Heikki Fabbe räiskyvän honkavalkean ääressä talonpoikaistalossa
Byarumin kylässä. Gorm koira oli mukana. Matkueen kuusi hevosta,
joiden joukossa ennenmainittu Slattenhevonen, seisoi katoksen alla
pureksien heiniä ja kauroja. Talonisäntä istui vierastensa luona
veistellen. Emäntä tyttärineen ja palvelusneitoineen askarteli kehruu-
ja ruoanlaittohommissa.
Fabbe meni ulos hevosia katsomaan. Tultuaan takaisin ja ruvettuaan
istualle sanoi hän nähneensä jotain merkillistä. Joukko talonpoikia,
aseinaan keihäitä ja kirveitä, muutamat myöskin rautalakit päässä ja
kilvet kädessä, oli aivan meluttomasti astunut ohitse. Niitä lienee
ollut pari sataa miestä. Heidän keskellään ratsasti mies puettuna
rautaan kiireestä kantapäihin ja höyhentöyhtö liehuen kypärin
harjalta. Fabbe jätti mainitsematta sen mikä olisi ollut Margitille
ja Gudmundille tärkeintä: että rautapukuinen ratsumies oli Arvi
Niilonpoika. Hän luuli tunteneensa tämän kasvonpiirteet ja oli varmaan
tuntenut hänen asepukunsa, joka oli taottu Gudmund mestarin pajassa ja
Fabben itsensä koristelema.
Talon isännästä tapaus oli tosin kyllä huomattava, vaan ei niinkään
kummastuttava. Ympärisseuduilla vallitsi nykyään levotonta liikettä,
ja maantiellä oli kulku kylläkin vaarallista, ainakin etelämpänä,
tuonnempana Svenarumin ja Vernamon puolia.
— Ystäväni, virkkoi Gudmund mestari talonpojalle, minusta tuntuu
melkein ikäänkuin olisit tietänyt meidän olevan tulossa.
Isäntä nyökäytti päätään ja oli hiukan aikaa vaiti. Sanoi sitte: teidän
täytyy heittää mielestänne Veksjön matka, ellette tahdo kulkea kiertoon
Slatten oikean kulmakunnan kautta.
— Sehän olisi joutumista tuhasta tuleen.
— Minä en tiedä toista seutua niin turvallista ja rauhallista kuin
oikea Slattenmaa. Siellä ovat polut kunnon ihmisille turvallisemmat
kuin Jönköpingissä kadut. Sen uskallan vakuuttaa teille, aseseppä
Gudmund.
— Samaa Fabbekin sanoo. Ja kuitenkin... Ilkeää olisi joutua vangiksi
ja täytyä maksaa lunnaita. Ja immen, Margitin moisen joutua rosvojen
käsiin...
Talonpoika pudisti päätänsä ja sanoi toistamiseen: kulkekaa kiertoteitä!
* * * * *
Päivän koitteessa sanottiin jäähyväiset ystävälliselle, mutta hieman
umpimieliselle isäntäväelle. Kiertotietä oli päätetty kulkea,
ja pikkuinen Slattenhevonen, jolla Margit ratsasti, hirnahti
tyytyväisesti, kun sai kääntää päänsä tutulle polulle, joka johti
niille niityille, missä se oli varsana tepastellut ja piehtaroinut.
Byarumin isäntä oli osottanut tielle päin ja lisännyt: luottakaa tuohon
(samalla taputellen Margitin ratsua), kyllä se tien tuntee perille
saakka, minä osaan sitä vain kappaleen matkaa erämaihin.
Matka kävi kaiken päivää havumetsässä, johon harvakseltaan sekaantui
koivulehdikköjä. Nämä enimmältään vesoivat vanhoilla kaskimailla.
Kuuset, jotka olivat kasvaneet ikäänkuin sankoiksi läpitunkeviksi
soturiryhmiksi ja harvempaan, ikäänkuin pylvässarjoittain sijottuneet
petäjät yhdyttelivät viheryyttänsä harvavaiheisiin vivahdelmiin.
Kevätviimojen suhina niiden korkeissa lakoissa viritti Gudmundin sielun
juhlamielelle, mutta pianpa korva tottui tuohon metsän virteen niin,
että tuskin kuului ääntäkään missä ei puron lorina kuiskinut salon
hiljaisuudessa. Vaan äläpäs! — tuolla kuuluu kottarainen. Se on siis
jo tullut. Ja tuolla ylhäällä korkean petäjän latvaoksilla leviävässä
punervan ruskeassa valossa tikka nakuttelee puun kylkeä. Tuon tuostakin
kuvastuu taivas ja auringonsäteitä välähtää esiin taittuen tummaan
kivirantaiseen metsälampeen, josta kuuluu kuikan valittava uikutus.
Pidetään hetkinen lepoa ja syödään päivällinen silmikoillaan olevien
orapihlaitten katveessa nurmella, jonka kevätruohikossa komeilee sini-
ja keltavuokkoja. Hevoset talutetaan juotolle ja syötetään heinillä
ja kaurakakuilla satulasäkeistä. Siitä taas matkaan. Ei ole monta
matkustajaa vastaan tullut. "Hyvän päivän!" tervehdykseen vastasivat
"Jumal' antakoon", ja vaikka heillä ratsastaessaan riippui jousipyssy
tai tappara satulansakarasta, ei kukaan heistä näy rosvoretkillä
liikkuneen tai varoneen joutuvansa rosvojen kanssa tekemisiin. Harvoin
on ihmisasumus tai pellontilkku vilahtanut puiden välistä näkyviin;
useammin ammunnat ja määkynät sekä niiden seassa karjakellojen kilinä
peremmältä metsää ilmaisivat takamailla karjoja käyvän ja ihmisiäkin
asuvan. Illemmällä helähtelee kultarintakertun alakuloisen suloinen
viserrys honkasalojen helmasta, yökehrääjä kehrää hyrryttelee, ja —
tuolla välkkyy valkeaa pirtistä. Fabbe tietää välkkeen toivottavan
heitä tervetulleiksi. Siellä on toinen yömaja.
Kolmas päivämatka oli väsyttävä. Nousua ja laskua, ylös ja alas
hietaharjuja tai vuoria myöten, joiden syrjiä hujan hajan reunusti
kalliolouhet, ikäänkuin hiidet huvikseen olisivat niitä paiskineet tai
niistä latoneet luolia ja sokkeloita. Slatten antama hepo tiesi tiensä
näiden ja orjantappura-pensasten läpi; se sekä toverinsa askeloivat
vakavin jaloin, kavioiden luiskahtamatta, kosteita, liukkaita, luisuja
jyrkkämiä, jotka juovittain välkkyivät lasin lailla päivänpaisteessa,
ja hepo löysi polun siinäkin missä se katosi hakoihin, kanerviin,
puolan- ja mustikan varsien sekaan. Notkojen pohjilla norui puroja ja
vesiluomia. Slatten hepo tiesi kahlauspaikat. Muutamissa alhoissa oli
kallioseinäin väli heteikköä, petollista hyllyvää lettoa peittonaan.
Näissä se käveli pää painuksissa koperoiden kavioilla tietä edessään,
sen jäljissä askelsivat toiset perässä. Tunturikurmitsa ruikutteli
soilla, harmaanvalkoista sumua vierieli vitkaan norojen yli.
Iltapuoleen kuljettiin pitkin kangaspolkuja ylöspäin ja kun päästiin
harjanteen huipulle, levisi, juuri auringon laskiessa, heidän allansa
ja edessään myhäilevä maisema, jota lännestä päin penikulman pitkältä
rajotti järvi saarineen, salmilleen haimeten heleän sinitaivaan ja
ilta-auteren sekahäiveihin.
— Tuolla on Slattenlinna, sanoi Fabbe ja viittasi kädellään saareen
päin, joka sillalla yhdistyi rantatöyrämään ja valliensa takaa näytti
haamulleen muutamia kattoja; tämä on nyt Slatten oikea maakunta.
Viisikolmatta vuotta sitten oli tämä, niin olen kuullut, asumatonta
erämaata. Täällä oli silloin yksi ainoa talo, Skyttetorp'iksi
["Joutsila"] sitä sanottiin, ja sekin on ränstynyt Mutta katsokaas nyt!
Täällä asuu väkeä yhtä paljo kuin kokonaisessa kihlakunnassa.
Taloja sijaitsi pienten lehdikköjen keskellä hajallaan pitkin tasankoa,
kahdella kohtaa yhtyen kyliksi. Savua kohoili tulisijoista. Niittyjä
ja vainioita vuorotteli keskenään ja pelloilla tehtiin jo kevättöitä.
Lehmiä oli joukottain ajettu koolle majojen lähelle ja kaukaa kiilteli
kirjavia naisten pukuja. Vuorten rinteiltä, pohjoispuolelta, ajettiin
kotia lammaslaumoja koirain vartioimina. Satojen karjankellojen
kilinä, karjan äänet, koirain haukunta, tyttöjen huutelut eläimille
ja huikkaukset toisilleen, paimenpoikain vihellykset ja hoilotukset
kohoilivat harjua kohden ja sulivat Gudmund mestarin korvissa somaksi
iltasoitoksi. Kedolla Slattenlinnan edessä seisoi muutamia mustervia
ryhmiä, joista väliin auringonsäteissä välähteli jotain.
— Siellä välähtelee aseita, sanoi Fabbe! Slattenlinnan luona on aina
isompi tai vähempi luku aseellisia miehiä; muutamat torventoitotukset,
jatkaen toinen toisensa kajahdusta halki seutujen ja metsien, tuovat
pian tähän joukkoon monia satoja lisää.
Fabbe lausui lisäksi: Skyttetorpissa, jonka Slattelan ääressä
oleva koivikko kaihtaa näkyvistämme, saamme kolmannen yömajamme,
Gudmund mestari, ja jos siellä viihdytte, sopii teidän luullakseni
viipyä siellä jonkun aikaa ja levätä vaivoistanne. Tiedättekö kuka
Skyttetorpin omistaja on? Ette saata sitä tietää ettekä arvata. Sen on
jo pari vuotta omistanut tohtori Svante...
— Ohoh! mitä sanot?
— Joka osti sen Gösta kuninkaalta, sittenkun Gösta kuningas
käräjöityään perinnöstä herra Tuure Jönsinpojan kanssa oli Tuure
herralta vaihtokaupassa saanut tämän talon ja antanut hänelle sijaan
erään talon Länsi-Göötanmaalla, joka, oltuaan Tuuren hallussa,
oikeudessa oli tuomittu tältä pois. Kuningasta ei juuri helposti
petkuteta, mutta sillä kertaa viekas Roos hänet kumminkin peijasi.
Skyttetorpin talo oli rappiolla eikä muuta voinutkaan olla, sillä
Slatte oli hirtättänyt isännöitsijän, se kun oli rahvaankiusaaja
ja väkivaras, ja kaiken talonväen hän ajoi mäelle, koska se hänen
luultensa oli pilaantunutta eikä hän tahtonut että se jäisi hänen omaa
väkeänsä turmelemaan. Nyt talo pannaan uudestaan hyvään kuntoon, ja
väentupa on sellainen, että siellä voisitte asua jos kuinka kauvan
tahansa.
— Ellen väärin ymmärrä, ovat kai sitten Svante tohtori ja Slatte
ystävyksiä taikka ainakin on heillä välttävä naapurusten sopu.
— He sopivat hyvin keskenään.
— Mutta onhan Svante Gösta kuninkaan ystävä ja Slatte kapinoitsija.
— Mestari, minulle on eräs asia selvinnyt. Slatte on Gösta kuninkaan
päällysmies, vaikkei olekaan nimitetty ja tekee muuten mitä tahtoo.
Mutta tähän asti ovat hän ja kuningas olleet melkein yhtä mieltä ja
sentähden on kuningas kiitollinen siitä, että Slatte pitää varresta
kiinni, kun kirveestä iskuja lyödään. Slatte se on joka tällä puolen
Smoolantia pitää vouteja silmällä, sekä kuninkaan että yhteisen kansan
parasta valvoen. Slatte tarkastaa voutien tilit ja lähettää keräytyneet
verot kuninkaalle. Ketkä kuninkaalta ja kansalta varastavat, ne hän
hirttää; hirsipuu on hänen parannuskeinonsa kaikkeen pahaan.
— Ankara mies, virkkoi mestari, mutta tästä päättäen, oikeutta
harrastava. Merkillinen rosvo!
— Ankara muutamille ja kauhea toisille... Otanpa nyt, Gudmund mestari,
Gormia nuorasta kiinni, ettei meidän tarvitse alottaa elämäämme Slatten
maassa koirain tappelulla.
Kun matkustajat olivat päässeet alas polun päähän, ratsasti heitä
vastaan nuori nainen. — Se on Slatten tytär, sanoi Fabbe Margitille, se
on Smoolannin herttuatar.
Hän oli Margitin ikäinen neitonen, vaaleaverinen, hieman kalpea;
somatekoisen suun seuduilla eleli lujatahtoinen, melkein kova
mielenilme. Hän istui miehensatulassa, ja punahousuihin puettuja
norjia, notkeita sääriä näkyi polviin asti. Punaisen kultakirjatulla
nauhalla reunustetun lakin alta joka töin tuskin peitti päälaen,
vaaleanruskea tukka kimaltain aaltoili olkapäille ja selälle. Vaikkei
vuodenaika vielä liikaa lämmintä suonut, ei hänellä sen enempää
pukua ollut kuin valkoinen liinapaita, kaulus sirosti neuloksittuna,
kaitainen punaliivi, tumma hame ja vyötäröllään metallihelainen vyö,
josta riippui kukkaro ja veitsi, tämä lähinnä lyhyen miekan näköinen,
jonka kahvan Gudmund mestarin silmä heti äkkäsi omituisen kauniiksi
taostyöksi.
Ensi silmäykseltä neitonen Margitista näytti siltä, että tuo yhtä
hyvin olisi saattanut olla seitsentoistavuotias sorjakasvuinen poika,
kovaluontoinen junkkari, lapsesta asti tottunut käskemään. Sillä eipä
sen kasvoissa näkynyt kainoutta, hempeyttä, arastelua merkiksikään.
Puku ei eronnut kuin hyvin vähän tai ei ensinkään senpuolen
talontytärten tavallisesta kesäpuvusta; mutta puvunpitäjä liikkui
siinä, Margitin mielestä, ikäänkuin jos uljas junkkari olisi sen ylleen
ottanut; ryhdissä ja eleissä ilmeni sama varmuus kuin kasvoissakin.
Samaa soi äänikin, vaikka kyllä naisen sointisävyllä.
Hänen ensi silmäyksensä, pikainen ja tutkiva, tarkotti Margitia.
Mahdotonta arvata, mihin päätökseen tutkimus tuli. Sen jälkeen
ojensi hän Fabbelle kättä ja puhutteli häntä nimeltä. Kääntyessään
sitten Gudmund mestarin puoleen, paljasti hän päänsä, kumarsihe
kunnioittavasti hänelle ja sanoi:
— Mestari Gudmund Gudmundinpoika aseseppä! Isäni, Joulf Slatte, olisi
ollut teitä vastassa, jos olisi ollut kotona; mutta minä, Dagny
Joulfintytär, olen saanut käskyn lausua teille hänen tervehdyksensä.
Hän on pahoillaan, että teillä ja hänellä on välillänne ratkaisematta
jäänyt juttu, vaan ehkä vielä ehditte siitä suullisesti sopia;
hänen asiansa lievenee kumminkin varmaan siitä, että hänen väkensä
tarvitsee paljon aseita, ja että ne aseet, jotka hän vei teiltä
väkikaupoilla, muuten olisivat joutuneet petturin Bernt von Mählen'in
käsiin. Yömajanne on teille kuntoon-laadittuna Skyttetorpin talossa;
ja isäni, saatuaan kirjeen talon omistajalta, ilmottaa että tämä
mitä sydämmellisimmin ja pareilla onnentoivotuksilla lausuu teitä
tervetulleiksi majansa suojiin. Minua on käsketty antamaan teille apua,
mitä sattunette tarvitsemaan, ja huomenaamulla esiytymään eteenne.
Lopuksi täytyy minun mainita, että näinä päivinä on Smoolannissa
ilmaantunut levottomuutta, että ulompana isäni valvottavissa olevaa
aluetta maanteillä on vaarallisempi liikkua kuin muuten, ja että te
olette Joulf Slatten vankeina niinkauvan kuin tätä tilaa kestää. Teillä
on Skyttetorpissa mies- ja naispalvelijoita varallenne hankittuina.
Talo on tuolla lehdikön takana. Jumalan haltuun!
Hän heitti hyvästit ja heilahtihe polulle kankaan harjua ajelemaan.
Matkustajat pääsivät muutaman minuutin päästä Skyttetorpiin. — Me
ollaan Joulf Slatten vankeja — huomatkaa se, mestari! sanoi Fabbe. —
Niin, sitähän minä aavistin, huokaili vanhus. Mutta lohdullista ja
turvallista on tietää, että talonomistaja on tohtori Svante.
Margit oli, niin pitkälle kuin voi, silmin seurannut Dagny
Joulfintytärtä. Margit tunsi itsensä melkein loukatuksi. Dagnyn
silmä oli pikimmältään vilaissut häneen... siinä kaikki! Oliko Dagny
kaunis? Toisen kaunis, toisen ruma, kuinka kunkin aisti vaatii; mutta
kieltämättä hän viettelee silmän puoleensa. Minnäköinen hänellä oli
nenä? Sitä ei Margit ollut havainnut, vaikka siirolla silmin katseli
tyttöä kaiken aikaa. Hänen nenänsä lienee ollut sitä laatua, joka ei
tee melua kasvoissa. Mimmoiset silmät? Margit ei tiennyt, olivatko
ne ruskeat vai siniset, mutta hänestä ne näyttivät semmoisilta, että
äkäinen koira heti paikalla olisi niiden edessä nöyränä köyristynyt.
XIX.
KAPINA JÖNKÖPINGISSÄ.
— Mitä kummia?... Haloo! Vahti ulos!
Näin huusi sotamies, joka ohjesäännönmukaisesti kävi vartioiden
Jönköpingin linnan vallikehällä, milloin hän ei, yhtä
ohjesäännönmukaisesti, poikennut tyhjään vankityrmään. Huuto oli
karjahdus, joka kerrassaan ajoi unen vartiopäällikön ja noiden kolmen
muun vallisankarin silmistä. He karkasivat ylös vallille jousipyssyt ja
miekat käsissään ja näkivät aamunkoitteessa aseellisen joukon samoovan
kangasta eteenpäin. Mitä joukkoa tuo olikaan? Eipä suotta surtavia!
Näkyyhän siellä joukossa monta tuiki tuttua naamaa. Jönköpingiläisiähän
ne ovat ja etupäässä käy Aadam Klase, vaikkei häntä ennen ole nähty
näin ylellisissä asetamineissa. Seppiähän ne ovat kaupungista. Ja
siinä astelee tynnyrinvannehtija sälleineen. Mutta tuommoinen liuta
talonpoikia keihäineen, kirveineen! Kai tässä sentään piru on irralla.
Nostosilta ylös! — Ei se olekaan tänä yönä ollut laskettuna. — Onko
portti lukossa? — On, mutta lukko on huono. — Jousipyssy vireille,
vasama varalle! Tähtää Aadam Klasea, mutta älä ammu ennenkuin minä
annan merkin!
Vartiopäällikkö juoksi vallipyssylle, joka lataamatta ulkoni portin
päältä. Hän karjaisi jyrisevällä äänellä:
Ystävät tai viholliset, kumpia lienettekään, tutut ja oudot, mitä te
tahdotte?
Aadam Klase vastaa hänkin jyryäänellä: Avaja portti!
— Vai vielä! ärjäisi vartiopäällikkö; onko kuninkaan portti sun
käskyvaltasi alla? Sano selvään, mitä tahdotte, sinä ja te muut, tai
lähtekää tiehenne täältä!
Jonni Torstinpoika, sepänsälli, levitti liehumaan lipun, jonka
valkopohjalla oli sinikirjaimissa luettavana sana „Sion“. Tämä
oli rynnäkön merkkinä uudestikastajain, pikkuparvelle, joka kulki
kapinajoukon etuväkenä. Aadam Klase, perässään muut, riensi esiin,
hyppäsi alas valliojaan, kiipesi ylös toiselta puolen ja nosti juuri
päätänsä ja rintaansa maapenkereen takaa, kun vasama singahti hänen
kaulansa läpi, ja mies kuolemaisillaan vierähti ojaan. Sinne myös
valkoinen lippu pysähtyi, kun sen kantaja vaipui polvilleen kaatuneen
ystävänsä viereen ja huudahti: Aadam, Aadam, Jumalan pyhä marttiira! —
Aadamin kuolemaan sammui se hurja toivo, että seitsenkunta anabaptistia
jumalallisen ihmeen kautta saisi aseman haltuunsa.
Mutta eipä aikaakaan, kun jo muita kapinamiehiä ilmaantui paikalle
paljo, ja niiden tieltä sulut särkyi, esteet murtui. Gudmundin ja
muiden seppien pajoista saatiin, moukareita porttia jyskyttämään. Se
lentää särähti auki. Linnanpihalle ja vallille ja ylös linnantorniin
syöksähti tulvanaan pari satakuntaa käsityöläisiä ja talonpoikia.
* * * * *
Jönköpingin tori täyteen ahdettuna ihmisiä. Lähinnä raatihuoneen
portaita viisi kuusi haarniskoitua ratsumiestä, kypäreillään
sulkatöyhdöt tai muita merkkejä. Ne ovat vapaasukuisia
Länsigöötanmaalta, valtiohovimestarin Tuure Jönsinpojan ystäviä. Ja
heidän seurassaan on nuori herra Arvi Niilonpoika, joka aamunkoitossa
oli ratsain ajanut kaupunkiin niiden talonpoikain etupäässä, jotka
olivat linnaa rynnäköimässä.
Raatihuoneen seinäparvelle astuu samoin haarniskoitu mies, läänitetty
herra pormestari Niilo Arvinpoika, iso paperikääry kädessä. Tuota
tuttua, iloista, ovelaa naamaa tervehdittiin suosiohuudoilla. Hän
lausuu muutaman sanan ja lukee sitte selvällä äänellä. Mitä hän luki,
sen voipi uudestaan lukea sen ajan historiasta. Se oli kirje, hänen
oma kirjottamansa, mutta Smoolannin rahvaan nimessä. Tämä valitti
niitä raskaita veroja, joita ehtimiseen oli täytynyt suorittaa
kuninkaan voudeille sillä tekosyyllä että muka valtion velka oli
maksettava; mutta velka jäi kun jäikin maksamatta. Edelleen valitti
rahvas että väärää oppia oli maahan tuotu ja levitetty, pyhiä tapoja
oli lakkautettu, luostareita autioksi heitetty, kirkkoja ryöstetty,
piispoja ja esipappeja, joiden piti jumalanpalvelusta ylläpitää,
maasta karkotettu. Annapa tätä menoa kestää, pian kansa nääntyy
nälkään ja surkeuteen ja, mikä pahempi, joutuu pakanuuteen, kirouksen
alle ja kadotukseen. Ja kun ei muu ole näyttänyt tehoovan, on
yhteinen kansa Smoolannissa päättänyt tehdä samaa mitä Ruotsin kansa
ennenkin on tehnyt: vastata väkivaltaan väkivallalla. Gösta kuningas
on häijynilkeän Kristian kuninkaan vertainen ja kohdeltakoon häntä
samoin tuin tuotakin. Ja kehottipa siis Smoolannin talonpoikaiskansa
Jönköpingin oivia asukkaita, sekä Länsi- ja Itägöötanmaan aatelia
ja rahvasta yhtymään sen puolelle samaa asiaa ajamaan. Epäilemättä
ylämaidenkin kihlakunnat sen tekisivät, joten hyvällä toivolla voisi
odottaa sortovaltiaan karkotusta. Luettuaan kirjotuksensa loppuun
lisäsi pormestari, että kehotuskirjeet jo oli pantu menemään molempiin
Göötanmaihin, joissa aateli ja talollisväestö jo oli valmiina
kapinantekoon. Hän kiitti Jönköpingin hyvää porvaristoa siitä että
se oli kuultaviinsa ottanut sorrettujen maanmiestensä valitushuudot
ja sanoi varmaan uskovansa että päättäväisyys ja sopumieli toisi
turvallisen ja joutuisan voiton.
* * * * *
Jönköpingissä kävikin kapinan-nosto helpommin kuin mitä Niilo
Arvinpoika itsekään oli arvannut. Hän oli odottanut Laurilta ja
hänen puolueeltaan vastarintaa sekä siltävaraa ryhtynyt toimiin
sen kukistamiseksi. Mutta Lauri maisteri olikin seisonut torilla
kuulijain joukossa ja näyttänyt sangen tyytyväiseltä. Ja kun pormestari
päivemmällä pyysi päästä keskusteluun hänen kanssaan, lausui hän ei
aikovansa nostaa sormeakaan Gösta kuninkaan hyväksi, joka hänenkin
mielestään oli sortovaltias ihan yhtä paha kuin Kristian kuningas,
ellei pahempi. Mutta hän, Lauri, ei myöskään tahtonut olla missään
tekemisissä vasta alkaneen kapinan kanssa, koska hän ei aikonut vetää
iestä yhdessä paavilaisten kanssa eikä istua niillä lavitsoilla, joilla
pilkkaajat istuvat.
Tämän lausui Lauri vilpittömässä mielessä, niinkuin hän muutenkin
harvoin povitaskuun piilotti todellista mieltänsä. Hän tiesi tunnossaan
että hän tahtoessaan kykeni pontevasti esiintymään, sillä hänellä oli
kaunopuheisuus sitä laatua, joka on omansa suureen joukkoon tepsimään,
ja kova ääni, joka saattoi puheen samalla tuhansien kuultaviin, eikä
hän voinut olla mielihyvällä näkemättä sitä ihailevaa ihmetystä, jonka
pitkä roteva vartalonsa, varma ryhtinsä ja tavaton ruumiinvoimansa oli
hänelle suurelta joukolta tuottanut. Mutta Gösta kuningas ja tämän
hallitustoimet alkoivat päivä päivältä häntä yhä enemmin suututtaa.
Laurin silmissä kuningas oli salainen jumalankieltäjä ja materialisti,
joka ryösti pyhältä kirkolta sen tavarat ja oikeastaan tähän
tarkotukseen käytti uskonpuhdistuksen liikettä.
Lauri Gudmundinpoika oli vuosien kuluessa suunnitellut itselleen
valmiiksi valtiollisen ja kirkollisen rakennelman, joka, vaikka
hänen mielestään lutherilainen, ainakin perusteeltaan, oli kokonaan
uskonpuhdistuksen johtajain aatteista eriävä. Tuota hän ei tehnyt
ainoastaan tyydyttääkseen mieltänsä, vaan hänen aikeensa oli todella
panna se toimeen. Minkä kerran oikeana pitää, onhan se pelkäämättä ja
omaa tai muiden mukavuutta katsomatta toteen pantava, ja jos nyt siksi
kävisi, että paavin ystävät ja Gösta kuninkaan puoluelaiset keskenään
sotisivat ja toisiaan raatelisivat, pitäisihän erään kolmannen miehen
sitä helpommin voida tuumansa toteuttaa. Lauri ei suinkaan tahtonut,
että kirkko mitään menettäisi aineellisesta voimastaan. Päinvastoin
tahtoi hän että sen hallussa olisi kultaa ja tavaraa enemmän kuin
kaikilla kuninkailla, aatelismiehillä ja kaupungeilla yhteensä.
Sellaiseksi kuin Gregoriukset ja Innocentiukset olivat käsittäneet
roomalais-katolista kirkkoa, valta-asemaan nähden, sellaista kirkkoa
hänkin tahtoi, vaikka enemmän kansanvaltaiseen suuntaan kallistuvaa.
Kirkko oli Laurin mielestä itse pyhä kristikunta, jäsenneltynä kansaksi
ja papistoksi: papiston tehtävänä olisi asiain hoito ja kansan
opetus, kansan tulisi noudattaa papiston johtoa, mutta valveillaan ja
tarkistellen, voidakseen — sillä siihen sillä pitäisi oleman oikeus —
moittia paimenten elämää ja osottaa julki kelvottomat. Yleisen kirkon
pitäisi oleman eri kansankirkoista yhdistynyt ruumis ja jokaisella
kansankirkolla pitäisi hallitsijanaan oleman, ei kuningas tai
ruhtinas, vaan ylimmäinen pappi, jonka palvelijana kuninkaan tulisi
olla kaikissa uskonnollisissa ja siveydellisissä asioissa, ja koska
nämä usein likeltä liittyvät valtiollisiin asioihin, jopa usein niin
läheltä, että ovat niistä erottamattomat, niin älköön kuningas, mitä
valtio-oloihinkaan tulee, mitään päätöstä toimeen panko, neuvoston ja
valtiosäätyjen sitä ennen siihen suostumatta; ja neuvostoon kuulukoon
papiston paraimmat, säätyjen kokouksiin lähettäköön kristillinen
kansa edustajiansa. Opin tulisi olla lutherilaisella pohjalla
pienimpiin eriseikkoihin asti mitä tarkimmin kaavailtu ja säännöstelty
dogmatiikka, ankara uskonopinohjelma, josta jokainen poikkeus olisi
samalla rangaistava harhaoppina ja isänmaan petoksena. Gösta kuningas
mahtoi jättää kirkon omaisuuden rauhaan ja sen sijaan kruunun haltuun
korjata aateliston maatilukset. Aateli oli menettänyt olemisensa
oikeuden. Tämä oikeus perustui ratsupalvelukseen, mutta tämän
suorittamisessa oli sekä herra Tuure Jönsinpoika Roos että aatelisto
yleensä velvollisuutensa rikkonut. Jos ratsuväkeä tarvitaan, ei olisi
ensinkään vaikea saada jalkeille semmoista, jopa kurinollistakin, joka
saaden palkkansa kruunulta aina olisi valmiina kruunua palvelemaan.
Mutta Ruotsin sotavoima on aina ollut talonpoikain tarmossa ja käsissä,
ja jos talonpoikainen jalkaväki joskus väistyy hevosten ja peitsien
edestä, todistaa se vain jalkaväeltä vielä puuttuvan tarpeellista
hajautumista. Miksei Ruotsin talonpoikaisjoukot kelpaisi siinä kuin
sveitsiläisetkin, jotka kaasivat Euroopan uljaimmat ritariparvikunnat?