yössä on Siion.
Läntehen merten taa
sammuu Oriion.
Paimen, kun kaidessaan
vuorelle vaipui,
lapsi, kun unelmaan
liekussa haipui,
heräävät virsien
vienohon soittoon,
katsovat tähtösen
kirkkaaseen koittoon,
lähtevät etsimään
Edenin teitä,
Betlehem tähdellään
johtavi heitä;
maan-alhon esteiden
halki ne juoksee
Siionin porttien
kiiltäväin luokse.
Sylit siell' aukenee,
puhtoiset huulet
armaasti suutelee,
kuiskehen kuulet:
"Betlemin tähti ei
eksytä, kotiin vei!" —
Lapset ja paimenet
johtohos lähti
loistava tähti!
— Voin ymmärtää, virkkoi Gudmund mestari, ja katseli haaveksivin
silmin Vetterin rantakukkulain veteen venyviä kuvastuksia, joihin
kutoutui teräkselle harmahtavia väikkyviä valeviivoja, — että kun
pyhiinvaeltajat pääsevät perille, taivaantarhan aidan luo, siellä
heitä vastaanottavat syleillen ja suudellen heidän enkelinsä eli
suojelushenkensä, jotka ovat heidän tuloansa ikävöinneet, saadakseen
heidän kanssaan leikitellä taivaallisia leikkejä paratiisin
kukkanurmilla. Jesuksen sanat uudessa testamentissa antavat
uskovaisille varmuutta siitä että näitä henkiä on ja että he erittäin
holhovat lapsia. Tämä on ihana ja ylentävä usko. Isävainajani käsitti
raamatun sanat lasten kurittamisen tarpeellisuudesta ehkä liian
ruumiillisesti, ja minusta näyttää tämä kuritus vaikuttaneen minuun
vähemmin kuin äitini sana, kun hän puhui miten lasten valhetellessa
tai kadehtiessa, heidän suojelusenkelinsä itkevät. Paratiisin nurmet
ajateltakoon armaammiksi kuin mitä ihmiskieli osaa kertoa. Melkein
yhtä suloisen niityn olen unissani nähnyt ylhäällä Taborin rinteellä,
likellä vuoren huippua; sille pergamentille, jolle olen maalannut
Kristuksen kirkastuksen, olen sentähden siveltimellä hahmonnut
semmoisen niityn, jättäen katselijan päätettäväksi, onko se kaunis
vai eikö. Mutta kuinka ihmisillä on eri silmät! Niin, veli ja sisar
saattavat nähdä aivan eri tavalla. Margit oivalsi heti, että minä
tarkotin kaunista nurmea. Kun kysyin Laurilta mitä hän siinä näki,
vastasi hän: minä näen että olet siihen tuhrinut vähän viheriää.
Minä olen niin heikko ihminen, ja Laurin vastaus pahotti mieltäni.
Kun itse tuijotan tuohon vihreään laikkaan, olen näkevinäni niityn
kukkaset, vaikkei niitä ole sinne maalattu, sillä välimatka on siksi
pitkä, etteivät ne voisi näkyä, ja ne näyttävät mielestäni terissään
säilyttäneen jotain sitä kirkastuksen valoa, joka sinä pyhänä hetkenä
virtaili vuoren ylitse. — Nyt, Svante, lasken minä veneen pyhän-Yrjänän
kappelille päin.
VIII.
KUINKA LAURISTA TULI AUKTORITEETTI.
Gudmund mestari oli aamuisin yhtä varhain liikkeellä kuin hänen
sällinsäkin. Heti kun vasarain ensi kalkutuksia alkoi kuulua, teki hän
kiertokävelynsä pajoilla, neuvotteli työnjohtajan ja sällienvanhimman
Aadam Klasen kanssa päivän työsuunnitelmasta, katsasteli kaikkea,
suurta ja pientä, ja meni sitte nielloimis-kamariin, jossa hän
suvikuukausina työskenteli yksin, mutta muina aikoina piti Heikki
Fabbea kumppalinaan ja työtoverinaan. Ammattitoimi Gudmundin talossa
oli jo vuosikymmeniä käynyt koneiston tapaan, joka hyvän johdon ja
säännöllisen silmälläpidon alaisena sujui tasaista tarkkaa menoansa
tuottaen tuloja tarpeeksi, niin että työmiehet saivat jokapäiväisen
leipänsä ja turvatun toimeentulon vanhoillakin päivillään, samalla kun
mestarin varallisuus kohtuullisesti karttui karttumistansa.
Eipä kuitenkaan olisi mestaria oikein tuntenut, jos olisi luullut että
ainoastaan isännänvirka ja peräänkatsonnan huoli ajoi hänet anivarhain
ja ilomielin vuoteeltaan. "Aamuhetki on kullan kallis!" Se kulta,
mikä mestaria houkutteli, ei ollut suinkaan vähimmin aamuruskon ja
nousevan auringon valama. Osansa tästä peri hän useimmiten rannassa
laiturilla, jossa hän aina yhä nauttivalla hartaudelIa katseli valoa,
kuinka se koitti, selkeni ja leimuten valui yli vesien ja rantojen.
Jos oli aamu sateinen, kuunteli hän putoilevan veden suhinaa, ja se
oli hänestä aamuisin toista tarinaa juttelevinaan kuin iltahämyssä.
Jos Vetteri myrskyili, oli hänellä laiturilla tuulensuojansa, jossa
hän katselemalla vaahtoavain laineitten pärskymistä sillanpäähän sai
minuuttikausiksi silmälle ja ajatukselle tointa. Jos oli pyryttänyt
lunta nietoksiin, oli mestarin etuoikeutena, jota ei kukaan häneltä
kadehtinut, luoda lapiolla polkua järviaitalle. Tässä toimessa hän
omituisen arastelevasti ja hellivästi — jota tunnetta tuskin kukaan muu
olisi älynnyt — kohteli hohtavaa valkovaippaa, johon lumi oli pihamaan
peittänyt. Turhaan Margareeta rouva oli hänelle sanonut, että renki
paremmin kuin hän olisi tuohon tehtävään omiansa. Vasta viime talvena
renki sai lumenajon huolekseen.
Kun Gudmund tänä päivänä meni niellokamariin, seisoi Lauri ikkunassaan
ja samassa kuin isä sulki oven peräänsä, pani poika merkin tiimalasiin.
Lauri oli sanonut äidilleen mestarin työskentelevän tuolla ainoastaan
tunnin, korkeintaan kaksi päivässä. Hän tahtoi varmemmakseen tarkistaa
lausettansa, voidakseen sitä oikaista, jos siihen oli sattunut liikaa
päälle tai vaille ja oli senvuoksi päättänyt salaa pitää varalla ja
panna muistoon, paljonko aikaa isä käytti herra Ture Jönsinpojan
sotisovan valmistamiseen.
Mestari huoahti kamariin astuessaan. Hän kaipasi iloista, taitavaa
Fabbeansa, joka osasi kaikki niellotyön temput, paitsi etevämpäin
kuvain piirrostelua jalometallisiin osiin. Mestari oli vuosikausia
yritellyt opettaa Fabbea ihannemuotoja piirustamaan, mutta yritykset
olivat heitä kumpaakin väsyttäneet ja niistä oli aikaa sitten luovuttu.
Fabbe oli kyllä muuten näppärä sormistaan; mutta liekö syy ollut
silmässä vai sielussa, aina hänen elokuvansa saivat kummanmoisen,
miltei hullunkurisen ilmeen, joka ei ollut opettajalle mieleen.
Koristekuvia laati hän sen sijaan oivallisesti, ja ne kissat ja
ankat, ketut, hanhet ja oravat, joita mestari antoi hänen sovitella
sinne tänne lehtien ja kukkasten väliin, olivat luontevia teoltaan ja
hupaisen näköisiä. Nyt oli Gudmund mestarin omana työnä sekottaa hopea
ja vaski, sulattaa seokseen tulikiveä, jauhentaa täten syntynyt niello,
sulana valaa tätä sysimustaa ainetta piirrosten uurrelmiin ja niellon
hyydyttyä hioa se sileäksi. Aina hädissään, kun pelkäsi ettei tilattu
kapine valmistuisi määräajaksi — semmoista ei saanut tässä työpajassa
tapahtua — työskenteli Gudmund mestari perin ahkerasti, niin että
hiki valui. Hän puuhasi sitä ahkerammin, kun tahtoi itseltään salata
ettei sydämensä lempinyt tätä tointa vaan ikävöitsi maalarimajaan.
Ponnisteltuaan hikipäissään lähes kaksi tuntia, tuli hän ulos ja sulki
peräänsä niellopajan oven. Lauri, joka urkki akkunan ääressä, kirja
edessään, näki tällä kertaa mielihyvällä, eikä suuttuen, ettei isä
ollut kahden tunnin määrän yli mennyt. Hän oli sanonut: "enintään
kaksi tuntia"; näin oli käynyt, Lauri oli oikeassa. Hänestä oli tullut
auktoriteetti, joka ei kärsinyt että hänen mielipidettään kumottaisiin.
Hetken perästä näki Lauri isänsä istuvan hevosen selässä. Gudmund
mestarin tapana oli joku kerta viikossa ajaa ratsain Kortebohon, Gorm
koira mukanaan, ja pian palata sieltä. Hänen ratsunsa oli valkoinen,
isokasvuinen, lauhkea ijäkkäänpuolinen tamma, jonka älystä hän
ajatteli suuria. Hän luuli tamman tajuavan melkein kaikkea niitä hän
sille sanoi, rohkenipa tätä luuloansa puolustaakin, vaikka Lauri
oli sitä ankarasti moittinut muka halventavaksi ihmisen Jumalalta
saamaa paremmuutta eläinten edellä. Yleensä mestari oli halukas
omistuttamaan talonsa elukoille, poislukien sentään muutamia, melkoisen
määrän älyä ja tunnetta. Gormista hän puhui ikäänkuin nerosta ja
kutsui sitä uskolliseksi ystäväkseen. Tallijäärä kyllä hänestä oli
typerä. Mutta kottaraisista ja pajukertuista, jotka asuskelivat
hänen holhokkipuissaan pihamaalla, ja pääskysistä ja västäräkeistä,
jotka oleksivat järviaitan katolla ja joita kaikkia hän melkein luki
sukulaisikseen, näistä hän tiesi kertoa kummia juttuja, sillä hän
oli lapsesta asti noiden lintujen eloa ja oloa katsellut. Näillä
kertomuksillaan hän nyt enää kuitenkin vain huvitteli Margitia, sillä
esittämällä niitä Laurille olisi hän vain tuottanut itselleen ikäviä
luentoja tältä, ja mitä hänen vaimoonsa tuli, niin tämän harrastukset
ja mielipiteet olivat kaikessa, paitsi emännän askareissa, tuon rakkaan
pojan määrättävinä. Mitä poika moitti tai ei viitsinyt kuulla, sitä ei
äitikään hyväksynyt.
Laurista oli tullut äitinsä auktoriteetti, ei siitä syystä että
äiti hellitteli ainoata poikaansa — tätä kasvattaessaan oli hän
noudattanut jotenkin kovakätistä johdonmukaisuutta ja salaa surrut
sitä ettei poika jurrilla ollut isänsä jaloja kasvoja — vaan aivan
yksinkertaisesti siitä syystä että hän uskonasioissa ja yleensä
kaikessa, mikä oli ulkopuolella hänen kodillista toimialaansa,
tarvitsi auktoriteettia eikä tiennyt ketään muuta kuin poikaansa, joka
lahjoiltaan oli semmoiseksi ihan kuin luotu. Alkujaan oli Margareeta
rouva tietysti pitänyt kirkkoa, roomalaista ja yhteistä, toisin sanoen
katolisia uskonnontapoja ja -menoja, joihin hän oli tottunut, ynnä
rippi-isäänsä auktoriteettina, ja tämän hän taas tiesi perustuvan
paavin auktoriteettiin, jonka ainakin naiset ja franciskolaiset
uskoivat erehtymättömäksi aikoja ennen kuin erehtymättömyyden dogma
säädettiin. Mutta tämä perustus oli alkanut horjua. Margareeta
rouva oli hämmästyen havainnut, että hänen läheisimmän piirinsä
miesväki, vieläpä oma rippi-isänsä, puolisonsa ja poikansakin,
yhtyivät lutherilaisten mukana moittimaan eräitä roomalaisia tapoja
ja väärinkäytöksiä, jopa että roomalaista oppiakin useissa kohdin
syytettiin vääräksi. Margareeta rouva, joka siihen asti oli ollut
uskossaan varma ja varmuudessaan onnellinen, seisoi typertyneenä
eikä tiennyt mitä hänen oli totena pitäminen. Jos paavi oli yhdessä
asiassa erehtynyt, oli hän ehkä saattanut muissakin erehtyä. Tästä
kävi rouvalle olo yhä tukalammaksi. Hän ei tuntenut hartaudestaan
entistä iloa; hänen rukouksiaan häiritsi epäilys, ne tuntuivat hänestä
menettäneen mehunsa ja voimansa, vaikka hän tosin vielä jäikin niitä
rukoilemaan tottumuksen takia tai peläten, että se voima, jota hän
rukoili, saattaisi, jos hän lakkaisi rukoilemasta, kohdella häntä
luopiona. Hän kääntyi rippi-isänsä puoleen, joka vakavasti varotti
häntä pysymään yhteisessä kristillisessä uskossa, mutta samalla selvään
lausui että synninpäästökauppa oli hylättävä väärinkäytös. Rouvan
kysymykseen, eikö paavi, jonka nimessä nuo matkustelevat anekauppiaat
tointaan harjoittelivat, Kristuksen sijaisena ollut päässyt tämän
erehtymättömyydestä osalliseksi, vastasi kirkkoherra Sven, rippi-isä,
ei; kirkko oli erehtymättömyyden perinyt, eikä paavi. Mutta mitä oli
Margareeta rouvalle kirkko? Kaksi ammattikuntaa, pappien ja munkkien,
joissa löytyi muutamia harvoja pyhiä miehiä ja suuri joukko surkeita
synninorjia, kelvottomia puhumaan pyhänhengen nimessä. Hän kääntyi
franciskolaisluostarin esimunkin, Mathias isän puoleen. Tämä sanoi
paavin erehtymättömäksi; hänen muihin kyselyihinsä hän lempeästi
ja surumielin, mutta jyrkästi kieltäysi vastaamasta. Rouva kääntyi
miehensä puoleen, jonka mieltä hän tavallisesti oli noudatellut sekä
rakkaudesta että velvollisuudentunnosta. Mutta se arvovalta, minkä
Margareeta tähänasti oli miehelleen myöntänyt, meni nyt tältä peräti
hukkaan. Gudmund näytti miltei paheksuvan, että vaimonsa häiritsi häntä
moisilla tiedustuksilla, ja sittekun hän oli puheensa päähän päässyt —
ja kauvan kesti ennenkuin hän sillä kertaa pääsi — jäi rouvan mieleen
se vaikutus, että puheessa oli ollut neljä osaa, joista hän ei osannut
luoda mitään eheää kokonaista. Nämä neljä osaa olivat: 1) mestarin
lausumaksi harvinaisen kiivas soimaus anekauppaa ja sitä harhaluuloa
vastaan, että synnit saadaan anteeksi omilla ansioilla tai töillä,
jotka eivät ole lähteneet Jumalalle antauneesta mielenlaadusta; 2)
sitten harras ylistys Martti Lutherille, joka tahtoo pelastaa meitä
tästä sielua turmelevasta harhaopista; 3) sitten ankara Lutherin
paheksunta, joka on heittänyt syrjään pyhässä raamatussa ja yhteisen
kirkon uskossa löytyvän opin välitilasta, ja siten tehnyt Jumalasta
mitä julmimman hirmuhaltian, joka kiroo pakanat siitä etteivät tunne
kristinuskoa, vaikka itse eivät ole tähän tietämättömyyteensä syypäät,
sekä lapset, jotka kastamattomina kuolevat, ijänkaikkisiin vaivoihin;
4) vihdoin innostunut ylistyspuhe pyhälle kirkolle, joka meistä, vaikka
luonnostamme olemme petoja, on kyennyt tekemään niin kultaisen hyviä ja
itsensä unohtavia ihmisiä kuin pyhä Franciskus, sekä ihastuksen sanoja,
joilla hän ylisteli kristikunnan ihmeen kauniita templejä maalauksineen
kuvateoksineen sekä sen ylentävää, vertauskuvissaan syväaatteista
jumalanpalvelusta. — Margareeta rouvan mielestä mestarin pitkän puheen
eri osat kukin sinänsä kyllä kävivät laatuun, mutta kokonaisenaan se
hänestä tuntui sekasotkulta, josta hän ei saanut selville, missä se
auktoriteetti oli löydettävänä, vaan pikemmin johtui siihen luuloon,
ettei mitään auktoriteettia ole olemassakaan. Hän ilmaisi vihdoin
huolensa Laurille, toivomatta kuitenkaan saavansa nuorukaiselta sitä
lohdutusta, jota eivät vanhat ja viisaat kyenneet antamaan. Mutta kovin
hän hämmästyi ja ääretöntä äidin iloa hän tunsi, tavatessaan juuri
omassa pojassaan sen miehen, jota oli etsinyt.
Jos Lauri olisi kuullut isänsä äidille pitämän esitelmän, olisi hän
täydelleen hyväksynyt sen kaksi ensimmäistä osaa. Mitä kolmanteen
tulee, olisi hän pitänyt sitä lellittelevän löyhyyden ilmauksena. Hän
joka yhdeksän, kymmenen vuotiasna poikana oli hurjimmaksi huvikseen
vääntänyt selät poikki kissoilta, polttanut rottia elävältä ja
pistellyt laululintusilta silmät puhki sekä sentakia otellut jos
toisenkin kovan ottelun Arvi Niilonpojan kanssa, joka tahtoi suojella
eläin parkoja; hän, joka vieläkin tunsi suuttumusta, ellei pahempaa,
isäänsä kohtaan siitä että tämä, kun ei muusta apua, selkään antamalla
oli koettanut ajaa ulos hänestä eläinrääkkääjän; hän joka oli pitänyt
(ja vieläkin piti) Margit siskoa orjanaan, jota hän juoksutteli
asioillaan ja vaivasta palkitsi tukkapörröllä, kunnes äiti, jonka
suosiota hän ei tahtonut menettää, kielsi häntä siitä — hän oli
sellaisessa jumalassa, joka tuomitsee kastamattomat lapset ikuiseen
helvettiin, löytänyt jumalan, joka suurennettuna mukaili hänen omaa
kuvaansa ja jonka julmuus loi hänelle sanomattoman majesteetin.
Mitä puheen neljänteen kohtaan tulee, tunsi Lauri vaistomaista
vastenmielisyyttä pyhää Franciskusta kohtaan, epäilipä vielä hänen
olleen puolittain mahomettilaisen, sentähden että Franciskus oli
kiitellen maininnut Saracenilaisten vakavaa uskonnollisuutta ja
siveellistä elämää. Jonkun hyveen tunnustaminen vihollisissa oli Laurin
mielestä nurjan kilven kantamista taistelussa heitä vastaan.
Laurin vastaukset äidin kysymiin näyttivät tämän mielestä puhuvan
selvää, yksinkertaista, ymmärrettävää, vastaanväittämätöntä kieltä.
Missä auktoriteetti on? Auktoriteetti on uudessa testamentissa, joka
on Jumalan hengen vaikutuksesta syntynyt eikä vuosisatojen kuluessa
ole ollenkaan muuttunut. Mutta uutta testamenttia voidaan eri lailla
selittää. Katolilaiset, lutherilaiset ja muut ottavat siitä todisteita
toisiansa vastaan. Tuo hengen vaikuttama jumalansana vaatii siis
hengenvaikuttamia selittäjiä. Tästä seuraa että Jumala, tarpeen
vaatiessa, tämmöisiä lähettää. Kolme niitä on tähän asti lähetetty:
Athanasius, Augustinus ja Martti Luther. Kirjotettua valtakirjaa
lähetyksestään tosin ei heillä ollut kellään näyttää. Mutta asian
todisteina ovat osittain heidän yhtäpitäväisyytensä keskenään ja uuden
testamentin kanssa, osittain se urhollisuus, jolla heitä varustettiin
ylhäältä ja jonka turvissa he uskalsivat sotia kuolemaa, maailmaa ja
perkelettä vastaan, osittain vielä se tavaton vastarinta ja tavaton
menestys, jota he saivat kokea. Ken tätä totuutta vastaan julkee
väitellä, jatkoi Lauri, sen minä ruhjon maahan lain vasaralla ja
evankeliumin miekalla.
Lauri, joka oli keksinyt Lutherin erehtymättömyyden opin, koska hänen
logiikkansa sitä tarvitsi äidille asioita selittääkseen, kohotti
kätensä, tuon moukarin heiluttamiseen tottuneen käden, uhkaavan
näköisesti ilmaan. Hän laski sen alas, tähtäsi katseensa vanhan
rouvan silmiin ja toisti valtaavan varmasti: Luther on pyhän raamatun
erehtymätön selittäjä.
Margareeta rouva tunsi ikäänkuin kahden särmäkkään lasin kimaltavan
silmiinsä. Hänen jäseniään puudutti ja hän kuuli aivoissaan äänen, joka
vakuutti: "Luther on erehtymätön!" Tämä ääni valtasi häneltä oman tahdon
ja nosti hänen huulilleen vastakaijun: "Luther on erehtymätön".
Laurin omasta mielestä tuntui siltä kuin hänen lausumansa sanat
olisivat varttuneet mieheksi, joka ilmi elävänä seisoi hänen edessään
vaatien häntä, isäänsä, antamaan hengen ja veren edestänsä. Ja hän
arveli tahtovansakin niin tehdä:
Tästä hetkestä oli hänellä äitinsä usko käsissään. Itse pelkäsi hän
suotta äidin horjahtavan, jos hän joskus tämän kuullen jäisi jossain
väittelyssä sanattomaksi tai joutuisi alakynteen. Sen takia hän usein
pitkin päivää, jopa toisinaan yönkin hiljaisuudessa, ajatuksissaan
sepitteli ryntö- ja puolto-aseita omaksumilleen mielipiteille, sekä
koetti keksiä äkkiarvaamattomia pisto- ja väistötemppuja taistelun
varalle. Hän aprikoi johtopäätösjonoja, joista sukkelimmat olivat
virhepäätelmiä, useinpa kyllä tahallisiakin, sillä sotajuonet ovat,
arveli hän, luvallisia, ja hän luuli keksineensä jos joitakin
_syllogismi cornuti_ ("sarvipäätelmiä"), joissa vastustajain
valittavaksi jäi vain kumman sarven puhki pistettäväksi hän tahtoi
nahkansa antaa. Lauri oli ahdaspäinen, eikä hänen aivosoluissaan
ollut yhtäkään, johon olisi mahtunut ainoakaan aate semmoinen, joita
joka päivä viljalti ilmaantui hänen opista osattomaksi jääneen, mutta
lahjakkaan isänsä sielunmaailmaan. Laurilta puuttui kuvitusvoimaa ja
hänen tunteensa sävelikkö oli vähimpään määrään supistunut; mutta sitä
kömpelöä ajatuskonetta, joka hänellä oli käytettävänä, hän hallitsi
täydellä isännänvallalla.
Keksittyään nyt siis niitä näitä väitösjuonia, pykäliä ja temppuja,
tunsi hän tarpeelliseksi panna koneensa käymään, jahka saisi tuulta
sitä käyttämään. Tuulen puhaltajaksi otti hän opettajansa, kirkkoherra
Svenin, rupesi häntä härnäilemään väitöksiin ja havaitsi sydämensä
iloksi, että kirkkoherra vähä väliä ällistyi hänen pykälistään ja pian
kartteli kinastelua hänen kanssaan. Kirkkoherra oli sukkela mies,
mutta mukavuutta rakastava, eikä viitsinyt suotta vaivata päätänsä
asioilla, jotka eivät häntä huvittaneet. Oppilastansa kohtaan tunsi
hän ikäväkseen yhä enenevää vastenmielisyyttä, osaksi siitäkin syystä
että tältä peräti puuttui kaunoaistia ja mielikuvitusta. Sen oli
Sven herra selvästi huomannut lukiessaan hänen ja Arvi Niilonpojan
kanssa Virgiliusta. Arvi oli selvästi yhtä ihastunut kuin hän
itsekin kuvailuksiin Troijan palosta, Aeneaan käynnistä manalassa,
kilpasouduista ja sodista ja hänen korvansa tajusi Virgiliuksen
säkeiden soreaa sointua. Sven kirkkoherra, jota kaunotaiteissa
paraiten huvitti herkkusuun vaivaton virka, saattoi siten antaa
Arville anteeksi paljon, jopa hänen roimahousunsakin. Mutta Lauri
luki Virgiliusta ikäänkuin kieliopillisen tutkinnon kestääkseen eikä
mitään muuta varten. Joskus hänkin teki muistutuksia, mutta silloin
tavallisesti vaan itsepintaisesti inttääkseen opettajaa vastaan
jossain muoto-opillisessa seikassa. Kun Sven herra kerran osotti,
että Virgilius toisinaan asettaa adjektiivin niin että ajatus selvänä
saadaan ilmi vasta lukemalla sen kuuluvaksi kahteen samassa säkeessä
löytyvään substantiiviin, niinkuin esim. _rapti Ganymedis honores_;
arveli Lauri, että jos olisi oikein sanoa _rapti_ kuuluvan _Ganymedis_
sanaan, olisi väärin sanoa sen kuuluvan _honores_ sanaan, ja hän
jankutti tätä, kunnes kirkkoherra suutuksissaan ajoi hänet ulos.
Svante tohtorin monitaitoisuudesta oli Laurilla taikauskoiset
ajatukset. Hän lausui jossain tilaisuudessa arvelunsa, ettei Svante
ollut sitä luonnollisella tavalla saavuttanut. Hän oli kuullut
Pragissa, Ingolstadtissa ja Parisissa harjoteltavan opintoja
loihtutaidossa, joilla muka suurtakaan vaivaa näkemättä, mutta
sielunsa autuuden kadottamalla, voisi saavuttaa sekä luvallisia
että luvattomia tietoja mitä laveimpia. Svante oli ainoa, jonka
kanssa Lauri arasteli ryhtyä väittelyyn. Joutuivatpa sentään kerran
vastatuksin, se oli tuon mainitun veneretken jälkeisenä iltana. Svante
tohtori jutteli Sven herran kanssa sen ajan suurimmasta humanistista,
Erasmus Rotterdamilaisesta, jonka persoonallinen tuttu hän oli, ja
tiedonhaluinen Gudmund mestari kuunteli mielihyvällä. Lauri sekaantui
keskusteluun ja moitti Erasmusta kehnoksi luopioksi ja uskonsa
petturiksi, sekä mainitsi todisteeksi muutamia sanoja, joiden piti
löytymän luettavina tämän kirjassa _Enchiridion militis christiani_
[Kristityn soturin käsikirja]. Svante tohtori tiesi sanoa että Laurin
mainitsema kohta oli väärä. Lauri väitti sen olevan juuri niillä sanoin
kuin hän oli sen maininnut.
— Oletteko lukenut Enchiridion'ia? Svante kysyi.
— En, enkä aijo koskaan lukea mitään sen miehen kirjottamaa, mutta
sitaatti on oikea, sillä olen saanut sen luotettavasta lähteestä —
samalta oppineelta kirjottajalta, joka tietää kirkkoisäin järjestänsä
julistaneen helvetinrankaisut ijänkaikkisiksi.
— Se on varmaankin epäluotettava lähde, koskapa useat kirkkoisät eivät
usko niitä ikuisiksi.
— Niin, Origines ja semmoiset, mutta ne eivät ole kirkkoisiä, vaan
vääräoppisia, kerettiläisiä.
— Entäs sitte Gregorius Nyssalainen? Sanoohan tämä, että Jumalan tuomio
ei tarkota kidutusta, vaan ensiksi hyvän erottamista pahasta, joka ei
voi tapahtua kivutta, ja sitten pahan täydellistä hävittämistä.
— Sitä minä en usko hänen sanoneen, mutta jos hän sen on sanonut, on
hän kerettiläinen.
— Ovatko Gregorius Naziansilainen ja Theodorus Mopsuestialainen myöskin
kerettiläisiä?
— Ovat, jos mitään semmoista väittävät.
— Onko Hieronymuskin kerettiläinen? Hän sanoo, kun ikuisia
helvetinrankaisuja saarnataan, sitä tehtävän kasvatusta silmällä
pitäen, huomaathan: kasvatusta, ja semmoisia varten, joita tarvitsee
pelottaa syntiä tekemästä.
— Sitä hän ei ole koskaan sanonut
— Oletteko Hieronymusta lukenut?
— En, mutta tiedän sen sittenkin.
— Svante tohtori kertoi Hieronymuksen sanat... _quibus timor utilis
est, ut, dum supplicia reformidant, peccare desistant_ [= joille
pelko on hyödyllinen, jotta he rankaisujen pelosta lakkaisivat syntiä
tekemästä].
— Tuo on kaiketi kotoisin jostain väärennetystä painoksesta hänen
teoksiaan, Lauri arveli.
Tähän ennätti Gudmund mestari virkkamaan: tärkein on kuitenkin, minun
nähteni, oppi välitilasta. Se säilyttää meille Jumalan laupiuden ja
kaiketi myös useimpien ihmissielujen pelastuksen.
Lauri kääntyi äreästi isäänsä päin ja muistutti, että nuo ovat
sellaisia asioita, joista ainoastaan oppineilla on oikeus puhua; ja hän
lisäsi että Augustinus on hylännyt välitilan opin.
— Mitä sanotte? huudahti Svante tohtori, kummastuen tuota julkeaa
väitettä; saatte lainata minulta hänen _De civitate Dei_ kirjansa,
jossa hän uustestamentillisten todistusten nojassa lausuu
vakaumuksenaan sen, että kuolemankin jälkeen synnit ovat anteeksi
saatavissa.
— Se paikka on väärennetty, julkesi Lauri vastata.
— Augustinus lausuu sen useissa paikoin.
— Kaikki ne paikat ovat väärennettyjä.
Svante tohtori kääntyi hänestä pois, kyllästyneenä lyhyeen
sananvaihteloon. Kirkkoherra nousi seisaalle mutisten hampaitten
välistä: tuo tiedoton, hävytön lurjus! Mutta Lauri seisoi paikallaan,
voitonriemun loisto kasvoissaan.
IX.