rannalla. Sinulla oli tuo punalakki päässäsi ja lyhyt hame ylläsi;
kasvosi, käsivartesi ja sääresi olivat ruskeat kuin intiaanin. Sinä
vedit kaksi piirtoa hietaan ja kysyit, jaksaisinko minä hypätä
yli välimaan. En jaksanut, mutta sinä otit kädestäni ja me lentää
harppasimme siitä yli kauvas toiselle puolen. Mitä se uni merkinnee,
en tiedä, mutta sitten olin rakastua sinuun. Voi kuinka ikävää, ettei
siitä mitään tullut. Sanoit sulia olevan kaksi veljeä. Missä ne ovat?
— Varmaan Jumalan luona.
— Ovatko ne kuolleet?
— Isä lähetti ne molemmat pois Saksaan auttamaan talonpoikia näiden
sortajia vastaan. Toinen kaatui sotakentälle; sen tiedämme toisen
kirjeestä, jonka Knipperdolling niminen saksalainen toi meille. Toista
ei ole enää kotia kuulunut, ja isäni on oman tietonsa lähteestä saanut
tietää, että hänkin on kaatunut.
— Se oli kauheaa. Surit kai heitä kovasti?
— Surin, mutt'en kauvan. Isäni oli puhumatta ja syömättä kaksi
vuorokautta. Sitten ylisti hän Jumalaa poikiensa kauniista kuolosta,
söi, joi, lauloi ja soitteli ja ryhtyi jälleen toimiinsa. Kun näin
hänen iloitsevan, ilostuin minäkin.
— Olivatko veljesi kauniita?
— En ole niiden vertaisia ikänä nähnyt enkä sentähden luultavasti
koskaan olisi voinut mieheen mielistyä, ellen olisi sattunut Gunnaria
näkemään.
— Häpee! Onko Gunnar mies? Onko sulla semmoinen rakkaus Gunnariin,
kuin mieheen? Olen sitä väliinsä pelännyt, mutta etkös häpee semmoista
tunnustaa?
— En vähääkään. Semmoinen minulla on rakkaus häneen. Etkös ole sitä
huomannut? Hänestä tulee minun mieheni ja minusta hänen vaimonsa.
— Sinä olet häpeemätön, Dagny, julki jumalaton pakana, se on ilmeinen
asia.
— Älä suoruutta rumasti nimittele. Sinä kysyit, minä vastasin
vilpistelemättä. Slatten tytär ei valehtele koskaan.
— Hämmästyn tunnustustasi, vaikka olenkin sitä aavistanut ja nähnyt.
Sillä et ole saanut salatuksi, että olet häneen hullastunut, ja olet
siksi parempaa tuntoa vailla että saatat hänenkin itseesi hullastumaan.
Aijotko heti kosia? Ja koska aijot naimisiin mennä? Se tapahtuu kai
viivyttelemättä, lisäsi Margit pisteliäästi.
— Naiminen on tietysti tulevaisuuden asia. Kosiminen on tarpeeton.
— Oletko ajatellut, että olet viittä vuotta häntä vanhempi?
— Entäs sitte? Mitäs pahaa siinä on? Näillä paikoin on aivan
tavallista, että vaimo on miestään vanhempi, ja isäni sanoo sen
poikkeustiloissa käyvän päinsä ja tässä on poikkeustila. Luuletko
hänen siitä ehkä onnettomaksi tulevan, että minä vanhenen ennen
häntä? Se on mitätöntä luuloviisautta, jolle minä huudan hyi! Hänen
ei tarvitse koskaan nähdä minua vanhana. Sitä paitsi pitää miehen
ja vaimon tuntea toisensa varhaisesta nuoruudesta asti, niin että
tietävät toinen toisensa viat ja siitä huolimatta rakastavat toisiaan.
Tällainen tulee väli olemaan Gunnarilla ja minulla, sillä minä en
laske häntä käsistäni. Minä olen nyt ja vasta hänen opettajansa ja
ohjaan häntä oppimaan hyviä ja kaunistavia taitoja. Minä osaan runoja
ja muinaistaruja, osaan kauniita sananlaskuja ja elämänsääntöjä, osaan
panna nyrjähtyneitä jäseniä tiloilleen, osaan sitoa aseitten tekemiä
haavoja, tiedän satojen yrttien avun sairaille ja terveille, osaan
metsästää, hiihtää suksilla ja liukua luistimilla, käytellä miekkaa ja
keihästä niin taitavasti että torjun iskuja ja pistoja, osaan ampua
nuolilla ja vasamilla, osaan ratsastaa ojain ja aitojen yli, osaan
uida ja osaan painia. Kaiken tämän opetan minä hänelle, niin että hän,
vetää vertoja minulle, jopa voittaakin minun. Kansalta täällä oppii
hän maanmiehen töitä. Heikki Fabbe voi opastaa häntä sepäntöihin,
nikkaroimaan ja veistämään puuta. Sinun pitää opettaa häntä kanteloa
soittamaan. Ja jos Gudmund mestari tahtoo opettaa häntä piirustamaan ja
maalaroimaan, ja jos kaikki koetamme antaa hänelle hyviä esimerkkejä
puheissa ja töissä, niin arvaanpa tästä karttuvan yltäkyllin tointa
sekä meille että hänelle. Hänen pitää olla alati toimessa — kuitenkin
niin että hän joka päivä saa olla vähän aikaa omin päin, voidakseen
omin silmin nähdä ja havaita mitä maailmassa hänen ympärillään on
merkillistä sekä sen johdosta ajatella ja kääntyä omaan itseensä. Tämän
sanoo isäni olevan hyödyllistä.
— Ja osaapa Gunnar, sanoi Margit, latinaakin. Sen on herra Sven hänelle
opettanut. Sitä sinä et osaa.
— Osaanpa hiukan. Kuulepas tämäkin pätkä:
Qua nemora, aut qui vos saltus habuere puellae
Najades, indigno cum Gallus amore periret?
— Keltä tuon olet oppinut? kysyi Margit.
— Arvaa!
— Isältäskö? Osaako hän latinaa?
— Hän osaa, luulen ma, kaikkia, siis latinaakin, vaikk'en ole sitä
häneltä kysynyt. Ei, ei hän sitä mulle opettanut. Etkös arvaa?
— En, mutta osaan minäkin latinaa. Kuules nyt! _Amabo, amabis, amabit,
amabimus_. Keltä luulet minun sen oppineen!
— Sen sieppasit korvaasi, kun Gunnar luki läksyjänsä Sven herran
kuulusteltaviksi.
— Ja sinä sieppailet latinaasi, istuessasi värttinän ääressä tai
kangaspuilla, samalla kun Gunnar makaa lattialla isänsä kirjain ääressä
ja lueskelee ääneensä. Kutomakamarissa hän aina lukee, kun sinä vain
siellä olet. Sinä olet lumonnut hänen, pakana...
— Ja hän minun. Kun hän on poissa, ikävöin häntä.
— Onko hän lukenut sinulle mitään laulujansa?
— Mitä sanot? Runoileeko hän lauluja? Siitä minä en tiedä mitään.
Luulinpa, että hän uskoisi minulle kaikki.
— Eipä uskokaan. Hän ei uskalla lukea niitä sinulle, sillä hän käsittää
kyllä laulunsa olevan lapsellisia ja vajavaisia jäljennöksiä isänsä
lauluista. Minä en niitä ihaile eikä hän siitä välitäkään. Hän on
minua kohtaan avonaisempi kuin sinua. Minulle näyttää hän itsensä
virheineenkin. Saattaapa hän hyvinkin herkästi närkästyä moitteista.
Sinun silmissäsi tahtoo hän näyttää täydelliseltä.
— Sehän oivallista onkin, päätti Dagny. Minä ulkokultailen samoin hänen
edessään. Valvon itseäni ajattelemasta mitään pahaa ollessani hänen
lähellään. Hiljaisetkin ajatukset saattavat toiseen tarttua, sanoo
isäni. Isäni itse kykenee johtamaan hiljaisia ajatuksiaan toisten
sieluihin, jopa pitkänkin matkan takaa, kun niin tahtoo. Täällä meidän
luonamme Gunnar paremmin kuin muualla säilyy tahrautumasta likaan.
Tiedätkös mitä? Isäni on niinä vuosina kuin minä muistan, hirtättänyt
kolme miestä siitä että lauloivat siivottomia lauluja...
— Herra varjele! Ainoastaan siitä?
— Onko se sinusta "ainoastaan"? Yksi ainoa semmoinen laulu riittää
todistamaan mädännyttä sisua. Seurustelu ihmisen parissa, jota rivous
hauskuttaa on ikäänkuin söisi ruttotautisen raatoa. Ken Gunnarin aikana
päästää rivon sanan suustansa, sen minä muitta mutkitta kuristan
kuoliaaksi. Mitä rivous tekee? Se pilkkaa, tallaa naurun-alaiseksi ja
tahraa mitä maan päällä on pyhintä: rakkauden. Minä tahdon omakseni
puolison, joka tahtoo olla sielultaan puhdas, tahdon jaloja syleilyksiä.
Margit tunsi hehkuvan halun suudella Dagnyä ja suudella toistamiseen.
Mutta hän hillitsi mielensä ja sanoi salaperäisesti:
— Sinä et tiedä, missä suhteessa minä olen Gunnariin. Jos sen olisit
tiennyt, et olisi koskaan lemmenkateudella minua karsastellut.
— Minä sinua lemmenkateudella karsastellut? Sitä en ole koskaan
tehnyt. Mutta totta on, että Gunnar on tahtonut herätellä minussa
lemmenkateutta sinua kohtaan. Milloin hän vaan tahtoo panna minua
koetukselle, näyttää hän minulle kylmäkiskoisuutta ja etsii sinun
seuraasi. Tuon oivallan aivan hyvin, ja samalla nautin ja kärsin
siitä. Voi kuinka tuommoinen rakkauden kangas, kun siihen on sinne
tänne kuteiksi pistelty pientä lemmenkateuden itsensäkiusaamista, on
somaa! Isäni, ihmeellinen mies ja paljo kokenut, sanoo että rakkaus
hennoimmillaan, kun se ei vielä ole tulta suoniinsa saanut, on
suloisinta kaikista, ja että siitä jää vielä vanhuuden ikää ihastuttava
muisto. Hän sanoo sen olleen ennen tavallisempaa kuin nyt, ja hän on
laulanut erään muinoin siitä sepitetyn runon. Mutta mistä suhteesta
sinä puhuitkaan?
— Minä olen Gunnarin hengellinen äiti.
— Olitko hänen kumminansa?
— En... Margit kertoi niitä Svante harpunsoittaja kerran sanoi, kun
pyysi häntä, jos hän, isä, sattuisi ennen aikaansa kuolemaan, äidin
sijasta holhomaan Gunnaria, ja otsaa suudellen vihki hänet hengelliseen
äidinvirkaan...
— Sinä minun anoppini! sanoi Dagny ja pani käsivartensa tytön
vyötäisille. — Sanopas, etkös myös olisi tahtonut olla harpunsoittajan
hengellinen puoliso.
— Minä olinkin, sanoi Margit.
— Rakastitko häntä?
— Kyllä, niinkuin lapsi rakastaa ja ihantelee ystäväänsä.
— Kuinka kaunis hän oli kuolleena! Hänen kasvonsa näyttivät minusta
säteilevän, kun olin pessyt ne veristä puhtaiksi.
Margit hyrskähti itkuun. Dagny sanoi: Isäni on laulanut minulle
muinaisrunon, joka varottaa liian katkerasti kuolleita suremasta.
Murehtijan kyyneleet tuntuvat jääkylmältä yökasteelta vainajan
rinnalla, ja hän kärsii rakastavan sydämelle tuottamastaan
kärsimyksestä. Toinen muinaisruno kehottaa meitä olemaan iloisia ja
hyviä kuolemata odotellessamme. Miten tämä on mahdollista, jos liiaksi
murehdimme poismenneitä tai kammomme omaa kuoloamme?
Margit pyyhkäisi pois kyynelensä ja virkkoi: Dagny, minä rakastan sinua
ja annan sinulle siunaukseni kerran solmittavaan liittoosi Gunnar
Svantenpojan kanssa. Mutta minun on sanottava sinulle jotakin, joka
nyt huolestuttaa minua sinun onnesi tähden. Gösta kuningas on Niilo
Arvinpojan neuvosta määrännyt minun isäni Gunnarin holhojaksi — sen
tiedät — mutta käski samalla että Gunnar, tultuaan 21 vuoden ikään, on
lähetettävä hoviin.
— Siihen on vielä yhdeksän vuotta, ja kun se päivä tulee, olen minä
kuollut — ja Gunnar myös.
— Taivaan Jumala! Mitä sanotkaan!
— Minä tiedän sen. Olen nähnyt sen näyissä. Olen nähnyt sen
Noitakedolla. Minä olen kaukosilmäinen, se on sukuperintöä pakanuuden
ajoilta. Minun suvussani on ollut suuria tietäjä-naisia. Isäni tietää
sen myös. En minä ollenkaan sure, että täytyy kuoltani nuoruuden
ijässä. Mutta ennen kuolemaani tahdon äitinä saada pojan, jossa on
yhtynyt minun esi-isäini ja Gunnarin esi-isäin jalo veri. Sitä tahtoo
isänikin. Margit, Margit, miksi itket? Iloisena ja hyvänä ihminen
kuolemaa odottakoon!
XXIV.
LAURI MAISTERI MATKUSTAA ULKOMAILLE
Oli tuskin kuutta viikkoa kulunut Lauri maisterin seikkailusta
Slattelassa, kun hän ja äitinsä olivat matkalla ulkomaille.
Slattelasta palattuaan ei Lauri näyttänyt silmiään Jönköpingin
asukkaille. Hän oleskeli Kortebossa Margareeta rouvan kanssa.
Saarnaajatoimistaan hän luopui. Ainoat henkilöt, joiden seurassa hän
nyt liikkui, olivat pormestari Niilo Arvinpoika ja kirkkoherra Sven, ja
näidenkin luona kävi hän iltahämärissä, kartellen kohtaamisia kadulla.
Hän aavisti, että Sven herra ylläpiti yhdyssuhteita Gudmund mestarin
kanssa. Kirkkoherra kirjotti paraillaan saarnaa maisterin tullessa
sisään, eikä näyttänyt juuri tulosta ihastuvan.
— Te tiedätte, herra Sven, missä isä ja sisareni oleskelevat, ja teidän
tulee sanoa se minulle.
— Enpä varmaan tiedä, lieneekö se minun velvollisuuteni. Hän matkusti
pois, saadakseen jonkun aikaa nauttia lepoa.
— En minä tahdo hänen lepoansa häiritä. Olen lakannut toivomasta
voivani pelastaa häntä ja heitän hänen sielunsa Jumalan käteen. Jos
aikeenne on salata minulta hänen olopaikkansa, niin suottehan kumminkin
minulle sen avun, että toimitatte meidän välillämme kulkevia kirjeitä
perille. Tässä on äidiltäni hänelle kirje, jossa äiti pyytää lupaa
saada seurata minua matkalla ulkomaille. Tämä on välttämätöntä, sillä
äiti ei saata elää minusta erillään, enkä minä tahdo häntä jättää. Ei
kirjeessä muuten ole mitään, josta isän rauha voisi häiriytyä. Se on
täynnä kiitoksia ja rakkaudenvakuutuksia. Itse kielsin häntä ollenkaan
moittimasta isän itsepäisyyttä, koska siitä ei kuitenkaan hyötyä olisi.
Ja tässä on kirje minulta, joka ei sisällä muuta kuin ehdotuksia
taloudellisten asiain järjestämiseksi. Ei sanaakaan muuta. Ne asiat
on muuten Niilo Arvinpoika ottanut hoitaakseen yksissä neuvoin isän
kanssa. Tahdon pois täältä suurten tapausten näkymöille.
Kirkkoherraa ihmetytti maisterin sanat ja lyhyen juttelun jatkuessa
säyseni hänen puhetapansa ystävällisemmäksi. Laurissa näkyi hänestä
tapahtuneen äkillinen muutos. Hän ei enää niin kovin rehennellyt, ja
ääni oli jo alennut melkein muitten tasalle. Oli katsekin muuttunut
— eipä kuitenkaan kauniimmaksi. Entistä kylmää, röyhkeää ylpeyttä
ei näkynyt, mutta sen sijaan silmässä paloi synkkä hehku, joka Sven
herrasta näytti kamalalta.
Sven herra vei kirjeet Talavidiin, ja noin kymmenen päivän perästä tuli
Birgit tuoden kirjeitä Gudmund mestarilta ja Margitilta — sydämellisiä,
herttaisia kirjeitä Margareeta rouvalle, ystävällisiä Lauri herralle,
jonka taloudelliset tuumat hyväksyttiin samalla kuin hän sai isältä ja
siskolta onnentoivotuksia matkallensa.
XXV.
SLATTE.
Lokakuu oli käsissä. Oli ehtoo pimeä ja tuuli kävi. Iso valkea palaa
loimotti takalla Skyttetorpin maalarimajassa. Pöydän ympärillä
istuivat Gudmund mestari, Margit, Joulf Slatte, Dagny ja Fabbe.
Gunnar oli Dagnyn käskystä äsken vastahakoisesti käynyt vuoteelle,
istuttuaan kauvan tarkasti kuunnellen Joulfin juttuja. Vanhat kaapit
olivat entisestä maalarimajasta siirtyneet uuden seiniä koristamaan.
Ne oli mestari itselleen pidättänyt sekä myös entisen lastenkamarin
huonekalut. Kaikki muu irtain tavara hänen talontilallaan oli myyty tai
piti kohta myytämän. Seinällä riippui "Kirkastus Taborilla" komeissa
kehyksissään — Gunnar oli saanut sen omakseen — ja alla oli hyllyllä
pienoiskuvilla sievistetty kokoelma harpunsoittajan lauluja.
Gudmund oli muutamia päiviä sitten uudestaan ryhtynyt maalaustoimiinsa.
Arvi Niilonpojalta oli tullut — kirje, kokonaisen kirjan mittainen,
virkeä, iloinen ja juuri semmoisia tietoja täynnä, jotka olivat omansa
mestaria ilahuttamaan, ne kun koskivat rakennuksia, maalauksia ja
kuvateoksia. Yksi uutinen oli siinä odottamaton, ja mestari tahtoi
tuskin uskoa sitä. Arvi oli Venedigissä ollessaan sattunut näkemään
breviarion, jonka kardinali Grimani 500 kultaguldenista oli ostanut
matkustavalta kauppiaalta ja testamentannut tasavallalle. Siinä
oli paljo pienoiskuvia ja niiden tekijöiksi mainittiin kuuluisat
taideniekat Hannu Memling ja Gerhard Gentistä ja Livin Antverpistä.
"Mutta arvaapas kummastukseni", kirjotti Arvi, "kun breviarion
kahdella loppulehdellä, joiden piti oleman Memlingin tekoa, tapasin
vanhoja rakkaita tuttuja sinun maalarituvastasi, setä Gudmund. Sinähän
ne oletkin maalannut, tuon jalon pyhän neitsyen, tuon suloisen
Kristuslapsen, tuon kauniin maiseman, jossa väritunnelma on omalta
kotiseudultamme." Lopussa kirjettä sanoi Arvi kovin kärsivänsä
kotikaipuuta ja ikävöivänsä mestarin lempipuuta ja venelaituria,
maalarimajaa ja Margitia.
— Lempipuuta hän ei koskaan enää saa nähdä, eikä vanhaa maalarimajaa,
huokaili Gudmund mestari ja lisäsi: minua pelottaa pelkkä ajatuskin
nähdä vielä vanhaa talontilaani. En milloinkaan enää minä sinne
jalallani astu. En tahdo sen häviötä näkemällä samentaa sen entisen
olon muistoa.
Se taulu, jonka maalaamisessa mestari paraikaa työskenteli, saatuaan
siihen aatteen Margitilta, kuvasi juuri tuota vanhaa taloa pihoineen,
kadun puolelta päin, siinä kun lempipuu levitteli lehviänsä kevään
vihannuudessa. Aidakkeen eteen aikoi hän ryhmäksi yhdistää "Suoraan
sydämestä" liiton jäsenet: Svante tohtorin, Sven herran ja esimunkki
Mathiaksen. Ristikkoportilla tulisi seisomaan Gorm hieputellen häntää
tervetuloksi. Avoimesta päätyakkunasta piti Margitin päällään nyökyttää
jäähyväisiä matkapuvussa olevalle Fabbelle. Mestari iloitsi kuin lapsi
sommitelmastaan, ja suurella innolla hän työskenteli maalauspöytänsä
ääressä.
Slattelle oli Gudmund mestari kertonut, millaiseksi hän, ennenkuin he
tutustuivat, ajatteli tätä. Kummallinen jättiläismäinen ukko naurahti
joskus tuolle haavekuvalle, jonka mestari samoin kuin Jönköpingiläiset
yleensä ja monet muutkin olivat luoneet itselleen hänestä. Senjälkeen
Slatte, viittaamatta milloinkaan itseensä, kertoi, mitenkä sille
seudulle oli väestöä kokoontunut asumaan, millaisia ihmisiä siinä oli,
millä ehdoilla se siellä oli ruvennut toimeentulemaan ja viihtymään.
Tässäpä usein ilmeni omituisia mielipiteitä. Vallanpitäjät, sanoi hän,
unohtavat liian usein sen säännön, että kaalinkanta on karsittava
kasvaakseen kuvulle. Häjynilkiset voudit ja rälssimiehet ovat
pakottaneet ahkerimpia talonpoikia jättämään talonsa ja karkaamaan
erämaihin. Niistä, jotka olivat tuomitut tai itsensä tuominneet
kolkkoon korpeen, oli lähes kolmasosa roistoja, muut jotenkin siivoja
ja säädyllisiä ihmisiä. Roistoista ei ollut enää elossa ketään Slatten
läänissä; hamppunuoran sanoi hän siirtäneen heidät siihen maahan,
josta heidän sieluillaan on odotettavana uudestaan pääsö tänne
maan päälle toisten olojen ollessa ja ehkä paremmilla menestyksen
toiveilla kuin edellisellä kerralla. Mitä pikemmin ihminen, rikoksiin
mielistyttyään, saapuu elämänsä päähän, sitä parempi hänelle itselleen.
Pahuus juurtuu sitä syvemmälle sieluun, kuta kauvemmin se saa vallita.
Eikä Slattenmailla ole lapsiakaan monta semmoisista vanhemmista.
Turmeltunutta verta ei pitäisi saada sekaantua nuoren vasta-syntyneen
yhteiskunnan suoniin. Pahantekijäin idut ovat rikkaruohoa. Huonoista
seipäistä syntyy huonoa aitaa. Kuitenkin on tässä meneteltävä varovasti
ja katsottava eräitä merkkejä lapsessa, sillä toisinaan tapahtuu,
että turmeltuneeseen sukuun ilmaantuu lapsensielu, joka on määrätty
luomaan sukuun uutta, virkeää elinvoimaa. Samoin on yhteiskunta
suojeltava perinnäisten tautien leviämiseltä sekä perinnäiseltä halulta
laiskuuteen ja maankuljeskeluun. Hän sanoi tietävänsä varjeluskeinot
ja käyttävänsä niitä; mutta mitä ne olivat, ei hän maininnut, ne,
joille niitä oli käytetty, eivät olleet huolineet niistä kielitellä.
Kaikesta tästä haasteli hän niin tyvenesti ja kylmäverisesti, että
Gudmund mestaria värisytti ja hän oli kuulevinaan leppymättömän
kohtalon puhuvan. Eräs epäluulo nousi hänen mieleensä, ja hän kysäisi:
Joulf Slatte, ettehän tahdo että semmoiset sikiöt, jotka syntyvät
maailmaan rujotilassa tai viallisina, pitää pantaman surmille, kuten
pakanallisten esi-isäimme oli tapana tehdä?
Joulfin mahtavista silmistä leimahti. — Pakanallisten esi-isäimme
syyksi pannaan valheita. Uskotaan heistä munkkien hävyttömiä ja
typeriä tarinoita. Meidän aateliskartanoissa, talonpoikaistuvissa ja
nunnaluostareissa surmataan useampia, maailmaan terveinä ja kauniina
tulleita lapsia, kuin mitä esi-isämme heittivät korpeen kuolemaan
viallisia ja sairaita. Koska isänvalta oli rajaton, pidettiin sikiön
surmille heittoa laillisena, mutta myös häpeällisenä, vaikkapa kovinkin
hätä olisi sitä vaatinut. Ja jäihän heitetyille vielä pelastuksen
toivoa. Olen lukenut jotain sotilasvaltiosta, jossa heikot ja
kivulloiset lapset heitettiin korpeen, jotta väestö säilyisi terveenä
ja sotakelpoisena. Tämän kohtalon vältti eräs ontuva poika, josta
sitten tuli kansansa etevin sotapäällikkö. Mitä ihanimmat sielut
saattavat, tajuamatonten voimain leikkiessä tai korkeamman tahdon
koetellessa, joutua asumaan rujoihin ruumiisiin. Ja sen yhteiskunnan
sanon minä kelpaamattomaksi elämään, missä ei laupeus heikkoja kohtaan
ole koko rakennuksen perusteena. Mutta laupius senkin toimia ohjaa,
joka polttaa pois paiseita ja leikkaa pois mätäisiä jäseniä.
Slatte sai siitä aihetta puhumaan lainkäytöstä. Hän harrasti, mikäli
silloiset olot vaativat, perin innokkaasti sitä mitä myöhempinä aikoina
on lynch-laiksi kutsuttu; mutta ei sanallakaan maininnut että hän
itse oli maanmainio käyttämään ja täyttämään lynch-lakia sen koko
avaruudessa. Ja eihän sitä tarvinnutkaan huomauttaa. Mutta ei kukaan
tiennyt, kuinka suurta arvoa Gösta kuningas antoi tälle Smoolannin
hovioikeustolle, jonka Slatte omalla uhallaan oli asettanut ja
jonka ainoana jäsenenä hän itse oli. Sen oikeusten päätökset olivat
nerokkaita ja tarkoin harkittuja. Se kansa, sanoi Slatte, on varmaan
menettänyt urhoutensa ja oikeudentajuntansa, joka veltostuneen tai
väärinkäytetyn tuomarivallan nojassa sallii konnien polkea kirjotettua
ja omantunnon lakia.
Mahtava ukko nousi pystyyn ja toivotti hyvää yötä. Häntä nähtiin
harvoin Skyttetorpissa, sillä hänellä oli paljo toimia ja katsottavia.
Mutta tulipa niitäkin iltoja, jolloin hän Gudmund mestarin lieden
ääressä puhui korkeimmista asioista, synnyistä syvistä ja hämäristä
ongelmista, jopa niin että mestari istui ihmeissään, ikäänkuin
lumottuna, kun hänen editsensä liikkui valtavan suuria kuvia, maisemia
ja tapauksia senlaatuisia, joita Dante loihti ilmiin longobardein
sumentuneista satuilmoista, kertoellessaan vaellustansa helvetin ja
kiirastulten lävitse.
Kummallinen oli vaan yksi seikka. Slatte ei koskaan puhunut omasta
itsestään, mutta se kyllä tapahtui, että hän ikäänkuin sekotti itsensä
ja jonkun esi-isistään toisiinsa. Muistomerkeistä puhuttaissa, joita
hän tiesi heidän pystyttäneen, lausui hän kerran: "Se riimukivi jonka
minä pystytin Kortebossa", ja toisen kerran: "se riimukivi jonka
pystytin Rökissä".
XXVI.
NOITAKETO.
Dagny ja Margit seisoivat Skyttetorpin vähäisellä venelaiturilla.
Kauniin syyspäivän aurinko oli laskenut rusopilviin. Kaiken päivää
oli taivas sinisenä helottanut, sen laella leijaili vain siellä
täällä pehmeämuotoisia pilvenhattaroita. Nyt tuikki tähdet pieninä
ja säkenöiden. Tästä Dagny, joka tiesi ilmat, ennusti kaunista
syysyötä; ja Margitin ehdotukseen, että lähdettäisiin soutelemaan
järvelle, suostui hän sitä mieluummin, koska kuun piti kohta nouseman
taivaanrannalle. He istuivat vieretysten kumpikin aironsa ääreen.
— Nyt ehdottaisin sinulle jotakin, sanoi Margit
— Mitä niin?
— Onhan Noitaketo tuollapäin. Soudetaan sinne. Eihän sinne pitkä ole.
— Vaikkapa, jos niin tahdot. Mutta muuten se on paikka, missä ei kukaan
mielellään käy yöllä. Kaikki sitä pelkäävät, vaikk'ei oikeastaan kukaan
paitsi isäni tiedä miksi. Lehmiä ei sinne koskaan päästetä laitumelle.
— Kai sinäkin siis tiedät tuon pelon syyn?
— Tiedän. Keto oli pakanain aikana pyhä. Ainoastaan vihityt
tietäjänaiset saivat käydä siellä. Sieltä nousee toisinaan maasta
höyryjä, joiden luultiin herättävän ennustusvoimaa. Tuolta vuorelta
näkee Noitakedon yliyltänsä. Olen itse useasti nähnyt keveän
vaaleansinisen usvan peittävän sitä, vaikk'ei sumun jälkeäkään ole
muualla näkynyt. Eikä kuitenkaan maa siinä ole vesiperäistä.
— Olethan enemmänkin tehnyt. Olet sumun voimaa koetellut.
— Niin, muistan sanoneeni sen sulle.
— Minä vihaan tuota ketoa. Sieltä se on kotoisin tuo kauhean surullinen
luulosi, että sinun täytyy kuolla nuorena ja Gunnarin samoin. Onko
sinulla oikeutta semmoista puhua? Sehän on pakanallista.
— Joutavia! Eihän Noitaketo tuota minulle sanonut. Siellä minulle vain
tarpeettomasti vakuutettiin mitä ennestäänkin tiesin. Niin, sainhan
sieltä sentään vähän lisääkin siihen mitä jo ennestäni tiesin: minulle
ilmotettiin että Gunnar ja minä kuolemme samalla hetkellä ja toistemme
seurassa — hän ehkä muutamaa silmänräpäystä ennen minua. Saattaako sitä
sanoa surulliseksi? Minulle se on ilahduttavaa. Kahdeksan rikkaasti
elettyä vuotta on kauniimpi ajanjakso kuin kahdeksankymmentä köyhästi
kitkutettua.