Gudmund mestarin varhaisimpia lapsuuden muistoja oli erään lyhdyn
valo, joka pimeinä iltoina liikkui ovelta ovelle pitkin avaraa
talontilaa. Vanhan puurakennuksen pihanpuolisessa päädyssä oli yksi
akkunoista lastenkamarin, ja kun poikanen makasi siellä vuoteellaan,
oli hänestä hauskaa, ennenkuin uneen uinahti, silmin seurata
lyhdyn valon vaellusta, sen katoamista ja näkyviin palaamista.
Lyhdynkantaja oli hänen isänsä, joka omalta isältään oli perinyt
tavan aina iltaisin ennen makuulle menoa katsoa, että kaikki talossa
oli paikallaan. Oli sää mikä hyvänsä, joko myrsky vinkui Vetteriltä
ja sataa solisi virtanaan, tai kuutamo valoi hopeitansa lumiselle
pihamaalle — harvoin tai ei koskaan lyhdynvalo jäänyt ilmestymättä.
Pojan mielikuvitus katsoi tätä hänen iltarukoukseensa kuuluvaksi, näki
siinä maallisen merkin, jolla taivaallinen isä ilmaisi valvovansa
maailmansa ja lastensa parasta. Ja tähän taas liittyi armaan äidin
muisto, jonka kuolo korjasi pojan ollessa kuuden vuoden ijässä, mutta
jonka kasvot, vartalon, äänen ja arkipuvun hän oli muistavinaan tai
todella muistikin; ja äidin kuvaa, semmoisena kuin se hänen mielessään
häämötti, hän ei koskaan jättänyt panematta piirustelmiinsa, johonkin
sopivaan kohtaan, viimeiseksi siihen maalaukseen, joka esitti
kirkastusta Taborilla. Vuoren juurelle oli hän esittänyt ryhmän
polvillaan rukoilevia henkilöitä, joiden kasvojen piirteet olivat
hänelle rakkaita: näiden joukossa nähtiin Margareeta rouva, Margit,
Svante tohtori harppuineen, pikku Gunnar, Arvi Niilonpoika, kirkkoherra
Sven ja esimunkki. Mathias, joka viimeksimainittu oli oivallisin
rukoilijanmalli, mitä saattoi haluta. Isällistä oikeudentuntoa
noudattaakseen pani hän ryhmän sekaan myös erään ihmisolion, jonka piti
oleman Lauri, mutta oli niin kaunistettu ja ihannoitu Lauri, ettei
häntä enää tuntenutkaan.
Tietty asia oli, ettei Gudmund mestari luopuisi peritystä talonsa
iltatarkastuksen tavasta. Sitä toimitettiin kuitenkin nykyään oloissa,
jotka entisiin verraten olivat joinkin määrin muuttuneet; sillä
vaikka Lauri pahottelikin sitä, miten mestarin muinaismuistot muka
estivät kaikkia korjauksia ja parannuksia, oli asianlaita kuitenkin
se, että tämmöisiä tehtiin paljon, jos kohta kaikkea vanhaa mikäli
mahdollista säästellen ja hellin käsin muutellen, ja että uusia
korjauksia ja parannuksia tuumittiin. Yksi noista talonkorjauksista
muutti iltatarkastuksen luonteen. Kaikki huoneet tontin itäpuolella oli
näet keskenään yhdistetty, toisin paikoin katetuilla käytävillä, jotka
johtivat seinästä seinään tai parvesta parveen, toisin paikoin myöskin
pienillä laskusilloilla, niissä mestari pelkäsi valkeanvaaraa syntyvän
kiintonaisista liitinlaitteista. Mestari saattoi siis lyhtyineen
kävellä melkein kauttaaltaan katosalla aina järviaitalle asti. Viime
kuukausina oli Margit tässä toimessa aina seurannut hänen mukanaan.
Hän ja Margit toimittivat iltakierron. Margareeta rouva salli sen. Kun
hänellä oli Laurinsa, näytti hänestä kohtuulliselta että mestarilla
oli Margitinsa, vaikka asialla kyllä Laurin mielestä oli arveluttavat
puolensa ja hän oli päättänyt Wittenbergistä palattuaan kieltää
Margitia seuraamasta isäänsä noilla iltakiertokävelyillä, jos niitä
silloin vielä jatkuisi. Lauri oli saanut päähänsä, että isän vaikutus
tyttöön ei ollut terveellistä laatua. Isänsä syyksi luki hän, tietysti
välillisesti, että Margit ei osottanut veljelleen, lain ennalta
määräämälle holhojalleen ja naittajalleen, velvollista nöyryyttä ja
kunnioitusta. Milloin hän ei kohdellut veljeään välinpitämättömästi,
saattoi hän kapinoidakin. Saattoipa puraista, kynsiä ja potkia, kun
veli käsivoimin koki käyttää valtaansa, ja tätä hän vielä välisti
koettikin kun ei isä tai äiti nähnyt. Hän sanoi pirun riivaavan tytön
tenavaa, silloin kun hän, Lauri, kasvattaakseen häntä kristilliseen
naisellisuuteen nipisteli ja tukisteli ja löi häntä korville.
Kiertokävely alotettiin puukartanosta, tuosta ikäkulusta, jonka
kilpimerkkinä loisti Vidrik Valandinpojan kuva. Sen alikerrassa oli iso
perhesali huonekaluineen isän ja isoisän ajoilta sekä merkillisille
seinämaalauksilleen, joissa oli kuvattuina niitä näitä Tidrik
kuninkaan, kääpiöseppä Albrianin ja Vidrik sankarin seikkailuja. Salia
— "isien salia", kuten Gudmund sitä nimitti — käytettiin erittäin
niihin sukujuhliin, joita mestari vietti kahdesti vuodessa ja joissa
puhujanvirkaa toimitti Pietari Maunonpoika, ennenkuin hän siirtyi
piispaksi toiseen hiippakuntaan, ja senjälkeen Niilo Arvinpoika,
sillä mestari itse ei rohjennut maljapuheita pitää, sen koommin kun
hän kerran pyhän Kertun seurassa, jonka kunniajäsen hän oli, juhlaa
vietettäissä oli heti puheensa alussa sekaantunut sanoihinsa eikä sen
pitemmälle päässyt. Yläkerrassa oli entinen lastenkamari, jääneenä
melkein samaan asuun mikä sillä oli mestarin piennä läsnä ollessa;
lisää oli sinne vain tullut alttarimainen esine, jonka ääressä mestari
aina sunnuntaisin rukoili esi-isäinsä ja vanhempi-vainajainsa sielujen
edestä. Oli siellä myös kokoelma kirjoja. Mestarilla oli niitä
ruotsin, tanskan ja saksan kielisiä, sisällykseltään historiallisia,
taloudellisia, runollisia tai hartaudellisia ja hän oli kaikki kirjansa
lukenutkin. Eri vihkoon oli hän kauniisti kirjotettuina koonnut ne
runot, jotka Svante tohtori siihen asti oli Margitille laulanut.
Tämä käsikirjotus oli hänelle kallis. Hän aikoi koristella sitä
pienoismaalauksilla.
Puukartanosta pääsi portaita myöten muurattuun käytävään, joka suoraa
tietä pihan alatse yhdisti tämän talon tiilitaloon. Molemmin puolin
käytävää oli ovia kellariholveihin, joissa olutta, kotipanoista
tai Saksasta saatua, säilytettiin astioissa, jotka tuottivat
tynnyrintekijäammatille kunniaa. Oli siellä viinejäkin, noita
kaupassa yleisemmin tavattavia lajeja, tarjona juhlatiloja varten
tai ystävysten yhtyessä. Tiilitalon vahvoista seinistä aukeni sarja
hauskoja ikkuna-aukkoja, järjesteltyinä melkein samaan tapaan, kuin
nähdään Hugo van der Goes'in maalauksissa. Tästä kulki vartia ohitse
lähemmin katsastamatta. Seurasi sitten silmättäväksi yhtä perää nämä:
vaatekamari jykevine kaappeineen ja kirstuineen; huonekalusäiliö, sen
vanhat ja uudet hopeiset ja tinaiset pöytäastiat, sen kolpakot, sarkat
ja pokaalit, joita oli monenmuotoisia, eri ajoilta ja eri maista;
ruoka-aitta, juomanpano-kota, leivintupa, varastohuone, edelleen
muuan kurkihirsitupa lakkoineen parvineen, sitten maalarimaja, joka
oli mestarin mieluisin olinpaikka, sekä sen vieressä savupirtti, pesä
permannossa, repijänä katossa. Vartiain tie kulki ylös ja alas portaita
ja tikkaita, milloin maakerrosten läpi, missä ainoastaan lyhdyn
valjakka liekki näytti tietä, milloin tilavain ullakkojen läpi, joiden
räystäsaukoista hämärtävä valo häämötti sisään ja eri vivahduksin
ohenteli pimeätä, milloin silloille ja solaparville, joiden pylvästen
välistä paikoittain pilkisti taivasta tähtinensä. Kauniintansa
kävely tarjosi kuutamolla. Kamalaa se oli ja kuitenkin se Margitia
houkutteli, silloin kun myrsky riehui ja Vetterin aaltojen hurjasti
ärjyvä ja samassa kuitenkin tahtimääräinen pauhina sekaantui viimojen
vinkunaan ja suhinaan, niiden puhaltaissa tiilipaanujen, katonkaarien
ja ruoderistikkojen välitse. Jönköpingissä uskottiin yleisesti, että
Gudmundin talon alalla asusteli ja oli jo vuosisatoja asustellut
haltioita, jotka toivat taloon rikkautta. Samaa uskoi talon oma väki.
Jopa Fabbekin, vaikka hän pohjaltaan oli epäilijä, monasti ja varsinkin
raastuvankellarissa tai sällimajatalossa ryypiskeltyään, vakuutti
nähneensä tonttuäijän punahiipan ja kumman kurttunaaman kurkistavan
jostain nurkasta tai aukosta. Kyllä Margitkin, vieläpä itse mestarikin,
luulivat nähneensä jotain sentapaista vilahtavan milloin mistäkin
kolosta tai sopesta tai ylhäältä kattomalkojen takaa. Mestari arveli
tonttujen olevan ystävällisiä ja Jumalalle mieleisiä olentoja, jotka
muuttuvat enkeleiksi sittenkun ovat lakanneet talonpuuhistaan täällä
maan päällä, joihin heitä viehättää erinäinen luonteentaipumus. Lauri
sitävastoin luuli niitä jonkinlaisiksi piruiksi ja oli kehunut Fabbelle
aikovansa manata ne menemään talosta, sittenkun olisi papiksi vihitty
ja saanut oikeuden ja vallan toimittaa pahanhengen-manausta. Fabbe
arveli ettei Lauri tarvinnut papiksi vihkimystä karkottaakseen lempoja
kotoaan; olipa hänessä muka muutenkin miestä niitä kiristämään.
Iltavahtikävelyyn saattoi kulua hyvä puolitunti jopa enempikin,
sillä mestari malttoi harvoin olla istahtamatta missä näki mukavan
istumasijan. Siinä hän kietoi käsivartensa Margitin vyötärölle ja
jutteli kauniin tarinan, ihmeellisen sadun, tai soman seikkailun,
taikka jonkun elämänsä kokemuksen, tai mitä oli kirjoista lukenut. Nämä
olivat isälle ja tyttärelle onnellisia hetkiä. Jos taivas oli tähdessä,
pysähtyivät he lakkaparvelle ja mestari näytti sormellaan tähtisikermiä
ja kertoili niistäkin tarinoita. Tänä iltana joutui hän astrologian
alalle.
"Tähdet ihmistä ohjaavat, Jumal' tähtiä ohjaa."
Mestari lausui tämän säkeen ja sanoi, että jos tähtien asema lapsen
syntyessä vaikuttaa jotain sen kohtaloihin, on se siitä syystä, että
kaikki esineet ja asiat tässä maailmassa ovat keskinäissuhteessa ja
vaikuttavat toisiinsa. Mutta ihmisen kohtalot eivät suinkaan ole
tähtien määrättävissä, vaan ainoastaan ne olosuhteet, joissa hänen on
taisteltava, kärsittävä ja pyrittävä Jumalan valtakuntaan evankeliumin
ohjeitten mukaan ja käyttämällä sitä määrää tahdon vapautta, minkä hän
on saanut. Ihminen on töistään vastuunalainen.
Tämän lausui mestari sivumennen, täytettyään sormellaan erästä kaunista
tähteä, jonka hän sanoi olevan kiertotähden, Jupiter nimisen, ja
jonka arveltiin olevan lempeimmän ja onnea tuottavimman kaikista
kiertotähdistä. Kauvemmin viivyttiin tällä erää vasta tiilimajassa.
Tämä oli salvettu tavattoman paksuista hirsistä ja luultiin sen olevan
Jönköpingin kaikkein vanhimman rakennuksen. Nyt siinä säilytettiin
aseita. Tähtien valossa, joka pilkisti lakeisesta, ja lyhdyn liekissä
välähteli himmeästi heijastaen jousipyssyn nuolia kimputtain,
ruusunmuotoon asetettuja kannuksia, veitsiä ja tikareita, suoria
miekkoja ja lainemaisia flambergi-säiliä, kahvat sveitsiläistä tai
saksalaista tekoa, pistimiä ja piilukeihäitä, vanhoja basinetteja,
siroja bourgignot-kypäriä, maljamaisia sotalakkeja kummannäköisine
silmikkoineen, ryntökypäriä, hevosten kuve-, kaula- ja otsavaruksia,
säärisuojuksia, käsivarsivaruksia, rautakäsineitä, nahkasiteisiä
rengashaarniskoita, jommoisia vanhemmat miehet vielä käyttivät Gudmund
mestarin isän aikana, panssaripaitoja, erilaisia rautalevyhaarniskoja,
koko- ja puolirävättejä aina uusimpaan sotisovan muotoon,
maksimilianiseen asti, joita kaksi täydellistä kappalta, äsken pajasta
lähtenyttä, riippui siellä odottaen tilaajiansa noutamaan itseään.
Gudmund mestarin haarniskat olivat maan mainiot Hän oli kolme vuotta
ollut työssä Kollmanin luona Augsburgissa.
Mestari istahti isolle kiuvaskivelle, joka luultavasti oli vuosisatoja
siinä paikassa ollut, ja otti tyttärensä polvelleen. Lyhdyn oli hän
pannut viereensä. Vetäen pesän yli riippuvasta vitjasta, joka oli
myöhempänä aikana tuohon pantu, siirsi hän syrjään reppänän luukun,
joka sekin oli myöhemmän aikuinen, niin että useampia tähtiä pilkisti
aukosta alas heihin.
— Margit, hän lausui, sanotaan että tämä huone on pakanallisten
esi-isäimme laatima. Missä he ovat nyt? Eläissään he eivät koskaan
kuulleet herrasta Jesuksesta puhuttavan. Olisikohan heitä tästä
tahattomasta tietämättömyydestä tuomittu tuskiin, jotka kestävät
ijankaikkisesti? Ei suinkaan, Margit! On elänyt pakanoita, jotka,
vaikkei heillä ollut lakia ulkonaisessa muodossa, kuitenkin tekivät
mitä laki käski, sentähden että Jumala — huomaa se: Jumala itse —
oli kirjottanut lakinsa heidän sydämiinsä ja omiintuntoihinsa. Tätä
pyhää sydämen ja omantunnon-kirjotusta ei ole helvettiin heitetty
siellä palamaan. Ei, tyttäreni, nämä pakanat ovat siellä, missä kaikki
ikimenneet sukukunnat, kaikki lapset, vieläpä kastamattomatkin,
ovat, ja minne me itsekin vielä kootaan: he ovat tuonelassa, sen
paratiisissa tai sen vankilassa, aina kuinka kunkin sieluntila ja
ijäinen hyöty vaatii. Autuus tässä paratiisissa ei ole ylintä autuutta,
Margit, sillä siihen sekottuu kaihoa ja ikävöimistä, samoinkuin sitä
sekaantuu muutamain sielujen, kenties kaikkienkin, mutta ainakin minun
sieluni maalliseen onneen. Tuon paratiisin valo ei myöskään ole se
ääretön, joka taivaassa loistaa, vaan siihenkin on ikäänkuin kaihoa
ja ikävöimistä sekottunut. Sen vertauskuvana on ehkä tähtien kirkkaus
tuolla ylhäällä. Tuo ikävöiminen ei ole toivotonta, siitä asti kuin
ne, jotka siellä istuivat, saivat nähdä suuren valkeuden. Se valo
säteili ihmisen pojan otsalta, joka saapui sinne alas kuolon synkkää
polkua ja julisti kaikille siellä olijoille lunastusta. Hän julisti
sitä kaikille, Margit kulta, eikä ainoastaan paratiisissa olijoille,
vaan vankilankin asukkaille, ja jos oikein tunnen hänen sydämensä
laadun, lienee hänellä ollut lohdullisimmat ja suloisimmat sanansa
sanottavina juuri niille, jotka näitä kipeimmin kaipasivat, vankilan
asujamille. Kun Kristus, elämämme, jälleen ilmestyy, silloin he kaikki
hänen kanssansa jälleen ilmestyvät kunnian kirkkaudessa. Hän on itse
sanonut, että kristitty väärintekijä on kärsivä kovemman rangaistuksen
kuin pakanallinen väärintekijä. "Se palvelija joka tiesi Herransa
tahdon, eikä tehnyt sitä, pitää monella lyömällä rangaistaman. Ja se
joka ei sitä tiennyt, mutta teki rangaistavia, pitää harvoilla lyömillä
rangaistaman." Ylistetty olkoon Jumala, joka on ankaruudessaan oikea,
armollinen ja sangen laupias.
Mestari nousi seisaalle ja kävelyä jatkettiin, kunnes oli ehditty
järviaittaan. Siellä oli luukku auki laiturille päin. Mestari tahtoi
vilkaista järvelle, mutta kuuli ääniä laiturilta ja vetäytyi heti
takaisin, koska hänestä oli rumaa asianomaisen tietämättä kuunnella
sanoja, jotka ehkä lausuttiin luottamuksen nojassa.
X.
KASTEEN UUDISTAJAT.
Laiturilla puhelijat olivat Gudmundin työnjohtaja Aadam Klase ja eräs
Jönköpingiin hiljan tullut saksalainen rihkamoitsija ja kirjakauppias,
jonka nimi oli Knipperdolling. Ainoastaan yksinäisiä sanoja oli Gudmund
mestari saattanut erottaa. Enimmästään he kuiskasivat istuessaan
siinä rahilla järviaitan seinustalla. Knipperdolling oli nuori mies,
kaunis ja sorjavartaloinen. Hänellä oli kasvojen sävyssä, jollei
piirteissäkään, vähän tuon ruotsalaisen sepänsällin näköä, joka
kuitenkin oli keski-ikäinen mies.
— Lienee kai jo aika lähteä liikkeelle? kysyi Knipperdolling.
— Ei vielä, vastasi Klase. Kokouspaikka koivistossa Munkkijärven
töyryllä ei ole etäällä täältä; mutta me menemme sinne eri polkuja,
välttääksemme ihmisten huomiota. Pari kymmenkunta uskovaisia, kas
siinä se piskuinen lauma, joka halajaa kuulla sinulta lohdutuksen ja
vahvistuksen sanoja. Sinä puhut ruotsia ihmeen hyvin. Missä sitä olet
oppinut?
— Lybekissä ja muissa Itämerensatamissa. Olen tuntenut jonkun voiman
vetävän itseäni tänne pohjoismaille teidän tykönne. Teidän maassanne
on pienet kaupungit, joissa ei ole suuria tuloksia toivottavissa,
ellei Tukholmassa; mutta täällä ovat talonpojat vapaat, tottuneet
aseita käyttämään ja halukkaat kuulemaan, mitä sanomia näinä aikoina
julistetaan. Olen nähnyt unta että pohjolasta on saapuva kristikunnan
suuri pelastaja, eikä se uni ole tyhjä, koska myös Israelin profeetat
ovat samaa unta nähneet. Minä uskon, niin, sisällinen ilmestys vielä
enemmän kuin ulkonainen varmistuttaa minua siitä, että Ruotsin metsien
helmasta on se mies astuva ilmi, joka hävittää Antikristuksen ja
perustaa Messiaan valtakunnan. Niinkuin sen sinulle sanoin: siitä aijon
tänä iltana puhtia ystävillesi. Apostoleita on lähetettävä ilmottamaan
samaa salaisuutta teidän maaväestöllenne ja kastamaan niitä, jotka
sydämiinsä suovat sijaa pyhälle tulelle, asiamme marttiiroiksi ja
voitonsankareiksi.
— Entäs jos alkaisimme Slattesta! Se mies voi nostaa liikkeelle puolet
Smoolantia, jos tahtoo. Mutta hänen uskostaan en tiedä mitään sanoa.
Toiset sanovat häntä selväksi pakanaksi. Ehkä sinä, jolla on sujuva
kieli vallassasi, etsisit hänet käsille?
— Minun on ensin mentävä Tukholmaan, jossa olemme sopineet yhtyäksemme
minä ja Kristuksen hurskain palvelija, turkkuri Melchior Hoffman.
Jahka ensin saamme pääkaupungin haltuumme, niin työmme maaseuduilla,
joka on tärkeintä, sujunee helpommin. Lieneeköhän Lutherilla paljokin
liittolaisia näillä tienoin?
— Puolinaisia on hänellä niitä kyllä koko joukko. Mutta semmoisia,
jotka tahtovat panna verensä ja varansa alttiiksi hänen oppinsa eteen,
niitä ei varmaankaan monta ole.
— Minä vihaan Martti Lutheria, tuota köyhien ja sorrettujen pyöveliä,
sanoi Knipperdolling. Hän nousi seisaalle, puristi nyrkkiään ja
hänen silmänsä sälähtivät puoli pimeässä. — Sinä tiedät, Klase, että
useimmat talonpojat tuossa pyhän nimellisessä, mutta perin epäpyhässä
rooman-valtakunnassa, se on minun isänmaassani, ovat perinnäisen
maaorjuuden alaisia; mutta sitä et varmaankaan tiedä, miten heidän
isäntänsä ovat heitä kohdelleet ja yhä kohtelevat. Kauhean ilkeästi.
En rupea sitä kertomaan, sillä ajatellessani että nämä isäntäherrat
kuitenkin itselleen anastavat kristityn nimen, tekee mieleni itkeä
raivosta. Ja noita ilkitöitä tehdään munkkien ja pappien nähden,
jotka herkuttelevat heidän pöydissään ja juovat heidän maljoistaan,
eivätkä nuo siitä välitä että ihmiset evankeliumin opin mukaan ovat
veljeksiä ja sisaruksia, että Kristus on meidät kaikki verellään
ostanut vapaiksi, että se valtakunta, jossa mahtavat ovat käskijöinä
ja suuret väkivallan tekijöinä, on perkeleen valtikan alla; mutta että
tuommoinen meno ei kelpaa siinä valtakunnassa, jonka Jumalan poika on
meidän keskellemme perustanut ja jossa olemme veljesvelvollisuuksilla
toisiimme liittyneet. Alkoi soida sanoja evankeliumin vapaudesta. Ne
tulivat Lutherin ja hänen puolellaan olevien suusta; ne kaikuivat
orjien kuuluviin, noiden Kristuksen pyhän ruumiin hengellisesti köyhäin
ja ruumiillisesti runneltujen jäsenten kuuluviin, ja virittävät toivon
heidän sydämiinsä. Tiedätkös, mitä he pyysivät nylkijöiltään ja verensä
imijöiltä? Niin peräti vähän siitä mitä heidän kristityn oikeudella oli
saatava, että titaanien olisi pitänyt ihmetellä. Luther itse myönsi
heidän pyyntönsä oikeaksi ja kohtuulliseksi, ja hän kehotti herroja
siihen suostumaan. Kenen olisi ollut helpompi kuin hänen ymmärtää,
että moiset kehotukset ovat tuiki turhia, etenkin kun niiden perässä
pauhaa nuhdesaarna noille nöyrästi anoville orjille? Ja sittenpä
samainen Luther poloisten ihmisparkojen päälle usutti nuo haarniskoidut
verikoirat luvaten näille taivaan palkinnoksi verenvuodatuksesta. "Ken
teidän puolellanne kaatuu", hän kirjotti, "on oikea marttiira Jumalan
silmissä; ken talonpoikien puolella kaatuu, on helvetinkekäle." Niin,
sanoipa hän, että ruhtinas voipi vuodattamalla sotivain orjien verta
paremmin ansaita autuuden kuin muut voivat sitä rukouksillaan.
— Sepä hirmuista! sanoi Klase. Ehkäpä Luther tahtoi terottaa
sorrettujen saksalaisten veljieni mieliin, että pahaa ei pidä vastustaa
väkivallalla, vaan voittaa paha hyvällä.
— Sitä hän tahtoi, mutta hän ei tahtonut sortajille samaa oppia
saarnata. Näitä hän suojaa esivallan verholla ja vaatii ehdotonta
kuuliaisuutta heille, vaikkei hän itse taivu tottelemaan hengellistä
esivaltaansa paavia ja maailmallista esivaltaansa keisaria. Kun
Reinicke Fuchs saarnaa hanhille, varottaa hän niitä aina pahaa
vastustamasta. Klase, pidä ammattiasi arvossa! Sinä olet aseseppä,
ja aseita tähän aikaan tarvitaan. Pahaa tulee hyvällä voittaa, missä
siitä on vähäkään mahdollisuuden toivoa. Mutta tässä on mahdottomuus
ilmi selvänä emmekä siis saa unohtaa että Kristuskin on miekasta
ennustanut ja on itse ruoskaa käyttänyt. Elkäämme unohtako, kuinka
Herran ja Gideonin miekka helähti. Luemmehan raamatussa, miten Jumala
käskee taivaan lintujen syödä pahain ruhtinasten lihaa ja kedon eläimiä
juomaan tirannien verta.
Knipperdolling istausi jälleen.
— Oletko ajatellut, jatkoi hän, että meille kasteenuudistajille on ehkä
käyvä samoin kuin kävi Saksan maaorjille?
— Minä toivon, että meidän pyrintömme pääsee voitolle.
— Ihan varmaan... mutta koska? Me emme tiedä sitä, mutta meidän tulee
olla valmiit kaikkea kohtaamaan mikä tulleekin. Me olemme enimmästä
päästä käsityöläisiä ja köyhää väkeä eikä meillä ole monta haarniskaa
eikä hevosta asettaa noiden toisten lippukuntia vastaan. Onhan
mahdollista, että mekin vielä elävin silmin näemme voiton päivän,
mutta mahdollista sekin, että voitto vielä viipyy sata, kaksisataa,
ehkä montakin sataa vuotta. Jähtyykö intosi niin pitkää viipymystä
ajatellessasi?
— Ei suinkaan, vastasi Klase. Päinvastoin aavistan minä iloiten,
että meidänkin seurastamme karttuu monta marttiiraa lisäämään niiden
pyhäin laumaa, jotka viidettä sinettiä auki murrettaissa huutavat
korkealla äänellä: "Kuinka kauvan sinä, pyhä ja totinen Herra, viivyt
tuomitsemasta ja vaatimasta vertamme niiltä, jotka maan päällä
asuvat?" Onhan heitä ja meitä käsketty kärsivällisesti odottamaan,
kunnes veritodistajain luku tulee täydeksi. Vähemminhän me oikeastaan
taistelemme omaksi hyväksemme kuin jälkeentulevaisten hyväksi pyhän
kristikunnan helmassa.
— Hyvin puhuttu. Mutta kuinka kauan meidän liekään vielä voiton juhlaa
odotettava, sen vain tiedämme, että rankaisu ei enää montakaan aikaa
viivy kohtaamasta häntä, joka poloiset veljensä petti. Se tähti,
niissä hän olisi saattanut voittaa, oli rasitettujen tähti. Sen hän on
sotkenut vereen, polkenut jalkainsa alle. Siitäpä syystä hän ei pääse
Rooman kirkosta voitolle. Jos hän onnistuu rakentamaan seurakunnan,
kutistuu tämä — sen minä ennustan — kääpiöksi, joka koko elinikänsä
on kuolon kammolla katsova Rooman jättiläistä ja alati on kaipaava
sen lähteen virvottavaa vettä, jota vartioi se enkeli, jonka nimi
on Vanhurskaus, ja se enkeli, jonka nimi on Sääliväisyys sorrettuja
kohtaan.
XI.
SEURA "SUORAAN SYDÄMESTÄ".
— Hyvä ystäväni, sanoi kirkkoherra Sven rouva Margareetalle, minun
täytyy puhua suuni puhtaaksi. Jos Lauri aikoo tulla siihen iltaseuraan,
johon Gudmund mestari tänään on kutsunut pienen akatemiansa, saa hän
istua minun paikalleni, sillä kyllä minä sen jätän avoimeksi hänelle.
— Minä en käsitä, vastasi rouva, kuinka Laurin oma opettaja saattaa
puhua noin. Mutta kyllä Lauri pysyy erillään teidän seurastanne eikä
tunkeudu sinne, missä häntä ei suopein silmin katsota.
— Se on helppo käsittää, vastasi Sven herra; seuran ensi sääntö määrää
sille toimeksi keveitä, huolettomasti hyöriviä ajatusleikkilöitä,
mutta ei kiistoja. Se on ottanut nimekseen "Suoraan sydämestä", koska
ainakin siellä, ellei muualla maailmassa, pitää saaman lausua mielensä
vapaasti ja arastelematta, joutumatta kinaan ja toraan. Nyt ymmärrätte,
miksi seura lakkaa olemasta, jos Lauri suvaitsee valita itsensä siihen
jäseneksi.