että kapina oli levinnyt myöskin pohjois-Hallannin ja eteläisen
Länsigöötanmaan rajaseuduille, ja, että monimiehinen joukko oli
tulossa Slatten maakuntaa hätyyttämään. Pari sataa miestä ehti Slatte
kiireessä koota. Ehtoopäivällä tuli sanoma. Illalla lähes puoliyöhön
asti kajahteli kautta metsien torvien ääni. Päivän valjetessa seisoi
joukko aseissa Slattelan pihalla, ja sen edessä odottivat ratsun
selässä Gunnar Svantenpoika ja hänen vaimonsa Dagny Joulfintytär,
samalla kuin vanha päällikkö istui tyttärenpoikansa Sten Gunnarinpojan
kehdon vieressä, katsellen nukkuvaa lasta, ja kohotetuin käsin rukoili
ylhäältä siunausta lapselle.
Gunnar Svantenpoika oli harteva, solakka nuorukainen, isäänsä
mittavampi, mutta hänen näköisensä kasvoiltaan ja yhtä norja
vartaloltaan. Kasvojen iho oli lapsellisen hieno ja hehkeä, ja poskilla
oli vielä poikuuden piirteet, vaikka hän oli yksikolmatta vuotta
täyttänyt. Dagny ei ollut juuri yhtään muuttunut, siitä kuin Margit
näki hänet ensi kerran. Siinä oli pariskunta, joka helotti raikasta
nuoruuden soreutta.
Tultuaan pihalle meni Slatte Dagnyn eteen. He katsoivat toisiaan
silmiin ja hymyilivät merkitsevästi. — "Sinun siunauksesi lapselle on
oleva sen paras perintö, isä." — "Pienokainen saa elää", sanoi Joulf,
"sen tiedän, ja hänen suvustaan syntyy monta, joista tulee suvulle
kunniaa, kansalle hyötyä ja kunnon elämälle karttumusta". — "Kuinka
onnelliset olemmekaan olleet sinä, minä ja Gunnar!" kuiskasi Dagny. —
"Niin, onnelliset", toisti vanhus.
* * * * *
Aurinko valosti suurena ja kalpeana idän taivaalla, kun naiset ja
lapset majoissa Slattelan ympäristöllä näkivät miesjoukon astuvan ohi
ja katoavan metsän helmaan länteenpäin. Taivaan vihreälle vivahtava
karva, harkkosyrjäisten pilvien vaihtelevat väriväikkeet ja äkilliset
muodonmuunteet ennustivat myrskyä. Ja puolipäivän tienoilla se pauhasi
vimmoissaan havusalon pimennoissa, huojuttaen kuusia ja petäjiä.
Pilven siekaleita ajeli notkuvain puunlatvojen päällitse, samaan
aikaan kuin puiden juurella puolihämärässä riehui vihollisjoukkojen
välillä tappelu, jossa tapeltiin, siltä saattoi tuntua, ääneti, sillä
kaikki muut äänet hukkuivat myrskyn pauhinaan, lltapuoleen taivas
lieskahteli punaiselle, punakellervälle ja kullalle. Slatten kartano
paloi, Skyttetorp paloi, seudun kylät ja yksinäiset talot paloivat
kaikki, ja myrsky hiljeni antaakseen vain surkean epätoivon huutojen ja
voivotusten kohota korkeuteen.
Tappotanterella makasi Joulf Slatte pitkänään, otsa halki. Ase,
josta hän oli surmaniskun saanut, oli vieressä — tappara tavattoman
iso, varsi merkitty kirjaimilla L. GS. [suomeksi: L. GP]. Muutamain
askelten päässä siitä lepäsi Dagny peitsen lävistämänä, käsivarrellaan
vielä halaten sydämeen pistetyn Gunnarinsa kaulaa. Muutaman päivän
perästäpäin eräs naisihminen Slatten mailta, Sten Gunnarinpojan
hoitaja, laski tuon laski tuon pienen pojan Margit Gudmundintyttären,
Arvi Niilonpojan puolison syliin.
* * * * *
Lapsiparvi kasvoi Ison-Kortebon talossa, jonka isäntä oli Arvi
Niilonpoika. Hauskinta oli lapsille saada telmiä maalarimajassa Gudmund
vaarin ympärillä, kun hän istui siellä leppeänä, hopeahapsisena,
kastellen sivellintänsä koreihin väreihin ja kirjaillen sillä kuvia
pergamentille. Haluisa olinpaikka oli niille myös niellopaja, jossa
Heikki Fabbe johti puhetta ja jutteli tarinoita. "Suoraan sydämestä"
oli uudelleen vironnut henkiin. Se kokoontui kerran kuukaudessa ja
vietti sitä paitsi muistojuhlia esimunkki Mathiaksen ja harpunsoittaja
Svanten kuolemain vuosipäivinä. Seuran jäseninä olivat Gudmund mestari,
kirkkoherra Sven, ritari Arvi Niilonpoika ja hänen vaimonsa Margit.
Kirkkoherra pysyi entisellään. Ikä säästi hänen terveytensä ja hilpeän
mielensä. Hän saarnasi lutherinmukaisesti muuten kaikin puolin, paitsi
että hän viimeisten tapausten opissa noudatti vanhaa apostolien
aikaista ajatustapaa ja julisti sitä. Hän kirjotteli rakkaasen
Virgiliukseensa selityksiä, joissa oli viljalti älykkäitä huomautuksia.
Kirjalleen sai hän kustantajan Hollannissa.
Margareeta rouvalta saapui joku kerta vuodessa kirje, jossa
kerrottiin pojan suuruutta ja hellästi varotettiin puolisoa ja
tytärtä ajattelemaan autuuden ehtoja. Kuullessaan Laurin luopuneen
Lutherin-opista virkkoi Sven herra vaan, ettei se häntä ensinkään
kummastuttanut. Margareeta rouva sai vielä elää niin kauvan, että näki
Lauri poikansa ylenevän arkkipiispaksi sekä ottavan osaa Tridentin
kirkolliskokoukseen.
* * * * *
— Kometiiaa, paljasta kometiiaa, sanoi Heikki Fabbe Birgitille, kun he
eräänä kauniina kevätpäivänä juttelivat Talavidin veräjällä. — "Heikki,
minä luulen parasta olevan, että jäät tänne", sanoi Birgit. Ei, sitä
ei Fabbe tahtonut; hän tahtoi tehdä kevätretkensä, niinkauvan kuin
voimat myönsivät. Ja jäähyväiset ullakon parvelta ne hän tahtoi saada
lähtiessään.
Hän sai ne. Seisoessaan mäen harjulla vanhan halavan juurella heilautti
hän hattuansa ja Birgit nyökäytti valkokutreillaan hänelle jäähyväiset.
Mutta hän ei kadonnut näkyvistä tuonne mäenharjan taa. Hän istui tien
reunalle halavan juurelle ja jäi sinne. Tästä Birgit kävi levottomaksi
ja lähti mäelle astumaan. Fabben pää oli vaipunut rinnalle; Birgit
nosti sen ylös ja nähdessään kuolleen kasvoilla tyytyväisen
mielenilmeen, kiitti hän Jumalaa. Fabbe sai viimeisen leposijansa
Gudmund mestarin sukuhaudassa pyhän Pietarin kappelin vieressä.
* * *
Koska "Asesepän" ensi painos ilmestyi jo v. 1895, on suomennoksen
tarkastaminen ja korjaaminen uutta painosta varten ollut tarpeen
vaatima, jonka vuoksi suomennos nyt esiintyy jonkun verran uudessa
asussa.
Runoissa "Harpunsoittaja ja hänen poikansa", "Betlehemin tähti" ja
"Itämaille" on osittain noudatettu Walter Juvan suomennosta hänen v.
1906 julkaisemassaan valikoimassa Viktor Rydbergin runoja.
_Suomentaja_.