varmaan vakuutti näin käyneen. Mutta mistä saataisiin opas osottamaan
tietä rosvo-Odenin pesälle? Lauri muisti, että Fabbe, kesäkiertolainen,
tarkemmin kuin kukaan tiesi erämaat ja kulmakunnat penikulmain laajalta
Jönköpingin ympäristöillä, muistipa hänen kehuneen kerran käyneensä
Slattenkin tykönä. Lauri lähti Talavidiin ja kuulosti sepänsälliä.
Birgit ilmotti, ettei häntä ollut viime viikoilla näkynyt, mutta
arvatenkin hän oli pian takaisin odotettavissa. Kesti jonkun aikaa,
ennenkuin hän tuli; mutta tuli hän sentään, jopa ajaen Slatten älykkään
Stig hevosen selässä. Ja kun Lauri äänellä semmoisella, ikäänkuin
hän osottaisi Fabbelle erityistä armoa, lausui tahtovansa häntä
oppaaksensa matkalle tuon kuuluisan rosvopäällikön luo, sanoi Fabbe
siihen suostuvansa, mutta lisäsi, etteivät kaikki Slattelassa käytyään
kiitelleet kauppojansa.
Kauniina toukokuun aamuna nousivat he hevosten selkään Gudmund
mestarin pihalla. — Ohoh! kuinka kaunista tääll' on tehty, sanoi
Fabbe ja katseli ihmettelevin silmin ympärilleen. Vanha lehmus on
korjattu tuosta pois romustamasta ja kesän virkistävää päivänpolttoa
vähentämästä. Poissa on se vanha tulitupa, joka seisoi siinä kerskuen
jykevimmillä seinähirsillä mitä milloinkaan olen nähnyt. Kai ne vain
pakanain noitaluvut saivatkin muinaisaikana hirttä niin vankaksi
kasvamaan. Poissa on myös kopeilemasta se rauta-aitaretkale ja
sijalla seisoo yksinkertainen, aistikas lauta-aita. Älkää millään
mokomin maalauttako sitä, herra maisteri! Koirat viihtyvät yhtä
hyvin maalaamattoman aidan laidalla, eivätkä ihmiset tahraa maaliin
vaatteitaan. Neitsyt Maaria, Vidrik Valandinpoika ja luultavasti
myöskin kodon tonttuäijät ovat menneet matkoihinsa. Täytyikö teidän
kiistää ne luvuilla menemään, vai muuttivatko ilmankin? Vai menivät
lukematta! Ja pajatko nyt tyhjinä? Olipa jo aikakin, kun vasarat tääll'
ovat jyristelleet pari sataa vuotta... Niin, senpä sanoitte oikein,
että sälleistä enimmäkseen oli tullut kelvotonta väkeä, uudestakastajia
j.n.e. Ei semmoinen joukko sopinut olemaan teidän kattonne alla.
Kiitos, hyvä rouva Margareeta, hyvästä eväskontista, joka mukaan
saadaan! Kyllä sen kanssa juttuun tullaan... Kiitos, että teidän
siunauksistanne pirahtaa piskanen mullekin kelvottomalle! Älkää olko
levoton! Kyllä Lauri maisteri, jos Jumala suo, palaa eheänä ja terveenä
ja toimitetuin asioin, joskin vähän matkasta rasittuneena.
* * * * *
Maisterin matkasta Slattelaan kerrottakoon vain että hän lyhenteli
sitä niillä näillä ajatuksilla ja pitensi sitä lintuja ammuskelemalla.
Niihin kysymyksiin, joilla hän Fabbelta tiedusteli Slattea ja hänen
olokohtiaan, sai hän tyydyttämättömiä vastauksia. Rosvopäällikön
uskonnosta Fabbe ei tiennyt sen hituistakaan, mutta otaksui hänen
aina sunnuntaisin käyvän kirkkoa. Juttu, että kaarneet mielellään
laskeusivat istumaan hänen olkapäilleen ja raakkuivat hänen korviinsa,
oli arvattavasti totta; ne tahtoivat kai tällä tavalla kiittää häntä
kaikesta hyvästä mitä hän niille hirsipuihin ripustaa. Mitäkö ihmisiä
hän hirttää? Keitä konnina pitää, vaikka ne tuomarien, lautamiesten
ja muitten kunniallisten mielestä näyttävätkin siksi kunniallisilta
että ovat rauhaan jätettävät. Kuinkako suuria lunnaita tuo vaatinee
Gudmund mestarista ja Margitista, jos ovat hänellä vankeina? Siitä ei
voi arvata mitään, saadaan nähdä. Kuinkako vanha hän on? Hän näyttää
ikivanhalta, mutta ei vielä saamattomalta. Josko hänen käytöksensä on
tavallisen talonpojan ja häntä on semmoisena kohdeltava? Hänellä on
talonpojan, mutta harvinaisen talonpojan käytös, ja hän tyytyy kyllä
antamaan ja saamaan talonpoikain kesken käypää kohteliaisuutta — siis
kohtalaisen karkeaa ja suoraa.
Lauri ajatteli itsekseen: jos minä voin hänen mieleensä vaikuttaa...
jos saan hänet taivutetuksi puolelleni... jos saan käytettäviini hänen
valtansa vaikuttaa kansaan, mitä kykenenkään vasta toimittamaan kirkon
ja pyhän opin hyväksi! Silloin pyhyydenraastaja Gösta Erkinpoika
vaviskoon!
Lauri oli taitava ampumaan sekä jousella että pyssyllä. Kolmantena
matkapäivänä ajoi hän lammikon reunaa, jonka ruovostossa nokikana
kutsueli puolisoaan, ja kohta nähtiin ne uivan riki-rinnoin. — Nuo
kaksi ovat kylläkin onnelliset, sanoi Fabbe. Lauri astui satulasta
maahan, heitti ohjakset sepänsällille ja koppasi kaarensa. —
Maisteri Lauri, lupaatteko minulle opastajaisten verosta säästää nuo
aviopuolisot?
— Huuti! Sanotko sinä elukoita aviopuolisoiksi?
— No, olkoot sitte aviottomia puolisoja. Säästäkää ne! Ne tarvitsevat
toisensa metsän yksinäisyydessä. Mutta jos teidän välttämättä täytyy
ampua, niin tappakaa molemmat ja älkää jättäkö toista eloon toisen
jälkeen.
— Huuti, mies! Älä hassutuksias jaarittele! Ei mikään Lauria pahemmin
kiukuttanut kuin puhe armeliaisuudesta eläimiä kohtaan. Hän näki siinä
kiellettävän oppia luonnon kirouksesta sekä sala-iskulla tähdättävän
ijäisiä helvetinrangaistuksia — ja häntä itseään. Yhäti karvasteli
hänen mielessään kuritus, jonka hän pienenä poikana oli saanut isänsä
kädestä eläinten hätyyttämisestä.
— Maisteri Lauri, minulla on jotain teille sanomista. Slatte on
rauhotetuiksi julistanut kaikki vahingottomat eläimet näillä tienoin.
Hän pitää siitä ankarasti kiinni. Varokaa! Hän saa tietää mitä teette.
Ettekö kuule? Ettekö näe? Tarkotan tuota ääntä krak, krak kuusen
latvasta. Tarkotan kaarnetta, joka istuu siellä ja tähystää teitä
silmillään. Se on Slatten kaarneita. Slatte saa tietää mitä teette.
Lauri nosti ruoskaa, mutta hillitsi itsensä. Hän hiipi lammikon
rantaan. Nuoli singahti ja tappoi naaraksen.
Matka jatkui. Seutu kääriytyi sumuverhoon, josta sadetta herana
tihkuili. Oikealta puolen polkua kuului aina ehtoopuoleen yötä
surullinen — Fabben mielestä sydäntävihlova — vaikertelu ikäänkuin
nokikanan "niak". Olikohan leskeksi jäänyt lintu lähtenyt lammikolta ja
ruvennut heidän suuntaansa lentämään?
Samaa sumua kesti vielä, kun ratsumiehet, saaden siitä kiittää Stigiä,
mitään vaarallisempia seikkoja kokematta, pääsivät hyvin asuttuun
Slattelan laaksoon. Oli yö, eikä maisteri nähnyt ympärillään juuri
mitään. Olisi ollut täysin hiljaa, ellei joku koiran ulvahdus silloin
tällöin kuulunut sumun läpi. Kun Fabbe ilmotti: nyt ollaan perillä,
kuului huuhkajan ulisevaa huutoa.
Joku mies astui esiin pimeästä ja otti hevoset huostaansa. Fabbe käveli
Laurin edellä tuvan ovelle ja avasi sen. Takalta oven vieressä huohotti
pesävalkea, puolittain hiiltyneenä, vaisusti valaisten pöytää jolle oli
pantu ruokaa ja juomaa, kaappisänkyjä eli laskupenkkejä, joille turkkia
oli vuoteiksi levitetty, savipermantoa ja alastomia hirsiseiniä.
— Tässä tulee meidän yötä viettää, sanoi Fabbe. Tämä on yksi
vierashuoneista.
— Näyttää siltä, kuin meitä olisi odotettu, muistutti Lauri; vai onko
täällä aina vierasten vara valmiina?
— Meitä on kyllä varrottu. Kaarne ehti ennen meitä perille.
— Älä joutavia lörpöttele, sen taikauskoinen elävä!... Aijotko syödä?
Minua ei maita ruoka.
— Eikä minua. Olen liian väsynyt syödäkseni. Fabbe heittäysi pitkäkseen
toiselle penkkivuoteelle ja oli ääneti. Lauri käveli hetkisen aikaa
edes takaisin permannolla, avasi tuvan oven ja astui ulos. Aina vain
samaa heratihrua. Sen näki hän tulenhohteesta, joka valahti vastaan
oven aukosta ja heikosti punerrutti sumua. Muuten olisi ollut edessä
pilkko-pimeä. Aivan tuvanoven ääressä pohjoispuolella kasvoi mänty, ja
sen ala-oksalla roikkui jotakin, jota silmä ei helposti selittänyt.
Sieltä häämötti esiin miehen muoto, nuori mies rantalakissa ja keihäs
kädessä, sama joka otti vastaan heidän hevosensa.
— Slatte, lausui hän Laurille, ilmotuttaa, että sinä huomenna auringon
nousun aikaan olet seisova hänen edessään.
— Onko täällä Gudmund Gudmundinpoika, aseseppä Jönköpingistä, ja hänen
tyttärensä Margit? kysyi Lauri.
— Jos sinulla on kysyttäviä, jätä ne huomiseksi, vastasi mies.
Mies meni tupaan ja otti Fabbea, joka näytti olevan nukkumaisillaan,
käsivarresta. — Tule sinä minun perässäni. Fabbe haukotteli, poistutti
itseään ja kömpi verkalleen pystyyn.
Lauri viritti päretikun palamaan ja valaisi ovesta tuota roikkuvaa
esinettä. Hän astui askelen takaperin. Hän oli nähnyt nahkakaapuun
käärityn kamalan haamun, nurin silmin, väärin suin, nuora kaulassa. —
Kuka tuo on? pääsi sana hänen suustaan.
— Sen minä tiedän, sanoi Fabbe. Se on eräs pahantekijä, joka tuomittiin
hirteen kun oli hävyttömästi omaa isäänsä rääkännyt.
— Mitä perkelettä! ärjäsi maisteri. Tietäkööt huutia! Pyydetäänkö
täällä vierasta majailemaan hirsipuun alla?
— Maassa maan tavalla, tuumi Fabbe. Jos sattuisitte nukkumaan,
ennenkuin tulen takaisin, niin hyvää yötä!
Lauri kävi taaskin permannon useampaan kertaan edes takaisin. Hän
koetti itsekseen lukea parannussaarnaa, jota aikoi pitää Slattelle. Ei
käynyt luku. Hän mietti, millä sanoin hän tarjoisi Slattelle liittoa
eräitä hankkeita varten. Ei sekään onnistunut. Hän oikaisihe penkille
ja yritti nukkua. Kului aikaa, ennenkuin unta tuli. Fabbe ei ollut
silloin vielä palannut eikä häntä myöskään näkynyt aamulla, kun Lauri
heräsi levottomasta unestaan. Aamuauringon ensi säteet loistivat
tupaan. Hän havaitsi pyhinliinan ja vesi-astian takan ääressä ja oli
paraiksi ehtinyt pestä itsensä, kun kaksi aseellista miestä, melkein
yhtä hartiakasta ja pitkää kuin hän itse, astui sisään. Toinen ilmotti
Slatten odottavan.
* * * * *
Keskellä Slattelan saarta seisoi rinnakkain kaksi melkoisen pitkää
hirsirakennusta, joiden matalain seinien päältä korkea pystykatto
rohkeasti kohosi. Pihassa näiden edustalla näkyi ryhmittäin paljo
miehiä, mitkä jalkaväkeä, mitkä hevosen selässä. Pelkkiä rosvoja,
arveli Lauri, kummeksien hiljaisuutta joka sentään vallitsi.
Tyystemmin hän ei kuitenkaan joutanut tätä väkeä tarkastella, sillä
nuo kaksi saattajaa veivät hänet kiireesti toisen talon päätyovelle,
jonka yläpuolella hän näki naulattuna kotkan, siivet levällään. Toinen
saatturi avasi oven, ja Lauri astui sisään, muut molemmat takanaan.
Hän seisoi pitkässä salissa ja näki päädyn puolella vastapäätänsä
korotetulla laattialla liikkumattoman mieshahmon, jota valaisi
kattoikkunasta lankeava aamuvalo. Hahmo istui, keihäs pystyssä
vieressään, pöydän takana, jonka vahvat jalantolpat olivat
kuvain muotoon vuollut. Toisella kuvalla oli metallikiiltoinen
auringonsädekehä, toisella salamista tehty valokehä päänsä ympärillä ja
sotatappara kädessä. Olivatko nuo olevinaan pyhimyksiä vai epäjumalia?
Kumpina tahansa ne yhtä suuresti iljettivät Lauri Gudmundinpoikaa.
Pöydällä oli sotakirves ja sen vieressä jotain, joka näytti kahleilta.
Yläistuimen nojassa seisoi miehenmittaa korkeampi harppu.
Oliko hahmo, joka istui yläistuimen tolppain välissä, puukuva hänkin.
Yhtä liikkumaton se oli kuin ne. Halvannäköisen rautakypärin alla,
vanhanaikuista patalakin muotoa, nähtiin isot, karkeat kasvot, joita
vaot ja rypyt ristiin rastiin uurtelivat, joiden kehänä oli harmaa,
juovittain lumivalkoinen parta ja tukka, valuen alas punaisen takin
turkinkaulukselle. Hänen silmänsäkin näyttivät alussa liikkumattomilta,
jäykästi tähystäessään tuuheiden kulmakarvain alta muukalaista.
Lauri herra aikoi alentua kohteliaasti nyökäyttämään päätään, mutta
nyökkyystä syntyikin ehdottomasti — ehkäpä ukon silmäin vaikutuksesta —
keveä selänkumarrus, jota seurasi tervehdys: "Jumalan rauha!"
Tervehdykseen ei vastattu, ellei se ollut vastausta, että ukko ummisti
toisen silmänsä ja katseli Lauria toisella, johon molempain silmäin
tuimuus oli yhdistynyt.
Ilkeää äänettömyyttä. Ei viittaustakaan vieraalle istumaan. Lauri
tunsi, että tässä oli alkanut hänen ja vanhuksen välillä näkymättömin
käsivarsin painiskelit, kumpi ensin saisi päältäpainin ratkaisevan
edun. Lauri oikaisi vartalonsa ja kohotti korkealle otsansa, hyvin
tietäen olevansa mies, joka oli vallinnut, pelottanut ja kukistanut
täysinäisiä kirkkoja ja yliopistonoppisaleja.
— Oletko sinä Slatte? kysyä jyristä hän tuomariäänellä.
Ei sanaakaan vastaukseksi, mutta toinen ovenvartioista kuiskasi: Slatte.
Päivänpaiste-ruudun yli lattialla vilahti varjoja. Siitä
kattoikkunasta, joka tämän ruudunkuvan loi, räpytteli siipiä ja
kurottihe esiin pari linnunkaulaa. Kohta laskeusi kaksi kaarnetta alas
pöydälle Slatten eteen. Ne raksuttivat ja hän silitti niiden mustaa,
purppuransiniseen ja viheriään vivahtavaa sulkaverhoa. Ne lensivät
istumaan tuolintolppain päihin ja iskivät nekin silmänsä Lauriin.
Varsin kummallista! Toinen, katseltuaan häntä, päästi äänen, joka
melkein kuului kuin koiranhaukunnalta.
— Minä olen Laurentius Gudm...
— Minä tiedän kuka olet.
Puukuvasta, kun se vihdoinkin puhui, kuului selkeä, vahva, jopa
sointuisakin, vaikkei lempeä ääni.
— Laurentius Gudmundi, ja olen tullut tärkeiden asiain takia,
joista saamme kahdenkesken päättää. (Lauri osotti viittauksella,
että ovenvartiain läsnäoloa ei kaivattu), sittenkin ensin olen
kysynyt sinulta, oleskeleeko isäni Gudmund Gudmundinpoika, aseseppä
Jönköpingistä, ja hänen tyttärensä täällä luonasi, vai tiedätkö, missä
he nykyään ovat olentaa.
Lauri astui, tämän sanottuaan, muutaman askelen eteenpäin.
— Seisahda, käski Slatte.
Laurin otsa punastui vihasta. Äkisti ärjähti hän:
— Kuule sinä! Oletko niin älyä vailla vai onko se tahallista
epäkohteliaisuutta, ettet pyydä kunniavierasta istumaan? Minun täytyy
näin kysyä, vaikka olen tullut rauhanairuena enkä tahdo kiistaa, vaan
sopua itseni ja sinun välillä.
— Kunniavieras!
Omituinen ivaava kaiku yläistuimelta oli toistanut tämän sanan. Lauri
kävi taas kolme neljä askelta eteenpäin otsa pystyssä ja lausui, pannen
painoa sanoihinsa: Sinä kuulet mitä etupäässä tahdon tietää: onko isäni
ja sisareni täällä?
— Takaisin sille paikalle, johon käskin sinun seisahtaa! Minä en
koskaan käske samaa asiaa toistamiseen.
— Huuti, äijä! Luuletkos minun olevan sinun renkisi, hävytön moukka?
Vai luuletko kenties minun pelkäävän, sentähden, että sinulla on
ympärilläsi aseellisia pahantekijöitä? Silloin et tunne minua. Ole
siivolla ja puhukaamme järkevästi asioista! Se on meille kummallekin
parasta.
Slatte nousi seisaalle istuimeltaan ja astui alas salin lattialle.
Hän oli jättiläinen — puolta päätänsä pitempi jättiläistä Lauria. Hän
meni tämän luo. Kummankin kädet nousivat ja iskivät toisiinsa, sormet
sormien lomahan. Näytti siltä kuin olisivat keskenään päättäneet
eräällä tutulla tempulla koetella toistensa voimia. Lauri, joka pystyi
taittamaan poikki rautaa, teki pienen ponnistuksen, painaakseen
alas ukon käsiä. Ei onnistunut. Hän pusersi kovemmin. Ei onnistunut
vieläkään. Hän ponnisti kaikki käsivoimansa. Ei sittenkään. Hänen
täytyi supistaa tehtävänsä puolustukseen, ja minuutin tai pari voimat
molemmin puolin pysyivät tasapainossa. Miehet ovella katselivat
kohtausta, mielenjännitykseltä melkein hengittämättä. Vähitellen
maisterin kädet raukeina herposivat, ja tuskissaan purren hampaitaan
hän painui itsekin, ensin hiukan erältään, sitte äkkipikaa kerrassaan,
polvilleen.
— Noidanjuonta! karjasi hän. — Sinä olet itse perkele.
Slatte piti häntä kiinni siinä asennossa ja viittasi ovenvartioille.
He tulivat tuoden kahleet, kytkivät niihin tuon polvilleen painetun
kädet ja jalat oikaisivat hänen lattialle pitkäkseen, työnsivät kapulan
suuhun, viilsivät veitsellä auki hänen vaatteensa pitkin selkää ja
paljastivat sen. Slatte vihelsi ja kävi takaisin istuimelleen.
Sivuovesta tuli mies, vitsakimppu käsissään.
— Lauri Gudmundinpoika, sanoi Slatte; — minä olen tarkoin tutkinut
töitäsi, siitä asti kun ulkomailta palasit. Minä tunnen sinun
paremmin, paljo paremmin kuin luuletkaan. Sinä olet kauvan ollut
syytteenalaisena, juttusi on kauvan ollut esillä. Olen kuulustellut
puolueettomia todistajia ja arvoisan isäsi takia toivonut, että ainakin
joku niistä olisi kyennyt esiintuomaan lievittäviä asianhaaroja
toisellaisia, kuin mitä voidaan mainita minkä pahantekijän tahansa
puolusteeksi. Sillä kaikki pahantekijät ovat tyhmiä, silloinkin kun
ovat viekkaita kuin ketut, ja heillä on orjistunut tahto silloinkin
kun heidän tahtonsa on jättiläisvoimainen. Sinä olet tyly ihminen,
ja tylyytesi on etupäässä kohdannut isääsi. Sinua riivaa ylpeyden ja
vallanhimon pääperkele ja sinä vihaat rauhamielistäkin, kun et saa
häntä kukistaa. Olen sentähden tuominnut sinun hirtettäväksi. Mutta
isäsi tähden pääset nyt menemään tämä tuomio taskussasi, saatuasi
neljäkolmatta paria raippoja: kaksitoista isänrääkkäyksestä, joka on
likeltä lähennyt isänmurhaa; kuusi katalasta eläinten rääkkäyksestä,
kuusi siitä että olet hävitellyt muistomerkkejä, joita isät ovat
jälkeisilleen jättäneet hoidettaviksi ja opiksi. Säälien sukuasi olen
käskenyt rankaisua salassa pidettäväksi. Saat hiljaisuudessa niellä
häpeäsi, ellet halua itse julki jutella tästä ateriastasi.
Tuomio pantiin toimeen. Toinen ovenvartioistä laski lyömät. Sitten
sanoi Slatte: Kiinnittäkää sen hirtetyn isänrääkkääjän nahkakaapu tuon
olkapäille, köyttäkää hänet kiinni hänen hevosensa selkään ja viekää
hänet välissänne sellaiseen paikkaan, josta hän osaa mennä valtatielle!
Näin päättyi maisteri Lauri Gudmundinpojan Slattelan retki.
XXII.
ITÄMAILLE.
(_Skyttetorpissa, sittekun harpunsoittaja Svanten ruumis on laskettu
sinne hautakappeliin. Gunnar Svantenpoika istuu lavitsalla Margitin
jalkain juuressa ja kallistaa päänsä hänen polvelleen. Margit miettii_:)
Mitä kaivannee mun rintain, miks syömmeni sykkii niin?
Itämaillepa armahintain näkemään minä rientäisin.
Ja jos käy kuten käyvän soisin Itämailta en palaa pois.
Ma Saaronin lilja öisin, min armaani taittaa vois.
Ja jos käy kuten käyvän soisin, hän kantaa mun rinnallaan.
Ja silloin olla voisin hänen silmänlohtunaan.
Surun teitä mun vie hän ja riemun luo Latsarin Kaanahan.
Valovuorelle Taborin vie mun ja merelle Galilean.
Meri käy, sen on hyrskynä pinta, soi pauhina aallokon,
mut Davidin pojan rinta kukan valkean turvana on.
Mesimarjana soisin olla, ihanaiseni poimia vaan,
mesi vuotava nautinnolla hänen armailla huulillaan.
Jyvä kypsyvä syötäväksi vain armonnälkäisten,
jost' alttaripöydältä läksi elo uus yhä uskollen.
Hänen ilmestystään kerran ylähältä ma varron vaan:
voi! konsa ma taivaan Herran kanss' yhtenä olla saan.
Ikiruumiini, sieluni liittää mun on toivoni ihanimpaan.
Hänt' tahdon ma kielin kiittää jolt' autuustoivoni saan.
XXIII.
NUORTA LEMPEÄ.
Dagny Slattentytär, Margit ja Gunnar pyrkivät eteenpäin ruuhessa
leppien ja riippakoivujen alatse, joiden varjossa puro polveili
järvelle päin heidän uimapaikalleen siellä. Kaikessa viattomuudessa
ja ajan tavan mukaan uiskentelivat he yhdessä, uivatpa joka päivä,
oli sää mikä tahansa. Gunnar ui kahdesti kolmasti päivässä huvikseen,
mutta vielä enemmin harjotellakseen uimataitoansa, jossa hän vielä
alussa kesää oli niin takapajulla, että täytyi hävetä Dagnyn rinnalla,
joka oli aimo kaukouimari. Vielä ei hän ollut pitkälle arvannut lähteä
syvälle vedelle, mutta oli tänään päättänyt koettaa.
Heleä sinitaivas, jolla ui suvihattaroita, kuvastui yhtä sinisenä
järvessä. Kaksi maailmanpuoliskoa, ylempi ja alempi, sulatettuina
näköpiirin reunasta emaljiraidalla yhdeksi eeteripalloksi, jonka
kehästä ylt'ympäriltä ulkoni esiin niemiä ja kärkiä, ilmaa päällänsä ja
allansa, puunlatvoja ylöspäin ja alaspäin.
Ruusupensaita kasvoi taajassa tuolla puolen nurmikkoa, jolle
päivänkukkia oli sirotettu. Nurmelle nuori väki riisui vaatteensa.
Ympäristön lintumaailma näkyi jo hyvin tuntevan heidät. Ei mitään
varotushuutoa kuulunut kaakottelevain heinäsorsain parvesta, jotka
poikasineen uida pulikoivat ja sukeltelivat ulpukkain keskellä ruovikon
reunassa nuolen kantamissa, kun lintujen kuuluville ehti tyttöjen ja
Gunnarin pakina ja nauru ja airojen loiske. Suovarpunen, kiikkuen
kaislan korrella veden päällä, lauloi lorunsa loppuun, ennenkuin lähti
lentoon laskeakseen alas pajupensaaseen rannalla.
Kasvot, niskat ja kädet ruskettuneina, muuten hehkivalkoisina,
kahlasi nuorta immen ihanuutta ja pojan soreutta laitoon rantaveteen,
joka päivänpaisteessa kimalteli kellervällä hiekkapohjalla. Margit
seisahtui, kun vellova vetonen valeli hänen vyötäisiään ja suortuviaan.
Dagnyn ja Gunnarin olkapäät peittyivät välkkyvään vihmatyrskyyn, kun
he, ripeillä kättenvedoilla halkeillen veden kiiltokalvoa, uivat yhä
ulommaksi.
— Mitä? Uskallatkos tulla näin kauvas, Gunnar! Se on oikein, reipas
poikani! Vielä vähän edemmäs! Mutta pysy likellä minua. Jos väsyt, pane
kätes minun hartioilleni.
He pitkittivät. Dagny näki pojan pystykkäästä asennosta, tyynestä
hengityksestä ja vilppaasta katseesta, että uintia vielä voitaisiin
jatkaa vähän matkaa.
Mutta Margit, joka jäi seisomaan hietapohjalle, katseli uintia
enenevällä levottomuudella ja häntä suututti Dagnyn kehotus, joka
selvänä kajahti hänelle ääntäjohtavaa vesikalvoa myöten. Hän huusi:
Gunnar, käänny!... Käänny takaisin!... Etkös kuule?... Käänny takaisin!
Jollet kohta käänny, niin, totta Maarian, minä annan sinulle selkään...
niin, selkään, kuules!
— Ohoh, kuules vaan Margitia! Katso taakses Gunnar! Kas vaan kun se
siellä seisoo ja räpyttelee käsivarsillaan, niinkuin kana siivillänsä,
kun sen kasvatti, ankanpoika, on karannut siltä vesilätäkköön eikä
eukko tohdi mennä perään! Oikein naurettavaa! Mutta käännytäänpäs
takaisin, ettei tuo suutu!
Kun heitä alkoi pohjata, sanoi Margit nyreästi: — Dagny, sinä teet
rumasti siinä, että houkuttelet lasta niin kauvas syvälle ja niin
kauvas minun luotani.
— Lasta! Onko neljäntoista-vuotias poika lapsi?
— Ei hän ole vielä kahtakaantoista täyttänyt
— Sen tiedän, mutt'en välitä, milloin hän on syntynyt Olen nähnyt
neljäntoista-vuotisia poikia, jotk'eivät ole niin suuria ja edistyneitä
kuin hän. En minä häntä houkutellut; hän tuli itse. Ja kaiketi hänen
pitää oppia uimaan.
— Kyllä sitä matalassakin vedessä oppii. Samahan se on, onko jalkain
alla vettä kyynärän verran vai sadan.
— Mutta hänen pitää myös oppia jotain jota ei opita matalalla uidessa.
Hänen pitää oppia uskaltamaan ja koettelemaan voimaansa vaaran tilassa.
— Sinäkös osaat viisastella! Sen minä vain tiedän, että jos tähän
tapaan jatketaan, ei minulla ole mitään iloa uimisista. Onko se
kilttiä sinulta jättää minut yksin tänne? Olihan meidän niin hauska
ensipäivinä, kun ilakoimme ja loiskimme täällä yhdessä kolmisin. Voiko
kauniimpaa permantoa ajatella kuin tämä hietapohja? Niin pehmoinen,
vieno ja puhdas, ja katsos päivän valokiemuroita, jotka siinä
vilotteievat!
— Hauskaa oli, sanoi Gunnar, mutta nyt tekee kuitenkin mieleni uimaan
ulommas. Minä tahdon uida yhtä hyvin kuin Dagny ja paremminkin.
Tänään uimatoverit eivät kirmailleet päälleen pukiessa, niinkuin
muulloin tekivät, kun lähtivät juoksemaan siepaten vaatteita toisiltaan
tai tekivät milloin mitäkin kujeita. Gunnar kun näki tyttöjen olevan
pahalla tuulella ja kina mielessä, heitti verhot ylleen ja kiirehti
pois polkua myöten pitkin puron pengertä ja heilimöivän ruispellon
reunaa, jossa sinikaunot koreilivat ja Gorm tuli häntä vastaan,
häntäänsä hieputellen.
Lähtiessään rannalta, tytöt eivät kävelleet käsikädessä eikä pitäen
toistaan vyötäisistä.
— Dagny, kun näin sinut ensikerran, näytit mielestäni jäykältä,
ylpeältä poikanulikalta, joka tahtoo muka miehenä uljastella.
— Vai niin! Hyvänpä vaikutuksen teinkin minä mieleesi. Ja kun minä
sinut ensikerran näin, näytit sinä minusta tyttömäiseltä, ja koska
luonnossani on joku määrä poikaa, pelästyin sitä mahdollisuutta, että
ehkä vielä rakastuisin sinuun. Olinkin jo rakastumaisillani, mutta
onneksi siitä ei sen enempää tullut.