kun se tahtoo käydä minua katsomassa, ja lupaanpa, setä, varovasti
astua sen yli sisään mennessäni. Maalarimajan viereen tehdään
vieraskamari Margitille, jossa hän löytää piispa Pietarin pannanalaisen
kirjan sekä myös, jos sinä tahdot sen minulle lainata, sinun kokoelmasi
Svante tohtorin lauluja, jonka olet niin kauniisti kuvittanut. Tämä
pitkäkäs nelikulmio on talli. Siellä seisoo uljaan sotaratsuni vieressä
vanha valkoinen tamma, sillä sen henki ei ole täällä eikä Kortebossa
turvattuna. Siitä on viimeiseltä tullut seimen pureksija, mutta sen
tuntuu olo sentään kärsittävältä, kun usein saa kuulla sinun äänesi ja
tuntea kätesi säkeäänsä silittävän.
— Tämä on mielikuvitusta, sanoi Gudmund mestari; mutta hauskaltapa
tuntuu saada hetkisen aikaa viipyä mielikuvituksen mailla.
Pajain vasarankalkkeen lomista kuului Lauri maisterin puhetta
ristikkoportilta. Margit avasi akkunan pihaan päin, kurkottihe ulos,
kuunteli ja sanoi: Isä, minä luulen Fabben olevan portilla.
— Heikki Fabbe! Sepä olisi merkillistä. Mestari laski kädestään
pensselin ja lähti ulos Margitin seurassa.
Fabbe siellä oli. Hän seisoi puoliavoimen portin suulla. Hänen edessään
seisoi, tietä sulkien, Lauri maisteri ja heidän välillään oli vireillä
sanan vaihto, tähän tapaan alkanut: Sinäkö se, maankuljeksija, oletkin?
Mitäs täältä tahdot? Etkös muista että olet meiltä erot saanut?
— Maisteri Lauri, tahtoisin puhua muutaman sanan teidän isällenne.
— Aijotko kerjätä takaisin paikkaasi niellopajassa? Siitä ei lähde
mitään.
— En minä mitään aijo kerjätä, ilmottaa vain erään asian vanhalle
mestarilleni.
Keskustelua jatkui, kunnes Fabbe näki mestarin ja Margitin tulevan.
— Tervetuloa! huusi Margit. — Tervetuloa! säesti mestari Gudmund, ja
pisti hänelle kättä.
— Ah, mestari, sanoi Fabbe, ette näy tietävän että olen erot saanut.
— Keltä? Täällä on vain yksi joka voi sinun erottaa, ja se olen minä.
— Niin, mestarin se valta on. Mutta avainoikeus joka antaa vallan
avata ja sulkea, on pyhän Pietarin ja papiston hallussa. Lauri
maisteri on pappi, erinomainen pappi. Enpä nyt tosin tullutkaan siinä
toivossa, että pääsisin jalallani talonpihalle, jota yhdentoista vuoden
ikäisestä asti olen tottunut pitämään paratiisinani. Ei, sieltä on
minun karkottanut se suuri väkevä keruubi. Nyt tulin tänne sanomaan
vain kaksi asiaa: ensimmäinen, että olen tullut tänne likelle ratsain,
enkä jalkaisin, ja se tietää salaisuutta, joka on aikanaan selviävä;
toinen se, että toistaiseksi saan, siitä sovittuani Birgitin kanssa,
majailla Talavidissa, jossa saan nielloida mestarille niin paljo kuin
vaan halutaan. Tuleehan Gunnar lauantaina maalle Birgitin luo? Jos
mestari ja Margit silloin tulisivat mukana, sopisi siellä kuiskata tuon
salaisen seikan mestarin korvaan.
— Onko sulla mitään muuta sanottavaa? kysyi Lauri maisteri.
— Tule sisään, Heikki, sanoi Gudmund.
— Kiitos, mestari, mutta minä en tahdo olla minäkään loukkauskivenä ja
pahennuskalliona. Kyllähän kärsivällisesti odotan teitä Talavidissa.
Heilahuttaen hattuansa sekä tehtyään ylenmäärin syvän kumarruksen Lauri
maisterille, poistui Fabbe.
— Isä, lausui Lauri maisteri, sinä kutsuit tuota hävytöntä miestä
sisään. Se oli, minun nähteni, epähienosti tehty, kun tiesit etten
minä sitä tahtonut. Edelleen panit painoa siihen sanaan, että sinä
olet täällä ainoa, jolla on valta eroja antaa. Se on totta, mutta ei
ollut hienotunteista sällin läsnäollessa viskata vasten naamaani tämä
tarpeeton ilmotus. Sinä olet näinä päivinä tuon tuostakin osottanut
mielenlaatua, jota isän ei sovi osottaa sitä miestä kohtaan, joka
on hänen poikansa ja on hoitava häntä sekä vastaava hänestä hänen
vanhaksi jouduttuaan. Tämä olkoon sanottu kaikella kunnioituksella.
Minä en ole sälliä erottanut. Se on oikeus, joka kaikissa tapauksissa
muotopuolisesti kuuluu yksin sinulle. Mutta minä ilmotin hänelle, että
jos hän edelleen aikoo täällä oleskella, niin äitini ja minä muutamme
täällä pois. Minun kieltämätön oikeuteni oli sanoa tämä hänelle äitini
ja omasta puolestani.
Nämä sanat sanottuaan Lauri maisteri meni ylös tiilirakennuksen saliin
ja valmisti itseään siihen hartaushetkeen, jonka hän oli päättänyt
pitää perheelle.
Mestari oli tuskin ehtinyt uudelleen ryhtyä maalaustyöhönsä, kun kello
alkoi soida. Tyytymättömän näköisenä pani hän siveltimen pois.
— Arvi, tuletko mukaan tuonne ylös?
— Enpä tulekaan, jos kuinka kunnioitankin Jumalan sanaa. Uskallanpa
muuten erottaa Jumalan sanan ja Laurin sanan toisistaan. Menen nyt Sven
herran luo kuulemaan kaunista ja runsasaatteista luentoa _De amicitia_
tai _De senectute_ kirjoista. [_De amicitia_: ystävyydestä. _De
senectute_: vanhuudesta. Ciceron teoksia] Tahdonpa kuvitella mielessäni
että setäni Gudmund ja minä molemmat olemme vanhoja miehiä ja vanhoja
ystäviä. Silloin luento soveltuu meihin. Minä sanon nyt teille
jäähyväiset viikon päiviksi tai kauvemmas, sillä aatelkaapas, mestari,
isäni ja minä olemme taaskin pyydetyt vieraiksi herra Tuure Jönsinpoika
Roosin luo. Mutta älkäämme siitä asiasta puhuko!
* * * * *
— Isä, eihän minun tarvitse mennä tuohon hartaushetkeen, joksi hän
sitä nimittää? pyysi Margit astuessaan isänsä kanssa alas maalarimajan
portaita; en ole siellä koskaan tuntenut mielenylennystä.
— Enpä minäkään, päinvastoin olen vain tuntenut vastaanväittö-halua
ja surumielisyyttä, vastasi Gudmund mestari; mutta olen mennyt sinne
säilyttääkseni sopua ja näin aijon tehdä, kunnes mitta on kukkurallaan.
Ymmärräthän, Margit, että kotirauhaa sitä mielii jos kalliistakin
hinnasta, enkä tässä ajattele ainoastaan Lauria vaan enemmän, tuhannen
kertaa enemmän äitiäsi.
— Mahdotonta on, isä, saada kotirauhaa ostetuksi. Myöntyväisyys ei
hyödytä mitään. Sen tiedät. Minun tulee äitiäni sääli, mutta, isä
kulta, häntä olisi sinun pitänyt käännyttää, sen olisin suonut.
— Häntä käännyttää? Mitä sanot?
— Niin, käännyttää häntä. Nyt on liian myöhäistä. Jos sinä korkeissa
asioissa ja sielun tärkeissä kysymyksissä olisit jutellut hänen
kanssaan yhtä paljon kuin lapsuudestani asti olet minulle niistä
puhunut, olisi ehkä kaikki toisin.
— Taivaan Herra! huudahti Gudmund mestari, seisahtui ja löi otsaansa;
Margit, luulenpa että olet oikeassa.
— Hän ei olisi sitten niin joutunut Laurin yksinvallan alle kuin nyt.
Sinä olet jaloluontoinen mies. Lauri ei ole. Äiti olisi helpommin
tullut sinun vaikutukseksi alaiseksi kuin hänen, sillä äiti on jalo
hänkin, mutta hän ei tule toimeen ilman miehen johtavaa arvostelua.
— Taivaan Herra! sanoi mestari, istausi alimmalle porrasistuimelle, ja
löi taaskin otsaansa. Margit, Margit, sinä puhut oikein. Mutta mitä nyt
on tehtävä?
— Ei minun ymmärtääkseni muuta, kuin että heität menemään kaikki
arvelemiset, sanot ja teet minkä tiedät oikeaksi, ja jätät seuraukset
Jumalan käteen.
— Kuinka vanha sinä, Margit, olet? Täytithän hiljan seitsemäntoista
vuotta?
— Niin, mutta minusta tuntuu kuin olisin melkein yhtä vanha kuin sinä.
Olen elänyt sinun ajatuksistasi niin pitkältä kuin muistan, ja sen
jälkeen myös tohtori Svanten, herra Svenin ja esimunkin ajatuksista.
Olettehan minulle puhuneet, ikäänkuin olisin kuulunut teidän seuraanne;
te olette kuka kulloinkin kertoneet minulle haasteluistanne "Suoraan
sydämestä" liiton iltahetkinä. Mitä äiti näistä ajatuksista tietää? Ei
mitään. Siinä vika on. Entäs ehtoovartiokävelymme, isä!
— Voi minua, voi minua! Oikeassa olet äitiin nähden.
Soittokello kalisi rajusti ja häikäilemättä, ikäänkuin sen käden
hermot, joka kiskoili kellon nuoraa, olisivat siirtäneet soittajan
sydämensisua kellon vaskeen. Gudmund nousi pystyyn mennäkseen.
— Isä, luuletkos meidän siltä olevan kiirettä, että kello soi? Lauri
sitä salinakkunasta kalistelee, eikä minulle soittokellon äänessä, ole
enempää isännyyttä kuin hänenkään äänessään. Isä, minulla on jotain
muutakin sinulle sanottavaa, kun näin saamme tuttavallisesti jutella
eikä minun tarvitse sinun edessäsi hävetä. Etpä tiedä, että Lauri on
antanut minulle vitsaa...
— Mitä sanot?
— Niinkuin tiedät, rääkkää hän minua kyllä muutenkin, mutta näin
häpäisevästi se ei vielä ole tapahtunut. Hän tuli eilen aamulla, äiti
mukanaan, minun makuukammiooni, juuri kun nousin vuoteelta. Hänellä
oli raippa kädessä. Hän lausui latinaisen sananparren, jonka hän
selitti niin, että ynseitä naisia parannetaan selkälöylyllä; hän sanoi
kirkkoisäin neuvoneen naisille selkäsaunaa, ja hän tahtoi kristillistä
ja veljellistä rakkautta noudattaen ajaa ulos minusta ynseyden
perkeleen. Sitten... minä pyysin turvaa äidiltä, mutta turhaan. Koetin
puolustaida, mutta mitäs minä lapsi hänen väkevissä kourissaan mahdoin!
Hän pieksi minun..
— Se roisto!... Anna anteeksi minulle, Jumalani! Ken sanoo veljellensä:
sinä katala! joutuu velkapääksi suuren neuvoskunnan eteen, ja joka
sanoo: sinä konna! on velkapää gehennan tuleen. Sitä enemmin jos
isä niin pojallensa sanoo. Margit, luulen havainneeni jotain joka
selittää paljon: Lauri on taitava väittelijä ja huomattava saarnaaja ja
kuitenkin — hän on yksinkertainen.
— Arvi sanoo että hän on — pöllöpää.
— Se on liikaa sanottu. Tules nyt!
Hartaushetkellä oli saapuvilla mestari, Margareeta rouva, Margit ja
Gunnar. Esityksen aineena oli ikuiset helvetinrangaistukset ja se
päättyi seuraaviin sanoihin:
— Perkeleen valtakunta ei tule häviämään, silloin kuin maailma tuleen
häviää. Se on pysyvä, vaikka uudet taivaat ja uusi maa syntyvät,
ja mitä se on saaliikseen saanut, sen pitää se ijäti. Mutta kuinka
ikiautuaat saattavat autuuttansa nauttia, nähdessään tuolla alhaalla
kadotettujen vaivan ja surkeuden ja alati kuullessaan helvetissä
olevain isäinsä, äitiensä, veljiensä, sisartensa, lastensa parkua ja
hammastenkiritystä? Aivan hyvästi. Jos lapsia ei hemmotella, voivat
he nautinnolla katsella kun elukoita kiusataan. Tämä kyky autuaissa
niin varttuu ja täydellistyy, että he riemuun remahdellen katselevat
kadotettujen tuskia, muiden kurjuutta nähdessään tuntevat he oman
onnellisuutensa monin verroin enenevän...
Gudmund mestari nousi ja sanoi pontevalla äänenkorolla, vaikka
kiivaudetta: Poikani, tämä on inhottavan kauhea oppi ja ääreti
vahingollinen nuorten sielujen kuulla...
— Mitä uskallat sanoa? keskeytti häntä Lauri maisteri. Rouva Margareeta
kohotti kätensä ja loi puolisoonsa peljästyneen katseen.
— Mitä olen sanonut. Margit ja Gunnar kielletään käymästä sinun
esitelmiäsi kuulemassa. Itse en aijo tästälähin niitä kuulla.
Hän läksi. Margit otti Gunnarin kädestä ja seurasi perään. He kuulivat
takanaan Margareeta rouvan itkua ja Lauri maisterin huudahtavan: tämä
on kapinaa Jumalaa vastaan!
Gudmund mestari meni pajoille ja kutsui yhtä sälleistä. — Kuulepas,
sanoi hän, ota alas tuo soitinkello! Sälli tuli tuoden tikkaat ja
työkalut ja oli juuri alkamaisillaan, kun Lauri maisteri, joka salin
ikkunasta näki mitä oli tekeillä, riensi alas ja asettausi hänen
tiellensä.
— Takaisin mies!
Sälli väistyi takaperin ja heitti mestariin kysyvän katseen.
— Ylös ja toimita mitä minä olen käskenyt! sanoi Gudmund ja kohotti
kumaran selkänsä suoraksi.
Sälli astui askelen eteenpäin. Lauri kourasi häntä niskasta, nosti
hänet suoraan käsivartensa päässä ilmaan ja paiskasi hänet maahan niin
rajusti, että mies parka pyörähti maassa.
Työ pajoissa oli seisahtunut. Sällit, työnjohtaja Klase etupäässä,
seisoivat ovien ääressä katsellen kohtausta.
Jaloilles, koira! ärjähti Lauri ja potkasi kaatunutta. Silloin Klase
kohotti äänensä ja huusi: Maisteri Lauri olkaa siivolla ja malttakaa
mielenne! Me emme salli että vapaata sälliä näin pidellään.
— Menkää te pajoihin! karjaisi Lauri, muuten...
Hän astui nyrkit ojossa Klasea kohden. Mutta tämä juoksi pajaan ja tuli
ulos heiluttaen vasaraa, valmiina lyömään. Silloin kajahti Gudmund
mestarin ääni, kaikuvammin kuin milloinkaan ennen hänen eläessään:
— Takaisin, Klase! Takaisin poika! Takaisin sanon sulle, Lauri, ja
ellet tottele, niin eipä sua auta maisterin, ei papin nimet. Niin
kauvan kuin asut isäsi huoneessa, olet sinä hänen käskynalaisensa, ja
sinä tottelet... muuten!
Lauri peräytyi askeleen, kääntyi ja silmäili isäänsä ikäänkuin hän ei
olisi konnaan uskonut.
Gudmund mestari otti työkalut ja nousi tikapuita ylös. Muutaman tuokion
päästä putosi soittokello maahan. Rautakannatin ja suojuskatto tulivat
saman tien perään.
Rouva Margareeta, joka akkunasta katseli tapausta, istui kalmankalpeana
tuolissaan, kun Lauri tuli hänen luoksensa.
Isä meni maalarimajaan. Hänen vapisi joka jäsen, ja tuntikausiin hänen
oli mahdoton pitää sivellintä kädessään.
XVI.
VIIMEINEN ILTAVAHTIKÄVELY.
Gudmund ja Margit saattoivat seuraavana lauantai-iltana Gunnar
Svantenpoikaa Talavidiin, jonne hänen oli määrä jäädä sunnuntaiksi
Birgitin luo. Fabbe odotti heitä veräjällä. Hän vei Gudmundin
majatalon vähäiseen pajaan, näyttääkseen tälle, kuinka taitavasti hän
vähin varoin oli pannut sen kuntoon, ja arveli että mestari voisi
muuttaa sinne nielloverstaansa suvikuukausiksi. Silloin tahtoi Fabbe
supistaa kulkurielämänsä neljäntoista päivän mittaan. Pajasta vei hän
mestarin talliin ja näytti hänelle siellä Smoolannin hevosen, nuoren
ja somamuotoisen, mutta muuten samaa näköä kuin sen rodun hevoset. —
Mestari, hän sanoi, tämä on se hevonen. Tulin silloin Slatten luota. Ei
haluta minua käydä uudestaan siellä. Joka jäseneni tärisi, kun hän iski
toisen terävän silmänsä minuun... Vieläkin värisyttää ajatellessani.
— Onkos hän silmäpuoli?
— Väliin silmäpuoli, väliin kaksisilmäinen.
— Kummallista. Mitäs sulia oli hänen luonaan asioitavaa?
— Kuljeskelin korpimaita ja oli multa todella asiaakin hänelle, mutta
luullakseni se oikeastaan oli kohtaloni, joka joudutti minut hänen
luoksensa. Tahdon vain nyt sanoa, että Slatte lähetti teille hevosen
viimeisenä maksueränä siitä asekuormasta, kuin tiedätte.
— Ei se vaihtokauppa ole minulle mieleen.
— Mutta hevonen on teidän pidettävä, vaan älkää sanoko mistä se on
saatu. Sillä on kaksi arvokasta ominaisuutta. Se osaa tien Slatten
linnaan, jonne minä en osaa, vaikka olen siellä ollut, ja sen on
korvissa Slatten merkki — näettehän tuossa ristin, poikkiviiva
kummassai sakarassa. Torinmerkiksi hänen väkensä sitä sanoo. Saatte
luottaa siihen, että tällä hevosella saa ratsumies turvallisesti ajella
Slatten seuduilla. Saankos minä nyt kysyä yhtä asiaa? Vierastavassa
kuulin jonkun vapaasukuisen Hjon seuduilta kehuvan hankkineensa
kartanonsa eteen ehkä kauniimman rauta-aidan Ruotsissa, sen joka seisoo
aseseppä Gudmund Gudmundinpojan talon edessä Jönköpingissä. Onko tosi,
että olette sen myynyt?
— En minä ole sitä myynyt enkä aijo myydä.
— Sitten kai Lauri maisteri on sen myynyt.
* * * * *
Ehtoopuoleen palasivat Gudmund ja tyttärensä kaupunkiin. He vaelsivat
ääneti Länsi-ahteita alas. Taivas asui raskaana ja synkkäpilvisenä
Vetterinlaakson päällä, ja ison järven pinnalla, jolta kevätmyrsky
hiljan oli jään murskannut, vivahtivat valontaitteet mustaan ja
harmahtavaan, olivat usvaisen ja kalsean näköiset Metsä toisella puolen
alannetta näytti mestarin mielestä siltä kuin sen olisi leveällä
siveltimellä vetää sivahuttanut joku päiviinsä kyllästynyt maalaaja,
suuttuneena muuta väriä vetelemään kuin tummaa tummalle. Kaupunki,
jonka nähdessään hän ennen aina riennätteli askeliaan onnellisen
kodin suojaan ehtiäkseen, makaili siinä mykkänä ja viehäkettä vailla;
solakka kirkontorni häämöttää sojotti aavemaisena hämärtävässä
utuilmassa. Junebäckille tultua seisahtui Gudmund ja katsahti
tuonnemmas pyhän Pietarin kappelille ja hautausmaalle päin. Hänellä
oli siellä sukuhautansa. Vaaleansinervä usma uhuten suoperäisestä
alangosta kattoi kalmiston ja häälyi siekaleina jalavain ja vahterien
oksista. Maahan tuijotellen asteli mestari raskain askelin Bylidin
mäkeä ylös kaupunkiin. Hän piti Margitin kädestä ja haaveksi: tämä
käsi oli hänestä ikäänkuin menemäisillään olevan onnen jäännös sekä
uskollisuuden lupaus kolkkojen vaiheiden tullessa. Kun hän seisahtui
porttinsa eteen, seisoi siinä Gorm koira, kurottaen kuonoansa
rautapienojen välistä, ja tervehti isäntäänsä hiljaa uikuttaen. Mestari
silitti hyväillen koiran päätä ja katsoi sen silmiin. Mitä murhetta ne
lausuivatkaan!
Talonrenki tuli avaamaan. Hänen näytti olevan mielensä kuohuksissa.
— Mikä sinua vaivaa? Onko mitä tapahtunut?
— On, mestari Gudmund. Valkoruusua (se oli tuon valkoisen tamman nimi)
ette enää koskaan saa nähdä.
— Mitä sanot?
— Teidän mentyänne tuli koninylkyri ja pyysi saada puhua poikanne
kanssa. Lauri maisteri tuli pihalle, meni talliin ja talutti ulos
Ruusun. Kyllähän se tepasteli ja koetti tehdä vastarintaa, sillä se
on häntä aina pelännyt. Mutta maisteri otti rautahangon tallin oven
vierestä ja lyödä huimaisi sillä kerran hevosta poikki selän. Luulen
että selkäranka katkesi, sillä tammaa täytyi vetää ulos marhaminnasta
askel askelelta, ja joka askelella se parahti niin surkeasti, ett'en
voi sitä eläissäni unohtaa. Kun taluttaminen kävi niin hitaasti, juoksi
Lauri maisteri pajaan, otti ahjosta tulisen raudan ja poltti sillä
tammaa takaapäin.
Margit kirkaisi kauhusta. Gudmund mestari pyysi:
— Vaiti, vaiti! ei enää sanaakaan!
— Näkikö sitä äiti? kysyi Margit.
— Näki ja itki, kun Ruusu parkui, ja hän sanoi Lauri herralle:
tiedäthän varmaan että teet oikein?
— Vaiti, vaiti! toisti Gudmund mestari ja pusersi kouraansa
suonenvedon-tapaisesti yhtä rauta-aidakkeen pertuskan vartta.
— Margit, kuiskasi renki, Gormi ulvoi hirveästi järviaitan portissa
nähdessään tätä. Valkoruusu ja hän olivat aina niin hyvät ystävät.
Lauri maisteri uhkasi tappaa Gormin ja hän tekee aina mitä hän uhkaa.
Koeta pelastaa Gorm! Kortebohon lähettämisestä ei ole mitään apua.
— Antti, mene sinä nyt heti — viipymättä, kuuletkos! — pormestarille
Gormin kanssa ja sano minulta terveisiä Arvi Niilonpojalle. Kerro
hänelle mitä on tapahtunut ja pyydä häntä suojelemaan koiraa. Hän sen
tekeekin. Hän ei anna sitä suojastaan pois. Minä menen huomenna Gormia
katsomaan.
* * * * *
Illallista syötäessä ei Margarccta rouva ollut saapuvilla.
Naispalvelija ilmotti hänen aikaisin menneen levolle. Tämä ei
ollut mitään uutta; hän teki nyttemmin aina niin, ja hän tarvitsi
sen. Hän, niin tottunut onneen, oli jo kauvan elellyt aikojaan,
saamatta sielulleen päivänpaistetta. Kesken talonaskareita, jotka
muuten tuottivat hänelle huvia saman verran kuin työtäkin, istahti
hän usein itkemään ja käsiänsä vääntelemään, kun ei kukaan nähnyt.
Mikä vaivasikaan Gudmundia? Sitä hän kyseli. Hän oli toivonut tälle
elonsyksyä ihanaa kuin kaunis takasuvi. Hän oli toivonut hänelle uuden
kevään elpymistä siinä lämpimässä ja valossa, joka säteili pojan
pontevasta toimesta ja Jumalalle altistuneesta innosta. Eikö tämä
poika ollut kuin Libanonin seetri määrätty pylväänä Siionin templiä
kannattamaan? Eikö kaikki mitä hän tahtoi ollut harkittu kaukaa ennalta
näkevällä älyllä ja eikö se tähdännyt ainoastaan hyvään päämäärään?
Ja kuitenkin — pojan palattua kotiin vanheni Gudmund silminnähtävästi
päivä päivältä, hän ei viihtynyt enää missään, paitsi maalarimajassaan,
karttoi mikäli mahdollista pojan läheisyyttä, ei osottanut sitä
isällistä leppeyttä, joka on omalle pojalle annettava, ja, vaikka
olikin ainoastaan koulua käymätön käsityöläinen, väitteli hän oppinutta
vastaan, tämän selittäessä Jumalan sanan oikeaa käsittämistä, olipa
äskettäin kohdellut häntä varsin sopimattomastikin. Ja kuitenkin oli
Lauri menetellyt niin maltillisesti, jättäen niin kauvan kuin suinkin
toimeenpanematta milloin minkin tarkoin mietityn parannuspuuhan, eikä
suinkaan väkirynnäköllä ajanut käännytystyötä, vaan koetti pikemmin
viittauksilla ohjata isää perikadon tieltä pelastuksen tielle. Mikä
vaivasi hänen Gudmundiaan? Sitä rouva ei saanut selville.
Aina soittokello-kohtauksesta asti oli Lauri ottanut tavakseen syödä
ateriansa lukukammiossa. Gudmund ja Margit istuivat yksinään pöydässä,
ja tämä yksinäisyys oli mestarin mielelle virkistys, vaikka tosin
surunsävyinen. Oli taas tullut iltavartiokävelyn hetki. Sitä oli viime
aikoina toimitettu konemenoisesti. Äiti oli arvellut sitä suottaiseksi.
Lauri oli sanonut sitä epäkäytännölliseksi ja lapselliseksi, jollei
pahemmaksi, ja oli vaatinut Margitilta selontekoa siitä mitä hän ja isä
näillä retkillä keskenään juttelivat.
Mestari sytytti lyhdyn, ja he kulkivat ääneti tuon pitkän huonejonon
läpi, portaita ja tikapuita ylös ja alas, puolipimeiden tai
pilkkopimeiden kamarien kautta, ylisiä, parvia, holvia sekä solakujia
myöden, joihin ei yhtäkään lempeää tähteä nyt pilkottanut Gudmund
asteli entistään raskaammin ja kuitenkin nopeammin. Joskus korotti
hän vanhaan tapaan lyhtyä kattomalkoihin päin tai vilotutti sen valoa
jonkin sopen perimpään piiloon. Ennen teki hän tuota nauttiakseen
valojen ja varjojen leikkisillä-olosta ja nähdäkseen mielikuvituksen
silmillä rattoisia kotihaltia-haamuja vilahtavan näkyviin ja lymyilevän
jälleen vuolihirsien taa ties mihinkä komeroihin. Nyt ei hän enää
nähnyt mitään tämmöistä. Ilmanhönkä Vetteriltä, uhotessaan sisään
aukoista ja raoista, tuntui sydäntä kylmäävän ja sen perästä kuului
mieltä masentavia huokauksia ja vikinää. Vasta järviaitan ylisillä
mestari pysähtyi. Hän istahti lattialaahkolle ja kallisti otsansa
käsiinsä.
Margit oli eilisestä asti itsekseen hautonut uutista, joka hänen
piti ilmottaa isälleen, jotta tämä aikanaan ehtisi estää aijotun
toimenpiteen. Mutta sopivaa tilaisuutta ilmottamiselleen hän ei vielä
ollut saanut, ja nykyhetki ei ensinkään siihen sopinut. Lauri oli
näet hänen kuullensa lohduttanut äitiään sillä että tuo pakanallinen
tulitupa, josta he molemmat välisti olivat kuulleet kummallisia
ääniä, ennen pitkää tulisi revittäväksi. Hän ei muka enää aikonut
isälle sen enempää asiasta puhua, sillä Jumalan edessä oli hänellä
oikeus, mutta jos häneltä puuttui maallista oikeutta, niin voisihan
isä haastattaa hänet tuomioistuimen eteen. Lisäksi oli hän päättänyt,
isältä lupaa pyytämättä, siirtää kirjansa maalarinmajaan ja sisustaa
sen itselleen lukukammioksi. Jos isää sitten haluttaisi istua
siellä tuhrimassa, olkoon se hänen vallassaan, kunhan vaan luopuu
paavilaisista kuvailuksista. Lauri oli tuonut Saksasta kymmenittäin
Martti Lutherin kuvia, tehtyjä karkean, törkeän ja kaikittain
onnistumattoman puupiirroksen mukaan, sekä sitä paitse uuden,
melkoisesti parannetun puupiirroksen tuosta merkillisestä, Tiberistä
saadusta paavikalasta, siitäkin useita kappaleita. Nämä aikoi Lauri
antaa isänsä väritettäväksi. Siten tuhrailu ei ainakaan vahingoittaisi
hänen sieluansa.
— Margit, virkkoi vihdoin Gudmund mestari, selvästi näen, että se
ystävällinen, hauskan salaperäinen henki, joka ennen seurasi meitä
näillä iltakävelyillämme, on taloni tiloilta paennut. Olen nyt kuullut
sen sanovan alakuloiset jäähyväisensä. Tuntuu mielestäni itselläni
olevan oikeus surra sen ikimenoa, jos vaan en suruuni sekota nurinaa ja
kiittämättömyyttä. En saa unohtaa enkä olekaan unohtanut, että vaikka
eloni ilta laskeekin pilviin, on minulla kuitenkin takanani elonpäivä,
jota kirkastaa harvalti suotu rauha ja ihanuus. Ja vielä olet sinä
minulla. Se ikävyys, joka nyt on kohdannut minua, on lempeä kuritus
siihen verraten mitä moni muu joutuu kärsimään.
Ja nyt mestari tyvenellä, tunteellisella, Margitin mielestä suloisen
sointuvalla äänellä, tytön kyynelten viljalti valuessa, lausui
Jumalalle kiitosrukouksen kaikesta ilosta mitä hän eläissään oli
saanut nauttia ja siitä että Jumala oli luvannut syntisille armoa ja
iankaikkisen elämän.