* * * * *

Ilona on saanut käsiinsä romaanin, jossa kuvataan suuren kaupungin

yöelämää. Kuvaus kiihdyttää häntä ihan mielettömästi. Ah, päästäpä

Helsinkiin, taikka vieläkin kauemmas. Ei, mutta hän ihan tukehtuu,

ellei liikuta jäseniään.

Ilona nousee sängyltä, oikoo käsivarsaan, katselee niitä kaapin

suuresta peilistä, hymyilee. Kyllä ne ovat täyteläiset ja kauniit.

Saisipa ne kiertää jonkun sellaisen avorintaisen ja pitkätakkisen

nuoren herrasmiehen kaulaan. Talojen pojat eivät ole kerrassa mitään.

Eivät osaa hyväillä. Mitä se äiti taas siellä morisee. Ei hän nyt

kuitenkaan kesken romaanin mihinkään lähde. Tehköön piika. Hänen

kauniit kätensä pilaantuvat pesuvesissä. Onkohan ensi sunnuntain

illalla tanssit Haanperässä. Haanperän Martta se tietää elämästä.

On ollut kaupungissa ja seurustellut herrojen kanssa. Martan veli,

Eero, on sievä poika, mutta semmoinen maamyyrä. Sellaisesta ei oikeat

tytöt välitä.. Pitää osata hurjastella ja... no, tanssittaa hän minua

saa ja pitää hyvänä jos osaa, mutta muuhun, niinkuin hän esittelee,

vakavampaan siihen ei suostuta.

Kustaava vaatii Ilonaa pyykille, mutta Ilona pistää ovensa lukkoon ja

oikasee rehevän vartalonsa sängylle ja tarttuu romaaniin.

Kohta tulee Elia oven taakse ja lyö oveen nyrkillään.

— Kuulitko sinä mitä äitisi sanoi?

— Kuulin, kuulin, mutta minun koskee päähäni En jaksa pysyä pystyssä.

— Vai koskee. Laiskuuttasi se on kipeä. Laita työhön itsesi tahi lähde

tiehesi, sanoo Elia.

— Mihin minun pitää lähteä?

— Henkeäsi elättämään. Täällä sinua ei laiskana elätetä.

— Niin lähdenkin. Menkäähän nyt matkaanne sieltä. En minä nyt heti

lähde kuitenkaan.

Elia poistuu muristen. Hänen täytyykin ottaa lukko pois ovesta, ettei

tytär saa sen takana laiskoilla. Ja lähdettävä sen on talosta, ellei

tahdo yrittää työntekoon. Pentti kuitenkin joskus tekee työtä ja ehkä

vanhemmiten tasaantuu. Ilona ei kelpaa kenellekään emännäksi, kukaan

siitä ei huoli. Ei muuta kuin kuluttaa taloa. Se tyttö on Herran vitsa

hänelle ja Kustaavalle.

Elia käy pihamaalle, tarkastelee aittoja ja talouskaluja. Muistot

menneisyydestä kurkistavat joka nurkasta ja syyttävät. Tuossa on vanha

reki. Se on ollut siinä liiterin päässä kumossa jo toistakymmentä

vuotta. Se oli hänen markkinarekensä. Sillä vietiin! viljaa ja nahkoja

kaupunkiin ja tuotiin viinoja. Kerran oli kokonaista kymmenen olutkoria

reessä ja ankkuri viinaa. Se on ollut tuossa raajarikkona niin kauan,

eikä kukaan ole uskaltanut siihen kajota, heittää sitä syrjään, särkeä.

Hän kyllä uskaltaa.

Elia polkee, lyö ja hakkaa reen kappaleiksi. Se on raudoitettu, eikä se

tahdo särkyä.

Noin se istuu syntikin lujasti ihmisessä, niinkuin nuo puukappaleet

rautakiskoissa. Saat kiskoa ja repiä, eikä se tahdo irtautua

ruumiistasi.

Hän kyllä tuntee sen. Viallinen veri huutaa usein entisiä

nautinnoitaan, viinaa, naisia, kulkurielämää. Täytyy masentua, kun ei

mitään saa.

— Mitä sinä siinä?

— Löin tuon vanhan syntikapineen kappaleiksi.

Kustaava hymähtää:

— Se rekikö sinua syntiin vietteli?

— Se oli kuitenkin välikappale.

Elia kävelee ja miettii. Kantaa reen kappaleet tuvan puulaatikkoon.

Niitä olisi vielä muitakin markkinamuistoja. Isoja pulloja aitan

nurkassa. Joku nykyisistä viinankeittäjistä on niitä varastellut

tarpeikseen. Ehkä Penttikin.

Silloin ostettiin ja juotiin. Nyt keitetään itse ja juodaan melkein

yhtä paljon. Eikä hän kyennyt huomaamaan mitään eroitusta ajassa,

vai eikö sitä ollutkaan. Ei liene nykyinen aika sen parempi kuin

entinenkään.

Mitä? Eikö Pentti ollut taas pyhävaatteissaan? Se lähtee taas niille

asioimismatkoilleen. Ojat jäävät suolla siivoomatta ja pellon kyntö

rengin varaan.

Noin sitä läksit ennen sinäkin, kesken kiireimmän heinäpoudan. Hänen

toinen minänsä sanoo tämän totuuden, ja Elian on sitä kuunneltava. Kun

viina loppui, niin puuhasit seurat Harvalaan. Ei siinä saanut tulla

kysymykseen heinänkorjuu, rukiinkylvöt, eikä muut maalliset asiat.

Veisattiinkin uskonveljien ja sisarten kanssa että »kel esteenä on

emäntänsä, ken koitteleepi härkiään.» Niin, niin. Pentti tuossa lähtee

samaten, eikä katso talon kiireitä.

— Mihin sinä nyt...?

— Asioille vain, sanoo Pentti ja kiirehtii isänsä ohi.

— Samoille kuin ennenkin, joutavanpäiväisille.

— Eihän ne kaikilla ole asiat yhtä tärkeitä, sanoo Pentti lähtiessään

pihan yli kylätien päähän, ohi suvituulessa lainehtivan, harvaksi

jääneen ruispellon.

Metsässä kauempana lauloivat linnut ja kukkui käki. Merkillistä,

etteivät ne tulleet Harvalan kartanolle. Leppälintu yritti pesiä joka

kevät vanhaan yksinäiseen koivuun aitannurkalla, mutta harakat ajoivat

sen pois. Pääskysetkään eivät viihtyneet Harvalan katonräystäissä. Joka

vuosi lensivät ne ohi kylän toisiin taloihin.