päivän tuloa jolloin ne julistettaisiin kaikelle kansalle sillä
hengenvoimalla, jota hän oli näyttänyt oppi-istuimilla ja
saarnastuoleissa, ja sillä ruumiinvoimalla, jolla hänen kaltaisensa
koura sotanuijaa heiluttaa. Lauria miellytti jollain myötätunnon
viehäkkeellä se mellastusraivo, jonka valtoihin hänen ystävänsä
Drysius toisinaan joutui. Haluttipa häntäkin huimia ympärilleen ja
murskata eteensä sattuvia esteitä, eipä sentään pöytiä ja lavitsoita,
olutsarkkoja ja akkunoita, vaan muita, hänen arvonsa mukaisempia
esineitä. Hän iloitsi ajatellessaan, että hän jonakin päivänä, puettuna
vankimpiin varusteihin, mitä vanhoissa Gudmundinpojan pajoissa oli
taottu, karkaisi paavilaisten tai kustavilaisten vihollisjoukkojen
kimppuun, perässään talonpoikia, joiden parvivaajat kahden sylen
pituisilla keihäillään, jommoisia hän oli Sveitsissä nähnyt,
kaataisivat kaikki allensa.
Hänen ei tarvinnut käydä jouten tuota päivää odotellessaan. Hänellä
oli kädet täynnä tehtäviä. Enimmin kuitenkin häntä huolestutti ja
ajattelutti Gudmund mestarin käännytys. Hän oli kovin pahoillaan
ukon itsepäisyydestä. Häntä vaivasi se ajatus, että hän, joka
tahtoi käännyttää koko maailman, ei vielä ollut saanut omaa isäänsä
kääntymykseen. Pitäisihän ensin lakaista oman kynnyksensä alusta
puhtaaksi, ennenkuin lähtee muiden laattioita luutimaan. Hän kirjotteli
nyt paraikaa erästä uskontunnustusta, _Confessio Innecopensis_, jossa
oli viisikymmentä eri pykälää, ja hän oli vahvasti päättänyt, ottakoon
jos kuinka kovalle, pakottaa Gudmund mestarin koulunsa penkille
istumaan, siellä kuulemaan, perästä hokemaan, kertomaan ja tunnustamaan
näitä. Läksyjen luku oli alettava heti mestarin palattua Veksjöstä, ja
Lauri sanoi sen takaavansa, ettei isä ja sisar saisi siellä monta aikaa
viipyä, eikä mitään tuhrustuksia saataisi sinne tuomiokirkkoon hommata.
* * * * *
Ensi päivinä siitä kun Jönköpingissä kapina syntyi, näytti pormestari
huolettomalta ja voiton toivossa iloitsevalta. Tuli kirje hänen
Arvi pojaltaan, että tälle oli onnistunut eräs kapinallisten
virittämä juoni: Gösta kuninkaan sisaren, Hoyan kreivinnan, joka
oli paluumatkalla Lauenburgista Tukholmaan, oli hän siepannut
vangiksi seurueineen sekä kuninkaan sihteerin Wolf Gylerin.
Vartioväen saatteissa oli tuo nyt matkalla Tuure Jönsinpojan taloon
Lindholmiin. Olipa siis saatu arvokas panttivanki, jos vasta sellaista
tarvittaisiin, vaikkei se ensinkään luultavalta näyttänyt. Kirje kertoi
edelleen, että talonpojat tahtoivat surmata tuon vihatun vallasnaisen
ja että Arvi hädin tuskin sai hänet heidän raivoltaan suojatuksi. Hän
oli kaikittain koettanut ritarillisesti kohdella ylhäistä vankiansa,
oli koettanut häntä rauhottaa, vieläpä huvitellakin, ja hän tunsi
mielestään siinä joinkin määrin onnistuneensakin. Erottaissa oli
kreivinna kiittänyt ja vakuuttanut hänelle suosiollisuuttansa.
Kahdentenatoista päivänä kapinan alusta lukien tuli Arvi itse
Jönköpingiin. Hän toi hämmästyttäviä ja masentavia tietoja. Hänen olisi
pitänyt tulla parintuhannen talonpojan etupäässä, samotakseen, herra
Tuure Jönsinpojan sotatuuman mukaan, näiden kanssa Itägöötanmaahan
kapinan lieskaa laajemmalle lietsomaan. Miehiä olikin jo lähtenyt
liikkeelle Tvetan, Vistan, Östbon, Sunnerbon, Vestbon, Vestran
sekä pohjois- ja etelä-Vedbon kihlakunnista yhtyäkseen sovitulla
paikalla; mutta useimmat olivat palanneet puolitiestä ja hajonneet
kotipuolilleen. Syynä tähän käänteeseen oli Slatte — Slatte, josta
herra Tuure Jönsinpoika vakuutti, että hän oli saatu kapinan puolelle
ja että hän tulisi kaikella voimallaan sitä tukemaan! Slatte ja hänen
alipäälliköltään oli nähty liikkuvan kihlakunnissa, mukanaan vahvasti
asestettuja metsänkävijäjoukkoja, ja selvin sanoin oli hän ilmottanut
aikovansa sammuttaa kapinan, ellei se itsestään sammuisi. Taikauskoinen
kunnioitus tai kammo Slattea kohtaan ja järjettömät luulot hänen
mahtavuudestaan olivat yleisesti juurtuneet Smoolannin rahvaan mieliin.
Saamatta oli vain enää sanoma Länsigöötanmaalta. Siellä olivat
raatiherrat ja muut etevimmät aateliston miehet olleet koolla Skarassa,
silloin kun tuo Niilo Arvinpojan laatima kirje smoolantilaisilta
sinne saapui. He olivat heti vastanneet, että kirjeen sisältö
otettaisiin punnittavaksi Larvin nummella 20 p. huhtikuuta pidettävässä
kokouksessa, jonne saapuisi Länsigöötanmaan koko aatelisto sekä
kaupunkilaisia ja yhteistä kansaa sieltä. Kuinka vastaus tulisi
kuulumaan, siitä ei pormestari vähääkään ollut epäilyksissään, kun
miehet semmoiset kuin piispa Harald Maunonpoika, valtioneuvokset ja
läänitysmiehet Mauno Bryntenpoika Liljehöök, Tuure Erkinpoika Bjelke,
Tord Bonde ja Aksel Posse, puhumattakaan herra Tuure Jönsinpojasta,
olivat hänelle varmaksi väittäneet että tie oli valmiiksi tasotettuna.
Länsigöötan vapaasukuiset, kaupungit ja talolliset vastaisivat
yksimielisesti myöntämällä.
Mutta jo kokouksen edellisenä päivänä toi pikalähetti pormestarille
lentokirjeen, jossa hän kummeksien näki allekirjotuksen: "Svante von
Reichenbach, harpunsoittaja". Siinä oli muun muassa luettavana: "Minä
tiedän, mitä Länsigöötan maakansa on vastaava: jyrkästi ei!"
— Kuinka se on mahdollista! huudahti pormestari kelmeten.
— Ehkä Svante tietääkin asiat tarkemmin, kuin korkeat aatelisherrat,
sanoi Arvi; onhan hän jo kuukausittain vaeltanut Länsigöötan tiet ja
polut ristin rastin, keskustellen talonpoikain kanssa. Jos nyt käy
kuten hän ennustaa, on hän itse enemmän kuin kukaan muu ollut siihen
syypäänä. Hän on Gösta kuninkaan miehiä ja kiihottelee mieliä tämän
eduksi. Olisinpa minä hänet kohdannut, olisi mies, paraiten käyden,
saanut lähteä Hoyan kreivinään matkassa Lindholmiin. Mutta mitäs hän
muuta kirjottaa?
— Sanoo lähettäneensä Gösta kuninkaalle supliikin, anoen siinä
armoa minulle, sinulle ja Jönköpingin asujaimille yhteisesti. Onko
minun lukeminen tätä hävyttömyydeksi vai... vai ansaitsemattomaksi
armeliaisuudeksi?
Eipä mennyt montakaan päivää, niin Svante tohtorin ennustus kävi
toteen, ja tiedon siitä todisti juuri se mies, jota herra Tuure
Jönsinpoika oli kuninkaaksi ehdottanut, herra Mauno Bryntenpoika
Liljehöök. Yötä päivää yhtäpäätä oli hän ratsastanut tuomaan
hirmusanomaa Jönköpingiin. Hän tiesi lisää että herra Tuure Jönsinpoika
ja Mauno piispa jo olivat matkalla Tanskaan, siellä saadakseen turvaa.
— Entäs te itse? kysyi pormestari, seisoen salissaan pesävalkean
ääressä.
— Kohtaloni on teidän vallassanne, Niilo Arvinpoika. Minun teille
kirjottamani kirjeet todistavat osallisuuttani tässä asiassa, mutta ne
ovatkin ainoat todisteet. Parasta olisi sekä minulle että teille; jos
polttaisitte ne. Kas tässä teidän kirjeenne minulle; jätän ne takaisin
vastikkeen verosta. Syöttäkää ne samoille liekeille! Kun se on tehty,
ei ole minulla enää paon syytä. Vaadin herrainpäivät kutsuttaviksi ja
vetoan niiden päätökseen. Tehkää te samoin!
— Kiitos neuvosta, sanoi Niilo Arvinpoika kuivasti. En aio minä sitä
noudattaa. Ja pitäkää te nuo kirjeet! Olkoot kirjeet olemassa tai
olematta, rikollisuuteni — jos se sana sopii — on sittekin täydelleen
todistettu. Herra Tuure Jönsinpoika ja te olette siitä kyllä huolta
pitäneet. Olette lykänneet minut eteenne. Olette valheilla ja
olemattomia uskotellen viekotelleet minut asettumaan hurjan hankkeen
etupäähän. No niin. Aikeeni ei suinkaan ole purkaa parjauksia teidän
silmiinne ja syytää syy kokonaan teidän päällenne. Minä olen mies itse
puolestani ja vastaan teoistani.
— Sanoin kohtaloni olevan teidän kädessänne. En voi teiltä vaatia
ystäväpalveluksia, muita kysyn kuitenkin toistamiseen, tahdotteko
polttaa kirjeeni ja pelastaa minut! Ette tekisi sitä turhaan.
— En arvatenkaan, vastasi Niilo Arvinpoika ivallisesti. Te olette
rehellisyydessä herra Tuure Jönsinpojan vertainen. Joka teihin kahteen
luottaa, se ei petteeseen joudu. Mutta tahdon kuulla rukouksenne
niinkuin semmoista sopinee kuulla.
Pormestari meni viereis-huoneeseen ja tuli hetkisen perästä, kantaen
kopallista papereita. Hän tyhjensi kopan takkavalkeaan.
— Teidän kirjotuksenne samoin kuin Niilo Olavinpojan [Vingen] ja Tuure
Erkinpojan [Bjelken] ovat nyt hyvässä tallessa.
— Ikuinen kiitos!
— Ei kannata kiittää.
Niin, eipä todella kannattanutkaan. Pormestari polttikin vain vanhoja
raastuvan-asiakirjoja ja kirjeitä, jotka eivät rahtuakaan koskeneet
puheenalaista juttua. Mutta mainittujen herrain kirjeet säilytti
hän tarkassa tallessa ja lähetti ne Gösta kuninkaalle sekä samassa
kirjotuksen, jossa hän tunnusti itsensä täysin syylliseksi, anoi armoa
ja lupasi omasta sekä Jönköpingin raatimiesten ja väestön puolesta
uutta, vilpitöntä uskollisuutta. Vastaukseksi hän ja he saivat
kuninkaalta suosiollisuuden ja suojeluksen lupauksen. Mutta Mauno
Bryntenpoika sai kuten tiedetään, päällänsä sovittaa syyllisyytensä ja
yrityksensä valhettelemalla päästä syyttömäksi.
XX.
HARPUNSOITTAJAN VIIMEINEN RETKI.
Oli kaunis ilta lopulla huhtikuuta. Harpunsoittaja Svante vaelsi,
niinkuin alussa kertomustamme, tietä Laga-laakson läpi, mutta nyt
eteläänpäin. Hän oli viipynyt muutamia päiviä Talavidissa, jossa tapasi
Fabben, sattumalta tulleena, tai liekö tuo tahallaan tulonsa siihen
aikaan sovittanut. Fabbella oli hänelle paljo salaista kertomista
Gudmund mestarista ja Margitista. Pormestari Niilo Arvinpoika oli
käynyt terveisillä Svante tohtorin luona, sydämellisesti kiittänyt
häntä oivain palvelusten teosta ja saanut häneltä Arvia varten
matkasuunnitelman, sillä päätetty asia oli että Arvi oli lähtevä
pitemmälle ulkomaan matkalle. Gunnarin hoitajan ja opettajan, Sven
kirkkoherran seurassa oli tohtori viettänyt hauskan, rauhallisen
päivän, puhellen kaikkea muuta, paitsi valtioseikoista. He olivat
jutelleet klassillisista kirjailijoista ja niiden selittelijöistä,
olivat kilvan kiitäneet ihailemaan kauniita kohtia Rooman runouden
alalla; luostarin kirkkotarhassa, joka, vaikka Laurin toimesta
hautapatsaistaan paljaaksi riistettynä, kuitenkin suloisella
salavoimalla viehätti sydäntä, olivat he ääneti istuneet esiveli
Mathiaksen haudalla, jonka ystävät olivat keväänkukkasilla somistaneet.
Heidän sieltä lähtiessään, sanoi tohtori: Jos, veli Sven, kohdakkoin
saanet kuulla, että neljäs jäsenemme "Suoraan sydämestä" seurasta ja
hänen tyttärensä eivät enää ole Veksjössä, niin ole aivan huoleti ja
luota minun sanoihini, että he ovat hyvässä turvassa, jossa saavat
kylläkseen levätä. Jos tahdot ilahuttaa heitä kirjeellä, niin jätä se
osotetta vailla Talavidin Birgitille. Kyllä se sitte saapuu määränsä
perille.
— Hyvä! Kylläpä Gudmund veli tosiaan lepopaikkaa kaipasikin.
Svante oli tavannut poikansa terveenä ja iloisena. Gunnar oli nyt
kahdentoista vuotinen, mutta näytti neljäätoista lähenevältä.
Vaaleanverevä, sorja, solakka, tiedonhaluinen poika. Hän mieli seurata
isäänsä matkalle joka oli edessä, ja hän pääsi mukaan sitä kernaammin,
koska harpunsoittaja itse halusi hänen seuraansa.
Mikä ihana päivä! Kuukausia oli kulunut Svantelta ankaran,
hellittämättömän, vaarallisen työn puuhissa teillä ja poluilla,
kirkkomäillä, taloissa ja tuvissa Länsigöötan ja Smoolannin
maakunnissa. Mutta niinpä olikin mitä sukkelimmin suunniteltu
kapinanjuoni saatu alkuunsa tapetuksi, juoni jota tuki moni valtakunnan
mahtavin aatelismies, jota piispain valta julki tai salaa suosi, joka
vetosi uskonnollisiin tapoihin ja kiihkoihin. Vaikka harpunsoittaja
omaksi ansiokseen tuskin luki muuta kuin hyvän tahtonsa osaltaan toimia
kapinan ehkäisemiseksi ja kiitti yksistään Gösta kuninkaan urhoutta
ja älyä asian hyvästä päätöksestä, oli hän kuitenkin onnellinen
tietäessään velvollisuutensa täyttäneensä. Hän kulki reippaasti,
pontevin askelin, ja saattoi, mitä ei ollut aikoihin voinut, taaskin
koko sydämellään antautua näköjen viehätyksille, joita silmänsä
kohtasi. Hänestä oli toisinaan, ikäänkuin koko sielunsa olisi niihin
sulanut: se kevätelämä, joka pyrki, ponnisti, nautti ja iloitsi
yläilmoissa, salossa, nurmella, oli ikäänkuin uhkuvinaan hänen povensa
pohjasta, ja entäs kun hänellä oli armas, kelpo Gunnarinsa vieressään!
Gunnarilla oli paljo havaittavaa ja kyseltävää. Siinä lensi varis
oljenkorsia nokassa. Taisipa pesää laatia. Tuolta ylhäältä kuului
mäkätystä, ja samassa nuolen nopsana laskea sujahti jotain vinoon
vetiselle luhdalle. Mikä se oli? Taivaanvuohi, liukas lintu, jolle
ainoastaan nimeltään oli sukua se vilkas nelijalkainen, takkukarvainen
elukka, joka iloisena ja rajunakin hyppelee köyhän mökin ympärillä
kivikosta ruokaansa etsien — maa-vuohi. Vuohien ääntä, mäkättäköön
yläilmoissa tai määkyköön kivimäellä, sointuisampi oli käen kukunta,
joka juuri kuului kuusen latvasta. Nurmella vilkkuu visertäviä
keltapallosia: ne ovat keltavästäräkkejä. Leivonen lennähtää ylös
ruispellosta ja livertelee ihan matkamiesten päiden kohdalla.
Kuinka se iloinneekaan elämästä! Tätyruoho tuikkii tummansinisillä
silmillään nuoren nurmi-oraikon keskeltä, joka on nähdä kuin viheriää
utua. Lieneekö kukilla vaistoa olemisestaan? Kaukaa ylhäältä torvien
ääntä. Monisiipinen lumiaura viiltelee valkoharmaiden utupilvien
halki. Siellä tulee parvi muuttolintuja Egyptin maalta — kurkia.
Poika laskee niitä kaksiviidettä. "Vilu! vilu!" kuuluu kirkuvan
kukkivasta haavasta. Gunnar hiipii puun alle ja näkee kirjavapilkkuisen
pikkulinnun vääntelevän kaulaansa joka suunnalle. Se on käenpiika, joka
muistuttaa paljo vilua, nälkää ja puutetta kärsittävän, muistuttaa
meitä huojentamaan köyhyyden kärsimyksiä, vaatettamaan kerjäläisiä,
lohduttamaan murheellisia. Tietäneekö lintu itse tätä sanovansa? Siinä
kyllä, että me tiedämme hänen sitä sanovan. Luonto lausuu templistään
salaviisauden sanoja, jotka hän jättää pappinsa, ihmisen selitettäviksi.
Gunnar tuntee, ettei pidä alituisilla kysymyksillä isää vaivata. Hän
antaa hänen väliin olla itsekseen. Harpunsoittaja käy silloin uneksien
valveillaan; tuntee vajonneensa maailmansielun sisään tai itsetajuisena
hiukeena heiluvansa auringonvalon tuoksussa, joka asuilee pilvien
edustalla, joiden harsossa tuo suuri tähti nyt verkalleen vaipuu
näköpiirin taa. Tai hän oleskelee muistelmissaan. Tänään niitä tulee
virtanaan ja, ihme! ne tulevat järjestetyin sarjoin puolimuistelon ja
unheen salaperäisiltä seuduilta, olottomuuden äärimailta. Ne tulevat
juhlakulkueessa, useat säteilevä kirkkaus kehänään, toiset verhottuina
harsoon, joka ohenee ja haihtuu. Nuoruuden muistot tulevat, poika-ijän
muistot, ja mitä hän vähimmin vartoikaan, saapuu muisto, hahmoltaan
lapsi, joka osottaa kehtoa äsken jättämäänsä, ja tuonnempana jotain,
joka ei ole valoa eikä pimeää, vaan on näköjään kuin sokean pilkun
valaisematon, väritön, eikä siltä tumma pinta.
Auringon laskiessa istuivat levähtämään isä ja poika kalliolle maantien
vierelle. Harpunsoittaja kiertää käsivartensa Gunnarin kaulalle, poika
panee kätensä isän vyötäisille. Molemmat katselevat kauvas eteensä
sitä kulta- ja purppurakaistaa, josta metsä laskee osan loistamaan
näkyviin, tuolta missä tie katoo kuusikon rinteeseen. Kultarinta-kerttu
visertelee surumielistä virttään, lehtokurpan omituisen miellyttävä
ääni kajahtelee puiden väliin kuulumattomiin. Mutta mitäs tuo on?
Se soipi syvää säveltä, kajahtelee kaukaa kuin hopeakellon helinä
henkimaailman kupukaarrelmista. Se virtaa hiljaa helisten lännen
auterista, vilkkaista valonväreistä joita niissä kimaltelee. Onko tuo
kuulonharhaa vai tapahtuuko, mitä satu kertoilee, että aurinko joskus
laskiessaan soinnahtelee, että sen viime säteet jousina juoksevat
edestakaisin näkymättömäin sädekielten poikki, maan päivän ja yön
rajaviivalla? Harpunsoittaja sen kuulee; Gunnar kuulee myös, sillä
toisen tunne-vaistoilla on sointipohjansa toisen sielussa.
Harpunsoittaja näkee valonheijastusten elelevän poikansa kasvoilla,
sillä välin kuin tämän silmä etsii taruja iltaruskosta. Ilmiö ihana
nähdä, mutta ihanuuteen sekaantuu murhemieltä. Tämä, kuten kaikki hänen
syvällisemmät tunteensa, elävämmät hengen näkönsä, sääntyy säveliksi,
huokuu virtenä povesta:
Oi luonto, kärsivällisyytes on,
kuin aalto, josta luot sa, pohjaton.
Mut eikö kätes vihdoin väsy vain
mukailemaan tääll' ajan saarella,
mit' ihaillen näit aatteen maailmassa,
kun kuolla täytyy luomais kauneimpain?
Mitenkä kätes empimättä vois
kuvuille kukkain, lapsen kasvoille
valella taivaan hohtoa, kun se pois,
nopeemmin illan ruskoa, hälvenee?
Nuo hennot kaunistit sa enkeliks' —
vaan tuoni vei ne, äiti, saalihiks'!
Oi näitkö alla kuolon seppeleen
otsalla kuihtuneella säilyneen,
miehen tai naisen, loistos armaan? Ei!
Nuo taivaan taimet tuonen halla vei.
Luot taimen taimen viereen yhtenään,
ne kuihtuu ehtimättä hedelmään.
Sä kudot; yhä pärköö kankahas,
vaan juoksemast' ei taukoo sukkulas.
Kas, ettei aikaa mieles muuttunut
ja julmaan, turhaan leikkiin suuttunut,
et toivotonna luomisistas' laannut —
ja kuolon tyhjyys vaan ois vallan saanut!
Pian tulevat ne vaaralliset vuodet. Ylevin ja suloisin ihmiskauneus —
se jonka vienoissa suonikudelmissa veri soluu puhtaana kuin taivaan
mesi, levitellen lämpöä, joka ei ole eläimellisen himon hehkua — se on
riutuva pois. Ja sen mukana riutuu sydämen itseään tajuamaton viaton
puhtaus. Ne ovat kuihtuvia kevätkukkia. Missä hahmossa on naisenlempi
ensinnä kohtaava Gunnaria? Siitä paljo riippuu. Harpunsoittaja
muisteli iltaa, jolloin hän, tähtien säkenöivä valo korkealla yllänsä,
kanniskeli poikasta käsivarrellaan, ja hän muisti miten laulu silloin
itsestään valahti hänen huulilleen:
Kohtalo yökuilustaan
monen lähteen luopi':
murheen karvas lähde vaan
terveyttä tuopi.
Siitä siekin, poloinen,
juomaan joudut — tiedän sen.
Herra, synnin soista
varjele pojoista!
He alkoivat astella eteenpäin. Oli vain puolen tunnin matka jätettä
majapaikkaan. Kuu, joka auringon laskiessa nosti tuhankarvaisen
muotonsa kukkulain takaa idässä, kumotti jo valjusti yli seutujen.
Kuusen latvasta vähän matkaa korven sisältä viritti laulurastas
virttänsä, siksi sulavaa että täytyi seisahtua kuuntelemaan. — Voiko
kukaan noin laulaa, ellei hänellä ole sielu — sielu, jota Jumala
rakastaa? — Minä uskon, poikani, että sillä on sielu ja Jumala rakastaa
sitä. — Kuolematon sielu? — Kaikki sielut ovat kuolemattomat; kaikki,
mikä on, on katoamatonta. Kuolema on muutos, muotojen hajotus, ei
olinosien häviö, joista muodot syntyivät. Elementit ovat sieluja.
He jatkoivat kulkuaan. Takaa kuului hevosten nelistystä. Illan valot
olivat himmenneet tai harmahtivat hopealle. Esineiden ulkohaamu ei enää
näyttänyt pyöreältä, vaan ne seisoivat varjokuvan kaltaisina, milloin
reunat revittyinä teräviin särmiin, milloin hiljakseen himmenevin
viivoin, ikäänkuin varjonäytelmässä. Tie häämötti paikoin viluisessa
valossa, josta se äkkiä hukkui ammottavaan pimeään kuiluun. Kavionkapse
läheni lähenemistään; Gunnar kääntyi taaksensa ja nähdessään kuun
kuultavan mustan monikärkisen metsänreunan kohdalta, oli tämä hänestä
livahtavinaan likemmä ja kuiskivinaan hänelle jotain, saamatta sitä
sentään kuuluviin.
Yötuuli viuhui heikosti metsässä, sen huokaus kuului kuin tuskaisen
valittavalta. Hevosjuoksu läheni. — Isä, mitähän nuo ratsumiehet
lienevät, jotka perässämme ajavat? — Markkinaväkeä, jotka tapansa
mukaan kulkevat useampia yhdessä, tai ehkä muutamia Slatten miehiä
kiertoajollansa.
Usmasta, joka sankkana uhui rämeestä, kurottelihe pojan mielestä
ruumiskääreliinoja, tyhjin hihoin varotellen tai uhaten. Nyt
ilmestyivät etummaiset ratsumiehet tienpolvessa heti heidän takanaan.
Toisia tuli jälestä. Kuutamo välähteli asepuvuille, miekantupille,
keihäänkärjille. Satulat ja aseet kalahtelivat. Harpunsoittaja, pitäen
poikaa kädestä, pysähtyi nähdäkseen ratsumiesten ohiajoa.
Jalkamiesten kohdalla pidätti ensimmäinen miehistä, nykäisemällä
suitsesta hevostaan ja käännähtihe satulassa: Totta jumaliste! Herra
Tuure Jönsinpoika, tässä se mies on!
— Kuka? kysyi toinen ääni.
— Se jonka soisitte syvimpään helvettiin. Harpunsoittaja... Ettekö
häntä tunne?
— No taivahan isä! ärjähti roteva, rautapukuinen miehen olio
harvinaisen korkean hevosen selästä. Se on hän. Sainhan nyt kumminkin
vähäisen virvotusta matkallani.
Herra Tuure Jönsinpoika ajoi ihan Svanteen kiinni, kallistihe satulasta
alaspäin ja lausui melkein kuiskien: Tässä olen nyt — maankarkulaisena
sinun toimistasi ja oman sääliväisyyteni tähden, sillä montakin kertaa
on henkesi ollut minun käsissäni. Etkö luule, että tiedän kuka olet?
Etkö luule, että tiedän mitä tahdot? Hiljakseen hiivit kansan suosioon
ja leveältä, vankalta pohjalta pyrit halutun vallan perille. Minä
seisoin tielläsi ja sinä syöksit minut kumoon. Nyt on lähinnä tielläsi
Gösta Erkinpoika, ja hänenkin sinä kumoat — jos vain enää ehdit siihen,
mutta siit' en ole varma...
Hän ratsasti taaksepäin pari askelta ja antoi lähinnä oleville
sotamiehille merkin. — Seiso takanani, Gunnar! huudahti harpunsoittaja,
asettui pojan eteen ja veti miekkansa, kun ratsumiehet tempasivat
omansa. Neljä paljastettua kalpaa välkkyi kuutamossa, yksi alempana,
kolme ylempänä... yksi hyökkääjistä keikahti satulasta... epätoivon
kirkaus kuului pojan suusta... ryhmä, jossa iskuja ja pistoja
oli vaihdellut, hajautui, ja tiellä, askelen päässä kaatuneesta
soturista, makasi harpunsoittaja, verissä päin ja rinta lävistettynä,
kumnoonajetun poikansa päällä, vielä kuolemassa suojellen häntä
ruumiillansa.
* * * * *
Tuskin oli tämä tapahtunut, kun talonpoikaispukuinen, vahvasti
asestettu mies, ajoi paikalle selkähevosella etelästä päin. Hän tiesi,
keitä kohtasi, sillä hän ratsasti suoraan Tuure herraa kohden, mainitsi
hänen nimensä, viittasi edelläajajaa, joka tahtoi häneltä tien sulkea,
väistymään, ja sanoi pontevalla äänenpainolla, osottaen oikealle päin:
poiketkaa tästä syrjäpolulle ja heti! Muuten hukka perii teidät.
Neljännespenikulmaa tästä on Slatten väki sulkenut tien, ja toinen,
hevosilla ajava joukko on siinä paikassa kintereillänne!
— Kuka sinä olet?
— Metsäläinen, jonka Slatte tänään ajoi luotansa, ja kerran se mies,
joka riistää Smoolannin Slatten kynsistä. Taidatpa jo tietää kuka olen
nimeltäni ja mikä kyvyltäni. Minulla on vyössäni sinulta kirje.
— Niilo Dacke!
— Sama mies. Seuraa minua!
Dacke ratsasti metsäpolulle. Herra Tuure Jönsinpoika miehineen seurasi
hänen jälkiään.
XXI.
LAURI MAISTERI SLATTEN LUONA.
Gudmund mestari ja hänen tyttärensä eivät tulleetkaan Veksjöhön.
Se tiedettiin kirjeistä, joita sieltä oli tullut. Näyttipä siis
luultavalta, että he olivat joutuneet Slatten haltuun. Stigamon isäntä
luuli nähneensä heidän kulkevan siitä sivutse kolmannen matkalaisen
seurassa. Sen koommin heistä ei ollut kuulunut ei näkynyt mitään.
Margareeta rouva oli hädissään heidän kohtalostaan, ja vielä suurempi
hätä hänelle tuli, kun Lauri lausui velvollisuutensa vaativan häntä
lähtemään heitä etsimään.