pyörryttää. Vai ettäkö minun pitäjänkirkkoni, seurakuntani ja rakas
lukukammioni ovat erään tomurakeen päällä, joka kiitää kiertelee kuin
pyryssä äärettömän avaruuden keskellä! Vähemmästäkin sitä ihmisen päätä
huimaa. Tähän asti istua loikoilin niin hauskasti ja mukavasti maailman
keskustassa ja annoin tähtisfeerein heilua ympärilläni. Kellä on
erikois-oikeus, ei mielellään anna sitä pois, enkä minä näin kalliista
edusta luovu, ellei minua siihen pakoteta.
— Niin, meidän vanha maailmankäsityksemme on niin kaunis, sanoi Gudmund
mestari. Se on ikäänkuin koristettu lastenkamari, jossa mielestämme
olemme niin perehtyneet ja turvalliset isämme armosilmän alaisina ja
hänen kaidessaan meitä välittömästi siitä empyreiasta, jonka kaarros
kohoo korkealle ylitsemme ja on enkelien ja pyhien taivas. Minä en
voi ajatella Herrani Jesuksen taivaaseen nousua muullaiseksi kuin
nousemiseksi tästä syntisestä maastamme kunnian valtakuntaan.
— Esiveli veikkoseni, sanoi Svante tohtori, sanoohan pyhä kirja,
että Isämme huoneessa on monta asuntoa. Olkoot nämä niin huimaavan
etäällä toisistaan, kuin kiertotähdet ovat tuon uuden arvelun mukaan;
jos ne huimaavatkin meitä pienuudessamme, niitä ne Jumalan edessä
merkitsevät! Voihan kuvitella mielessään silmää, jolle miljoonat
aurinkokunnat ovat kuin hiukkanen, ja saattaa kuvitella että tämän
silmän omistaja kuitenkin, samoin kuin me, on vain maan mato Jumalan
edessä. Mitä merkitsevät suuruus, laajuus, avaruus, etäisyys sille,
joka hengellisesti katsoo? Jos ääretön maailma on vapahtajan tarvinnut
— että _me_ olemme tarvinneet ja tarvitsemme semmoisen, on varma
— miksei hän olisi saanut maapalloa paikaksi siinä suorittaakseen
yleistä pelastustyötään, kun se jossain oli suoritettava? Kenties
tällä kiertotähdellä elääkin kaikista synnillisin sukukunta ja se on
sentakia valittu olemaan kiertotähtien Golgata. Jos meidän maamme olisi
pienin, kuten se lienee ollut kelvottomin saamaan maailmanvapahtajan
luoksensa, niin muistakaamme, ettei Jesus syntynyt mahtavassa Roomassa
eikä tavattomassa Babylonissa, eipä edes Jerusalemissakaan, vaan
vähäpätöisessä Betlehemissä. Ja onkohan niin vaikeaa ajatella tietoa
pelastustyön suorituksesta levinneeksi kautta kaikkien tähtimaailmojen?
Eikö Jumala voi millä tähtipallolla tahansa luoda eloon ennustajia,
jotka sielunsa syvyydessä näkevät kaikki pelastustoimen kohdat
ilmotuksesta aikain ylösnousemukseen asti selvemmin kuin me ne
näemme uuden testamentin kertoelmissa — ennustajia, jotka kukin
oman planeettinsa ihmiskunnalle voivat viitata meidän aurinkoa tai
aurinkokuntaa kohden, tai siihen suuntaan vaan, jossa tämä liitää,
ja sanoa: tuolla etäällä se uhri toimitettiin, joka on saattava
sopusointuun keskenänsä Jumalan ja kaikki kuolevaiset sukukunnat?
Ystävät, en minä pelkää kopernikolaista hypoteesia. Niitä, jotka
tahtovat uskoa, se ei ole estävä uskomasta. Ne, jotka eivät tahdo
uskoa, löytävät sen avulla tai avutta epäuskolleen syitä. Arvattavasti
tulee näiden seassa olemaan semmoisia, jotka Kopernikuksen mielipiteen
vaikutuksen alaisina suosivat sitä oppia, jota eräs joku aika sitten
löydetty vanhan roomalaisen runoilijan Lukretiuksen laatima laulu
puolustaa, että maailma on saanut alkunsa Kohtalosta, kun ainehiukkaset
sikin sokin ajelussaan ovat sattumiltaan yhteen liittyneet. Onhan
mielikuvitukselle houkuttelevaa ajatella näitä aurinkoja ja tähtiä
satunnaisiksi atoomiyhtymiksi, ainekasoiksi, jotka kiertävät
äärettömässä avaruudessa. Niin, tämäpä on kuvitelma, jota on vaikea
välttää, mutta se on varmaankin voitettavissa; sentähden se kai onkin
ikivanha eikä kuitenkaan pääse juurtumaan. Se hirvittää ihmissydäntä
eikä tyydytä järkeä.
Tästä siirryttiin keskustelemaan suurista maanlöydöistä meidän
planeettimme pinnalla. Kaikki olivat siinä yhtä mieltä, että ehkä
ainoa ihmiskunnan tarjona ollut tilaisuus tehdä suuri koe oli siltä
mennyt hukkaan, sittekun valtameren takaisten uusien löytömaiden
oli käynyt niin kurjasti, että hurjia seikkailijoita, verenhimoisia
kullanetsijöitä oli päässyt niitä polkemaan ja sortamaan. He olivat
kaikki kuulleet puhuttavan niistä hirmutöistä, joita oli harjotettu
indiaaneja kohtaan, ja siitä lievityskeinosta, jota nyt Las Casas'in
neuvosta koeteltiin, siirtämällä sinne neekereitä. "Kuinka surullista",
sanoi Gudmund mestari, "ettei uutta maailmanosaa suljettu erilleen
vanhan turmeluksesta ja siitä tehty kasvatuslaitos, jossa olisi
muodosteltu jalompia sukukuntia, kaukana niistä pahoista esimerkeistä,
joita kaikkialla ja yhtenään ryntää meidän lastemme päälle!"
— Ja kaukana niistä säätyetuluuloista, jotka myrkyttävät
yhteiskuntaelämää, sanoi esimunkki, ja viivyttävät syntymästä Jesuksen
Kristuksen ylhäisöä, hengellisesti köyhäin, kainojen, itsensä
alistavain ylimystöä nousemasta! Sen ylimystön on Herra kuitenkin
määrännyt versovaksi ja menestyväksi luvatussa jumalanvaltakunnassa
maan päällä.
— Minä olisin suonut, sanoi Svante tohtori, että uutisasukkaiksi olisi
otettu terveimmät, vahvimmat ja hyvänlaatuisimmat lapset Euroopasta,
valittuina perheistä, joiden isistä ja äideistä ei tiedettäisi mitään
halpaa, paheellista eikä rikollista, ja että ne olisi pantu parasten
opettajaimme ja hurskainten ja ymmärtäväisinten naistemme kaitsennon
alaisiksi.
— Tuo ei tosin, sanoi esimunkki, olisi estänyt perisyntiä pääsemästä
heidän mukanaan yli tuohon rauhotettuun maahan. Olisi paha sielläkin
näkymättömistä siemenistä itänyt ja taiminut, mutta tarkalla hoidolla
olisi rikkaruoho pitänyt säätämän harvenemaan ja hyvä siemen ihanasti
versomaan.
— Esiveli, mitä kirjallisuutta sinä olisit suonut mukaan vietäväksi?
kysyi Sven herra.
— Kirjallisuutta ja taidetta vaille eivät uudet yhteiskunnat olisi
jääneet. Mutta kirjallisuus olisi supistettu käsittämään paraita
kristillisiä ja käytöllisesti hyödyllisiä kirjoja, joihin luen
matematiset ja kielitieteelliset. Maalaajoita olisi seurannut mukana,
semmoisia kuin enkelinvertainen Fra Giovanni Fiesolesta ja — miksei
niinkin? — semmoisia kuin mestari Gudmund, ja rakennusmestareita
olisi mennyt myötä semmoisia, joista minulle on sanottu, että he,
rakentaessaan kirkkoja kristikunnalle, aina pitivät silmällä sitä
suurta magisteriumia, jota he koettivat kirkkorakennusten muodoissa
eduskuvallisesti esittää ja loivat oman elämänsä vaellusretkeksi
taivasta-tavottelevain holvikaarrosten alla, joita ikuisuuden ikävöintä
ponnisti ylöspäin. Kuvanveistäjiäkin olisin mielelläni sinne lähettänyt
semmoisia kuin Kultaisen-portin mestarin Freibergissä.
— Minä jätän herrain harkittavaksi, sanoi Sven herra, eikö sentään
saisi jättää jotain saarta likellä rannikkoa siivojen humanistien
turvapaikaksi, jossa Cicero ja Horatiuskin kuritettuna, Virgilius,
Seneka ja Lukanus, ehkäpä myös nuo oppineet herrat Skaliger ja Reuchlin
saisivat asua. Minä tulisin toimeen lukkarin virassa sillä saarella.
Gudmund mestari oli kuullut mainittavan kirjaa Utopian saaresta, ja
kysyi, oliko joku hänen oppineista veljistään lukenut sen tai osaisiko
siitä selkoa tehdä. Kyllä, Svante tohtori oli lukenut englantilaisen
kanslerin Thomas Moruksen kirjan _Paraasta yhteiskuntajärjestyksestä
eli siitä uudesta Ei-missälän (Utopian) saaresta_.
— Etupäässä haluaisin tietysti tietää, niille kannalle pappien olo
siellä on järjestetty — jos siellä pappia on, virkkoi kirkkoherra.
— Pappia siellä on, tiesi tohtori sanoa, vaikka ei paljo. Ne valitsee
kansa semmoisien seasta, jotka elämässään ovat osottaneet erinomaista
puhtautta ja omanhyödyn pyytämättömyyttä. He ovat velvolliset
opettamaan nuorisoa, auttamaan vanhempia ihmisiä neuvoilla, opastamaan
esimerkillään kansaa sekä kodillisten että kansallisten hyveiden
tiellä. He elävät toimekasta elämää yhteisen hyvän eteen ja lähtevät
sotaankin, jos vihollinen uhkaa isänmaata.
— Saavatko he naida?
— Avioliittoon meno on heidän velvollisuutenaan.
— Onhan sillä hyvä puolensa, sen myönnän suoraan, sanoi Sven herra,
mutta on sillä vaaransakin. Kellä on omia lapsia, hän on luonnostaan
taipuisa katsomaan etupäässä näiden parasta ja kohtelemaan kirkolta
saamiansa lapsia isäpuolen tavalla. Mitä uskontoa nämä papit julistavat?
— Valtion uskontoa, jossa on vain kolme uskonkappalta: 1) on olemassa
korkein olento; 2) ihmishenki on kuolematon; 3) ruumiillisen kuoleman
jälkeen tulee palkka. Muutoin saa kukin vapaasti tunnustaa omaa
uskoansa; saarella on paljo kristityltä. Yrityksiä pakottamaan toisen
omaatuntoa rangaistaan rikoksina.
— Entäs yhteiskuntarakennus?
— Se on kansanvaltainen, vaikka yläkerran muodostaa oppi-ylimystö.
Virkamiehet ovat kansan valittavat, mitkä vuodeksi, mitkä elinijäksi.
Hallitsija valitaan elinijäksi. Hän sekä ylimmät virkamiehet,
niinkuin myöskin papit, valitaan kuitenkin eri luokasta: oppineitten.
Tähän säätyluokkaan on vapaa pääsy lahjakkaimmilla nuorukaisilla,
syntyperästä huolimatta. Useimmat kansalaiset ovat maanviljelijöitä
ja ovat sen ohessa tavallisesti myös oppineet jotain käsityötä. Työ
on järjestelmän mukaan säänneltyä, ja virkamiesten on valvottava,
että kukin suorittaa määräosansa ja saa nauttia leponsa. Työn tuote
on yhteistä omaisuutta. On orjaluokkakin, joka toimittaa alhaisimmat
tehtävät: se on harvalukuinen ja siihen otetaan väki pahantekijöistä.
Lakeja on vähä ja ne ovat yleistajuisia.
— Sanokaa nyt Svante tohtori, mitä te tämmöisestä
yhteiskuntalaitoksesta arvelette?
— Sillä näyttää mielestäni olevan se ansio, ettei sitä haittaa
nykyisten yhteiskuntien pahimmat virheet. Näinhän siinä tunnustan
paljon hyvää. Mutta minua haluttaisi tietää, tokkohan vapautta
rakastava mies siinä viihtyisi ja voisi elää. En minä ainakaan tahtoisi
olla virkamiehen ajettavana työhön ja levolle määrähetkinä, ja epäilen
tokko ruotsalaiset miehet semmoiseen suostuisivat. Epäilen lisäksi,
voisiko tuo yhteiskuntajärjestys säilyä muuttumatta. Ja muuttuessaan
se ei pyrkisi paranemaan, vaan pahenemaan. Sillä ihmeellistä olisi,
jos ei sen oppinut ylimystö saisi samaa halua kuin muutkin ylimystöt:
anastaa itselleen kaiken vallan yhteiskunnassa, enentää entisiä
etujansa yhä suuremmiksi ja jättää ne lastensa perittäviksi. Ennemmin
tai myöhemmin nähdään tämmöisillä työnjohtajilla egyptiläisen työvoudin
naama, ja kuta lujemmaksi virkamieslaitos varttuu ja kuta enemmän
se yhteyteensä liittää väestön taitavimpia ja kunnianhimoisimpia
jäseniä, sitä ankarampaan orjuuteen he tulevat painamaan työtätekeviä.
Vaikeita yhteiskuntaongelmia minä en pysty selvittämään, ja pidän
siis toistaiseksi parempana yhteiskuntakoneistoa, joka ei ole
niin säntilleen rakennettu. Tämmöinen käyköön kyllä epätasaisesti
ja tuhlatkoon voimia, mutta se antaa korvaukseksi persoonallista
vapautta. Minä soisin että joka miehellä olisi oma kontunsa, jolla hän
itsenäisenä eläisi omissa oloissaan, hoitaen talouttaan omaa mieltänsä
myöten; soisin älyn viljelyksen siksi leviävän, että vapaat miehet
ymmärtävät kuinka tärkeää monesti on rauhassa ja sodassa suunnitella
toimet ja tuumat yhteisen tarkotuksen mukaan; soisin että joka miehellä
olisi aseet suojellakseen itseään, sillä aseen suojatta oltaissa
oikeutta aina poljetaan. Sanalla sanoen: minä tahdon yhä täydellisempää
valtiolaitosta sillä pohjalla, jolle Ruotsin kuningas ja kansa nyt ovat
alkaneet rakentaa.
Valtiolliselle alalle jouduttua ruvettiin nyt puhumaan valtiopäivistä
ja valtiopäiväoikeudesta. Olihan hiljan pidetty tärkeitä
valtiopäiviä Strängnäsissä ja Vadstenassa ja neuvoskunta oli
ollut koossa Jönköpingissä. Esimunkki lausui mielipiteen, joka
näyttänee kummalliselta: että jos joku osa kansaa oli valtiopäiviltä
suljettava, pitäisi sen olla mahtavimman ja rikkaimman osan, koska
rikkaus yksistäänkin tuottaa omistajalleen kohtuullista suuremman
vaikutusvallan yhteiskunnassa, ja koska rikkaat ja mahtavat, ilmankin
valtiopäiväoikeutta, saavat sanansa kuuluviin ja etunsa huomioon
otetuiksi valtaistuimen edessä; mutta köyhimmillä ja enin rasitetuilta
luokilta puuttuu voimaa suojella itseään, ell'eivät yhdistynein voimin
nouse kapinaan, josta Jumala varjelkoon, ja edustusoikeutta vaille
jätettyinä he yleensä eivät voi valittaa hätäänsä, ilmottaa tarpeitansa
tai saada puutteitaan poistetuksi. Euroopan valtakunnissa yhteiskunta
ei vielä likimainkaan seiso oikeuden, saatikka kristillisyyden
perustuksella. Mutta, lisäsi esimunkki, emme ainoastaan ole oikeutetut,
vaan vieläpä velvollisetkin säilyttämään toivon parempiin aikoihin,
sillä Jumala on ne meille luvannut.
Veniant modo tempora justa,
Cum spem Deus impleat omnem.
[Kunhan vaan ajat tulevat, jolloin oikeus saapi vallan ja Jumala
täyttää kaiken toivomme. — Hymnistä jonka on tehnyt Aurelius
Prudentius.]
Svante tohtori lausui: Esiveljen mielipiteeseen yhdyn minä siinä, että
epäkristillinen ja hyljättävä on yhteiskuntalaitos semmoinen, jossa
köyhän ääni ei kuulu yhtä korkealle kansankäräjissä ja valtaistuimen
edessä kuin rikkaankin. Tämä olisikin kaiketi selvä kaikille
oikeinajatteleville ja kristillismielisille, ellei eräs omituinen
este olisi tiellä. Köyhäthän ne tavallisesti ovat, joilla on vähin
määrä oppia ja tietoa, vaikka, totta pannakseni, hirveä tietämättömyys
tavataan aatelissakin Euroopan kaikissa maissa, niin että melkein
tekee mieli kysyä, eiköhän tietämättömyys ylpeyden liitossa ole
yhteiskunnalle turmiollisempi kuin tietämättömyys, johon yhtyy oman
pienuuden tunto. Este, jota karkotan, on se eräältä Kreikan filosofilta
[Platonilta] peritty oppi, jonka Thomas Morus myös jossain määrin
on omaksunut, että viisaimmat hallitkoot ja kaikki yhteiset asiat
päättäkööt. Tämä kuuluu hyvältä. Mutta viisainten tulisi, nähdäkseni,
olla siksi viisaita että ymmärtävät, että mitä nuo vähemmän viisaat,
vieläpä nekin yhteiskuntalaiset, jotka eivät millään viisaudella
kerskaile, tuntevat, kärsivät ja tahtovat, että kaikki se on jotain
hyvin tärkeää, josta viisaimmilla tarvitsee olla selvä tieto, etteivät
joutuisi umpimähkään ottelemaan salaperäisen voiman kanssa. Ja vielä:
kutka ovat nuo viisaimmat? Nekö jotka itsensä niiksi luulevat?
Silloin saamme niitä hakea kaikkein pöyhkeimpäin ja tyhmänylpeimpäin
ihmisten seasta. Tosi viisaissa on luullakseni joku määrä kainoutta,
joka estää heitä lukeutumasta siihen laumaan, joka huutaa: _meillä_
on tiedot, _meidän_ tulee hallita. Tosiviisaat eivät koskaan näin
tuo näytteille itseään. Sentähden on etsitty ja luultu löytäneensä
ulkonainen viisauden tunnusmerkki. Viisaus pitäisi etupäässä löytymän
tietorikkaitten hallussa. Ovathan nyt tosin runsaat tiedot ja viisaus
eri asioita, mutta jälkimmäinen edellyttää halusti edellisiä. Siihen
seikkaan perustuu se ajatus, että oppineitten ja sivistyneiden tulee
hallita, heidän mieltään tulee hallitsevain kuulla ja noudattaa. Tässä
unohdetaan se mitä kristinusko kutsuu perisynniksi, joka juureltaan
on itsekkäisyyttä. Sitä ei saa suljetuksi kouluseinäin ulkopuolelle
eikä valtameren taa, ja epäilenpä onko runsailla tiedoilla varustettu
itsekkäisyys menettelevä kohtuullisemmin ja kristillisemmin alempia
luokkia kohtaan kuin rautapukuisten ja kultakannuksisten herrain
köyhätietoinen itsekkäisyys, ellei omat selvemmin älytyt edut vaadi
tuota kohtuullisuutta. Olen erittäin Italiassa, jossa todella löytyy
monitieteinen ja monipuolisesti sivistynyt kansanluokka, tämän saman
keskellä tavannut niin häikäilemätöntä häjyyttä, semmoista riettautta
ja kataluutta, että kysymys tiedollisuuden suhteesta siveellisyyteen
on minulle käynyt probleemiksi, yhdeksi niitä joita ajatukseni yrittää
selvittää, astellessani harppu kädessä teitä ja polkuja. Voidakseen
jalosti elää, tarvitsee tuntea sisässään jotain, jota ei saa tahrata
likaan. Muutama sivu Tuomas Kempiläisen kirjasta luettuna saattaa
köyhimmässäkin herättää tämän tunteen eleille, yliopiston-oppi ei
tee sitä yhtä varmasti. Kun tiedot astuvat sen tunteen palvelukseen,
silloin älyn viljelys kasvattaa terveitä, yhteiskunnalle hyödyllisiä
hedelmiä; muutoin siitä kai pikemmin kasvaa ja kypsyy Sodomanomenoita.
Ilmotettiin illallis-aterian olevan valmiina.
Sittenkun puheenjohtaja oli kiittänyt isäntää ja isäntä vieraita,
päätettiin kokous vanhaan tapaan siten, että jäsenet seisaalta
lauloivat latinaisen virrenvärssyn, joka ylistää Isää, Poikaa ja Pyhää
henkeä, toivottaa ijäistä autuutta kaikille vainajille ja rukoilee
rauhaa Ruotsille. Jos Lauri olisi ollut läsnä, olisi hän keskeyttänyt
laulun ja tuominnut tämän värssyn perkeleelliseksi sen toivotuksen
johdosta, jolla siinä kuolleita muistetaan.
Sit laus, honor Deo patri,
laus perennis ejus Nato,
iubilus Spiritui sancto,
salus aeterna defunctis;
Pax sit regno Suetie.
[Ylistys olkoon Isälle,
ijäinen kiitos Pojalle,
ylistys soikoon Hengelle;
ikuinen autuus vainaille,
ja rauha Ruotsin vallalle!]
Sitten syötiin illallinen tiilikartanon salissa. Svante tohtori
ilmotti, että hänen täytyi jo seuraavana päivänä lähteä matkalle,
jolla hän oli viipyvä kuukauden tai päällekin. Tämä oli pettymys
läsnäolijoille, jotka olivat toivoneet että "Suoraan sydämestä" yhtyisi
ensi kokoukseensa Talavidiin. Juotiin mestarin paraasta viinistä
sydämellinen malja onneksi matkalle ja onneksi harpulle, josta soi
vain ylentäviä, johduttavia ja suloisia säveliä seutujen asukkaille.
Vieläpä maljalla toivottiin talon omalle pojallekin menestystä hänen
kohta tehtävälle matkalleen saksalaisiin yliopistoihin, sekä vihdoin
Margareeta emännälle.
XII.
MARGIT JA ARVI NIILONPOIKA. VELKA LYBECKIIN.
Sill'aikaa kuin "Suoraan sydämestä" jutteli maalarimajassa, astui Arvi
Niilonpoika sisään Gudmund mestarin ristikkoportista, huomattuaan
sen säleitten välistä kauniin kolmetoistavuotiaan sukulaisensa
Margitin istuvan Fabben penkillä lehmuksen alla, jossa tyttö lepäsi
seuran aterian valmistuspuuhista, joissa hänkin osaltaan oli ollut
apuna, sillä äiti oli aikaisin totuttanut tytärtään ottamaan osaa
taloustoimiin, mikäli tämä sitä tarvitsi voidakseen vuorostaan hänkin
tulla taitavaksi, kunnon emännäksi.
Se arvo ja kunnia, minkä herra Ture Jönsinpoika Roosin pitoihin kutsu
oli tuottanut Arville, ei estänyt tätä useiden sepänsällien nähden
juoksemasta kilpaa Margitin kanssa ristikkoportilta pitkää pihaa myöten
alas laiturille, jossa hän nosti tytön purteen ja istui airojen ääreen.
— Missä Lauri on? kysyi hän. — Kortebossa. — Se on hyvä. Minun
silmissäni hän näyttää kauniilta niin pitkän matkan päästä, ettei häntä
näe. Milloin hän lähtee Saksaan?
— Muutaman päivän päästä erään kuormueen mukana, jonka on määrä mennä
Skooneen.
— Entä jos hän ja tuo kuomillekin joutuisi Slatten käsiin! Se olisi
ikävä asia tavarain tähden. Anna anteeksi minulle, orpana, että puhun
näin sinun veljestäsi ja minun koulukumppanistani! Mutta eihän meillä,
sinulla ja minulla, koskaan ole ollut toisiltamme salattavia asioita.
Hän on minulle yhtä epämieluinen kuin sinä olet mieluinen, ja näitä
makujani en saa mitenkään muutettua.
— Oliko sinun hauskaa herra Ture Jönsinpoika Roosin luona?
— Oli ja ei ollut. Onhan siitä nuorukaiselle oppimista ja kunniaa
päästä semmoiseen seuraan. Mutta ei siellä erittäin hupaista ollut.
Isäntä ja ylhäiset vieraat kohtelivat minua hyvin ystävällisesti
ja antoivat minun varsin varovasti ymmärtää, että olin viidentenä
vaununpyöränä ja kutsuttuna isäni enkä itseni takia, jonka tiesin
ennestään. Skaran piispa, joka oli siellä, kyseli minulta niitä näitä
latinaksi. Minä epäilen, saisiko hänen latinansa parasta arvolausetta
Sven kirkkoherralta, ja minä vastasin hienotunteisesti latinalla, jota
koetin puhua yhtä huonosti kuin hän. Piispa painoi mieleeni, että
Ruotsin aatelisnuorison tulee kaunistaa itseään tiedoilla ja taidoilla,
ettei kanslereita ja muita arvonmiehiä tarvitsisi laivoilla tuoda tänne
ulkomailta. Sitä on isänikin minulle sanonut, ja sen johdosta olen
päättänyt uudestaan ruveta koulupojaksi, ja käydä Sven herran ja, jos
hyvä isäsi sen sallii, hänenkin kouluaan. Sven herra opettakoon minulle
latinaa joka kelpaa diplomaattien, kanslerien ja ruhtinasten edessä.
Gudmund mestarilta tahdon oppia maalaamaan, joka on samalla kaunis
ja huvittava taito, mutta etupäässä tahdon häneltä oppia piirtämään
linnoja ja sotavarustuksia, sillä surkeaa on mielestäni, että täytyy
turvata ulkomaalaisten apuun milloin isompia rakennuksia meillä on
tehtävä. Kyllä meissä on siinä älyä ja kykyä kuin heissäkin.
— Arvi, sitte tulet taaskin istuneeksi tuntikausia isän luona
maalarimajassa! Sepä hauskaa! Sekös vasta ilahuttaa isää, joka pitää
niin paljon sinusta!
— Kun vain Lauri on poissa, ei minun puolestani mikään estä. Mutta
mennä sinne hänen kanssaan riitelemään, sitä en tahdo. Tulet kai
sitten, kuten ennenkin, aina vähä väliä maalarimajaan katsomaan isääsi
ja minua? Tee niin Margit!
— Mielelläni.
— Ollaan kuin lapset taas, sinä ja minä. Lapsihan todella vielä oletkin
— ainoastaan kolmentoista vuoden ikäinen. Vielä on sinulla täysi oikeus
suudella minua kainostelematta, ihan kuin ennen.
— Sinähän minua suutelit.
— Me tavattiin toisemme puolivälissä, jos oikein muistan. Niinpä me
tuolla rahilla järviaitan seinustalla tapasimme toisemme viisi kertaa
peräkkäin, toisinaan kymmenen, kaksikymmentä kertaa luulen ma. Ei
mikään estä hyvää jatkoa.
— Estääpä.
— Mikäs niin? kysyi Arvi, käsi airon varassa.
— Olen kyllä vain kolmentoista ikäinen, mutta olen saanut arvon.
— Arvon! Mitä tarkotat Margit?
— Vakuutan sinulle, että olen saanut arvon, hengellisen arvon.
— Sepä hassua. _Sinä_ saanut hengellisen arvon? Oletko jossain
luostarissa apetissana.
— En, ei semmoista arvoa. En minä nunnaksi rupea. En suinkaan. Ei,
toisen arvon.
— Minkä?
— Se on salaisuus.
— Se oli hyvä. Sitten sun tulee se sanoa minulle. Sillä sinulla ja
minulla on kaikki salaisuutemme yhteisinä.
— Mutt'ei tämä.
— Sitten minäkin laitan itselleni salaisuuden, jota sinä et saa
tietää. Sitte tulee loppu tuosta ihanasta tuttavallisuudestamme,
jolloin saatoin sanoa itselleni kaikesta, mitä muuten pidin kaikkein
salaisimpana: tämän tietää yksin Margit ja minä. Enpä sentään tahdo
olla utelias. Sinä olet itsepintainen, kun on jotain päähäsi pistänyt,
eikä auta ruveta sinulta salaisuuttasi urkkimaan. Se on minun mieleeni,
sillä juoruttelevia naisia meillä on kylliksi. Ah Margit, iloitsen
ajatellessani että taaskin saan istua koulunpenkillä. Saada jotain
ajateltavaa ja päätä ponnistavaa, siitä syntyy toivoakseni hyvä
vastapaino halulleni hullutella, ilveillä ja kujeilla. Sanos nyt
minulle, orpana, kuka on sinulle mieleisin maan päällä?
— Isäni.
— Ja sitten?
— Äitini.
— Ja sitten?
— Gunnar Svantenpoika.
— En ole mustankipeä. Entäs sitten?
— Svante tohtori.
— Ai! Sitte?
— Fabbe.
— Sitte?
— Herra Sven ja taatto Mathias.
— Sitte?
— Sinä.
— Kiitos! Toiste kun kysyn tätä, alan alapäästä. Silloin pääsen minä
ensisijaan.
* * * * *