varoja tähän, täytyi Gösta kuninkaan ryhtyä kirkkojen ja luostarien
kalliisiin kaluihin ja tavaroihin. Se oli vaarallinen hanke, mutta
ei hätä lakia lue. Vaara oli selvänä jokaiselle ken joutui kuulemaan
rahvaan sanoja, näkemään sen silmäyksiä ja eleitä, kun se, kirkkojensa
juurille kokoontuneena katseli, kuinka kalkkeja ja öylättilautasia
vietiin pois. Sama kansa, joka alttiisti kantoi päivän kuormaa ja
hellettä, joka nöyrästi kesti nälkää ja kaikkia litaniassa mainittuja
maanvaivoja, nurkui ja puristi nyrkkiään peitsen ja kirveen varren
ympäri, kun inhimillinen käskyvalta näkyi sen oikeutta sortavan,
ja se halusi heti käyttää aseitaan, kun tuo oikeudensorto lisäksi
samalla oli pyhyydensolvausta. Näissä tilaisuuksissa nähtiin milloin
milläkin kirkonmäellä Smoolannin, Länsi- ja Itägöötanmaan kihlakunnissa
mies jota kansa kummeksien katseli ja kuitenkin melkein kaikkialla
ihmeellisellä luottamuksella kohteli, harpunsoittaja Svante. Nekin
vanhemmat ja vaikuttavammat maalaisisännät, jotka muuten olivat
luonteeltaan epäluuloisia, tahtoivat taata, että hän oli kansanystävä.
Liikkui huhuja, että hän oli syntyisin jostakin suvusta, joka ennen
oli Ruotsissa pätenyt paljon ja suojellut kansan oikeutta ja maan
parasta. Ekesjön seuduilla moniaat luulivat tuntevansa hänet ennestään,
nähneensä hänet siellä poikasena linnanpihalla, jolloin häntä muka
pidettiin jonakin Sturen suvun jälkivesana. Toiset juttelivat toisin.
Samoin kerrottiin, että Jouif Slatte, "Rosvo-Oden", jota moni myös
luuli kansanystäväksi, vaikka aivan omituisen, epäkristillisen ja
hirveän laatuiseksi, oli henkipatoksi julistanut sen miehen, joka
uskaltaisi harpunsoittajan päästä hiuskarvaakaan katkaista.
Tuon tuostakin keräytyi kansaa kirkonmäille tämän ympäri kuulemaan,
mitä hänellä oli päivän tapauksista sanottavaa. Hän ei koettanut
vähentää sen merkitystä mitä oli tapahtunut ja ehkä vasta
tapahtuisi; päinvastoin sanoi hän arvaavansa, että sittenkun rahoja,
ehtoolliskalkkeja ja öylättiastioita oli otettu, piakkoin taitaisi
tulla kirkonkellojenkin vuoro, sillä peräti köyhtyneen maan velka
oli suuri ja paljo kulunkeja kysyi valtakunnan järjestäminen ja
suojeleminen. Hän ei yrittänyt heikontaa sitä vaikutusta, jonka
pakolliset kirkonryöstöt tekivät rahvaan mieliin; hän paremmin puheilla
ja lauluilla syventeli tätä vaikutusta, mutta muunteli sitä samalla sen
kaltaiseksi, mitä hän itse tunsi. Seurattuaan kirkolta kotia jotakuta
etevämpää isäntämiestä, jolloin tavallisesti monta seudun miestä
ja naista yhtyi samaan joukkoon, lauloi hän siellä ensin virsiä ja
hengellisiä lauluja, jotka olivat heille tuttuja ja rakkaita, sitten
Engelbrektinlaulun tai jonkun muun semmoisen, mikä herätti mieliin
isänmaallisia muistoja, sen perästä jonkun laulun, jonka hän tekaisi
hetken herättämäin tunteiden vallassa.
Milloin lauleli hän ehtoollismonstransista, josta sukupolvi toisensa
jälkeen oli pyrkinyt Nasaretilaisen kansanvapahtajan jumalallisuuden
yhteyteen; josta mies miehen, nainen naisen perästä oli saanut
salaperäisen voiman halulla ja toivokkaana lähtemään siihen maahan,
niissä poismenneet odottavat maailman uudestiluomisen päivää...
Milloin kirkonkelloista, jotka sointuisalla soitollaan julistavat
jumalanpalveluksen ja levon päivät; joiden soidessa vastasyntyneet
tuodaan kasteelle ja kuolleet viedään haudan lepoon.
Pian ne ehkä vaikenevat, vuosisatoja heläyteltyään malmihuuliltaan
soinnukkaita ajanrenkaita luomaan liittoa täältä pois liiteleväin ja
tänne saapuvain sielujen välille.
Mutta entä sitten?
Painanevatko nämä uhrit enemmän kuin se, että Ruotsin kansa menettäisi
kunniansa? Velka on maksettava, vaikkapa vaivoillakin kuolemaan asti.
Velka on hiisi, joka surmaa sielusi jalouden, jollet sinä surmaa häntä.
Alentava häpeän tieto rasittaisi työtäsi vainiolla ja salossa, Ruotsin
mies. Se silpoisi siivet rukouksilta, joita lennättelet korkeuteen
sarkojesi viljan, kotosi ilon ja rauhan puolesta.
Säilyneen kunnian tunto on kyntävä vakosi syvemmältä ja lisää
idinvoimaa siemeniin, joita niihin kylvät. Se luo rukoustesi siivet
jänteviksi. Se nostaa selkäsi suoraksi, niiden edessä, jotka tahtovat
sinua orjuuttaa, ja se lisää monikertaista tehoa niihin iskuihin, joita
lyöt vapauden, lain ja oikeuden puolesta. Auranvaosta ja rukouksesta ja
verestäsi, jota oikeuden edestä sotiessa vuodatat, on versova siunattu
sato; siunatusta sadosta parempia kaunisteita alttareillesi, heleämpiä
ja väkevämpiä kellonsäveliä soimaan yli Ruotsinmaan. —
Tämmöistä Svante harppunsa säesteellä lauleli. Ja niinkuin kuningas
Hjarrande harpullaan osasi kiistää myrskyt ja aallot alenemaan, samoin
tämänkin harpunsoittajan sävelistä toistaiseksi asettui se myrsky, joka
oli uhannut ruveta riehumaan.
NELJÄN VUODEN KULUTTUA.
XIII.
MAISTERI LAURI.
Lauri Gudmundinpoika eli Laurentius Gudmundi oli palannut Jönköpingiin
saatuaan Wittenbergissä maisterinarvon sekä runsaan laihon
kunnialaakereita, joita hän oli korjannut kokouksissa ja väittäjäisissä
moniaalla Saksassa, Hollannissa ja Sveitsissä. Hänen maineensa oli
käynyt hänen edellään Tukholmaan asti, jossa paremmin kuin hänen
pienessä syntymäkaupungissaan tiedettiin, että hänestä Saksan
yliopistopiireissä oli paisunut aika mies, jota huomattiin, jollei
juuri humanistisen oppinsa vuoksi, sillä sitä hänellä oli ainoastaan
vähin välttämätön määrä, niin ainakin hehkuvasta teologisesta innostaan
ja verrattomasta taistelukyvystään katederissa. Hän oli voitolla
lähtenyt julkisista kiistoista katolilaisten, salakatolilaisten,
kalvinistein ja zwingliläisten kanssa; useimmiten hän jollakin
äkkiarvaamattomalla johtopäätöksellä onnistui ällistyttämään
vastustajansa ja saattamaan heidät siksi kertaa sanattomiksi. Ankara
hän oli saarnamies; täysinäiset kirkot pohjois- ja keski-Saksassa
olivat hartaalla hämmästyksellä kuunnelleet tuon hartevan pohjoismaisen
jättiläisen jyriseviä soimaussaarnoja ajan moninaista harhaoppia
vastaan ja hänen kauheita ennustuksiaan niiden johdosta. Eipä
korkeimmanarvoisia lutheris-mielisiäkään opettajia säästetty, jos
Lauri luuli heidän mielipiteissään vainunneensa edes vienointakaan
vivahdusta, joka poikkesi siitä mitä hän oli puhdas-oppisuudeksi
säätänyt. Kirkossa samoin kuin oppisalissa riippui hänellä pitkä
miekka vyöllään — ei aivankaan harvinainen tapa sen ajan saarnaajilla
ja oppi-istuinten isännillä, jota oikeutti yhtä yleinen tarve käyttää
itsepuolustusta persoonallista väkivaltaa vastaan. Lauri maisteri itse
vakuutti varustaneensa miekan itselleen ainoastaan sentähden, ettei se
ollut niin hengenvaarallinen ase kuin hänen nyrkkinsä. Häntä huvitti
näytellä voimaansa, esimerkiksi taittamalla poikki paksuja rautoja
ja vetämällä hevosenkenkiä oikoisiksi. Mutta niissäkin tiloissa,
milloin hän suvaitsi antaa urheilunäytteitä, osotti hän olennossaan
majesteetillista mahtavuutta ja käskevää ylhäisyyttä, jonka nähdessään
jopa vanhat kunnianarvoisat professorit ja tohtoritkin tunsivat jotakin
hädän ja levottomuuden tapaista ja heidän oli mielestään pakko myöntyä,
etenkin koska sitä säesti kaksi kylmää, harmaata käskevää silmää,
joista puhui horjumaton itsevarmuus.
Olisipa luullut Laurin näinä opintojen, kiistojen ja voittojen vuosina
kaukaisilla mailla unohtaneen tuon vanhan vihreäniljaisen pölkyn
isänsä laiturissa. Eipä suinkaan! Hän oli ajatuksissaan tuon tuostakin
hautonut sitä sotaretkeä, jota hän ennen lähtöään päätti käytäväksi
Gudmund mestarin "muistoja" vastaan, hänen tuhmia tapojansa ja
kerettiläisiä luulojansa vastaan, ja rynnäkkö mainitun pölkyn kimppuun
oli oleva ikäänkuin sodan alkajaisleikkinä.
Gudmund mestari myöntyi kuin myöntyikin kohta, vaikka kyllä huokaillen,
kun Lauri nyt uudelleen väitti, että pölkky ei enää kelvannut virkaansa
ja pitäisi poistettaman. Niin tapahtuikin. Fabbe, joka oli mukana
puuhassa, hakkasi kirveellään pari kertaa puuhun ja näytti, että
tämä rakas muisto Pietari Maununpojan ja mestari Gudmundin nuoruuden
ajalta vielä oli sisältä terve. Mutta Lauri maisteri lausui ehdottoman
päätelmänsä, että pölkky _oli_ laho, koska sen _täytyi_ olla laho,
se kun oli maannut vedessä sata vuotta ehkä enemmänkin. Fabbe tahtoi
väittää vastaan; mutta "vaiti mies!" ja ojennettu koura tukki häneltä
suun.
Laiturilta tultaessa sanoi Lauri maisteri Gudmund mestarille: Sinä
rupeat nyt käymään vanhaksi, isä, ja minä ajattelen että lepo vanhuuden
päivillä tekisi sulle hyvää. Olen ajatellut, että möisit tai vuokraisit
pois pajat, mutta pitäisit niellotehtaan. Niellotaidossa olet sinä mitä
etevin. Se työ huvittaa sinua ja tuottaa sinulle kunniaa ja rahaa.
Niin, arvelenpa että se tulee sinua huvittamaan yhä enemmin ja että
kyllästyt tuohon maalustelemiseen, joka vaan kiusaa vanhoja silmiäsi.
— En suinkaan, sanoi Gudmund; värit ilahuttavat ja luullakseni
virkistävätkin silmiäni.
— Se on mahdotonta, sanoi Lauri; väreistä ne pilaantuvat, siitä emme
huoli kiistelläkään.
— En voi vuokrata pois enkä myydä pajojamme, jakamatta tonttiamme tai
saattamatta tänne vieraita ihmisiä, ja sepä, pelkään mä, vähentäisi
kotihauskuuttamme. Sitä paitsi talo on isäin perintöä, jota en tahdo
hajottaa.
— Eihän se sen arvoa enennä, että se on isiltä peritty. Talonala on
niin tilava, että siihen mahtuisi ruhtinaallinen linna. Näkisitpä vaan,
kuinka ahtailla tonteilla Saksan kaupungeissa rikkaimmatkin porvarit
tulevat toimeen. Meidän, jolla prameilee kaksi kartanoa kadun puolella
rautaristikkoineen, joka on tuhlausta, näyttää suorastaan ylpeältä ja
muistuttaa minulle sananpartta, että ylpeys käy lankeemuksen edellä.
Se kerskaa jokaiselle joka astuu tästä ohitse: "tässä asuu Jönköpingin
rikkain porvari". Minun on vaikea saarnata ylpeyttä vastaan, niin
kauvan kuin me näin uljaasti asumme. Vaikea on minun myöskään saarnata
Herran käskyä Sinailta: "älä tee itsellesi kuvia", niinkauvan kuin
näen neitsyt Maarian kuvan ja Vidrik Valandinpojan päädyillämme. Olen
tiedustellut Vidrik Valandinpojan elämäkertaa ja oppineesta lähteestä
saanut tietää, että hän enemmän oli joku pakanain epäjumala, toisin
sanoen siis perkele kuin kristitty ihminen. Mutta siitä saamme puhua
enemmän toiste. Ymmärrät sen kyllä itsekin, ettei kristitty pappi ja
pilaantumattoman opin tunnustaja tahdo pitää perkeleenkuvaa seinällään
kummittelemassa. Siitä olemme kaiketi yhtä mieltä. Mitä nyt tulee talon
alaan, on sinun paras jakaa se pitkinpäin ja myydä läntinen puolikas
ynnä siinä vanha puinen asuinrakennus pajoineen. Itäinen puolikas
jää sinulle, ja olkoon se entisellään, paitsi että teet maalarimajan
niellopajaksi ja revität tulipirtin, joka on pakanain pesä.
— Jos talontila jaetaan pitkinpäin, miten silloin käy vanhan
hoitopuumme keskellä pihaa?
122
123
— Hoitopuun, mitä sillä nimellä tarkotat?
— Perhepuumme.
— Perhepuu! Olemmeko lähemmin sukua sille puulle kuin mille muulle
tahansa tässä maailmassa? Isä hyvä, kyllä sinä jo joutaisit peseytyä
puhtaaksi pakanallisesta taikauskosta. Ei mitään saastaista pääse
taivaanvaltakuntaan. Tuo vanha lehmus on seisonut siinä jo liiankin
kauvan ja sille on suotu kunnioitusta semmoista, joka ei sovi
maallisille ja sieluttomille kappaleille. Tietysti on puu kaadettava.
— Ei koskaan, niinkauvan kuin minä elän.
— Minä toivon Jumalalta, isäni, että sinä saat elää kauvemmin kuin tuo
puu, sanoi Lauri maisteri hymyillen, taputti isäänsä olkapäälle ja meni.
Gudmund mestari seisoi tuijottaen eteensä. Hänen silmänsä eivät
tähystelleet mitään erityistä esinettä, mutta niiden edessä häämötti
ikävä tulevaisuus.
* * * * *
Oltiin talven lopulla. Seura "Suoraan sydämestä" oli viime kuluneina
vuosina vasta elänytkin varsinaista kukoistuskauttansa. Useimpina
talvikuukausina oli silloin Svante tohtori päässyt sen kokouksiin,
mutta nyt hän oli vaellusmatkoillaan. Hän oli Talavidissa itseänsä
varten vuokrannut isomman parvihuoneen ja sisustanut sen hauskasti
ja mukavasti. Sen salissa seisoi kirjakaappi, hyllyillään monta
merkillistä teosta: niissä myös italialaisia, ranskalaisia ja
saksalaisia pienoiskuvilla koristeltuja, jotka hän oli hankkinut yhtä
paljon Gudmund mestarin kuin omaksi silmänhuvikseen. Tämän taulu
"Kirkastus Taborilla" riippui siellä upeissa kehissään, joihin mestari
oli koristekuvat piirtänyt ja Fabbe varsin taitoisasti ne perään
leikellyt. Kehä oli tehty vanhaan tyyliin käyttäen suippokaaria ja
fialeja, joita mestari ei tahtonut jättää, vaikka hän kyllä tajusi
uuttakin tyyliä, etenkin sen koristetapaa. Sen, hänen mielestään,
luonnottoman lihavia, siivekkäitä poika palleroita hän ei kaunoksunut;
hän suosi solakoita vartaloita, viehkeitä kasvoja, kainoa ja samassa
notkeaa ryhtiä, ja sellaisiksi oli hän tehnyt ne enkelipojat ja
enkelitytöt, joiden kasvot pilkistivät kehyksen syvänteistä ja
lehväkkeistä.
Eipä nyt enää ollut mikään salaisuus, ei ainakaan pormestari Niilo
Arvinpojalle, mistä lähteestä Svante tohtorille vuoti ainakin suuri
osa hänen rahojansa. Säännöllisesti joka kolmas kuukausi lähetti Gösta
kuningas hänelle määrätyn erän, joskus pormestarin välityksellä,
ja eräästä kirjeestä, johon tämä luvalla tai luvatta oli tullut
silmäilleeksi, ilmeni että rahalähetykset olivat alhaalle laskettuja
korkoja eräästä pääomasta, jonka kuningas oli tohtorilta lainannut.
Herra Niilo Arvinpoika oli vielä saanut tietää että tohtorilla oli
Tukholmassa talo ja että hän siellä oli kirjoissa nimellä herra Svante
von Reichenbach, saksalainen nimi, vaikka tohtori epäilemättä oli
ruotsalaista syntyperää. Mutta hän oli kauvan oleskellut ulkomailla,
ja hänen vaimo-vainajansa oli kuulunut erääseen mahtavaan sukuun
lounais-Saksassa, joka omisti isoja maatiluksia. Lisättävä on, että
pormestarin lukemasta kirjeestä päättäen näkyi lainanantaja kuninkaan
rahapulan takia tarjonneen hänelle tilaisuuden jättää korot maksamatta
soveliaampaan aikaan tai antaa koron käydä pääoman vähennyksen verosta.
* * * * *
Valtiolliset ja kirkolliset tapaukset näinä vuosina olivat kovasti
koskeneet esimunkin ja samoin Sven kirkkoherran mieltä. Esimunkki ei
enää todella ollut esimunkki eli gardiani, vaikka häntä vielä tavan
vuoksi siksi nimitettiin; hän oli vain veli Mathias, ja esimunkin
nimen oli perinyt yksi hänen alaisistaan, veli Johannes. Nimen, vaan
ei virkaa, sillä tämä jäi vain nimeksi olemaan. Kruunu oli haltuunsa
korjannut luostarikappelin kalleudet, samoin kuin kaikki luostarinkin
rahavarat, sitä kovempi kolaus luostarille, koska se oli hiljan
myynyt talonsa Stigamossa Linköpingin piispanistuimelle ja tiluksensa
Munkkijärven rannalla kaupungille. Eikä esimunkilla enää ollut
isäntävaltaa edes luostarin seinäin sisäpuolella. Hän munkkeineen eivät
enää muuta olleet kuin kruunun vaivaisia, jotka siellä saivat asunnon
ja ruoan. Ja kruunun valtuuttama mies oli jättänyt Lauri maisterille
vallan mielin määrin menetellä ja toimia sekä luostarikappelin
että pyhän Yrjänän, pyhän Pietarin ja pyhän Kertun pikkupyhäkköjen
kanssa. Lauri maisterin ehdotuksesta oli toistaiseksi tehty uusi
seurakunta, linnanseurakunta nimeltään, jäseninään kruununkäskyläiset
kaupungissa perheineen. Lauri oli suostunut palkattomasti rupeamaan
sen sielunpaimeneksi, ja luostarinkappeli, joka nyt sai linnankappelin
nimen, oli annettu hänen käytettäväkseen. Hänen hallussaan oli myöskin
kapitulisalin avaimet. Hän oli pengastanut siellä vanhat kaapit
pohjia myöten ja muun hänestä hävitettävän rojun seasta löytänyt
sen maalausjakson, jossa Gudmund mestari oli pyhän Franciskuksen
elämän esittänyt. Mestari ei tosin ollut siveltimensä esitettäväksi
arvannut ottaa mitään niistä ihmeistä, joita luultiin tuon hurskaan
miehen tehneen; semmoiset aineet panivat pikemmin hänen luontoansa
vastaan, eikä Laurilla sen puolesta ollut syytä moittia isänsä
taidetuotteita. Ne olivat historiallisia, aineeltaan yleisluonteisia
ja kuvaannollisia tapahtumia, joita tuo taiteilijakykyänsä tajuamaton
pikkukaupunginmaalari oli käsiteltäväkseen ottanut: seikkoja jotka
ilmaisivat Franciskuksen hengellistä pelottomuutta, hänen kykyänsä
onnellisena ja ilomielin kestää kovimpia kieltäymyksiä; hänen
laupeuttansa kurjia, hänen armeliaisuuttansa eläimiä kohtaan. Mutta
tämäpä armeliaisuus näyttikin Laurista arveluttavalta. Hän vainusi
siinä jotain pakanallista. Hän oli laatinut itselleen oppisäännön,
jonka mukaan eläinten sääliminen osottaisi pakanallista mieltä.
Pakana-ajanhan saduissa sitä juteltiin kuinka sankarit ja heidän
hevosensa olivat toisiinsa suostuneita. Pakanuus-ajalta periytyi tapa
antaa ihmisille eläinten nimiä, semmoisia kuin Björn (Karhu, Otso),
Ulf (Susi) y.m. Pakanuudesta peräisin oli se usko, että muutamat
eläimet olivat pyhiä. Mutta kristinusko opetti, että luonnon kirous oli
osaltaan kohdannut eläimiäkin, ja eläimen haamussa perkele petti Eevan.
Eläimillä ei ole osaa Jesuksen Kristuksen ansiosta. Tätä viisautta,
jota hän vähitellen oli eriseikkoja myöten perustellut, oli hän jo
pojasta asti alkanut aprikoida, sittekun isältään tuon tuostakin oli
saanut kuritusta eläinten rääkkäyksestä. Tästä oli kovan onnen hedelmiä
kasvanut. Poika, joka mielikarvautta tuntematta muisti äidin kädestä
saamiansa kurituksia satunnaisista hairahduksista, tunsi vaistomaisesti
että, kun isän ruoska rankaisi eläinrääkkäystä, sen iskut löivät itse
hänen luonnonlaatuansa ja lausuivat sille tuomion, ja tästä tunnosta
kasvoi rankaisijaa kohtaan salaviha, jopa kostonhalukin, jota Lauri ei
itsetutkistelun suorimpinakaan hetkinä tahtonut myöntää olevaksi, mutta
joka kuitenkin oli hänessä. Mutta siitä oli hän kuitenkin selvillä,
että uusi teoriiansa antaisi hänelle hyvitystä oman itsensä edessä sekä
takaisi hänelle itsensä-kunnioitusta. Sitä kalliimmaksi se hänelle
kävi, eikä hän, ollessaan Sven kirkkoherran oppilaana, saattanut olla
sitä hänelle esittämättä, nähdäkseen minkä vaikutuksen se tämän mieleen
tekisi. Vaikutus oli peittelemätöntä inhoa, kuitenkin Sven herra voitti
halunsa suoraa päätä ajaa oppilaansa ulos, hän toivoi voivansa häneen
istuttaa parempaa ajatusta. Hän toi esiin raamatunlauseita, jotka
käskevät armeliaasti kohtelemaan eläimiä; mutta nämä olivat kaikki
otetut Mooseksen kirjoista, Sananlaskukirjasta ja Siirakista, ja Lauri
intti etteivät ne olleet kristityille päteviä. Sven herra mainitsi
silloin apostoli Paavalin syvät sanat luontokappalten huokauksesta;
mutta Lauri oli niistä juontanut omat johtopäätöksensä: että meillä
ei ole oikeutta lieventää Jumalan eläimille panemaa kovaa kohtaloa;
että meidän päin vastoin on tehtävä tämä kohtalon kovuus niille niin
tuntuvaksi kuin suinkin voimme, mitään muuta rajaa noudattamatta kuin
minkä oman etumme katsominen meille määrää, käyttäessämme niiden
työvoimia. Kun kirkkoherra vetosi evankeliseen mielenlaatuun, väitti
Lauri sen olevan _petitio principii_ [todistettavan käyttämistä
todistusperusteena], jonka jälkeen kirkkoherra vihdoin vetosi
_argumentum in hominem_ todistukseen [mieskohtainen l. miehenmukainen
todistus] ja ajoi Laurin ovesta ulos.
Lauri maisteri heitti maalaukset ja koko joukon kirjotettuja, suurilla
sineteillä varustettuja pergamentteja kapitulisalin pesään. Kantoi
sinne vielä muutamia rukous- ja messukirjoja, iski tulta, viritti
kynttilän ja sytytti siitä ahjonsa palamaan. Seisoessaan siinä tuleen
tuijottaen, tuumiskeli hän saarnaa, jossa tahtoi näyttää että maisteri
Olaus Petri oli salapaavilainen. Mitä Lauri nyt oli tehnyt, sen hän
piti niin kokonaan omana asianaan, ettei hän siitä maininnut kellekään
mitään.
Kun Gudmund mestari eräänä päivänä tuli niellopajasta kauniille
pihallensa, joka nyt oli talven valkoverhossa, näki hän poikansa ja
rengin, joka piti pystyssä pieniä tikkaita, katselevan jotain esinettä
puutalon pihapäädyssä. Se oli soitinkello, äsken sinne nostettu
suojuksen alle rautakannattimesta riippumaan.
— Kuka sen on sinne pannut? kysyi mestari.
— Minä sen sinne panetin, vastasi Lauri.
— Ja miksi?
— Kutsuakseni kokoon perhettä hartaushetkiin, joita olen päättänyt
pitää. Soitinkello tarvitaan sitä varten, koska olemme niin
hajalla. Sinä ehkä istut maalarimajassasi, äiti hommaa aitassa ja
ruokakammiossa, Margit ehkä laiskottelee laiturilla ja Svanten Gunnar
telmii vallatonna ullakoilla jossakin tai häiritsee pajoissa seppäin
työtä. Siis: Soitinkello on tarpeen.
— Pitäisipä mielestäni minultakin kysyttämän, ennenkuin tuommoisia
puuhataan, muistutti mestari.
Lauri maisterin katse näytti ylhäisen nuhtelevalta ja hän vastasi:
Ennenkuin mitään uutta täällä talontilalla pannaan alkuun, ilmotetaan
siitä aina sinulle, enkä tiedä jättäneeni sinulle selittämättä syitä,
perusteita ja tarkotuksia silloin kun arvaan, ettet, omasta älystäsi
niitä tajua. Mutta tässähän asia on selvä. Soitinkello on sitä varten
että sillä soitetaan, ja tarkotuksena on, kuten sanoin, perheen
kokoominen hartaushetkiin.
Vähän myöhemmin päivällä seisoi Lauri maisteri luostarikappelissa
porrastelineitten edessä, joille kiipesi mies kädessään sanko ja
liimasuka. Yhdessä kappelin nurkassa istui kyyryksissään pieni laiha
ihmishaamu munkinviitta yllään. Hän yski välisti ja yskä kuului kuivan
kolahtavalta. Se oli Mathias.
Mies kastoi sukansa maalisankoon ja nosti sen kattoa kohti.
— Varros vähän, kuului munkin murheellinen ääni; ole hyvä ja odota
hetkinen! Maisteri hyvä, onko tarkotus silata kattoa valkoisella?
pitääkö sen oikein jäädä valkoiseksi? Vai tuleeko se saamaan uusia
maalauksia? Jos niin, pyydän saada sanoa että yksi kattosaroista
on hiljan uudestaan maalattu — se on teidän oivan, taitavan isänne
maalaama — tuo sarka, joka esittää sipillaa. Ja eihän sipilla ole,
Lauri maisteri, mikään pyhimys, vaan semmoinen, jota kaikenuskoiset
kristityt saattavat kunnioittaa Jumalan pakanamaailmalle lähettämänä
sanansaattajana. Älkää suinkaan pahaksuko minun muistutustani! En sillä
pahaa tarkota.
Lauri maisteri seisoi selin Mathias veljeen eikä viitsinyt kääntyäkään,
kun vastasi: Koko katto on valkoiseksi vedettävä ja jää valkoseksi.
Ala, mies!
Maalinpyyhkijä kohotti sukaa uudelleen, kun taaskin kuului tuo heikko
ruikuttava ääni: Ei, vartokaa hiukan, vaan hiukan! Kunnon maisteri
Laurentius Gudmundi, näettehän kenen näköinen tuo kaunis enkeli on,
joka kuiskaa sipillan korvaan. Se on sisarenne Margit, oma sisarenne,
jonka teidän taitava isänne on maalannut niin herttaisen kauniisti.
Iloitsin ajatellessani, että, sittekuin Margit itse Herran armosta
olisi tullut taivaassa enkeliksi, hänen lapsensa ja lastensa lapset
täällä voisivat nähdä kuinka hyvältä ja suloiselta hän näytti maallisen
lapsuutensa aikana. Ja se pienempi enkeli, hyvin kaunis sekin, on,
kuten näette, Gunnar Svantenpoika.
— Minä näen sen. Ala, mies, työtäsi toisti maisteri Lauri, ja siihen
katosi kohta sipilla ja enkelit.
Kun Lauri muutamia päiviä perästäpäin katseli työtänsä, iloitsi
hän ja lausui esimunkki Johannekselle: Kappeli on nyt kuin morsian
hääpuvussansa.
XIV.
„SUORAAN-SYDÄMESTÄ“ SEURAN VIIMEINEN KOKOUS.