valittava kahdesta tiestä jompikumpi: joko yhtenäinen ottelu Laurin
kanssa tai erään tuuman toteenpano, jota vasta tänä iltana olen alkanut
ajatella. Edellinen tie käy minulle liian tukalaksi, eikä saata muuta
kuin viedä tappiolle, sillä mies, jota arveluttaa, ei tämäntapaisessa
taistelussa pidä puoliaan sitä vastaan joka ei häikäile. Hauska
kotielämämme tässä isieni talossa ei enää ole pelastettavissa; se
on jo häviöllä. Heidän ja lapsuuteni muistoja kohtaa häviö. Minun
täytyy kestää tämä uhri nurkumatta. Mikä minulle on rakasta ja mihin
sydämeni on kiintynyt, oli tuo ihminen, eläin tai kalu, sitä rynnäkkö
etupäässä tähtää. Mutta minulla on suunnitelmani. Ole siis huoleti ja
kärsivällinen, Margit, mitä tahansa tapahtuneekin.
* * * * *
Työmestari Klase istui tänäkin iltana pankollaan laiturilla, missä hän
kerran oli istunut Knipperdollingin kanssa. Veden loiske sekaantui
siihen kuiskinaan, jolla hän jutteli pajatoverinsa ja uskotun ystävänsä
Jonni Torstinpojan kanssa. — Seitsemän miestä, vähäinen väki... Mutta
pelottomia miehiä, jotka tietävät mitä tahtovat... Siionin lippu... On
Jumala ennenkin ihmeitä tehnyt... Kirje Knipperdollingilta... Entäs
sitte vaikka kaadumme?... Kehnoja liittolaisia... Ne potkaisemme
tieltä... Kumma, ettei huhua ole levinnyt... Niilo Arvinpoika sukkela
mies ja osaa uskottunsa valita.
* * * * *
Päivänä edellisen perästä, kun Gudmund mestari niellopajasta
lähdettyään oli tullut maalitupaansa, tapasi hän siellä Lauri
maisterin sijottuneena pöydän ääreen, jolle oli kasattu kirjoja
ja kirjotuskaluja. Pöytä oli nostettu siihen, missä päivän valo
sopivimpana suosi mestarin sivellintöitä. Maalauspöytä oli siirretty
toisen akkunan alle, ja Gudmund näki siinä joukon puupiirroksia kuvaten
Martti Lutheria ja paavikalaa, sekä läjän kulta- ja hopearahoja.
— Mistä nämä rahat? kysyi mestari.
— Ne ovat sinun omiasi. Tiedät että rauta-aidake tulee poistettavaksi.
Jo aikaa sitten osotin minä asian toivottavaksi, enkä muista että
sinä väitit mitään pätevää sitä vastaan. Se otetaan tänään pois ja
talletetaan kalustoaitassa, kunnes ilmaantuu sopiva tilaisuus saada
se laivalla viedyksi Hjohon. Sen on ostanut ritari Pietari Ulf. Rahat
pöydällä ovat siitä maksua. Me panetamme lauta-aidan sen sijaan.
— Mitä tarkotat näillä puupiirroksilla?
— Että sinä ne värität, koska et näy pääsevän voitolle tuosta
maalaamisen halustasi. Näitä värittämällä et ainakaan tee syntiä.
— Ne ovat rumia, sangen rumia nähtäviä, sanoi mestari, otti ja pani ne
sille pöydälle, jonka Lauri maisteri oli itselleen anastanut; jos ne
ovat väritettävät, saat itse tai joku muu sen tehdä.
Lauri ei sanonut mitään, mutta ajatus että _hän_ tuhrisi väreillä
tuntui hänestä liian hävyttömältä.
Valkoruususta ei virketty sanaakaan.
Mestari ei ollut siinä mielentilassa, että häneltä olisi maalaustyö
sujunut. Hän otti Arvi Niilonpojan piirustuksen ja paranteli sitä
minkä taisi, sillä hänen värisi kätensä, ja se sisäänpäin kääntynyt
kiivaus, josta hän oli puhunut, kirvelteli sydämen seutua. Puolen
tunnin äänettömyys. Lauri maisteri kirjotti. Lakattuaan kirjottamasta
sanoi hän: Olen kutsunut entisen suojattisi, ystäväni ja kumppalini
Wittenbergistä, maisteri Drysiuksen Rogbergasta, tulemaan meille
päivällistä aterioimaan jonakin päivänä. Se on minun mieleisen!
mies. Kutsun tarkotus on se että hän näkisi Margitin. Tämä tarvitsee
semmoisen aviomiehen. Kuta pikemmin Margit tulee pois talosta, sitä
parempi hänelle itselleen.
— Vai niin? Aikooko Drysius pyytää minun suostumustani, vai luuleeko
hän ilman sitä tulevansa toimeen?
— Tietysti hän pyytää ja saa sinun suostumuksesi.
— Minä puhun asiasta Margitille.
— Hänellä ei ole, minun ymmärtääkseni, asiaan mitään sanomista.
— Niinkö luulet. — Äänettömyyttä.
Lauri maisteri nousi ja lähti. Hänen piti panna kirje menemään ja
hänellä oli paljo puuhattavaa kaupungilla.
* * * * *
Mestarilla ei nyt ollut silmänräpäyksen rauhaa maalarimajassa, eipä
Laurin poissakaan ollessa, sillä ihmisiä, jotka tahtoivat puhella tämän
kanssa kaupungin, kirkon tai omista asioistaan, haki häntä ehtimiseen
sieltä, ja välipäillä istui mestari kuunnellen, eikö poikaa tai niitä,
jotka häntä hakivat, kuuluisi portaista. Maalata yritteli vanhus
aikansa ratoksi, mutta huomasi etteivät aatokset ja tunteet seuranneet
horjuvan käden käyteltävää sivellintä. Hän siirrätti maaluupöytänsä
ja värikulhosensa "isien saliin", toivoen työn siellä paremmin
menestyvän. Mutta eipä vaan: ei hän sielläkään muuta voinut kuin
istua ja puolittain uneksia. Ja tästä tilasta hän muutamana päivänä
heräsi asekalinaan. Lauri astui sisään, perässään miehiä, jotka toivat
sylyksittäin kypäreitä, rautapaitoja, pertuskoja ja miekkoja.
— Tulitupa joutuu, kuten tiedät, purettavaksi, ilmotti Lauri, ja sinä
olet kai samaa mieltä, kuin minäkin, että täällä salissa sopii paraiten
tallettaa näitä aseita.
Mestari muutatti maalaripöytänsä ylös vanhaan lastenkamariin. Siellä
sai hän toistaiseksi olla rauhassa.
Hänen juolahti mieleensä, että hän kun ei voinut maalata, huoltensa
huventamiseksi voisi katsella ja tarkastaa kaikkia mitä hänen
siveltimensä oli luonut niinä kolmena vuosikymmenenä, jolloin hän
oli tätä jaloa taidetta harjotellut. Kaikkein useimmat pergamentit
olivat tallella hänen kaapissaan maalarimajassa. Lauri istui siellä ja
kirjotti. Mestari avasi yhden kaapeista eikä löytänyt mitään.
— Etsitkö jotain? kysyi Lauri.
— Maalauksiani.
— Ne minä olen polttanut, Jumalalle kunniaksi. Tässä talossa ei saa
piileytyä mitään paavinuskoa.
— Oletko ne kaikki polttanut?
— Kaikki. — Lauri jatkoi kirjottamistaan. Jotain kaatua jysähti
laattialle. Lauri katsahti ylös työstään ja näki isänsä makaavan
pyörtyneenä. Hän otti vettä ja valeli hänen päätänsä, ja kun mestari
loi auki silmänsä, auttoi hän hänet jalkeille.
— Kuinkas jaksat, isä?
— Hyvin. Kiitos! — Gudmund mestari horjahteli ulos. Hän aikoi mennä
laiturille ja levätä siellä rahilla, sillä siellä puhalsi raikkaasti
ja virkistävästi, arveli hän. Mutta se oli jäätävän kylmä ahava, ja
Margit, joka samalla kohtasi hänet, saattoi hänet ylös lastenkamariin.
* * * * *
Kummallista, huomautti mestari Margitille, kun he muutaman päivää
jälestäpäin istuivat tuolla ylhäällä ja kuiskien juttelivat, samalla
kuin talttuvan hajottamisesta syntyvää kolinaa vähä väliä kuului
vasarainpauketten lomasta pajoista — kummallista, oloni alkaa tuntua
terveemmältä ja turvallisemmalta samassa määrin kuin vauriot minua
kohtaavat. Yksi asia vain vielä huolestuttaa minua.
— Drysiusko? kysyi Margit. Älä hänen tähtensä mieltäsi vaivaa!
— Ei, ei Drysius. Siitä puuhasta ei nyt kumminkaan Jumalan avulla
pidä mitään syntymän. Sinä tiedät, etten minä pelkurimaisuudesta näin
äänetönnä anna itseäni rääkätä, tiedätpä myös mihin asti olen vetänyt
myötäperäisyyteni rajaviivan. Ei, minua huolettaa se seikka että
Lauri ehkä hakkuuttaa maahan hoitopuumme, ennenkuin me kaksi olemme
tuumamme toteuttaneet. Minä en tahdo nähdä sen kaatuvan. Näin unta
siitä viime yönä ja herätessäni ahdisti sydäntäni. Hoitopuu, joka
näkyy Länsi-ahteilta ja järveltä nähden kohoo melkein kirkontornin
huipun tasalle... jonka iso-isä istutti ja joka niin monta vuotta
on levittänyt varjoansa pihallemme ja kukkiessaan täyttänyt sen
tuoksulla... Lehmus jonka suhinaa läsnä kuuntelut pikku sängystäni, ja
joka urunsävelin säesteli äitini rukouksia! Kuulin unissani hoitopuun
vaikeroivan kirveen iskujen alla; kuulin äänen siitä kysäisevän, mitä
pahaa se oli tehnyt, ettei saanut linnunlaululla, vilpovarjoila ja
kukkaislemulla ilahuttaa myöskin Margitin ja Laurin lapsia, kun he
joskus vastedes tänne tulevat. Näin sen jalon latvan vaipuvan maahan
ja laululintujen säikähtyneinä lehahtavan lentoon ja kohta laskeuvan
katsomaan särkyneitä pesiään ja poikasiaan. Pois minun täältä täytyy
pakoon, ennenkuin se häviö tapahtuu. Mutta ehkä sentään olisi parempi,
että se tapahtuu niin pian kuin mahdollista, ennenkuin laululinnut
tulevat. Kottaraiset saapuvat aikaisin, Margit; luulenpa saavamme
ne piankin tänne. Peipposet tulevat jo alussa huhtikuuta, toisinaan
varemminkin.
* * * * *
Drysius maisterille päivällistä tarjottaessa palveli Margit pöydässä.
Drysius oli kalpea, laiha, säännölliskasvoinen mies. Lauri ja
hän olivat monessa erinkaltaiset; mutta sittekun he huomasivat
kirkollisissa asioissa vetävänsä yhtä, oli luonteiden erilaisuus
vaan omansa vahvistamaan heidän nuoruutensa ystävyyttä. Drysius
polveutui vanhasta Jönköpingin porvari-ylimyssuvusta, jossa arvokas
kultasepän-ammatti kauvan oli periytynyt isästä poikaan ja jonka
keskuudesta usein oli valittu pormestareita. Mutta vähitellen oli
suku ränstynyt Hänen isänsä, joka oli työmies, haaveksi suvun kunnian
entiselleen kohentamista tämän pojan kautta, joka sentähden määrättiin
käymään lukutietä. Gudmund mestari antoi nuorelle Jonaalle vaatteet
ja ruoan sekä toimitti hänelle kouluopetuksen, siitä asti kuin tämä
muitten poikain etupäässä kerran jouluna oli mestarin portilla,
tulisoihtujen loisteessa, laulaa helähytellyt _Quem pastores laudavere_
ja _Puer natus in Betlehem_. Lauri ja Jonas ihailivat jo poikina
toisiaan. Jonas ihmetteli Laurin tavatonta ruumiinrotevuutta ja
lannistumatonta rohkeutta, hänen häikäilemätöntä, usein hävytöntäkin
käytöstään vanhempia ihmisiä kohtaan, hänen kykyänsä nyrkkien,
ryhdin, katseen ja äänen voimalla hillitä ja hallita kaupungin koko
poikalaumaa. Laurissa oli lisäksi vielä yksi ominaisuus, jota Jonas
itse puolestaan ei kenties ihaillut, mutta osasi kuitenkin edukseen
käyttää: anteliaisuus. Hän oli jo poikana runsaskätinen ja aulis
antamaan, ja nyt miehenä hän ei säästellyt rahoja eikä työtä toisten
hyväksi, joita hän syystä tai toisesta oli päättänyt auttaa. Hän
oli, samoin kuin kaikessa, hyväntekeväisyydessäkin itsepäinen. Lauri
puolestaan ihmetteli Jonaan harvinaisen tarkkaa muistia, joka tuota
pikaa voitti pisimmätkin luettavat ja sai senkaltaiset opinnot, joita
harjoteltiin, leikin lailla luistamaan päähän. Ja häntä kummastutti ja
huvitti Jonaan jo aikaisin ilmaantunut elinkeinokkuus, josta vähitellen
varttui ankaran ahne, mutta kauniilta kuuluvilla periaatteilla
panssaroitu itaruus. Kun Lauri poikana kouluun tullessaan toi mukanaan
leivoksia tai muuta hyvää, jakoi hän tuomisistaan toverille. Mutta
kerran kun tällä sattui olemaan kaksi leivosta ja Lauri pyysi häneltä
toista, niin Jonas, tehdäkseen sen kerrassaan mahdottomaksi, ammotti
suunsa selko selälleen ja työnsi kitaansa molemmat leivokset yhtaikaa.
Laurin mielestä se oli sukkelaa ja hän nauroi.
Kulungit Jonaan Wittenbergin matkasta suoritti Gudmund mestari. Siellä
nuori herra tuli toimeen mainiosti, toipa vielä palatessaan rahasumman,
hankittuaan sen siten että hän hyvin halvasta osti, ellei lahjaksi
saanut, pois lähteviltä ylioppilailta huonekaluja ja tarvekapineita,
myydäkseen ne sitten vastasaapuneille kokemattomille ylioppilaille niin
kalliista hinnasta kuin suinkin sai.
Laurilta oli Jonas oppinut käyttäytymään arvokkaasti. Ehkä tuo osaksi
myös lienee ollut sukuperintöä. Jolloinkulloin, harvoin kumminkin
useammin kuin kerta vuodessa arvokkaisuus heitettiin männikköön.
Silloin Jonasta oikein vaivasi hurjailuhalu, vaikka hän tosin sekä
maineensa että taloutensa takia oli siksi tarkka, että kävi ainoastaan
anteliasten ja vaiteliasten ystäväin luona. Hurjalle tuulelle tultuaan
hän joi suhdattomasti, lauleli rivoja ylioppilaslauluja saksaksi ja
latinaksi, nakkeli olutkippoja ja haarikoita akkunasta ulos, jyllästi
ja mellasti kumoon pöydät ja lavitsat ja pirstoi mitä särkyvää
käsiinsä sai. Tämä ei ollut tähän asti hänen arvoansa vahingoittanut.
Saarnamiehenä kuultiin häntä mielellään. Lauri ihmetteli myös
hänen oppiansa. Nykytoimikseen Drysius teki tutkimisia ja puuhaili
valmistavia esitöitä "Perkeleen historiaan". Lauri vakuutteli että
miehen teräväpäisyys oli sillä alalla päässyt tosi-keksintöjen perille.
Margitille ei Drysius ennen päivällistä, sen aikana eikä sen perästä
virkkanut sanaakaan. Tiesihän tyttö jo hänen tulevan kosijana, tiesi
olevansa hänen vaimokseen määrätty. Sitä enemmän pöytävieras jutteli
Margareeta rouvan kanssa. He olivat erinomaiset ystävät. Gudmund
mestaria hän kunnioitti "jalon hyväntekijänsä" nimellä, mutta muuten
heillä ei ollut mitään toisilleen sanottavaa.
Pöydässä huvitteli Drysius seuraa kertomalla muutamia noita mainituita
keksimiään. Kuinka on selitettävä, kysyi hän muun muassa, että perkele
niin helposti viekoitteli Eevan syömään kiellettyä hedelmää? Ihan
epäilemätöntä on, että hän voitti hänet imarruksilla ja lupauksilla.
Naista voipi kahdella tavalla imarrella: kiittelemällä hänen todellista
tai luuloteltua kauneuttaan taikka hänen ymmärrystään. Kumpaa tapaa
perkele käytti? Tutkijat ovat tähän asti otaksuneet hänen imarrelleen
naista kauniiksi ja luvanneen hänelle lisättyä ihanuutta. Drysius
lausui olevansa toista mieltä. Sillä mitä iloa Eevalla olisi ollut
kauneutensa enenemisestä? Eihän hänellä ollut kilpailijaa pelättävänä,
niinkauan kuin hän oli kahden Aadamin kanssa paratiisissa. Eihän
siellä toista naista ollut, johon Aadam häntä olisi voinut verrata,
ei ketään toista, jonka takia hän olisi voinut Eevan hyljätä. Ja
vaikkapa tämä olisikin ollut kaunis kuin enkeli, puuttui häneltä
kuitenkin tilaisuutta kauneudellansa sytyttää Aadamissa lemmenkateuden
liekkiä, koska tämä oli ainoa saatavissa oleva miehenpuoli. Tästäpä
siis jotenkin todenmukaisesti seuraa, että kiusaaja vietteli Eevan
uskottelemalla häntä että hän järjeltään oli miehensä vertainen, jopa
järkeään kehittämällä voisi päästä miestä korkeammallekin, häntä
viisaammaksi, jolloin valta ja hallitus siirtyisi mieheltä vaimolle.
Tästä keksinnöstään Drysius sitte johti _sensus moralis_ päätelmänsä
tähän tapaan: kun vaimo moittii ja saivartelee miehen tekoja ja siten
yrittää asetella ymmärrystänsä hänen ymmärrystään ylemmälle, hairahtuu
hän siihen syntiin, joka riisti meiltä paratiisin päivät. Hurskas vaimo
alistuu miehensä tai täysikäisen poikansa päätösten alle ja ajattelee
hänen aina olevan oikeassa, vaikkapa hän olisi väärässäkin.
Margit älysi Drysiuksen tällä tavoin tahtoneen ajoissa ilmottaa hänelle
avioliitto-ohjelmansa.
Oppinut herra osotti senjälkeen, ettei käärme ennen syntiinlankeemusta
madellut mahallaan. Se tuomittiin siihen alennustilaan syystä että se
vietteli esivanhempamme. Siitä seuraa, että käärme sitä ennen käveli
pystyssä, ja koska Eeva katseli sitä mielisuosiolla, on uskottavaa että
käärme käyttelihe hovimaisesti ja komeilevasti. Arvattavasti sillä myös
tuossa tilaisuudessa oli roimahousut jaloissa...
— Jos osaat sitäkin syillä perustaa, keskeytti Lauri, niin huudanpa
_plaudite!_
— Kaikki auktorit ja saamamiehet sanovat yksimielisesti, että
roimahousut ovat pirun keksimät ja että hän on itsekin niitä pitänyt.
Kysymys laatiutuu siis tähän muotoon: onko ajateltava, että perkele,
joka tällä keksimällään eritoten tähtäsi naisten viettelemistä,
olisi itse luopunut sitä käyttämästä tuona valtakuntansa maan päälle
perustamisen perin tärkeänä hetkenä, jolloin hän vietteli Eevan?
Minä vastaan: ei, se ei ole ajateltavissa. Tähän tulee lisäksi
yksi todistus. Aadam ja Eeva kulkivat paratiisissa alasti. Miksi?
Siksi että alastomuus silloin oli viattomuuden leima, viattomuuden
aateliskilpi. Olisikohan asiain näin ollen käärmekin, viattomuuden
vihollinen, kulkenut alastonna? Mahdotonta. Hänellä oli yllään puku,
mutta ei hameen liepeet, sillä ne ovat Jumalan keksimät, sen tiedämme.
Mikäs hänellä sitten oli pukuna? Jos tahdomme ajatella, mitä pukua
perkele lienee käyttänyt, on meidän valittavanamme joko hänen oma häjy
keksintönsä taikka inhimillisten rättiseppäin toisinaan kevytmieliset,
mutta ei koskaan niin hävyttömät keksinnöt. Tästä vaihtopuolisesta
päätelmästä on helppo selvitä. _Ergo_: perkeleellä oli yllään
roimahousut, kun hän vietteli ensimmäiset vanhempamme.
— Lauri maisteri seurasi toteennäytön johdejonoa ihastuksella,
Margareeta rouva kituutteli sitä hurskaalla opinhalulla. Margit
epäili Drysiuksen tarkottavan Arvi Niilonpoikaa. Gudmund mestari
sanoi itsekseen: inhottaa kuulla tuommoisia selityksiä. Ne tuntuvat
mielestäni solvaisevan kaikkein pyhintä. Pyhän raamatun kertomus
syntiinlankeemuksesta sisältää pohjattoman syvyyden hengellistä
totuutta. Käsittämätöntä, ettei jokainen meistä sitä tajua. Tässä
oppinut mies seisoo syvyyden partaalla, ja tuijottaa sinne, mutta ei
näe edes pintaakaan semmoisenaan, vaan ainoastaan oman hulluutensa
kuvastuksia.
XVII.
AARTEENKAIVAJA.
Mestari Gudmund oli lakannut maalaamasta. Aamulla aikaisin teki hän
kiertokäyntinsä pajoissa ja vietti tunnin tai pari niellopajassa;
sen tehtyään hän tavallisesti joka päivä lähti ratsastaen Kortebohon
ja sieltä Talavidiin, jonka pajassa hän kahden kesken Fabben kanssa
jutteli pitkät jutut Olipa hän tämän kanssa niinikään pakinoinut
talontilansa kujalla, jolloin Fabbe oli häneltä huostaansa saanut niitä
näitä lippaita, jotka hän vei Talavidiin talteen paikkoihin, jonne
oudon ei ollut helppo osata.
Sinä päivänä kuin Drysius oli kutsuttu vieraaksi Gudmund mestarin
pöytään, istui Talavidin arkituvassa renttumainen mies, joka puhua
sokerteli saksanvoittoisesti, pyytäessään ruokaa ja olutta. Hän oli
puettu niinkuin kuljeksiva saksalainen _scholaris_ (koululainen)
ja miekka oli vyöllä, joka kiersi likaisen, kuluneen, paikatun
ylioppilaslevätin. Reppu, jonka hän oli pannut laattialle viereensä,
oli suuri ja näytti täyteen sullotulta. Ei hän puhunut mitään kellekään
niille matkamiehille, joita tuli ja meni, ja päivän laskiessa hän
maksoi ja lähti astumaan Jönköpingiin päin. Ulkopuolella kaupungin
itätullia hän istahti ojaan, josta hän nähdessään ratsumiehen tulevan
kaupungista päin, nousi ylös. Ratsumies oli Drysius. Tämä astui maahan
hevosensa selästä ja talutti sitä ohjista, sillä välin kuin hän
keskusteli kuljeksijan kanssa. He olivat nähtävästi sopineet yhtyäkseen.
— Olen nyt kyllästynyt kiertelemään Ruotsin maata, virkkoi kulkijain.
Sinä minun tänne pohjan perille viekottelit tulemaan. Sinä minulle
Wittenbergissä kehuit Ruotsissa olevan tuhansittain muinaisaikuisia
hautakumpuja aarteita sisässään. Sinä kehuit Valandin ja Albrianin ja
herelingien aarteiden olevan tänne maahan kaivettuina. Olkoon niinkin;
mutta hautakumpuja ja kalmankoloja olen sadottain suurella vaivalla,
useinpa hengenkin vaaralla tutkinut, ja paraissa tapauksissa löytänyt
jonkun pahanpäiväisen korukapineen miestä, naista tai hevosta varten,
niitä näitä vanhoja aseromuja, mutta tuskin enempää kuin mitä olen
tarvinnut maksaakseni olveni, leipäni ja jalkineeni matkoillani. Anna
nyt minulle rahaa, jotta pääsisin täältä pois!
— Enpä annakaan, sanoi Drysius. Ole kärsivällinen ja pitkitä
kaivamisiasi! Joka etsii, hän löytää.
— Vuosi aikaa sitten sain tietää, mistä voisin löytää — jopa löytää
äärettömän paljokin. Mutta ensinkin se aarre ei ole saatavissa
lapiolla, ellen saa kaivaa vapaasti ja käyttää palvelukseeni sata
miestä? Kenties en löydä sitä sittenkään, sillä en tiedä kuinka
syvällä se piilee. Mutta kaikki velhojen kirjoissa ja kirjotuksissa
sekä kansantarinoissa mainitut merkit ovat siellä minulle ilmestyneet,
ja seudun asukkaat ovat monessa miespolvessa perättäin tienneet,
että aarre on olemassa. Mutta ilman loihtulukuja on mahdoton saada
sitä ilmiin. Täytyy kiristää haltioita kantamaan aarretta luokseni.
Ja tiedänkin, miten siinä on meneteltävä. Faustin "_Kolmikertainen
hornanväkivipu_" on minulla täällä levättini alla, ja noitapiiriin
sekä suitsutuksiin tarvittavat aineet ynnä turvakeinot, mitä loitsija
tarvinnee, on minulla osaksi täällä repussani, osaksi kaivettuna sen
tien viereen, josta paikalle päästään. Mutta loihtumies ei saa mennä
sinne yksin, ja parasta on, jos hän saa apurikseen papin ja paholaisen
manaajan, sillä yhtä varmaan kuin tiedän voivani itse kutsua esiin
ja pakottaa henkiä, ylitä epätietoinen olen kykenenkö häjyläisiä
karkottamaan pois...
— Missä tuo paikka on?
— Noitakedolla.
— Missä Noitaketo on?
— Slatten maalla.
— Sepä ikävää...
— Ja vielä ikävämpi, että kun kävin siellä paikkoja urkkimassa,
jouduin Slattelaisten kouriin. Veivät mun Slattelaan, jossa sain
kaksinkertaisen tuomion.
— Mitä sillä tarkotat?
— Minut tuomittiin raipoilla piestäväksi ja kamalasti ne minua
hosuivatkin. Sitten hirtettäväksi — niin nimittäin, että hirsipuu on
varma osani, jos palajan ja minut tavataan töistäni.
— Olet siis Slatten nähnyt?
— Enkä olekaan. Yksi hänen väestään, luultavasti joku alipäällikkö,
julisti tuomioni Slatten nimessä ja valvoi rankaisun toimeenpanoa.
— Kovin arveluttava asia. Mutta kaiketi tiedät, että pahain henkien
manaukset, oikein toimitettuina, siinä aikeessa että perkeleet
saataisiin nöyryytetyiksi sekä aarteet, joita ne kateellisesti
vartioivat, kristinuskoisille hyödyllisiksi — että tämmöiset manaukset
eivät suinkaan ole syntiä, vaan päinvastoin ovat kiitettäviä?
— Tahtoisin sen mielelläni uskoa...
— Ja kyllä kai myöskin tiedät, ettei Slatte ole kaikkitietävä ja
kaikkinäkevä.
Puhetta jatkettiin, kunnes päästiin päätökseen;
XVIII.
GUDMUND MESTARIN MATKA SLATTELAAN.
Jotain kummallista liikkui kaupungin ilmapiirissä. Vaistottiin,
arvattiin jotain tulevaksi, mutta mitä? Ne, jotka eivät mitään
tienneet, tunsivat kuitenkin ikäänkuin vainuten että heidän ympärillään
oli ihmisiä jotka jotain tiesivät. Pormestari Niilo Arvinpojan nähtiin
paljo liikkuvan ulkona kaduilla ja tuhka-tiheään poikkeavan parempain
porvarien kodeissa. Lieneekö _hän_ jotain tiennyt? Hänen poikaansa
Arvia sitä vastoin ei nähty ollenkaan.
Puolenpäivän aikaan 3 p. huhtikuuta levisi huhu, että aseseppä
Gudmund Gudmundinpoika oli kadonnut tietämättömiin ja hänen kanssaan
tyttärensä Margit. Ehtoopuoleen oli kuitenkin kaupungin asukkaita
rauhottanut vakuutus, että tuon katoomisen alla ei piillyt mitään
salaperäistä. Pormestaripa itse riensi iimottamaan, että Gudmund
mestari Margitin seurassa oli matkustanut Veksjöhön, saatuaan sinne
kutsun vanhalta ystävältään, piispa Ingemarilta, joka tahtoi kehottaa
häntä koristamaan hiippakuntakaupungin pääalttaria yhtä ihanilla
maalauksilla, kuin ne, mitkä piispa viimen Jönköpingissä käydessään
oli nähnyt kaupunginkirkon Pyhänruumiin alttarilla. Lauri maisteri
vahvisti tätä tietoa ystävilleen, ja Margareeta rouva kaikille niille
naisystäville ja juorukaisoille, joita pitkin päivää juoksenteli
häneltä utelemassa — edes joinkin määrin huolestuttavia juttuja. Hän
näytti heille piispan kirjeen; mutta sekä hän että Lauri maisteri
jättivät mainitsematta, että Gudmund mestari ja Margit olivat lähteneet
sitä ennen sanaakaan hankitusta matkastaan sanomatta. Siitäpä Lauri
aavistikin pahaa, vaikkei hän vielä ollut huomannut isän ottaneen
arvopapereita ja melkoisen määrän rahoja mukaansa. Hän päätti kirjottaa
piispa Ingemarille ja lähti kaupungille kuulustelemaan tilaisuutta,
jolla sopisi saada kirjeensä lähetetyksi.