niitä uskomasta, ja siitä asti olen taas alkanut iloita. Isäni ei usko
muita ennustuksia kuin raamatullisia, ja raamatun sanoo hän todistavan,
etteivät edes jumalanmiestenkään, pyhäin profeettain ennustukset,
aina ole toteen käyneet. Sen sai Joonas kokea. Olihan itse herramme
Jesuksenkin silmiltä viimeisen tuomion tulon aika verholla peitetty.
Sitä aikaa ja hetkeä ei tiedä kenkään, eipä Poikakaan, vaan Isä
yksinänsä. Mahdotontahan on ihmisymmärryksen yksinään nähdä sitä, mikä
ei ole olemassa. Tulevaisuus ei ole olemassa, se syntyy syntymistään
hetki hetkeltä.
— Ei menneisyyttäkään arvella olevan. Ja kuitenkin katsoo silmämme
siihen likemmäs tai edemmäs.
— Se on helposti selitettävissä. Onhan meillä muisti. Mutta
tulevaisuutta ei muisteta.
— Ehkä tulee joku iltahetki, jolloin meidän molempain isät takkavalkean
loistossa sattuvat juttelemaan siitä seikasta, ja silloin saanet
parempaa selkoa, kuin mitä minä voin antaa, näistä salaperäisistä
asioista. Sellainen sana kuin _muisti_ on silta, joka vie tutkimattoman
syvänteen yli. Kuljet siltaa, ajattelematta alla olevaa syvännettä.
Mennyt tapaus on hävinnyt olemattomiin, sitä ei ole... olet jo
unohtanutkin sen olleen... ja jonain päivänä ilmaantuukin tuo taas
arvaamatta muistiisi. Mistä? Sitä et sinä osaa sanoa, mutta isäni
osaa. Sen verran vaan ilmotan sinulle, että entisyys ei ole tyhjiin
mennyttä, vaan on olemassa ijankaikkisuudesta; että tuleva aika
ei ole mitään olematonta, vaan on ijankaikkisuudesta asti. Muuten
nykyinen silmänräpäys olisi ainoa mikä on todellista. Mutta nykyinen
silmänräpäys onkin juuri jotain olematonta, paitsi jonakin viivana
menneen ja tulevan välirajalla. Ja se viiva on leveydetön, sillä
jos sillä leveyttä olisi, niin toinen puoli siitä olisi menneessä,
toinen tulevassa ajassa. Nykyinen silmänräpäys ei siis olisi mitään,
ellei tulevaa, samoinkuin mennyttäkin todella olisi olemassa. Isäni
vertaa aikaa kaikkine oloilleen nauhaan tai pergamenttikääröön, joka
kieritetään auki. Kierretty puoli painuu pimeään, emmekä näe sitä,
vaan ei se siltä lakkaa olemasta. Se on menneisyys. Kierittämättä
oleva puoli on tulevaisuus. Sitä ei vielä näy, mutta se on olemassa.
Auki kierretty puoli saattaa pitemmältä tai lyhemmältä osalta kajastaa
sielulle, ja tätä nimitämme muistiksi; kierittämättä oleva puoli
saattaa niinikään pitemmältä tai lyhemmältä osalta kajastaa sielulle
ja tätä sanomme ennustuskyvyksi. Muisti on alinomaa toimessa, koska
tämä on maallista oloamme varten tarpeellista. Ennustuskyky ei ole
tarpeen vaatima ja toimii sentähden ainoastaan muutamissa harvoissa.
Tämän puolella rajaviivaa olen nähnyt, milloin Gunnar ja minä tulemme
kuolemaan. Ja tämän olen nähnyt, koska minussa on säilynyt vähän isieni
ennustajakykyä. Noitakedon usvat eivät sitä anna, mutta missä sitä
ennestään löytyy, saa se niistä yllykettä. Isäni ei hyväksy yllykettä.
Se päihdyttää, ja perästä särkee päätä ja ellostaa; se on halpa
maallinen keino. Tosi ennustus tulee sinitaivaasta selkeällä ilmalla...
Mutta tuollapa nouseekin kuu. Kas, kuinka järvi, äsken uinuttuaan
pimeän helmassa unia näkemättä, alkaa uneksia. Ja näetkös tuonnempana?
Siellä on Noitaketo. Näetkö usvan, hopeahohdossaankin vaaleansinervänä,
viruvan niityllä niin matalalla, että matalat katajatkin pistävät
päänsä siitä ylös?
— Mutta etkös nyt kerrankin sano minulle, mitä siellä näit unissasi?
Ethän koskaan usko minulle mitään.
— Olenhan uskonut sinulle kaikkein kalliimman salaisuuteni: että olen
semmoisen rakkauden orjana, jota harvat naiset oivaltavat eikä kukaan
heistä hyväksy. Olisin aikaa sitten kertonut unennäköni sinulle, mutta
en tahtonut, kun aina rupesit itkemään, jos vähänkin viittasin Gunnarin
kuolemiseen nuoruuden-ijässä. Nyt näyt jo paremmin kestävän. No
kuulepas siis uneni. Kuljin polkua, joka kaltaalta kaltaalle jyrkästi
vietti korkean vuoren juurelle. Vuori sulki kokonaan näköalan lännen
puolelta ja sen harjuilla asui lunta ja pilviä. Poveni oli keihään
pistämissä ja valui verta. En ollut yksin. Samaa tietä kulki parvittain
miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria, kaikki kalman kalpeina ja ääneti.
Silmäilin ympärilleni ja hain ikävöiden erästä heidän joukostaan,
kun näinkin hänen astuvan aivan edessäni. Tahdoin saavuttaa hänet,
mutta en saanut askeliani nopeammin liikkumaan; puhutella häntä,
mutta sain tuskin kuiskeen huuliltani esiin. Vuoresta aukeni tavaton,
selki selällään ammottava portti, josta kuljimme kaikki sisään, hän,
minä ja muut. Vaelsin kauvan vuoren sysimustassa sisustassa, kunnes
näin himmeää sarastusta ja tulin maahan, jonka verhosi sankka usva.
En nähnyt ympärilläni mitään, en kuullut yhtäkään ääntä. Näin kuljin
kauvan, haparoiden, kunnes käteni koskivat kosteaan kallioon. Väsyneenä
ja suruisena istuin sen juurelle. Silloin tuli äkkiä mieleeni aavistus,
että joku oli likelläni. Hapuilin ja tapasin käden, joka sulkeutui
minun käteeni ja jonka kosketellessa sanomaton tunne värähti lävitseni.
Pidin kauvan kättä käsieni välissä, likistin sitä otsaani ja rintaani.
Synkeä sumu oheni ja vaikeni vähitellen, ikäänkuin valonsäteitä
olisi vihmoillut sen lävitse. Ensin oheni se maasta päin. Siellä
näin kummallisia kukkia: valkoisia unikukkia, mustia liljoja. Sitte
ylempää. Ja lumivalkeassa valossa istui kalman-kalpeana edessäni hän,
jonka tiedät. Aijoin puhua; hän nosti sormensa huulilleen ja katsahti
ylös kuuhun. Hänen rintansa oli keihäin pistetty ja verinen niinkuin
minunkin. Milloin? missä? kuiskasin. Hän ei vastannut; kaiketi hän ei
tiennyt sitä enemmän kuin minäkään; mutta tajusin, en tiedä mistä,
selvän vastauksen meitä kumpaakin varten. Me tulemme kuolemaan yhdessä.
Se oli uneni... Pelkäätkö mennä Noitakedolle? Saan siellä näyttää
sinulle sen paikan jossa näkyni minulle ilmestyi. Et pelkää, olethan
reipas tyttö, sen tiedän...
Äkkiä Dagny hiljensi äänensä:
— Margit, näen kaksi ihmistä häämöttävän tuolla niityn perällä. Nyt ne
katosivat tuonne mutkaan kallioitten taakse vasemmalle. Älä loiskuta
airoilla! Taivutellaanpas ruokoja veneen tieltä ja hiivitään hiljaa
rantaan. Minun täytyy saada nähdä, mitä tuo on, sillä tähän asti en ole
nähnyt siellä ketään elävää olentoa muita kuin itseni ja isäni kesyjä
kaarneita. Sinun on parasta jäädä veneeseen...
— Ei, joko käännymme tästä molemmin takaisin — se olisi minulle
mieluisinta — tai seuraan minä sinua.
— Pysy sitten hiljaa! Me kiipeemme lähinnä olevan kallion takapuolta
ylös ja piiloudumme pensaisiin, niin on meillä niityn notko allamme.
* * * * *
Drysius ja tuo saksalainen maankuljeksija olivat iltayöstä — kuun
nousuun oli vielä runsas tunti — alottaneet työtänsä Noitakedolla.
Olipa jo työn alustus kysynyt kyllin vaivaa ja puuhaa. Ken hiipii
Slatten mailla, piileksien päivät varvikoiden varjoissa, yöllä
varovasti ryömien korvenkulmia ja ojan reunoja pitkin, alati ajatellen,
että hirsipuuhun saattaa retkensä perältäkin päättyä, hän ei tee
huvimatkoja, vaikkei kaataisikaan selässään semmoisia taakkoja,
kuin nämä herrat kantoivat. Kun loihduilla aijotaan aarteita saada,
tarvitaan loihtujen lisäksi jos jonkinmoista taikakalua. Mutta mitäs
siitä! Loihtukalut tyhjennetään säkeistä ja sijaan saadaan kultaa ja
hopeaa säkit täyteen! Siitäkös hauska tulevaisuus syntyy!
Mutta niitä opintoja, töitä ja toimia, joiden täytyi olla tehtyinä,
ennenkuin edes tähän alkuun pääsisi! Täytyi osata ulkoa pitkän pitkät
rukoukset, esiinmanaukset ja kiistosanat, osata ne niin varmasti
ja keskellä hornan vaaroja lausua ne niin sujuvasti ettei takerru
sanaankaan tuossa latinan, kreikan, heprean, arabian, mesopotamian
sekasotkussa; sillä hornanhenget ovat ankaria saivartelemaan
muotoseikkoja ja, jos teet vähimmänkin virheen, näyttävät ne piankin
pitkää nokkaa kaikille pauloille, joihin Faustin "kolmikertainen
hornanväkivipu" tahtoo ne kietoa. Loihtimisen päivää ja hetkeä
ei määrätä, ennenkuin on selville saatu kiertotähtien myötä- ja
vasta-asennot sekä niiden haltiain niinet ja nimimerkit, jotka ovat
vuorovaikutuksessa niiden kanssa.
Ja entäs kaikki ne hankittavat kapineet! Mestausmäeltä Jönköpingin
länsipuolelta täytyi varastaa kuolleitten pääkalloja ja luita,
rautarenkaita, nauloja. Eräs viralta pantu pyövelinmiekka, joka oli
riippunut ainakin sata vuotta raastuvan eteisessä, oli kadonnut.
Kuinka, sen tiesi Drysius. Apteekkein rohdoista ja kedon yrteistä
oli suitsutuksiin tenho-aineet saatu. Taikakapineita ja rintakilpiä
jos jonkin metallisia oli kulkuri tuonut Saksanmaalta. Itse kertoi
hän ostaneensa ne perityn talonsa myymähinnalla Faustin famulukselta
Kristoffer Vagnerilta.
Ja vihdoin puhdistustemput! Täytyy paastota, täytyy kylpeä vedessä
— minkä kulkuri mieluummin olisi ollut tekemättä — ja antaa lahjoja
köyhille, vähintäin kolme täydellistä uutta pukua kolmelle köyhälle
lapselle — lahja jota Drysius paljoksui ja moitti turhan tarkkuuden
vaatimaksi. Antoi hän sen kuitenkin ja piti päälle kauniin saarnan
Rogbergan kirkossa, jolloin lapset vasta saaduissa vaatteissaan
näytettiin seurakunnalle.
Hornanvipu-luvut olivat ulkoa osattavat. Mutta ei siinä kyllä.
Piti myös ristinmerkit tehtämän määrättyjen sanain välissä. Monta
kymmentä tuntia meni harjotuksiin, ennenkuin merkkien tekeminen sujui
virheettömästi.
Kaikki tämä oli edeltäpäin suoritettu. Onni näytti erittäin suosivalta.
Nuo lempeät kiertotähdet Jupiter ja Venus katselivat toisiaan suopein
silmin. Mars viipyi kotosalla eläinradassa, jossa se tekee vähimmin
tuhoa. Kuu oli vielä ensi neljänneksessään, vaikka jo pyöreäksi
paisumaisillaan. Päivä oli ollut kaunis, taivas oli kirkkaassa
tähdessä, ilma oli tyyni ja kaikki hyvää ennustavia seikkoja. Parasta
olisi saada loihdut loppuun, ennenkuin kuu ehtisi taivaalle 45:n
asteen korkealle. Eikä se vielä kasvojaan näyttänyt taivaanrannalla,
kun taikapiiri jo oli vedetty, kuolleitten luita, pääkalloja,
hirsipuun-nauloja pantu piirin ulkoreunalle ylt'ympärinsä, sen sisään
piirretty pentagrammoja (viisikulmioita), näiden sisälle asetettu kaksi
kabbalistisilla taikakuvioilla merkittyä salalyhtyä, alttari (laakea
paasi) asetettu paikoilleen ja suitsukkeet sirotettu risuläjään, jossa
oli keisoja, konnanmarjoja ja villikaalia. Koska oli tiistai, joka on
Mars'in vallan ja vaikutuksen alainen päivä täytyi suitsutusten olla
väkeviä. Niihin oli sekotettu bdelliumia, euforbiaa, ammoniakkia,
maneettikiveä, rikkiä, sudenkarvoja, muumiaa, kaarneen-aivoja,
ihmisverta ja mustan kissan verta ynnä niitä näitä. Ihmisveren oli
Drysius saanut talonpojasta, jonka suonta oli isketty. Mustan kissan
oli maankulkuri varastanut ja tappanut. Bdellium oli tavallista pihkaa,
mutta sitä ei saanut siksi nimittää, sillä latinainen nimitys tehoo
paremmin kuin ruotsalainen; heprea on latinaakin tehokkaampi, mutta
heprealaista sanaa ei siihen tiedetty.
Alttarin taa oli piirretty kaksi isompaa pentagrammaa. Toisen
sisässä piti Drysiuksen, toisen sisässä kulkurin seisoa. Pahan
hengen on vaikea päästä hyvin piirretyn pentagramman sisään; kyllä
hän asiaa miettii kerran ja toisenkin, ennenkuin tuon tekee, sillä
jos hän kerran joutuu sen sokkeloon, ei hän sieltä helposti selviä.
Drysius oli tuiki tarkasti veitsellä viiltänyt viisikulmionsa
ruohokamaraan; samoin kulkurikin. Turvakapineet ja rintavarukset,
täyteen tuhrittuina heprealaisia kirjaimia, ladottuina ympyröiksi
ja kolmikulmioiksi, olivat esillä, ollakseen tarvittaissa ylle
otettavissa, ja varmemmakseen oli Drysius, joka vihasi paavilaista
vihkiveden käyttämistä kirkoissa, ottanut mukaansa tätä pullollisen ja
pirskottanut sitä päällensä sekä noitakehän alueelle.. Saipa kulkurikin
siitä ripsauksen.
Näin pitkälle oli päästy, kun kuu nousi näkyviin. Tämän jälkeen
loihtijain ei ollut luvallista hiiskua sanaakaan toisilleen. Kun
Dagny ja Margit varvikossa kalliolla kyykistyivät maahan pani Drysius
rinnalleen kilpensä ja kulkuri iski tulta piikivestä sytyttääkseen
risut alttarilla palamaan. He kävelivät muutaman kertaa noitapiirin
ympäri, tarkastivat taivasta ja ympäristöä, nyökyttivät rohkaisevasti
toisilleen ja astuivat empivästi kumpikin pentagrammansa sisään.
Kulkuri piti pyövelinmiekkaa kädessään.
Drysius oli ennakolta ottanut rukousten lukemisen toimekseen. Näissä
noudatettiin moitteettoman hurskasta lausetapaa, eivätkä ne siis
saattaneet vahingoittaa, vaan paremmin tuottaa turvaa ja apua.
Kulkurin piti lukea loihdut, ja toimituksen päätteeksi piti pahat
henget kiistettämän menemään — Drysiuksen tehtävä työ, hänellä kun oli
kirkollinen oikeus toimittaa exorcismia. Drysius toivoi sentähden,
että, jos paholainen veisi jommankumman heistä, niin kulkuri se silloin
joutuisi häjyn saaliiksi.
Kuten sanottiin: he seisoivat vierekkäin, molemmat kalpeina kasvoiltaan
kuin palttina, molemmat suoden että olisivat kaukana sieltä, kaukana —
mutta aarteet mukanaan. Pitkä vaitiolo. Kulkuri nyökkäsi Drysiukselle,
että nyt pitäisi kai alettaman. Ja Drysius alotti kolkolla äänellä,
jota hän itsekin säikähtyi, tuota "kolmikertaisessa hornanvivussa"
säädettyä rukousta, että Kaikkivaltias antaisi apuansa tekeillä olevaan
työhön ja lähettäisi enkelinsä Rafaelin ja Mikaelin suojelemaan
hornanhenkien masentajia.
Risut alttarilla palaa rätisivät ilmiliekissä. Ohut savu kääri
harsoonsa noitapiirin. Hyvältä ei suitsutus lemunnut. Sen tunsivat
Dagny ja Margitkin ylös piilopaikkaansa. Kun Drysius vaikeni, ojensi
kulkuri pyövelimiekan loihtupiirin kehää kohden ja lausui: Minä manaan
tätä piiriä mahtisanoilla Tetragrammaton, Adonai, Agla, älköön mitään
vahinkoa tapahtuko tai turmaa tulko minulle ja tälle toverilleni!
Amen. — Herrat kumpikin ristivät silmiään kolmasti.
Vähä lomaa, jonka jälkeen kulkuri jatkoi hiukan korottaen ääntänsä:
Anzilu aiuha cl Dschenni ona el Dschemum
Anzilu betakki matalahontonhon aleikum
Taricki, Anzillu, taricki.
Monta ristinmerkkiä. Nyt tuli tärkeä silmänräpäys. Kiertotähtien
asennosta ja muista seikoista oli johdettu varma päätös, että
pahahenki Aziel oli loihdittava esiin, ja tämä, niin taikojen tuntijat
vakuuttavat, on pimeyden henki muita hirmuisempi, muodoltaan kamala
katsella. Häntä voi kuitenkin välttää näkemästä, jos velhot vaativat
häntä ilmestymään siivossa ihmishaamussa. Tavallisesti jättävät he
hänen itsensä valittavakseen, tahtooko ilmestyä sorean tytön tai
viattoman pojan muotoisena.
Suitsutus tuprusi nyt alttarilta mustina paksuina kierukkoina, jotka
täyttivät ilman poppamiesten ympärillä pahanhajuisilla huumaavilla
höyryillä, joihin sekaantui Noitakedon pyörryttävää usvaa.
— Aziel! kuului kulkurin ääni melkein kuiskaten.
Pitkä lomahetki. Drysiuksen mielestä metsässä niityn taustalla näkyi
levotonta liikettä, nousua ja laskua. Liikunto levisi maahan, joka
tuntui keinuilevan. Kulkurin päätä alkoi särkeä. Mutta hän jatkoi
ensimmäistä hengen liikkeellenosto-lukua, tehden ristinmerkin joka
toisen sanan perästä: Han, Xatt, Aziel, Adfai, Jad, Uriel, Ady Akrasa,
Andionna, Dabuna, tule, tule, tule!
Tienoon täytti kummallinen ääni; kuului siltä kuin kuormallinen
rautakankia olisi ajaa kalistellut kehnosti kivitettyä katua pitkin
loihtijain päiden yläpuolella. Se oli kyllä vaan kehrääjälintu, joka
veteli yksitoikkoista virttänsä, mutta siinä tilassa, missä nämä kaksi
seikkailijaa nyt olivat, olisi sirkankin sirinä heidän korvissaan
kajahtanut myrskyn pauhulta ja seinätoukan tikutus pyssyn paukkeelta.
Kehrääjälinnun kirkunaan yhdytti huuhkaja kolkon huutonsa. Se ilmotti
Azielin tulevan, perässään koko lauma rajuja ilmapiruja.
— Aziel! kuului toistamiseen kulkurin vapiseva ääni, minä Hannu Zenner.
— Ja minä Jonas Drysius, lisäsi tämä mieli synkkänä...
— Me vaadimme, kiistämme, loihdimme ja manaamme sinua, ett'ei sinun
pidä rauhaa saaman ilmassa, pilvissä, Gehennassa eikä missään muualla,
ennenkuin olet tullut pesästäsi ja valtakunnastasi, kuulemaan meidän
sanojamme ja nöyrästi tahtoamme tottelemaan. Sinun pitää asettuman
tämän piirin ääreen sievämuotoisen pojan tai tytön haamussa, pitämättä
kavalaa juonta tai pahoja aikeita, jyrisemättä ja salamoimatta,
tahtomatta vahingoittaa ruumista tai sielua. Sinun pitää puhua
sellaista kieltä, jota me ymmärrämme, ja nostaa kaikki aarteet tämän
maapaikan alta ja panna ne tämän piirin eteen. Eje, eje, eje, kados,
kados, kados, akim, akim, mermata, abin, yeya...
Edemmäs ei kulkuri ehtinyt. Hän mykistyi ja hoiperteli pää huumeissaan.
Ääni, entisiä kamalampi, rämähti ilman halki. Se oli tosin vain Dagny
jolta pääsi aivastus, kun tuo inhottava suitsutuksen käry kutkutti
hänen sieraimiaan; mutia Drysiuksen mielestä tuntui se siltä kuin
maailman perustus olisi tärähtänyt Tähdet kasvoivat tulisoihduiksi,
jotka tanssivat taivaalla. Kuu kurotti hänelle pitkää pyrskivää kärsää
ja samassa pamahti kuin sadasta tuomion torvesta hänen oma nimensä
Jonas Drysius.
Margit oli tuntenut hänen ja sanonut Dagnylle, kuka mies oli. Dagny
oli käyristänyt kätensä torven muotoon suunsa eteen ja huutanut hänen
nimensä siitä. Drysius vaipui maahan, mutta nousi jälleen ja juoksi
kuin henkensä edestä. Kulkuri seurasi häntä kintereillä.
XXVII.
ARKKIPIISPA LAURENTIUS GUDMUNDI.
Saksassa samoili Lauri yliopistosta yliopistoon, piti esitelmiä
ja keskusteli uskonpuhdistuksen johtavain miesten kanssa. Hänellä
oli suuri tehtävä silmämääränään: hän tahtoi saada toimeen
suuren luterilaisen kirkolliskokouksen, joka julistaisi itsensä
yleiskirkolliseksi (ekumeeniseksi) ja pyhänhengen suoranaisen
vaikutuksen alaiseksi. Tässä kokouksessa oli uusi uskonkappale voimaan
pantava: että Jumala ajottaisin lähettää kirkollensa sen ahdingossa
erehtymättömiä sanansa tulkitsijoita, ja että viimeksi lähetetty on
Martti Luther. Ellei tätä oppia julisteta, ei vastasyntyneellä kirkolla
ole perustaa, jolla se voi seisoa. Raamatun perustaksi paneminen on
ilmeisesti riittämätön, koska kukin lukee ja selittää raamattua oman
mielensä mukaan:
Hic liber est, in quo qvaerit sua dogmata quisque.
Invenit et pariter dogmata quisque sua.
[Tämä on kirja, josta kukin etsii omia oppejansa ja löytääkin siellä
kukin omat oppinsa.]
Lauri puhui mahtipontisesti ja terävällä loogillisuudella tämän
tärkeän asian puolustukseksi. Tosin ei Luther itse tahtonut, että
häntä erehtymättömänä pidettäisiin, mutta sepä Laurin mielestä juuri
todistikin hänet erehtymättömäksi — nimittäin mikäli hän puhui _in
cathedra_ ["virka-istuimelta"], muuten tietysti ei. Kirkolliskokouksen
määrättävä olisi, milloin hän on puhunut _in cathedra_. Lauri ei tähän
aikaan mitään muuta ajatellut. Päivän mentyä pelkissä esitelmissä ja
sanakiistoissa tästä tuumasta, huvitteli hän vielä kotiin tultuaan
Margareeta rouvaa juttelemalla siitä puoliyöhön. Rouva kesti helposti
matkan vaivat. Hän oli onnellista onnellisempi aavistaessaan poikansa
suurenmoista toimisuuntaa ja nähdessään niitä huomiota hän herätti.
Sepä toista elämää kuin istua kotona Jönköpingissä ja nähdä Laurin
tyhjään kuluttavan voimiansa tuon itsepäisen ukon taivuttamiseen.
Omituinen seikka oli vaan, ettei Lauri saanut ketään puolelleen,
vaikka useimmat hänen vastustajansa salaa myönsivät, että hän teoriian
kannalta oli oikeassa. Mutta nämä älysivät yhtä hyvin kuin toisetkin,
että tähän kohtaan oli vaarallinen koskea, että siitä sangen, helposti
voisi syntyä kautta maailman mainittava julkipahennus. Yritettiin
siis sekä hyvällä että pahalla saada häntä vaikenemaan; mutta
eivätpä nuo yrittäjät tunteneet Lauri Gudmundinpoikaa. Kerrankin oli
oppisali miltei täynnä ylioppilaita, sinne lähetettyjä mellastamaan.
Siellä huudettiin, naurettiin, vihellettiin, matkittiin jos joitakin
eläinten-ääniä, mutta kaikkia kovemmin kuului kuitenkin ärjäys: "vaiti,
lurjukset!", ja kun ei ärjäisijää heti toteltu, karkasi hän alas
istuimelta, tarttui kummallakin kourallaan yhteen rähisijään ja viskasi
tuon koko joukon ylitse, jonka jälkeen hän tempasi käsiinsä pitkän
penkin ja ajoi sillä koko kuulijakunnan ulos akkunoista ja ovista tai
penkkirivien alle.
Se yleinen vastustus, joka häntä kohtasi Saksan protestantti-maissa,
tuotti seurauksen, jota ei kukaan aavistanut, tuskinpa hän itsekään,
ennenkuin se tapahtui. Dogmirakennuksen täytyy seisoa erehtymättömyyden
pohjalla, eikä ainoastaan erehtymättömän raamatun, vaan erehtymättömän
raamatuntulkinnankin pohjalla. Muuten on se laadittu juoksevalle
hiekalle, ja tuulenpuuskat ja rankkasateet kaatavat sen kumoon. Jos
Lauri muuten moittikin paavinuskoa, mistä lieneekään moittinut — se
hyvä sillä kumminkin oli, jota hän piti kirkon lujana perustana,
nimittäin johdonmukainen erehtymättömyyden oppi, ja saattoihan tuleva
aika tuon kirkon puutteet parantaa, jahka joku rohkea parantaja ehti
paavinhiipalla päänsä kruunata. Mitäs sitä epäiltäisiin? Lauri lähti
Roomaan, hylkäsi julkisesti lutherinopin ja esitettiin paaville, joka
vastaanotti hänet kunnioittavasti. Hänen tosin kuiva, mutta pauhaava
ja järisyttävä kaunopuheisuutensa — ukkosen jyrinä sateen vilvotusta
vailla — hänen häikäilemätön vakivarmuutensa, johon nyt yhtyi
mittamääräinen ja tavallaan vaikuttava nöyryys häntä ylempiä kohtaan,
hänen muhkea muotonsa ja uljas ryhtinsä, jotka paraiten tekivät tehonsa
kun hän juhlapuvussa alttarilta toimitti papinvirkaa, jopa hänen
ääretön väkevyytensäkin, josta juteltiin monellaista niin ylhäisten
kuin alhaisten kesken, ne vetivät hänen puoleensa kaikkien huomion
ja jouduttivat hänen nousuaan kirkkovallan yläasteille. Hänellä oli
toivossa piispanistuin ja hän saikin sen kymmenen vuoden päästä.
Mutta näiden vuosien kuluessa liikkuivat hänen ajatuksensa entistään
enemmin isänmaassa ja sikäläisten tapausten keskellä. Hän oli valmis
milloin hyvänsä lähtemään matkalle, rientämään Ruotsiin heti ensi
sanan saatuaan rauhattomuuksien synnystä siellä, valmis rupeamaan
kapinan johtajaksi Gösta kuningasta vastaan. Päivisin oli tämä mies se,
jota hän pahimmin vihasi, ja vanhan opin palauttaminen se, mitä hän
etupäässä harrasti. Öisin ilmaantui unelmissa muita vihattavia, muita
innon harrastettavia. Silloin seisoi Slatte kuningas Göstan paikalla.
Laurin nyrkit puristuivat unissa, hänen rintansa läähätti, hänen
otsaltaan valui hiki, milloin tämä haamu ilmestyi hänelle. Hän ähkyi
tuskissaan: kostoa! kostoa!
Kolmasti oli tullut liioitelevia huhuja levottomuuksista Taalainmaalla
ja Smoolannissa, houkutellen Lauria Ruotsiin. Minne hän silloin lähti,
sitä ei Margareeta rouvakaan saanut tietää. Kun hän Ruotsista palasi,
tiesi tuskin kukaan hänen siellä käyneenkään. Toimetonna hän ei
kuitenkaan siellä ollut.
* * * * *
Slatte oli lähettänyt enimmän osan sotakykyistä väkeänsä Arvi
Niilonpojan johdolla Blekingen rajalle. Sinne oli ilmaantunut
sissijoukkoja, jotka polttaen ja havitellen levittivät pelkoa ja kauhua
lavealti ylt'ympärilleen. Niiden johtajana sanottiin olevan Niilo
Dacke ja eräs Jon Antinpoika niminen mies. Nämä olivat edeltäpäin
lähettäneet kirjeitä, joissa rahvasta kehotettiin nousemaan kapinaan,
jolla tyranni Gösta Erkinpoika saataisiin karkotetuksi, vanha usko
maahan palautetuksi, verot alennetuiksi, verottomat maatilat kirkon
huostaan korjatuiksi, sekä saataisiin toimeen valtakunnanneuvosto,
jäseninä hengellisiä miehiä, ja valtiopäivät, säätyinään talonpoikia
ja porvareita. Kapinoitsijat menettelivät alussa maltillisesti; mutta
missä rahvasta ei haluttanut heihin liittyä, siellä hävitettiin ja
poltettiin.