sen rettelöt ikäänkuin puukoilla pistelevät, päästä puikahtamaan
johonkin salasoppeen, jonne melu ei kuulu, oven taa, jonka läpi puukot
eivät pistä! Veli Mathias tunsi taudin ruumiissaan ja vuoteelle hänen
olisi pitänyt mennä; mutta hän ei hennonut heittää toivoaan että vielä
saisi viettää aaterikasta rauhan hetkeä "Suoraan-sydämestä" seurassa.
Kirkkoherra Sven lähti sinne senkin ikävän mahdollisuuden uhalla,
että kohtaisi Laurin, ennenkuin ehtisi seuran valkamaan, ja hän tuli
kainalossaan iso Virgilius sekä siinä Servion ja Donaton selitykset.
Gudmund mestari oli, varjelukseen seuraa lähinnä uhkaavalta vaaralta,
karttelevin sanoin pyytänyt rakasta vaimoansa osottamaan Laurille,
että seuraan kuului ainoastaan valituita ja kutsutulta jäseniä. Svante
tohtori liikkui edelleen matkoilla Länsigöötanmaalla — hän oli viimeksi
kirjottanut Skaran puolesta —, mutta kun illan isäntä maalarimajassa
lausui kirkkoherran ja munkin tervetulleiksi, seisoi sentään häntäkin
varten tuoli, vaikka tyhjänä, seuran pöydän ääressä ja sen edessä oli
pöydällä pergamentti, johon mestari kullatun alkukirjaimen perään oli
präntännyt: Poissa ollen olet luonamme.
Mitä luostarikappelissa oli tehty, sen Gudmund mestari tiesi, vaikkei
veli Mathias siitä ollut mitään puhunut. Ei Laurikaan ollut siihen
kajonnut, kun äitinsä oli häntä pyytänyt jättämään sen sikseen. Kun
Arvi Niilonpoika toi tiedon perille, lähti vanha aseseppä hakemaan
paikkaa, jossa hän saisi olla yksinään. Hän löysi semmoisen järviaitan
ullakolla. Siellä hän istui hetken ja itki. Ei se ollut tuon
huolekkaasti ja ilomielin tekemänsä maalauskuvan häviö, josta hän
itkulle apeutui. Se oli muuta, pahempaa.
Sven herra piteli nytkin esimiehen vasaraa. Edellisessä kokouksessa
oli päätetty, että tässä otettaisiin sibylla suullisen keskustelun ja
puheen aineeksi. Mutta sillä välin oli tuo katon kalkilla valkaisu
luostarissa tapahtunut, ja munkki olisi nyt mielellään ottanut toisen
aineen, koska tämä oli omansa saattamaan isännän mieltä murheelliseksi.
Hän istui levotonna ja vihjasi kirkkoherralle; mutta tämä ei ollut sitä
näkevinään, vaan, avattuaan kokouksen tavallisilla juhlatempuilla,
kehotti hän veli Mathiasta kertomaan sibyllan legendoja.
Mathias kertoi ne ja lisäsi: kirkko ei ole auktoriteetillaan
vahvistanut taruja tosiksi. Sen ainoan asian se pitää totena, että
Jumala perin etäisinä aikoina suvaitsi pakananaisen kautta julistaa
monijumaluuteen vaipuneille kansoille ainoan Jumalan palveluksen sekä
aikojen täyttymisen lähetessä Vapahtajamme tulon.
Kirkkoherran tuli nyt vuorostaan esittää jotakin pakanallisesta
lähteestä saatua tietoa sibyllasta sekä siinä yhteydessä kertoa,
miten runoilija Virgilius oli hengessään nähnyt manalan valtakunnan.
Hän aukaisi tuon ison tuomansa nidoksen, ja antaakseen tarpeellista
pontta roomalaisen sanoille, liitti hän niiden edelle huomautuksen
että Virgiliuskin toisinaan, pyhään intoon kohottuansa, on ollut
totisen Jumalan profeettana pakanain keskellä; olipa hänkin selvin
sanoin ennustanut jumalallisen lapsen tuloa. Olipa siis mahdollista
sekä uskottavaa, että hänen manalan kuvauksensa pääpiirteissään on
todenmukainen.
Kirkkoherra kertoili vilkkaasti ja häntä kuunneltiin tarkkaavasti.
Ja hänen puheessaan oli uutuuden viehätystä ei ainoastaan Gudmund
mestarille vaan veli Mathiaksellekin, sillä Mathias oli paraiten
perehtynyt kirjoihin semmoisiin kuin pyhän Augustinuksen teos "Jumalan
yhteiskunnasta" ja Tuomas Kempiläisen "Neljä kirjaa Kristuksen
seuraamisesta", mutta klassillisesta kirjallisuudesta hänellä oli
sangen vähän tietoja. Virgiliuksen runon pojasta, jonka syntymästä on
urkeneva ura uuteen maailmanaikakauteen, jolloin karjat eivät pelkää
jalopeuraa ja vanhurskaus majailee maan päällä, sen hän kuitenkin osasi
ulkoa.
Eneas, Troian sankari, oli laskenut laivansa rannalle ikivanhan
Kuman kaupungin edustalle. Hän lähti tapaamaan kumalaista sibyllaa
hänen vuorensolastaan sadan holviportin perältä, ja löydettyään
sen kultaisen oksan, jota ilman ei yksikään kuolonalainen uskalla
astua alas manalaan, saa hän rukouksillaan sibyllan suostutetuksi
saattamaan itseään sinne alas Avernijärven lähellä, josta huokuu
myrkkyusvia, aukenee kauheasta kallionkuilusta manalanpolku. Siellä
matkamies vaeltaa keskellä synkkää pimeyttä, semmoista joka vallitsee
metsän perällä, kun taivas oli varjojen verhossa ja kuutamo eksyttää
kelmeän valonsa valeilla. Autiossa avaruudessa värjyy haamuja: ne
ovat kalvavain tunnonvaivojen, kalpeiden tautien, nälän, murheiden,
kalman varjoja. Keskellä aroa ääretön jalava. Sen lehtien alla
piileilee päivisin unelmat, jotka öisin kohoovat maan päälle ihmisiä
hullustuttamaan. Maata pitkin ryömii hirmuhenkiä: lohikäärmeitä,
gorgoja, harpyioja (myrskyttäriä, naispetoja). Eneas, kauhistuen näitä
nähdessään, tempaa miekkansa, mutta sibylla muistuttaa niiden vain
olevan olemattomia haamuja, joita liehuu ympärillä. Aro on tuonelan
esikartano. Sen rajottaa mustilla laineilla vyöryvä virta — Akeron.
Sivumennen mainittakoon, sanoi Sven herra, että kirkkoisät vahvistavat
sellaisen virran olevan olemassa. Siellä on Karenin lautta. Ranta
vilisee vainajien haamuja, vanhoja ja nuoria, miehiä ja naisia, niin
paljo kuin syystuuli varistelee kuivia lehtiä metsässä, ja joka
silmänräpäys tuo uusia parvia lisää, ja kaikki levittävät sylinsä
vastakkaista rantaa kohden, pyytäen synkkää lautturia viemään heitä
ylitse. Kultaoksan nähtyään suostuu hän ottamaan sibyllan ja Eneaan
lautalleen ja viemään heidät toiselle rannalle. He samoovat ensin sen
piirin läpi, jossa säilytetään niiden lasten sieluja, jotka tuoni on
temmannut äitien povelta ja heidän hellän hoitonsa alta. Pienokaiset
eivät ole onnellisia: ilma on täynnä heidän itkuaan ja vaikerrustaan.
Lähinnä tätä piiriä on toinen, jossa oleskelevat ne, jotka maan päällä
syyttömästi rangaistiin kuolemalla. Eivät hekään ole onnellisia. Kolmas
on itsemurhaajien piiri: he ikävöivät takaisin siihen elämään, jonka
vapaaehtoisesti lyhensivät.
— Jos minä saan keskeyttää, lausuakseni kertomuksestasi jotain, niin se
saattaa mieleni murheelliseksi, virkkoi Gudmund mestari. Lieneeköhän
Jumala suonut Virgiliuksen nähdä tosia siinä mitä hän kertoo lapsista
ja syyttömästi mestatuista? Minua se hämmästyttää sentähden että uskon
Jumalan oikeamieliseksi.
— Olen minäkin sitä kummastellut ja mietiskellyt, vastasi puhuja,
sitä enemmän koska Virgilius oli lempeä ja hellätunteinen henki, oli
_naturaliter christianus_. Mutta juuri se on varmistanut uskoni,
että tuon näennäisen tylyyden alla asuu jotain tervettä ja hyvää. Ja
luulenpa nyt tietäväni asian laidan.
— No, sano se siis! huudahtivat Mathias ja Gudmund yht'aikaa.
— Mathias ja minä olemme rippi-isiä ja voimme siis helpommin kuin
sinä, joka et ole, päästä näiden totuuksien jäljille. Ajattelepas,
Gudmund, äitiä, onnetonta ja hätään joutunutta, jolla on pieni lapsi,
ja joka näkee kurjuuden, synnin, ehkäpä rikoksenkin, joka vaanii
kurjuuden lähellä, uhkaavan lapsensa tulevaisuutta. Äiti parka ei
epäile että pienokaiset pääsevät taivaaseen kuin kotiinsa, ja hänen
itsensä valittavissa näkyy olevan tahtooko jättää lapsensa maallisen
elämän lokaan ja vaivaan vai antaa sen taivaan puhtauteen ja iloon.
Voi kumminkin! kuinka houkuttelevalta tuntuneekaan jälkimmäisen
vaihtopuolen valinta! Kuta helpommin hän voi unohtaa itsensä,
oman ajallisesti ja hengellisesti kärsittävänsä rangaistuksen
lapsenmurhasta, sitä pikemmin hän tulee tämän tehneeksi. Mutta jos
Jumala tietäjän kautta sanoo meille, että lapsi joutuu toisessa
elämässä kärsimään — ja tosiasiahan on että jo täällä maan päällä
kärsivät lapset seurauksia vanhempainsa tietämättömyydestä, paheista ja
rikoksista — niin täytyy tuon tiedon nähdäkseni pelottaa siirtämästä
lapsukaista äidin sylistä kuoleman käsiin. Tuommoinen äiti kuulkoon,
kahden vaiheella häälyessään, sitä itkua ja parkua, joka kohoo ilmoille
kuolleitten lasten piiristä... Ja kun Virgilius sanoo, etteivät
viattomasti mestatut myöskään ole onnellisia kuoltuansa, ei hän sillä
ole pyhittänyt maallisen oikeuden hairahduksia ja erehdyksiä, vaan päin
vastoin enentänyt, kauheasti enentänyt niiden edesvastuun, jotka sitä
harjottavat... Gudmund ystävä, sinä tahdot väittää, huomaan ma, että
tuo valitettu kovuus jää entiselleen, jos noiden kuolleitten lasten
tai syyttömästi telotettujen tila kestäisi ijäisesti. Mutta niin ei
ole. Se on pituudeltaan epämääräinen välitila, jossa heidän sielunsa
puhdistetaan, sieltä siirtyäkseen autuuteen ja siinä ijäti pysyäkseen,
taikka myöskin juodakseen Letheen joesta menneiden olojen unhotusta
ja odottaakseen uusien ruumistensa luomista, jonka jälkeen he ovat
otolliset perimään Elysionin vainioilla autuaallisen elämän.
— Nyt minä tyydyn ja ylistän Jumalaa, joka antoi Virgiliuksen sydämeen
niin jaloja ajatuksia.
— Sibylla ja Eneas astuivat neljänteen piiriin. Se on nimeltään surun
kenttä ja siellä asuu onnettoman rakkauden tulen uhrit, kunnes he ovat
puhdistuneet parempaa tilaa varten. Synkkähän sekin seutu on, mutta
sitä katsellessaan aavistaa kuitenkin jumalallista armoa. Tämä ei ole
vaan alastonta aroa; täällä on vuorimaita, vuorten vieriä kiertää
yksinäiset polut, myrttilehtoja, joiden varjoihin vainajain haamut
sukeltavat yksitellen, saadakseen häiriintymättä hautoa lemmenkipujaan,
joita eivät henno heittää, tai kaksi erältään, jos rakastavaiset täällä
löysivät toisensa...
Pitemmälle Sven herra ei ehtinyt esitelmässään, Ovi aukeni ja sisään
astui Lauri maisteri. Hän tervehti arvokkaasti, istui Svanten
tuolille, vilkasi pergamenttiin edessään, ravisti päätänsä mokomalle
lapsellisuudelle, korotti otsaansa ja iski silmänsä ensin hintelään
munkkiin, senjälkeen Sven herraan joka iski silmänsä takaisin yhtä
terävästi ja ylväästi, ja vihdoin Gudmund mestariin. Sitten kysyi
maisteri: Mitä hyvää täällä saarnataan, jutellaan tai jupakoidaan?
Sven herra löi vasaralla pöytään ja ilmoitti tämän iltaisen esitelmänsä
päättyneen, sekä kiitti Mathias veljen ja omasta puolestaan
isäntää lyhyesti, mutta hupaisesta hetkestä, jonka olivat saaneet
häiriintymättä yhdessä viettää.
Lauri maisteri muistutti kysymyksestään, mitä täällä saarnattiin,
juteltiin tai jupakoitiin.
Sven herra läimähytti vasarallansa oikein lujaa pöytään ja julisti
kokouksen päättyneeksi, jonka jälkeen jäsenet kaikki kolme nousivat
seisaalle.
Vähän jälestäpäin nähtiin veli Mathias lysyssä selin, horjuvin askelin,
Sven herran ja Gudmund mestarin tukemana kummaltakin puolen kulkevan
tai oikeammin kannettavan ylös luostariin.
* * * * *
Kului kaksi päivää, ja Sven herra kuoropoika seurassaan, kantoi
kuolinsakramenttia poikki kadun sinne. Vastaantulijat ristivät silmiään
ja laskeusivat polvilleen. Koko kaupunki tiesi että ent. gardiani
makasi kuoleman kielissä.
Hän makasi sellissään vuoteella keskellä lattiaa. Gudmund mestari
seisoi hänen päänalusensa puolella. Seinävierillä istuivat esimunkki
Johannes ja muut munkit. He rukoilivat puoliääneen. Kirkkoherran
mielestä tuo viimeisillään oleva hienoine kasvoineen ja kiiltävine
silmineen enemmän oli kuihtuneen kauniin pojan kuin vanhan miehen
näköinen.
Saatuaan kuolinsakramentin, tarttui veli Mathias toisella kädellään
Gudmundin, toisella kirkkoherran käteen. Ystävät, sanoi hän kuiskien,
"Suoraan sydämestä" seuralla on kokouksensa tänään _minun_ luonani.
Minä pidän nyt viimeisen esitelmäni. Minua on kiusannut epäilys
tärkeästä asiasta: ehdottoman kuuliaisuuden velvollisuudesta.
Saako kuuliaisuus käydä niin pitkälle, että se sortaa omaatuntoa?
Voinko itseäni sillä lohduttaa, että käskevä eikä totteleva on
vastuunalainen Jumalan edessä? Minä epäilen. Eiköhän vaan minunkin
ole osaltani kannettava edesvastausta? Mutta minä en pelkää, sillä
minä turvaan vapahtajaani Jesukseen, ja uskon että perältäkin pääsen
jäseneksi henkien pyhään ruumiisen, jonka pää hän on. Hänessä ovat
jäsenet autuaat; hänessä kuuliaisuuden ja omantunnon käskyt ovat
yhtä. Tapahtukoon minun niin! Kuolen hyvässä turvassa. Tervehtikää
harpunsoittajaa ja sanokaa hänelle, että toivon saavani kuulla hänen
äänensä ylistysvirsissä karitsan istuimen ympärillä. Kiitos, rakkaat
veljeni pyhän Franciskuksen liitossa, kaikesta hyvyydestänne minua
kohtaan. (Hän mainitsi kunkin nimeltä ja kätteli heitä.) Kiitos,
veljeni Sven, iloisesta miehuullisesta lempeydestäsi! Pappi ja munkki
eivät aina ole ystäviä; me kaksi olemme aina olleet. Kiitos, veli
Gudmund, rakastavasta mielenlaadustasi kaikkia ja minua kohtaan!
Tervehdi Margitia! Rauha majassasi maan päällä ja sitte taivaassa,
jossa varmasti toivon meidän kaikkien toisemme kohtaavan aikojen
täydellisyydessä. Iloitkaa minun kanssani! En tunne yhtään kipua. Olen
terve ja keveä. Minä liidän. Tomumaja on jo kuin riisuttuna... Hän pani
kädet ristiin ja rukoili ääneti.
Ovi auaistiin kiivaasti ja maisteri Laurentius Gudmundi ryntäsi sisään,
hikisenä ja kuumissaan. Hän oli melkein juoksujalkaa rientänyt ylös
luostarinpolkua.
— Tulenko liian myöhän? kysyi hän ja astui, vastausta odottamatta,
vuoteen ääreen, kun näki kuolevan liikuttavan huuliaan.
— Vielä on pelastus mahdollinen. Munkki, uskallatkos astua
ijankaikkisuuteen Babelin porton viinimaljan iljettävällä sakalla
pirskotettuna? Pese itses puhtaaksi! Herran Jesuksen syli on ainoastaan
sillä ehdolla sullo avoinna...
Kuoleva, joka oli rukoillut silmät suljettuina, loi ne nyt auki, nousi
istualleen vuoteella, katsahti Lauri maisteriin ystävällisesti ja
kuiskasi: tiedän teidän hyvää tarkottavan, kietoi sille käsivartensa
Gudmund mestarin ympäri ja nojasi päänsä hänen rintaansa. Siinä hän
heitti henkensä. Gudmund laski kuolleen hiljaa takaisin vuoteelle
ja suuteli kerran hänen otsaansa. Kirkkoherra laskihe polvilleen ja
suuteli hänen kättään. Sellissä vallitsi hiljaisuus, ainoastaan joku
huokaus, joku nyyhkytys kuului silloin tällöin. Lauri maisteri oli
mennyt. Hän olisi mielellään rukoillut rukouksen vainajan sielun
puolesta, jollei olisi sitä syntinä pitänyt.
* * * * *
"Suoraan sydämestä" seuran molemmat jäsenet seisoivat vähäisellä
luostarikalmistolla. Sieltä aukeni lehtensä luoneiden koivujen ja
jalavain välitse näköaloja Munkkijärvelle, Vetterille ja kaupunkiin
päin. Muutamia hauta-arkkuja, joiden reunoissa kirjotuksia ja
eduskuvallisia merkkejä kierteli veistokuvahahmoja, miehiä ja naisia
ritari- ja porvaripuvuissa, loisti harmahtavan valkoisina koskemattoman,
puhtaan lumihangen alta. Portin vieressä seisoi riimukivi, siinä risti
ja linkerö kuvattuna. Munkkien haudoilla ei ollut muistopatsaita.
Kirkkoherra ja aseseppä katsoivat ympärilleen. Tuolla, sanoi herra
Sven ja osotti maata erään nuokkukoivun alla. Niin siellä! toisti
Gudmund; minä pyydän pojaltani saada asettaa sinne istumakiven sinua,
harpunsoittajaa ja itseäni varten. Panisin halusta sinne myöskin
hautakiven ja siihen nimen Mathias sekä palavan sydämen Betlehemin
tähden alle; mutta turhaahan se olisi, sillä Lauri on sanonut aikovansa
toimittaa pois kaikki hautakivet ja siirtää ne linnan koluaittaan.
XV.
SOITTOKELLO.
Päämajastaan lähtien, isänsä kotoa, ulotutti Lauri maisteri
sotivaltaansa yli kaupungin, vaikkei vastustelua kokematta. Hän nousi
aamulla aikaisin, pani myöhän maata ja kerkesi kaikkiin: saarnaamaan,
opettamaan ja pikkuseikkoihin asti puuhaamaan kodin ja kaupungin
asioissa. Näitä viimeisiä oli hänen heimolaisensa pormestari Niilo
Arvinpoika tähän asti yksinvaltiaana hoitanut — porvariston kesken
hyvin siedetty yksinvaltias, jonka kansansuosio ja hyvä maine ei edes
siitäkään haittaa kärsinyt, että hän oli vuokrannut kruununverot
Jönköpingistä ja parista muusta kihlakunnasta likitienoilla. Ei kukaan
soimannut hänen siinä menetelleen epärehellisesti tai liian kovasti.
Hän oli järkevä, käytöllis-älyinen mies ja oivalsi helposti tavallisten
ihmisten mielen; mutta tuskinpa hän itsekään aavisti, mikä uskalikko
asui hänen omassa povessaan eikä vielä ollut valloilleen päässyt.
Älyyn yhtyi ystävällinen olento, hilpeä mieli ja vieraanvaraisuus. Hän
ja sukulaisensa, aseseppä, olivat hyvät ystävät, mutta eivät paljo
seurustelleet, koska se mikä Gudmundia huvitti ei vähääkään huvittanut
Niiloa ja se mikä Niiloa huvitti ei vähääkään huvittanut Gudmundia.
Arvi ja Margit olivat oikeastaan yhdyssiteinä heidän välillään.
Arvin luonteessa oli paljo isää ja hiukan Gudmundia. Pormestari
oli, kuten sanoimme, vieraanvarainen ja hilpeä. Hän piti mielellään
kemuja, taritsi tynnyrittäin olutta pyhän Kertun seurapidoissa ja
oli suosittu puhuja. Valtikka, jolla hän porvaristoa ja raatimiehiä
hallitsi, oli ruusuihin kääritty. Smoolannin ja Länsigöötan aateliston
kesken hän nautti suurta arvoa, vaikka asemansa ei ollut peritty,
vaan oma hankkimansa. Mutta nyt hänen valtaansa uhattiin. Valtikkaa
vastaan kohosi väkivasara väsymättömän jättiläisen kourassa; ennen
aivan tyvenissä kaupungin asiain keskusteluissa alkoi salamoida ja
jyristä; oli syntynyt puolueita, jotka kiivaasti kiistelivät keskenään
pienimmistäkin seikoista. Lutherismieliset liittyivät Lauri maisterin
puolelle, eipä kuitenkaan kaikki, sillä useita suututti hänen vihaiset
hyökkäyksensä kunnioitettuja miehiä Olaus ja Laurentius Petriä vastaan
ja hänen kiukkunsa Gösta kuningasta vastaan, "joka muka enemmän
rakastaa kirkon tiluksia kuin puhdasta oppia", ja jotka muutenkaan
eivät sietäneet olla hänen kotitekoisen ylemmyytensä ja rautapukuisen
erehtymättömyytensä käskettävinä. Että pormestari inhosi häntä, sitä ei
tarvitse sanoakaan.
* * * * *
Oli maaliskuu vuonna 1529. Kevään oireita ilmaantui aikaisin.
Päivänpaiste ja sade oli sulattanut lumet ja Vetterin jäällä oli
arveluttavaa kulkea. Gudmund mestari oli käynyt maalla Kortebossa ja
palasi nyt ratsastaen vanhan valkoisen tammansa seljässä, Gorm koira
kintereillään, kotoansa kohti. Mestari oli viime vuosien kuluessa
väleen vanhennut. Hänen vielä hiljan kastanjaruskea tukkansa oli
harmennut, olipa sinne tänne hiuksiin luntakin pirahtanut. Hän istui
ikäänkuin uneksien satulassa, mutta rauta-aidalle tultuaan ja kun Gorm
haukahti veräjällä, havahti hän ja näki että neitsyt Maarian kuva
tiilikartanon päädystä oli poissa. Hän käänsihen satulassa ja näki
että Vidrik Valandinpojan kuva niinikään oli kadonnut toisen kartanon
päädystä.
Gorm urkki epäilevästi portin ristikosta pihaan. Sen viisas koiranpää
oli hitaasti, mutta varmasti ajatellut kokonaisen sotasuunnitelman
varjelukseen itseänsä joutumasta Lauri maisterin kepin ja kenkäin
kanssa tekemisiin. Jos Gorm olisi nähnyt maisterin lähellä aitaa,
olisi se juossut kujaa alas ja sivuportista sisään. Jos se olisi
nähnyt hänen keskellä pihaa, olisi se kujalta juossut järveen, uinut
pesulaiturille ja rähminyt sieltä ylös vakoilemaan asemaa järviaitan
portista. Turvalliseksi se ei tuntenut oloansa missään muualla kuin
maalarimajassa. Mutta sielläpä se mielestään olikin kelpo turvassa ja
loikoi usein unissaan oven suulla, niin että Gudmund mestarin täytyi
astua sen ylitse ulos mennessään.
Nyt ei Lauri maisteria pihassa näkynyt, Margit tuli veräjää avaamaan ja
auttoi isäänsä alas hevosen selästä. — Isä kulta, olet kai jo nähnyt?
— Olen, tyttäreni. Minne hän on kuvat asettanut?
— Hän on lyönyt ne rikki ja heittänyt pirstat järveen. Isä parka! Tyttö
pani kädet isän kaulalle ja suuteli häntä.
Gorm karkasi käpälämäkeen ja pakeni portaita ylös maalarimajaan. Se oli
nähnyt Laurin lähestyvän.
— Tervetultua, isä, hän sanoi. Minä olen nyt vihdoinkin tehnyt
sen, josta me keskenämme sovimme: olen toimittanut Maariankuvan ja
pirunkuvan pois päädyistä...
— Olemmeko siitä sopineet?
— Kyllä, etkö muista, että minä kohta kotiin tultuani sanoin että se
oli tehtävä? Etkä sinä väittänyt vastaan. Etten ennen asiaan ryhtynyt,
siihen oli syynä toivoni että sinä itsestäsi ymmärtäisit antaa siitä
käskyä; mutta nytpä en saattanut kauvemmin kestää. Kuules, isä,
jaksaako tuo hevoskaakki vielä todella sinua kantaa?
— Niinkuin näet.
— Se näyttää minusta niin kankealta kintuistaan. Parasta, että annamme
sen kuolla. Minä tapasin eilen nylkyrin kadulla ja sanoin että meillä
on työtä hänelle.
— Tässä minä, Margit todistajana, sanon että tamma jää elämään kunnes
itse määrään sen kuolemaan. Minä pyydän että sinä pysyt siitä asiasta
erilläsi.
Hän silitti elikon kaulaa ja se seurasi häntä, pää likellä isäntänsä
päätä, talliin.
* * * * *
Muutaman päivän päästä tuli Margit maalarimajaan, jossa mestari toimi
kuppiensa ääressä. Tämä ei paljoa puhunut Arvi Niilonpojalle, joka
piirusteli saman pöydän ääressä. Estääkseen mieltänsä surullisia
asioita ajattelemasta edes sen hetken päivää, minkä hän oli säästänyt
mielitoimelleen, oli hän ottanut mitä vaikeimpia tehtäviä siveltimensä
suoritettavaksi, ja hän maalaili kuumeenomaisella innolla sekä jyrkästi
eroten entisestä taidetavastaan. Hän kuvasi omaa työhuonettaan,
katsottuna milloin niistäkin kulmasta, milloin aamupäivän, milloin
pilvisään valaisussa, ja hän asetteli kaihtimia milloin minnekin, niin,
että ne loivat varjoja, hämyvaloja ja kummallisia valovaikutuksia.
Keskelle näitä pani hän tavallisesti ristiinnaulitun-kuvan. Ja
hän maalasi milloin täplillä ja pirskeillä, joita hän näytti
huolimattomasti pergamentille pärskyttelevän, milloin levein
pensselivedoin. Arvi arveli toisinaan ettei tuo ollut juuri muuta kuin
tuhrailua; välimmiten häntä ihmetytti tuhrailun tekemä tenhovaikutus.
Hänen käytöksessään mestaria kohtaan oli viime aikoina kunnioitus
alkanut vivahtaa hellyydelle. Hän tiesi, mikä mestaria, sekä sen ohessa
Margitia, rasitti, ja hän tuumaili turhaan keinoa auttaakseen heitä
ahdingosta.
— Isä, sanoi Margit, Lauri on kieltänyt minua satuja juttelemasta
Gunnarille. Hän on kieltänyt minua kertomasta hänelle Engelbrektistä,
koska Engelbrekt oli katolilainen, ja Brunkebergin taistelusta.. Hän
on kieltänyt meitä lukemasta Pietari Maununpojan kirjaa [arvattavasti
tämän n.s. "lastenkirjaa"], jonka sinä olet minulle antanut ja joka
niin miellyttää minua. Hän sanoo sen olevan sieluillemme turmiollisen.
Ja kun kirja kumminkin oli esillä, kun hän tänään aamupäivällä tuli
saliin, repi hän minua tukasta ja antoi Gunnarille korvapuustin. Sitten
antoi hän Gunnarille ulkoa opittavaksi tämän (Margit näytti hänelle
lehden, jonka Lauri maisteri oli täyteen kirjottanut), ja kun Gunnar
kangerteli läksyssään, sai hän maistaa keppiä...
Arvi otti lehden, nähdäkseen mikä se oli! _Symbolum Athanasianum.
Quicunque vult salvus esse etc._
— Setä hyvä, sanoi Arvi mestarille, onko Lauri saanut toimekseen
opettaa Gunnaria?
— Ei. Sven herra opettaa poikaa kirjatiedoissa; niin ovat hän ja
tohtori keskenään sopineet.
— Muistuta Lauria siitä!
— Ei siitä apua mitään, sanoi Gudmund mestari huoaten.
Arviakin huokailutti turha toivomuksensa: voi jospa saisin sen
lurjuksen selkää pehmittää!
— Mitä nyt Gunnariin tulee, menen minä tänäpäivänä kirkkoherran
puheille ja pyydän häntä ottamaan pojan kotiinsa. Lauantait saa hän,
kuten tähän asti, viettää Talavidissa. Sen on Birgit oikeudeksen
edustanut. Lähinnä pelkään että Lauri opettaa häntä julmaksi eläimiä
kohtaan... Arvi ja Margit, ette ehkä tiedä, että minä olen kovin kiivas
mies, jolle luonto ei ole kärsivällisyyttä suonut.
Margit pudisti päätänsä, ja Arvi veti suunsa irviin.
— Niin on. Enkä minä osaa kiivauttani hillitä, vaikka minun olisi
pitänyt se oppia autuaan isävainajani nuhteista, autuaan äitivainajani
esimerkistä ja ystävä vainajani, esimunkki Mathiaksen seurustelusta
sekä lukemalla uutta testamenttia ja Tuomas Kempiläistä. Kaksikymmentä
vuotta ja enemmänkin aikaa on kulunut minun tietämättäni, että tämä
intohimo entisellään rehenteli rinnassani. Sen uinutti uneen täällä
talossa ennen vallitseva rauha; mutta viime aikoina on se näyttänyt
ilkeitä elon oireita. Ja kun en ole laskenut sitä irroilleen, on se
ruvennut työntämään juuriaan syvemmälle ja tuntuu usein ikäänkuin
kirveltävänä polttona sydämen ympärillä. Näytäpäs nyt minulle, Arvi,
piirustustasi. Se on asuinkartano...
— Niin se, jonka aijon rakentaa isäni asumattomalle talontilalle
Kortebohon. Siitä tulee minun taloni, on isä sanonut. Tuohon
kylkirakennukseen laitetaan maalarimaja, jos suinkin ihan tämän
kaltainen, mutta näköala Vetterille päin.
Margit seisoi Arvin tuolin vieressä, laski toisen kätensä hänen
olkapäälleen ja seurasi hänen sormensa viitteitä lehdellä.