ajatuksia harhateiltä oikeaan. Hetken aikaa sitten lähti hän veneessä
soutamaan Kortebohon. Hän otti mukaansa raamatun ja muita kirjoja eikä
palaa ennen huomista, niin ettei hänestä ole seurallenne haittaa.
Lähden minäkin sinne illalla. Mutta olen huolehtinut kaikki teille
entiseen tapaan laitettavaksi.
— Kiitos, Margareeta rouva. Kyllä sitten kaikki on hauskasti
laitettuna, sen tiedän.
Gudmund mestari istui kellarissa ja laski juomaa. Mitä tapin takana
parasta oli, sitä kumminkin tarjottiin vieraille noina kokousiltoina,
jotka olivat hänelle juhlahetkiä. Jäseniä ei seurassa ollut useampia
kuin neljä: Svante tohtori, kirkkoherra Sven, esimunkki Mathias ja
hän itse. Kokouksia pidettiin harvoin, paitsi niinä aikoina jolloin
Svante oli saapuvilla. Silloin niitä oli vuorotellen mestarin kotona ja
harpunsoittaja tohtorin luona Talavidissa. Oli sää ja keli kuinka huono
tahansa: kun Svante oli pyytänyt seuran luoksensa majataloon, silloin
nähtiin kirkkoherran, esimunkin ja asesepän hevosella tai jalkaisin
pyrkivän Länsi-ahteita ylös ja suistavan pihaan tuosta Fabbelle niin
muistettavasta veräjästä.
Gudmund mestari istui nyt yksin aamiensa keskellä kellarissa ja hyräili
hilpeästi jotain sanatonta säveltä. Muuten Fabbe tavallisesti oli
hänen apunansa juomaa laskemassa ja silloin apuri lauleli tilaisuuteen
sopivia loiluja, tämmöisiä kuin
On pakanan pesä tää kellari,
tuon nimi on Muskatelli;
hän on mehevä, rehevä, pullollaan,
ja loikoo, tynnyri takkinaan.
Muut hyvät saakoon pakana tuo,
vesikastetta vain en hälle suo.
Sen munkkikin Muskatellista ties:
se kastamatta on kelpo mies;
ei kristityksi hän kelvata vois,
ihan kelvoton anabaptistina[2] ois.
[2] Kasteentoistaja.
Svante tohtori saapui vähän aikaisemmin kuin kokous oli aljettava,
kohta sen perästä kuin Margareeta emäntä oli lähtenyt Kortebohon.
Hänellä oli ollut monellaista puuhattavaa kaupungissa, ennenkuin
asesepälle lähti. Olipa hän muun muassa käväissyt linnassakin ja
jättänyt linnanvahtimestarille kirjeen toimitettavaksi Tukholmaan,
sittekun vahtimestari itse edellisenä päivänä oli ratsain käynyt
Talavidissa, tuomassa tohtorille kirjeen pääkaupungista, jonka
luettuaan Svante oli Birgitille ilmottanut, että hänen taas pian oli
lähdettävä harpunsoittomatkoilleen.
Nyt istui Svante tiilirakennuksen hauskassa yläsalissa laskien
pilapuheita Margitin kanssa.
Tyttö istui häntä vastapäätä ja katseli häntä silmiin. Hänen mielestään
tohtori oli kaunis.
— Miksei sinulla ole äitiä Gunnarille? hän kysyi.
— Hänen äitinsä on kuollut, tiedäthän sen.
— Miksei hän saa toista äitiä?
— Siksi että se äiti, kuoltuaankin, on hänen ja minun luonani.
Niinkauvan kuin tunnen hänen läsnäolonsa, en voi antaa Gunnarille
toista äitiä.
— Mutta Gunnar ei näe häntä, ei voi hänen kanssaan leikitellä, eikä se
äiti voi häntä hoitaa.
— Sen saan minä tehdä, ja sinä ja Talavidin Birgit.
— Jos minä saisin olla hänen äitinsä?
— Taikka hänen sisarensa, tahdotko sitä?
— Kyllä, mutta mieluimmin hänen äitinsä. Veli ja sisar eivät aina ole
ystäviä keskenään. Laulaisitko nyt jotain minulle?
— Mistä?
— Jotain enemmän ilotarhasta, jonne Betlehemin tähti osottaa.
— Minä en osaa sepittää semmoista laulua, jota luulen sinun haluavan,
Edenin ilotarhasta. Saanen sen tehdä toiste. Mutta tahdon kuitenkin
laulaa jotain siitä tai sen kajastuksesta — siitä kuinka itse erkanin
sieltä.
Svante otti harpun.
Viel' Eden vihannoi — ma muistan vielä,
ett' itse kerran olen ollut siellä.
— Milloin? Margit kysyi.
— Lapsena. Sattuu joskus niin että
Kun äidilleen tuo haikara pienokaisen,
keruubin miekan sivuu lieskaavaisen
se riemutarhan vartian ohi entää,
laps' siivellään, elon aamumaille lentää.
— Haikaraa minä en enää usko, sanoi Margit.
— Mutta minä uskon ja isäsi uskoo. Eikö Gudmund mestari ole puhunut
sinulle vertauskuvallisista totuuksista?
— On, siitä asti kuin olin tuon pituinen, sanoi Margit ja piti kättään
jonkun verran lattiaa ylempänä.
— Eikös hän myös ole sanonut sinulle, että useimpia totuuksia voidaan
käsittää ainoastaan vertauskuvain muodossa? Lapsi syntyy tänne maan
päälle elämään, joka ei ole Edeniä. Mutta tapahtuu hänen täällä
hengitellessään ja kasvaessaan, että hän näkee paratiisin kajastavan
maallisten näkemysten verhon takaa ja hän tuntee olevansa Edenissä,
vaikka hän ei sitä ajattele. Lapsia on, jotka ovat sen etuoikeuden
saaneet. Gudmund mestari oli varmaan niitä. Onpa hän sitä vieläkin.
Gunnar on niitä, ja jos sinusta tulee hänen äitinsä, olet pitävä häntä
siellä, niinkauvan kuin se hänelle on hyödyllistä. Kuinka siellä on
ihanaa!
Oi riemumaa! sen seudut ihmeen kummat!
Vesien kalvoon päilyy lehdot tummat,
puun oksat hehkuu kultaomenoita,
ahoilla loistaa mesimansikoita.
— Sen vaan tahdon sanoa, että kun Gunnar on noilla ahoilla jonkun
aikaa astellut, käy hänen samoin kuin minun kävi, että hänen tultuansa
portille, vartioiva enkeli tarttuu hänen käsivarteensa sanoen:
Nyt poikani, sua kovin koitellaan,
kun paratiisi sulta suljetaan;
merillä myrskysäällä keinuu laivas —
vaan merten takaa loistaa toinen taivas.
Kai monta kovaa sattuu etehesi;
jos sivaltaa sua joku korvallesi,
niin käännä toinen korvas ainoastaan,
tai — ellet voi — niin sivalla sa vastaan!
Ma rauhaa suosin, mutt' en siltä soimaa,
jos kelpo poika näyttää nyrkin voimaa.
Nyt, virpi, riennä tielles iloiten!
Unohda itses, kuole taistellen!
— Ah Margit!
Tään neuvon sain, kun jätin riemutarhan;
taas sinne mielin, mutta kuljen harhaan;
Kopernikuksen maailman unhottaisin,
jos Edenissä vielä olla saisin.
Mut eespäin mennään, ei oo elo unta:
käy eespäin ihminen ja luomakunta!
Sä aattein, miekoin esteet tieltäs poista!
Perillä Eden korkeampi loistaa.
Unohda itses, kuole iloiten!
On maailma oiva urhollisillen.
— Niin, kuten sanoin, tätä laulua en tehnyt sinua varten, Margit, ja
kuitenkin sinä siihen aiheen annoit, kun sanoit tahtovasi olla Gunnarin
äiti. Gunnar oleskelee vielä paratiisin valonkajastuksessa ja soisin
että hän saisi siellä viipyä, niinkauvan kuin hänelle on siitä hyötyä.
Mutta jos minun pian on lähdettävä matkalle — siihen maahan, josta ei
enää palata — kuinkas silloin Gunnarin käy? Silloin tarvitsee hän,
Margit, äidin, ja sinä, joka olet isäsi tytär ja sielultasi jotenkin
tuon jalon ystäväni kaltainen, olisit ehkä paras maallinen ystävä,
minkä poikani voisi saada. Sen takia minä nyt, suutelemalla sinua näin
otsalle, teen sinut hengelliseksi vaimokseni ja Gunnarin hengelliseksi
äidiksi, joka asia — huomaa se, Margit — ei estä sinua koko sydämelläsi
antaumasta sen maallisen yljän omaksi jonka Jumala lie sinulle katsonut.
Margitin silmät säteilivät vakaamielistä onnellisuutta. Hän tarjosi
Svantelle huulensa. Harpunsoittaja ei ollut sitä näkevillään, vaan
painoi tytön pään poveansa vastaan. Ajatellen mihin kieltäymykseen hän
oli sydämensä pakottanut, hän ei voinut olla huoahtamatta.
* * * * *
"Suoraan sydämestä" seura oli koossa. Istuntoa pidettiin nyt niinkuin
ennen Gudmund mestarin tilavassa, somasti sisustetussa maalarimajassa.
Maalikupposet, siveltimet ja muut maalarinkalut oli korjattu pois omaan
kaappiinsa, jonka ovilautaan joku tuntematon taiteilija edelliseltä
vuosisadalta oli kuvannut Luukas evankelistan paraillaan tekemässä
pyhän neitsyen muotokuvaa. Toiseen isoon, runsailla veistokuvilla
koristettuun kaappiin oli mestari pannut ne pergamentit, jotka hän
viimeksi oli maalannut siellä ennestään säilytettyjen lisäksi. Hän
oli aina ollut ujo näyttämään teoksiaan; nyt oli Lauri puheellansa
"tuhrimisesta" saanut hänet kauhistumaan sitä.
Ison tammipöydän ympäri oli asetettu neljä mukavaa tuolia ja joka
tuolin viereen vähäläntä pöytä, joka pöydälle komeat täysinäiset
juoma-astiat ja herkullisia leivoksia, leimattuina perheen puumerkillä
ja muilla korukuvioilla. Isolla pöydällä oli muutamia lehtiä,
jotka Svante tohtori oli äsken tuonut ja antanut isännälle pienen
palkinnon verosta, kuten hän sanoi, siitä että hän muutamia vuosia
sitte, ulkomaille lähtiessään, oli puolittain kiristämällä saanut
Gudmund mestarilta viisi miniatyyrikuvaa. Augsburgissa oli hän
tehden vaihtokauppoja venetialaisen rihkamoitsijan kanssa saanut
kuvien sijaan, kertoi hän, eräitä arvokkaita kirjoja sekä sen soman
kaulakoristeen, jota Margit nyt juhlina ja sunnuntaisin piti kirkossa
käydessään.
Lehtien joukossa oli puupiirros "Ilmestysraamatun neljä ratsumiestä"
Albrekt Dürer'in Nürnbergissä tekemä, kaksi saman taiteilijan tekemää
vaskipiirrosta "Ritari, kuolema ja perkele", sekä "Synkkämielisyys"
(Melancholia), jopa vielä Gudmund mestarin ihastukseksi kolme
vesimaalilla oivasti jäljennettyä kohtausta van Eyck veljesten
alttarista Gentissä.
Seinillä sekä jykevän tulisijan hyllyillä ja komeroissa seisoi aseita,
kaluja ja jos jonkinmoisia haavekapineita, jommoisia Gudmund mestari
ilokseen katseli ja saattoi käytellä kuvaesityksiinsä, hän kun niihin
huolellisesti ja vähimpiä erikoiskohtia myöten kuvaili ne esineet,
joita näkyi etualalla.
Nyt oli yksi seinistä täynnä hiilipiirroksia, joissa ei näkynyt
muuta kuin ympyröitä ja kiertotähden merkkejä. Ne oli Svante tohtori
siihen vedellyt, saatuansa tietää että "Suoraan-sydämestä" seura
halusi häneltä kuulla mihin tosisyihin Kopernikus perusti oppinsa
maailmanrakennuksesta, josta maine oli tännekin levinnyt.
Täksi iltaa oli puheenjohtajaksi määrätty kirkkoherra Sven. Hän
oli luonteensa ja tapansa mukaan istunut tuoliin mitä suinkin
mukavimpaan asentoon, joka ei kuitenkaan estänyt hänen isokokoista,
lihavahkoa tomumajaansa muhkealta näyttämästä; hänen kasvoillaan
paistoi juhlallinen viihtymys, ja hilpeä iloisuus vilkkui hänen
sinisistä silmistään, kun sai näin istua hyväin ystävien kesken ja olo
tuntui niin hauskalta ja kodikkaalta. Papin vieressä nähtiin hänen
vastakohtansa, pieni kalpea laiha esiveli Mathias harmaassa kaapussaan
ja nuora vyöllä. Hän nojasi tavallisesti toista kyynäspäätänsä pöytään
ja painoi toisinaan otsansa käteen. Ei hän siltä suinkaan jöröltä
näyttänyt. Usein hymyili hän näissä kokouksissa, ja hänen hymynsä oli
henkevää. Vastapäätä häntä istui Svante tohtori, keskikasvuinen mies,
valkoverinen, ylimyksellisen hieno kasvonpiirteiltään, vartaloltaan ja
ryhdiltään, ja vastapäätä puheenjohtajaa istui talon isäntä. Hän istui
kumartuneena "synkkämielisyyden" kuvan ylitse ja näytti miettivältä.
Lauri oli, ennenkuin lähti soutamaan Kortebohon, pistäynyt
maalarimajassa ilmottaakseen isälleen matkastansa. Hänen silmänsä oli
osunut "Melancholiaan". Kuules, isä, oli hän sanonut, mikä tietämätön
moukka tuon on tehdä hötöstänyt? — "Ei se ole mikään tietämätön moukka,
vaan kuuluisa mestari Albrekt Dürer", — "Se on tietämätön moukka,
olkoon nimensä mikä hyvänsä. Kirjottaahan se _Melencolia_. Tuommoisesta
annetaan koulussa patukkaa." Sitten oli Lauri mennyt ja isä jäänyt
vaskipiirrosta mietiskelemään.
Sven herra napautti nuijalla pöytään ja lausui ne tavanmukaiset
lauseparret, joilla istunnot avattiin: "Ylistys ja kunnia pyhälle
Kolminaisuudelle! Kunnioitus meidän suojeluspyhillemme Thomas
Aqvinolaiselle ja Johannes Skotukselle, jotka ovat saaneet eriäville
mielipiteilleen sovinnon siinä taivaassa, jossa meikäläistenkin riidat
Jumalan armosta kerran sovitaan. Minä julistan sopua ja iloa tälle
kokoukselle, jossa mielipiteet saakoot kirmailla keskenänsä aivan
irroillansa, kuitenkaan tappelematta. Juomme pyhän kolmiyhteyden
maljan!"
Sven herra jatkoi: Tässä on pöydällä maalauksia. Minä pyydän
taidetajuista jäsentämme Gudmund Gudmundinpoikaa selittämään niitä
meille, ennenkuin siirrymme siihen tärkeään kysymykseen, joka
sopimuksen mukaan tänään on valaistava ja näyttää minusta olevan
vakavinta laatua. Hän on, ajatuksiin vaipuneena, istunut siinä
kumarassa kuvien ääressä. Ilmaiskoon nyt meille ajatuksensa.
— Varjelkoon minua! sanoi Gudmund mestari; siihen en ole valmistaunut
enkä pysty. Minä turvaudun luonnolliseen oikeuteeni saada
tämäntapaisessa seurassa olla kyselevänä ja kuuntelevana jäsenenä, vaan
ei minään muuna.
Sven herra loi toiseen kujeellisen katseen ja lausui:
— Minä arvaan että veli Gudmund pitää kuvauksia symbolisina ja on
harkinnut niiden selitystä. Nyt tahdon esittää sen väitteen, että
me meluamme ja rehjimme liikaa allegorioilla ja symboliikalla. Me
papit teemme epäilemättä niin, kun juurtuneen tavan orjina usein
etsimme selityksiä jos kuinka kaukaa jopa aivan hullunkurisiakin,
ymmärtääksemme pyhää raamattua allegorisesti ja symbolisesti. Sentähden
minä olen alkanut yleensä epäillä allegorisia selityksiä, josta syystä
olenkin taipuva uskomaan ettei näitä maalauksia myöskään saa siten
selittää.
— Mutta velikultaseni, virkkoi Gudmund mestari, katselehan toki tätä
kaunista taulua! Siinä on jäljennettynä Gentin alttarin keskimmäinen
kuva. Tuossa näet etualalla suihkulähteen ja miehiä itä- ja länsimailta
polvillaan sen vieressä. Keskialalla näet alttarin, sillä karitsan,
jonka rinnasta verta ruiskahtaa ehtoolliskalkkiin; ympärillä on
polvillaan enkeleitä, pyhiä miehiä ja naisia, ylinnä on kyyhkynen
pilvissä, joista taivaallinen valo säteillen virtailee alttarin
ylitse. Minusta näyttää varsin välttämättömältä tulkita tätä kaikkea
symbolisesti, ja kuvien ajatus on mielestäni niin selvä, etten saata
sitä väärin ymmärtää. Vaikeampi selitettävä on tämä vaskipiirros, yksi
kaivertimen jaloimpia tuotteita, mutta aatteeltaan hämärä; ja suokoon
minulle Albrekt mestari anteeksi, jos nyt selitän häntä erheellisesti...
Gudmund mestari osotti "Melancholiaa". Hän tahtoi todistaa, että tämä
taideteos on kauttaaltaan symbolinen, ja innostui siitä pitämään pitkän
esitelmän, jossa selitteli kuvan eri osia mitä ne mikin merkinnevät,
tuo sadekaari ja pyrstötähti, jotka näkyvät peräalan vetten ja maitten
yläpuolella, nuo tikapuut, enkeli, vaaka, kello, nukkuva eläin ja
muut esineet tuon synkkiin tuumiin vaipuneen Melancholia-naisen
ympärillä; uskalsipa vihdoin selittää tiimalasin vieressä riippuvaa
nelikulmatauluakin ("tabula magica") sekä sen kuuttatoista numeroruutua
16. 3. 2. 13.
5. 10. 11. 8.
9. 6. 7. 12.
4. 15. 14. 1.
Mestari huomautti, että nämä numerorivit tekevät summan 34,
luettakoon ne yhteen mihinpäin tahansa, vaakasuoraan, pystysuoraan,
tai kulmittain. Ei tämä ole sattumusta. Ja tämän erinomaisen
numeroryhmityksen perustana on tuo merkillinen neliluku. Minä en
ole oppinut mies, sanoi hän, mutta ammattimiesten, semmoisten kuin
kirkonrakentajain, maalarien ja taideseppäin kesken liikkuu luvuista
ja suhteista tarinoita, jotka alkuaan epäilemättä ovat syntyisin siitä
oppineesta maailmasta, jonka jäseniä te, arvoisat veljeni, olette,
joita tarinoita me käsityöläiset, monessa sukupolvessa peräkkäin,
olemme uskoneet. Me pidämme nelilukua syvämielisenä peruslukuna.
Neljällä kirjaimella sanotaan pyhän kolminaisuuden nimeä merkittävän
hebreankielellä, jonka Aadam ja Eeva saivat oppia paratiisissa
Jumalalta. Neljä on liikuntoa luonnossa: nouseva, laskeva, etenevä,
kiertävä. Neljä on ilmansuuntaa, neljä alkuainetta, neljä vuoden
aikaa, neljä luonteenlaatua, neljä päähyvettä, neljä paratiisinvirtaa,
neljä evankelistaa, neljä suurta profeettaa; neljä eläintä Hesekiel
näki Kobar-virralla ja neljä eläintä Daniel näki nousevan merestä.
Tämä taulu on muodoltaan nelikulmio; neljä kertaa neljä on siinä
ruutuja; nämä numerot tekevät ylisummaan 136, joka 4:llä jaettuna
antaa äskenmainitun luvun 34. Kyllä Albrekt mestari siinä on lukujen
verhoon kätkenyt syvemmän ajatuksen. Ehkäpä tässä numeroryhmässä piilee
sen suuren salaisuuden tieto, kuinka kauvan meidän neliluvun pohjalle
perustettu maailmamme on seisova. Samalle neliluvun perustalle on
kristikunta, sovitellen siihen pyhää kolmilukua rakentanut ihmeteltävät
katedraalinsa. Taivaankaari merkitsee maailman ensimmäistä häviötä,
hukkumista veteen, pyrstötähti sen toista perinpohjaista häviötä,
palamista tulessa. Tätä salaisuutta Melancholia miettii; sitä tiimalasi
ja soitinkello tarkottavat. Oi, kun kerran taivaan isokello kumahtaa
ja soittaa katoovaisuuden viime näytöksen alkamaan, olkoon ihmiskunta
silloin valveilla ja valmiina, olkoon morsian kaunistettuna kohtaamaan
tulevaa ylkäänsä!
Tähän hurskaaseen toivomukseen Gudmund mestari päätti puheensa, josta
Sven herra seuran puolesta kiitti. Sitte juotiin seuran suojeluspyhäin
malja, ja senjälkeen malja isänmaalle, vapautetulle.
Esimunkki pyysi nyt puheenvuoroa lausuakseen toivomuksensa, että
pöydällä olevain maalausten ja piirustusten lisäksi tuotaisiin se
Gudmund mestarin viimeksi maalaama taulu, jossa oli esitettynä pyhä
Franciskus, hänen veljeskuntansa perustaja. Sven herran ja Svante
tohtorin mielestä tämä oli toteutettava toivomus, ja Gudmund mestari
toteutti sen, vaikka sydän peloissaan ja posket punastuen ujoudesta.
Maalaus esitti nuorta Franciskusta, kun hän vihastuneen isänsä,
rikkaan kauppiaan edessä, on riisunut vaatteensa ja lausunut olevansa
vapaa käymään sitä uraa, jonka isä tahtoi häneltä sulkea. Tämä
tapahtuu piispan läsnäollessa hänen palatsissaan. Sen avonaisista
akkunoista näkyy maisema vesineen, vuorineen, lehtoineen, näkyy
huoneryhmiä taivaan alla, jonka ilmanrannalta sekä pilvien syrjiltä
kiillähtelee sitä kultausta, jota Gudmund mestari oli pergamentilleen
kipsipohjalle sirotellut. Taulu loisteli selkeissä, pastamaisissa
väreissään, jommoisia hän halusta viljeli. Kultavärin rinnalla ei
puuttunut taivaansinistä ja purppuraa. Ihmis-olioissa oli enemmän
yksinkertaisen luonnollista ja jaloa ryhtiä, kuin sitä kiihkeää
elävyyttä, jota esitetty kohtaus näytti vaativan; kasvoissa tunnevireet
ilmaantuivat kauniin kohtuullisina. Edemmyyttä ja likemmyyttä viivat
eivät virheettömästi mukailleet, mutta katsojain mielestä niissä oli
kuitenkin silmää pettävää luonnollisuutta. Ilmain eri etäisyyksien
askelointa oli vain heikosti hahmoiltu; näkipä siitä kuitenkin että
mestari usein oli silmännyt Vetterillä väikkyviä värivivahduksia ja
niitä jäljennellyt Puut, huoneet ja nuo haavemaisiin muotoihin luodut
kalliot erosivat jyrkästi taivaan taustalta, kuitenkin kauvempana
sameten sakenevaan sini-ilmaan. Kokonaisenaan teos henkäili ehyttä,
nuorekasta ja suloista kauneutta.
Väriloisto viehätti kolmen katselijan silmiä. Aine miellytti heitä
ja kasvojen ilmeet he oivalsivat. Mutta ainoastaan yksi heistä,
Svante tohtori, täydelleen ymmärsi mitä tuntematon pikkukaupungin
maalari tässä oli eloon luonut. Svante ei ollut tällä puolen Alppeja
vielä missään nähnyt alastonta ihmisruumista niin kaikilta puolin
todellisesti ja samalla kauniisti käsitettynä. Mutta hän lausui
ihmettelynsä tyynesti punnituin sanoin, koska tämmöiset arvatenkin
paremmin rohkaisisivat Gudmund mestarin mieltä kuin intopuheinen
ylistys.
Esimunkki sanoi: Veli Gudmund, sinun värisi voivat ilahuttaa
murheellistakin, ja sinä osaat siveltimelläsi kertoella niin, että
jokainen sen ymmärtää. Minä soisin, että Herra antaisi sinulle aikaa
ja halua tehdä kokonaisen _biblia pauperum'in_, kuvaraamatun niille,
jotka eivät ole oppineet lukemaan, sillä helposti ja halukkaasti he
tajuaisivat sinun kuvakirjotustesi aatokset ja tarkotukset. Yhdessä
seikassa olet sentään erehtynyt. Olet esittänyt Franciskuksen pojaksi.
Hän oli kuitenkin tuon tapahtuessa jo nuorukainen. Mutta se erehdys ei
ole sattunut yksin sinulle, sillä samoin erehtyi myöskin eräs Giottus
eli Jottus niminen maalari, joka on koristanut Assisin, Paduan ja
Florensin kirkkoja kuvailuksilla tämän pyhimyksen elämästä. Se nähdään
viimeksi mainitun kaupungin Ristin-kirkossa. Pyhiinvaellusmatkallani
kävin minä kaikkialla, missä Franciskus on toiminut, ja etsein
nähtäviini kaikki kirjat ja maalaukset, joissa hänen elämänsä tapauksia
oli esitettyinä. Mutta ihmeen kauniiksi olet sinä pojan kuvannut, ja
siinä oikein tehnytkin, sillä aivan erinomainen kuuluu se ruumiin
ihanuus olleen, jonka Franciskus laski uhriksi Herran alttarille.
Minä pyydän sinua, veli, lainaamaan minulle tämän pergamentin, kun
provinsiaalimme tulee luostaria tarkastamaan. Hän tajuaa taidetta ja
hänen tarvitsee saada nähdä tämä.
— Veli, sanoi Gudmund mestari, minulle tapahtuu kunnia, jos luostarisi
tahtoo ottaa tämän lahjaksi minulta.
— Siitä kiitän sinua. Luostarin varat ovat vähissä. Muuten olisin
pyytänyt sinua parantamaan yhtä kappelimme kattomaalausta, jonka
Sipillaa ja enkeleitä aika ja kosteus ovat pahoin pidelleet.
— Kai minä sen työn palkattakin teen.
— No sitte ehdottaisin jotakin, sanoi esimunkki. Ehkä antaisit
tyttäresi kasvonpiirteet sille enkelille, joka kuiskaa Sipillan
korvaan? Ja pikku Gunnar Svantenpojan muodon sille enkelilapselle, joka
nostaa tulevaisuuden verhon hänen silmäinsä edestä.
Sven herra otti nuijan ja lausui: Seura todistaa veli Gudmundin
lupauksen harmaaveljistön-kodille ja on, toivon ma, vasta todistava
samallaisen lupauksen antamista kaupunginkirkollemme, neitsyt Maarian
ja pyhän Nikolain kirkolle, jossa pyhän-ruumiin alttari seisoo
odottaen hänen moistansa sivellintä. Ja nyt juomme maljan maalarien
suojeluspyhän, Luukas evankelistan sekä seppäin suojelushaltian Vidrik
Valandinpojan kunniaksi, vaikka tämän kristilliset ansiot näyttävätkin
epäiltäviltä; arvattavasti oli hän sentään kunnon mies.
Malja juotiin. Svante tohtori astui nyt hiilipiirustelmiensa ääreen ja
piti lupaamansa esitelmän kopernikolaisen oppijärjestelmän perusteista,
jotka vielä olivat epäselviä sangen oppineillekin miehille, kosk'ei
niistä mikään kirja puhunut, vaan liikkui ainoastaan — suusanallisia
juttuja, levinneinä yliopistoluentojen kautta, niissä niitä
kiistakannalta esitettiin.
Esitelmää kuunneltiin jännitetyllä tarkkuudella; ja Sven herra kiitteli
sen selvää ajatusjohtoa. Mutta se jätti mielet alakuloisiksi ja
huolestuneiksi.
— Minä en tiennyt, sanoi esimunkki, että syyt ovat niin tukevia tai —
olkoon minun kannaltani sanottuna — niin vietteleviä. Kuinka niiden
laita nyt lieneekään, niin en voi pelkäämättä odottaa sitä aikaa,
jolloin moni ja ehkäpä selvimmät päät juuri tuon selvyyden takia
tulevat suosimaan ja julistamaan tätä maailmankäsitystä ja siten syntyy
sota raamatun käsitystapaa vastaan. Ja tuo sota tulee nähdäkseni
käymään syviin syihin asti ja koskemaan korkeimpia uskonnon kysymyksiä,
semmoisia kuin kuolevaisten pelastusta ja kuoleman kukistamista
Herramme Jesuksen kautta. Tämä pelastustyö on, sanoo Paavali,
yliyltäinen merkitykseltään ja käsittää itseensä sekä maanyliset että
maanalaiset. Mutta jos nyt maa on kiertotähti kiertotähtien joukossa,
ja jos lienee olemassa, kuten Svante veli äsken viittasi, lukemattomia
aurinkokuntia, joilla myöskin on kullakin omat kiertotähtensä, niin
tästäpä liiankin usea meistä johtanee sen päätelmän, että ihmisen
Jesuksen kuolema tällä tähtipallolla ei saata koskea noita monia
äärettömässä maailman avaruudessa asuvia kuolonalaisia sukukuntia, eipä
olla niille tunnettunakaan. Minua hirvittää tämmöinen mahdollisuus,
mutta lohdutan itseäni sillä tiedolla, että meidän kohtalomme on Sen
käsissä, joka johtaa meitä totuuteen ja on tienä siihen.