hirttämisestä, jopa, jos niiksi joutuu, rangaistakin häntä siitä.
Mutta Ture on isälleni sanonut, että, ellei Slatte olisi sitä voutia
hirttänyt, hän itse olisi sen tehnyt.
Fabbe irvisti suutansa epäilevästi.
— Herra Ture sanoo paraaksi, mitä voitaisiin tehdä järjestyksen
palauttamiseksi, että luvattaisiin Slattelle turvallisuutta; hän
saisi lempeän tuomion ja pantaisiin Gösta kuninkaan maaherraksi
levottomimpaan osaan Smoolantia. Jos nyt sattuisit joutumaan Slatten
pariin, niin voit kertoa tämän hänelle. Saat senkin sanoa, että isäni
soisi hänen parastaan ja tahtoisi häntä tavata.
— Täytynee kai sitte lähteäni astumaan Slatten pesäpaikoille tätä sanaa
hänelle viemään. Haiskahtaahan se seikkailulle, enkä minä pane sitä
vastaan.
— Kiitos siitä, hyvä vaan! Kun jouduimme näin tuttavallisesti
juttelemaan, niin sanopas, mitä ajattelet sinä tuosta Svantesta, joka
on ruvennut kiertelemään kyliä ja maita täällä ja Länsigöötanmaalla?
— Minä ajattelen, että hän on kunniallinen maankiertäjä. Ei hän muuten
olisi Gudmund mestarin pöytävieras.
— Isälläni ja minulla on oma ajatuksemme hänestä. Hän on vakoilija. Ja
tiedätkös, mitä muuta uskomme? Että muutamat niistä pilkkalauluista,
joissa häväistään herra Ture Jönsinpoikaa ja joita nyt rallatellaan
kautta kaiken valtakunnan, ovat hänen tekemiänsä.
— Ei se olisi Svante tohtorin tapaista.
— Ei se voi olla toisin, sanoi Arvi Niilonpoika. Ei kukaan muu kuin hän
osaa tehdä lauluja, jotka soivat niin somasti. Ruotsiksi hän runoilee,
mutta ei sillä ruotsin kielellä, jota me olemme tottuneet lauluissa
kuulemaan.
— Niin minustakin, sillä minä olen kuullut Margitin lausuvan ja
laulavan hänen tekemiänsä runoja. Mutta en minä luule Svante tohtorin
pystyvän pilkkalauluja tekemään, yhtä vähän kuin te pystytte pyhästä
Hengestä runoilemaan. Vai ehkä pystyttekin? Jos niin on, pyydän
anteeksi. Laulakaa sitte minulle kun sopii runonne pyhästä Hengestä.
Ei, jos epäilette ketään ilkkulaulujen tekijäksi, niin epäilkää
Fabbea. Minä olen aamusta iltaan niin täynnä ilkkuvirsiä jos jostakin,
etten ehdi niitä kaikkia sepittää ja julki laulaa. Olenpa sepinnyt
ilkkulaulun kunnianarvoisasta Gudmund mestaristanikin. Teistä tein
tänään, astiahyllyn alla istuessani, ilkeimmän renttulaulun mitä
ajatella voi.
— Mutta etkös ole kuullut puhuttavan, että Svante tohtorilla on
vahvasti rahoja? Aina vahvasti rahoja. Jos tästä kävisin pyytämässä
häntä lisäämään matkarahojani, saisitpa nähdä, että hän heti avaisi
kukkaronsa ja siitä liikenisi minulle kultaa kuinka paljo hyvänsä —
siitä olen varma. Hän on vakooja, runsaasti palkattu vakooja, se yksin
asian selittää.
— Ei hän ainakaan Gösta kuninkaalta palkkaa saa, väitti Fabbe. Mutta
ettekö ole kuullut että hänellä on villakoira, musta, mutta näkymätön,
joka noutelee hänelle rahoja! Tämä on tolkullisempi selitys, joka
mahtuu papin ja talonpojankin päähän.
— Lasket loruja, sanoi Arvi.
— Svante tohtorilla on niin monta keinoa, Fabbe jatkoi. Olen myös
kuullut hänen harjotelleen opintoja Wittenbergissä tai jossain muualla
tohtori Faustin kanssa ja saaneen kopioida tämän velhon noitakirjan
eli _Kolmikertaisen Helvetinväkivivun_, jolla väännetään ylös aarteita
maanpovesta. Vielä olen kuullut hänen löytäneen Salomo kuninkaan
avaimen. Vielä olen kuullut hänen käyneen Venusvuoressa ja saaneen
Venus rouvalta rahaa. Vielä olen kuullut hänellä olevan pirityshengen,
_spiritus familiaris_, joka, harva se päivä, täyttää hänen kukkaronsa.
Vielä olen kuullut, että hän jonakin yönä tapasi Tiirikka kuninkaan
Hölmönevalla ja sai siltä luvan ajaa hänen hautaholvistaan rahaa kaikki
taskunsa täyteen. Vielä olen kuullut, että hänellä on sulka, joka
on leijunut Fortunatuksen hatussa. Senkin olen kuullut, että hän on
opettanut harakoita tuomaan hänelle kaikkia mitä varastavat. Ja minä
uskon kaikki mitä olen kuullut.
* * * * *
Puolta tuntia myöhemmin oli sade lakannut, Arvi herra, ratsurenki
mukanaan, lähtenyt ajamaan Länsigöötan puolelle ja Svante tohtori pikku
Gunnarin kanssa mennyt alas ahteita Jönköpingiin. Fabbe istui yksinään
väentuvassa, jossa Birgit askaroitsi.
— Aijotko jäädä tänne koko päiväksi? emäntä kysyi.
— Kyllä, sanoi Fabbe.
— Mene sitte ensin heinäkorsuun ja makaa pääsi selväksi. Mene sitte
pajaan ja katso, talon kapineita — mikäli ne korjuuta kaivannevat. Saat
avuksesi rengin ja häneltä saat kuulla mitä tahdon saada laitetuksi.
— Teen tahtosi, Birgit, mutta sinun pitää luvata minulle jotakin.
— Mitä niin?
— Kun ensikerran, kolmekolmatta vuotta sitten, tulin tänne, olit sinä
kahdeksantoistavuotias impi, ja voi armias Luoja! kuinka suloinen sinä
olit, kuinka raikas ja hilpeä olikaan muotosi! Kun olin lähtenyt ja
tullut tuonne mäen kukkulalle tuon vanhan rustokkaan halavan juurelle,
käännyin vielä viimeiset jäähyväiseni Jönköpingille ja Talavidille
nyökäyttämään. Voi sitä ihanaa aamua! Maailma oli ikäänkuin uudestaan
luotu ja synnitön. Sinä seisoit ylhäällä ullakon parvella. Minä näin
sinut siellä ja heilautin hattuani, ja sinä nyökkäsit minulle, Birgit,
ja auringonsäteitä pujottausi sun hiuksiisi. Sitten kulkea sivautin
tästä ohi viitenä keväänä. Minä muistan miten viidentenä erosimme.
Silloin seisoit veräjällä, ja viimeiset sanasi olivat: mikset pysy
täällä, Heikki? Monasti se kysymys on soinut sielussani, mutta viime
aikoina toisenlaisena: miksi et pysynyt, Heikki? Vanha halava on
ikäänkuin toistanut saman kysymyksen ja ojentanut käsivarsiaan minun
perääni joka kerta kuin olen siitä ohi astunut. Olen pannut sanoihisi
merkityksen, jota niissä ehk'ei ollutkaan. Ehk'et sinä ajatellutkaan
niissä sitä minkä minä niissä luulin löytäneeni; mutta rukoilen
sinua, älä suinkaan vahvista äläkä kumoa minun käsitystäni niistä.
Nyt soisin vaan, että sinä huomenaamulla aikaisin minun lähtiessäni
seisot ylhäällä ullakon parvella ja nyökkäät minulle, kun olen ehtinyt
halavan juurelle ja heilautan hattuani. Tahdon nähdä tämän vielä kerran
eläissäni ja uskotella itseäni, että minä olen se yhdenkolmattavuotias
poika veitikka ja sinä se kahdeksantoista vuotias tyttö heitukka. Kas
siitäpä syntyy kometiia, Birgit.
— Niin, kometiia, sanoi Birgit.
— Hassu kometiia; mutta tee se kumminkin! Mikset pysynyt, Heikki? Niin,
miksen minä pysynyt? Nyt on auttamattomasti liian myöhäistä.
— Niin, liian myöhäistä, toisti Birgit, ja kuulostipa tuo melkein kuin
huokaukselta. Fabbe lähti ulos.
VII.
GUDMUND MESTARIN LAITURILLA.
Asesepän pihamaata rajotti Vetterin puolelta sekä suojeli
pohjoistuulelta iso järviaitta; tämän läpi kävi porteilla suljettava
sola, josta tultiin venelaiturille. Vastaten leveydeltään
talontonttialaa oli tämä paalujen kannattama, pitkin taitojaan
pölkyillä pansaroittu ja palkeilla päällystetty laituri pihamaan
jatkona. Tämän jatkona taas oli pitkä pesulaituri, joka myrskyjä
vastaan kurotti kolmikulmaisen, kivijärkäleillä täytetyn kärjen
ulos järveen. Molemmin puolin rantalaituria seisoi talas ja vajoja,
joissa säilytettiin tarveaineita ja kalustoa. Talaassa oli useita
isompia ja pienempiä purje- ja soutuveneitä, somaa sirotekoista pikku
purtta lukuun ottamatta, joka nyt keinuili pesulaiturin kyljessä,
tempoillen köysisilmukoitaan. Siellä talletettiin myöskin talvisin sen
ison jahtialuksen purjeet ja taklaasi, jonka Gudmund mestari omisti
osakkaana kaupungin kauppiasten kanssa, ja joka, jos Holavedillä
ei ollut turvallista kulkea sekä muutoinkin, kuljetti ylämaihin
vietäviä tavaroita Vadstenaan. Tämä oli toistaiseksi ainoa alus, joka
mainittavasti saattoi hyväkseen käyttää Gösta kuninkaan Jönköpingin
porvareille äsken julistamaa etuoikeutta purjehtia vapaasti vesille
ja vesiltä, missä ikänä paraiten voisivat. Istuinpenkkejä oli
laiturille sijotettu, salkoja ja salepuita lehtimajain laadintaa
varten pystytetty. Sopukoita oli siellä täällä, mihin pääsi suojaan
kun Vetteri yrmyili. Tämä oli Gudmund mestarin mielipaikka, jossa hän
usein vietti joutohetkiään, täällä hänen sällinsäkin iltaisin, töiden
päätyttyä oleskelivat.
Lauri, ylioppilas, seisoi nyt tuolta rantalaiturilla, kääntyen selin
kimmeltävään järveen ja kaukaa kangastavaan Visingsöhön päin, ja
jutteli äitinsä Margareeta rouvan kanssa. Hän viittasi alas kuultavaan
veteen, osottaen vihreällä niljalla peittynyttä pölkkyä ja kysyi:
— Äiti, onko tuo pölkky laho vai kuinka?
— En tiedä, vastasi Margareeta rouva, mutta vanhalta se näyttää.
— Juuri samaa sanoin minä isälle ja ehdotin että panisimme sijaan uuden
hirren. Sillä ellei laituria pidetä kunnossa ja aina väliin korjata,
eipä muuta tarvita kuin kelpo myrsky — ja koko laituri lusahtaa järveen
veden vietäväksi. Tiedätkös, mitä isä vastasi? Ei sanaakaan minun
tuumaani; mutta sen sijaan hän kertoi, kuinka hän nuorna poikana usein
istui Pietari Maununpojan kanssa tarinoiden tuossa pölkyn tykönä,
joka jo silloin vihersi niljasta; kuinka pölkky herätti hänessä niin
monia muistoja j.n.e. Missä tahansa täällä talossa jotain tarvitsee
korjata tai uudistaa, tulee noita isän muistoja ja asettuu korjausten
tielle. Kaikki kolkat ja komerot talossamme ja sen huoneissa ovat
täynnä isän muistoja. Täällä on kaikki _praeteritum_, eikä ollenkaan
_futurum_, pelkkiä muistelmia, ei yhtään tulevaisuuden tuumia. Eikä
ne ole ainoastaan isän, vaan isoisän ja kaikkien iso-isäin eläissään
näkemiä ja kokemia asioita, joista noita muistoja syntyy — "esi-isäin
muistoja", kuten isä niitä nimittää. Tulitupa tässä järviaitan ääressä
kehutaan olevan vanhin salvos kaupungissamme; se oli pystyssä jo
ennenkuin kristinuskosta tänne tietoa tuotiin. Isä sanoo, että tupa
tarvitsee siitä syystä jättää paikoilleen. Minä arvelen että se juuri
siitä syystä on hajotettava. Kuta vanhempi rakennus on, sitähän enemmän
syytä repiä se maahan. Eikä paitsi sitä se ole mitään hauskaa, että
joku huone on pakanain rakentama. Kuka tietää, eivätkö ne uhranneet
ihmisiä tuolla tuvassa?
— Huh, Jumala varjelkoon! virkahti väliin Margareeta.
— Jos tätä menoa vielä kauan jatkuu, täytyy elävien tästä talosta paeta
kuolleitten tieltä. Isän asemajassa, niinkuin hän tulitupaa nimittää,
on semmoinen joukko muinais-rojua, vanhoja rengas-sotasopia ja muuta
sellaista, ettei niiltä jää tilaa kapineille, joita nykyaikoina
käytetään ja jotka ostajille kelpaavat. Tässä on perinpohjainen muutos
tehtävä, muuten joudutaan rappiolle.
— Sitä minäkin kauan olen ajatellut, virkkoi Margareeta rouva, mutta
kukas sen asian auttaa? Minä en sitä voi, sen tiedät.
— _Minä_ voin, lausui Lauri ja tyrkkäsi keppinsä laiturin lautaan. Mikä
korjausta kaipaa, se _pitää_ korjattaman.
— Meidän tulee menetellä varovasti, sanoi Margareeta rouva, yritellä
vain hiukan verran erältään. Muuten pelkään, että isä panee sen
pahakseen.
— Tietysti menettelemme varovasti. Ratkaiseva isku jääköön siksi
kunnes minä palajan Wittenbergistä ja olen maisteri. Silloin ei kukaan
enää soimanne minua poikanulikaksi, joka nousee isäänsä vastaan. Olen
aina sydämessäni häntä kunnioittanut, mutta en salli että hän saattaa
itsensä ja meidät kurjuuteen.
— Kuten sanottu: meidän tulee noudattaa mielenmalttia, sanoi äiti.
Pelkäänpä että isä vielä itsekseen murehtii riimukivensä kohtaloa.
Nämä sanat tarkottivat erästä edellisen syksyn tapahtumaa. Gudmund
mestarilla oli, länteenpäin Jönköpingistä, Vetterin rannalla isiltä
peritty Kortebon kartano, jonka asuinrakennuksen ympärille rouva
Margareeta oli istuttanut kaalitarhan, jota hän uutterasti viljeli,
hoiti ja kasteli. Viljelys ulettui erään tammisten reunaan asti. Täällä
oli, tiesi kuinka monta vuosisataa, seisonut kivi, joka maanpinnalta
kohosi kahden miehen korkuiseksi ja oli molemmilta puolin samoin kuin
syrjiltään piirretty täyteen riimukirjotuksia. Ylinnä toisella sivulla
häämötti pienellä silopinnalla kuva esittäen kypäripäistä miestä
kahdeksanjalkaisen hevosen selässä. Ne jotka olivat nähneet Slatten,
väittivät ratsumiestä hänen muotoonsa vivahtavaksi. Ratsastajan edessä
näkyi nainen ojentavan juomasarvea. Useat riimuista tunsi Gudmund
mestari ennestään — vaikkei varsinaisesti oppinut, oli hän kuitenkin
tiedokas mies, pojan-ijästä asti opinhaluinen ja syvämietteinen — mutta
toisia riimuja hän ei tuntenut, eikä hän eikä kukaan muu ollut osannut
noista merkeistä ajatusta selville saada. Tämä oma ja aikalaistensa
kykenemättömyys lukemaan mitä esi-isät olivat kirjotelleet varta vasten
jälkeläisten tutkittavaksi, näytti hänestä estävän muinaisaikojen
selville saamista, vieläpä se hänestä tuntui olevan velvollisuuden
laiminlyöntiä ja kiittämättömyyttä, ja seisoessaan tuon salaperäisen
muistomerkin edessä tunsi hän jonkinlaista pyhää kunnioitusta,
sillä hän ajatteli apostoli Paavalin oppia, että menneet sukupolvet
nykyään elävien ja vastatulevien kanssa luontuvat yhdeksi ainoaksi
henkiruumiiksi, josta on kasvava täydellinen mies Jeesuksessa
Kristuksessa.
Peremmällä tammistoa, missä puut kasvoivat taajemmassa ja yhdistynein
latvoin sulkeutuivat varjostamaan paasia ja kallionrotkoja, pesi
pöllöhaukkoja, jotka pimeän tultua lentelivät metsänlaiteelle kamalaa
ulinaansa pitämään. Useina iltoina peräkkäin oli Margareeta rouva
nähnyt pöllön tai ehkä jonkun muun ison linnun istuvan riimukiven
huipulla, ja hän alkoi aavistella pahaa, etenkin koska Lauri oli
hänelle hokenut että kivi oli pakanain pystyttämä ja että siihen
varmaan oli kirjotettuna loihtuja ja velhon juonia. Hänen kauhunsa
tarttui palvelusväkeen ja pian juteltiin, kuinka häjyt haltiat, aaveet,
noita-akat ja muut yönaikana elämöivät ja metelöivät kiven ympärillä.
Margareeta äiti pyysi vihdoin Gudmund mestaria poistamaan tuon ikävän
naapurin ihmisten ilmoilta. Mutta mestari ei luvannut sitä eikä tätä,
vaan piti sen sijaan puheen, jossa hän ilmotti omat ajatuksensa asiasta
ja kehotti vaimoansa lempein silmin katselemaan pakanaparkain teosta.
Mutta siitäpä ei mitään lähtenyt. Eräänä hyvänä aamuna oli riimukivi
tietymättömiin hävinnyt. Lauri, joka ei jaksanut nähdä äitinsä kammoa
ja omasta puolestaan yhtä suuresti inhosi riimukiveä, oli äitinsä
poikana toiminut ja muutamain renkien avulla kaatanut kumoon vanhan
muistomerkin, raahannut sen sijoiltaan ja syössyt sen rantatörmältä
Vetteriin.
— Jos minä saisin lakia laatia, lausui hän äidilleen, niin kaikki
tuommoiset muistomerkit siltä ajalta, jolloin perkele enkeleineen
hallitsi Ruotsissa, hävitettäisiin.
Tämä ei ollut ensi kerta kuin mestari oli saanut kokea poikansa
omavaltaisuutta. Mestari oli yrittänyt sitä masentaa sen ensi
ilmauksiin; kun tämä ei onnistunut, lakkasi hän yrittämästä. Kun Lauri
sai nuhteita, oikaisi hän vartaloaan, työnsi taapäin hartioitaan,
kohotti otsaansa ja näytti kummastuvan, että kukaan uskalsi häntä
nuhdella. Hän vastasi mestarin sanoihin alentaen ääntänsä sen verran,
kuin käsky kunnioittaa isää ja äitiä näytti vaativan, mutta lausuen
kutakin sanaa semmoisella painolla ikäänkuin hän olisi istunut
tuomarina julistamassa syylliseksi sitä, jota hän puhutteli. Kun
kerran sattui, että Gudmund mestari suuttui tuohon äänensävyyn ja
kovensi puhettaan, purskahti hänen rakas vainionsa itkuun. He eivät
koko naimis-aikanaan olleet riidelleet, vaan aina sopeutuneet toinen
toisensa mukaan, vaimo enimmästi miehensä mukaan, ennenkuin Lauri oli
suureksi suennut. Rouva näytti säikähtävän havaitessaan että Gudmund
mestari _voi_ koventaa ääntänsä. Ehkä tuon leppeän pinnan alla piilikin
hirmuvaltias, joka nyt vasta alkoi ilmaantua?
Tätä riimukiven juttua Margareeta emäntä tarkotti keskustelussa, jota
paraikaa kesti hänen ja poikansa välillä venelaiturilla.
— Kun olen Wittenbergistä palannut, jatkoi Lauri, silloin me,
sinä ja minä, otamme ensi huoleksemme hellin sormin tehdä lopun
tuosta tuhrimisesta, joka kuluttaa isältä niin paljon aikaa,
tuottamatta mitään hyötyä. Eikös ole kummallista, äiti, että hän,
vaikka ammatiltaan seppä ja ainoa seppä Ruotsissa, joka osaa tehdä
koruhaarniskoita ja korukypäreitä niin hyviä kuin ikänä paraat Saksasta
ja Flanderista tuodut — eikö ole kummallista, että hän, jonka isoisä
lähetti ulkomaille vartavasten sepäntaitoa oppimaan, istuu yhden
tunnin, korkeintaan kaksi, päivässä siinä työssä, vaikka tilauksia
tulee hänelle ehtimiseen, ja mieluummin tuhrii maalarituvassaan
jonnin joutavia tauluja, joita ei kukaan osta? En katso tätä
ollenkaan rahatulon kannalta, sillä taivaan herra on suonut meille
maallista hyvää yltäkyllin, ja jos isää vanhoilla päivillä huvittaa
hassun homma, hommatkoon aikaa. Mutta minun luja uskoni on, että hän
värituhrauksillaan vahingoittaa kuolematonta sieluansa. Paavillisia
loruja ja valheita hän enimmästään maalaa: paraikaa on hänellä
käsillä tarina Franciskosta, harmaaveljistön perustajasta. Perinnä ja
ylinnä täytyy minun pyrkiä pelastamaan isäni sielua ja puhdistaa se
pakanallisesta ja paavillisesta taika-uskosta. Siihen olen velvollinen
poikana ja papiksi aikovana.
Gudmund mestarin askelia kuului ja järviaitan portista näkyi että hän
oli aivan likellä. Kohta perästä tuli myös Svante tohtori Margitin ja
pikku Gunnarin kanssa näkyviin.
Mutta Laurin huomio kääntyi toisaalle, kun venevajan takaa kuului
kirmailua, loisketta ja hilpeitä huutoja ja kohta perästä neljä viisi
alastonta poikaviikaria juosta viiletti laitoon rantaveteen.
— Lurjukset, ärjäisi Lauri keppiä ravistaen. Kun kehtaattekin täällä
loiskia, kirkua, ja metelöidä! Heti maalle, taikka...
Tähän ennätti Gudmund mestari, paikalle ehtineenä sanoa: Pojat,
jollette rupea kovin isoäänisiksi, riitaisiksi ja vaivalloisiksi,
saatte kyllä uida tässä. Ja kääntyen Lauriin kysyi hän: oletko
unohtanut, että itsekin poikasena uit tuossa ja että sinulla oli Arvi
Niilonpoika ja muita nuoria vesoja mukanasi?
Lauri oikaisi varttaan ja oli vastaamaisillaan, kun äiti nypisti häntä
käsivarresta ja katsahti häneen rukoilevasti.
Gudmund mestari, joka oli odottanut inttäilyä tai juhlallista moitetta
vastaukseksi, tuli, kun ei tätä kuulunutkaan, siitä oikein iloiselle
päälle ja lisäsi tuttavallisesti: katsos, Lauri, se ei ole yksistään
sitä, että pojille suodaan virkistävä huvitus, vaan katson tässä
omaakin etuani. Poikain tänne juostessa tulen minäkin rantaan ja
tarkastelen heitä tyynni ja ummistan vähä väliä silmäni, koetellakseni,
näkeekö muistini silmä selvästi sen minkä ruumiin silmillä olen nähnyt.
Sillä huomaappas: tässä teen harjotelmia maalausta varten, jossa tulee
esiintymään pyhä Franciskus nuoruutensa sulosuvessa, kun hän jossain
tilaisuudessa on riisunut yltään vaatteensa.
Tämän luottamuksen Lauri palkitsi säälivää halveksuntaa ilmaisevalla
katseella. Margareeta äiti meni kalustoaitan sisällystä tarkastamaan.
Lauri lähti laiturilta. Hänen sisunsa kuohui siitä, että isä noiden
nulikkain kuullen oli peruuttanut täysikäisen poikansa antaman käskyn.
Hän tahtoi saada jotain kouriinsa rutistettavaa, jotain lyötävää
laskeakseen kiukkunsa väljemmälle. Hän poikkesi äkkiä oikealle
naulapajaan, heitti yltään mekon ovella, sitaisi vyölleen nahkakaadin,
kääri hihansa ylös, sieppasi pihdit ja vasaran, työnsi tieltään yhden
sälleistä, otti jonkun ahjosta vasta vedetyn rautakangen, laski sen
valkoisenaan hehkuvan pään alasimelle, kärjesti tuon muutamalla
vasaraniskulla, painoi sen alasimenreunaan kiinni, iskaisi siitä
taltalla irti puikon, pisti tämän naulastuolin läpeen, muodosti
nopeasti vasaroiden naulankannan ja ajoi vielä viime iskulla valmiin
naulan ulos lävestä — kaiken tämän melkein yhtä pian kuin se tässä
kerrottiin.
Margit oli pyytänyt saada lähteä veneretkelle kaupunginlaiturien
ulkopuolelle isänsä, Svante tohtorin ja Gunnarin seurassa. Sill'aikaa
kun tohtori pani veneen reilaan, istui Gudmund mestari tarkastellen,
kuinka poikain pienipuiset hennot lihakset heidän uidessaan
vilkkuivat ja värjyivät vienon päällystänsä alla, kuinka lihasten
liikkuessa notkea iho aaltomaisesti kohoili ja ruumiinmuodot tämän
mukaan eloisasti muuttelehtivat. Hän tavotteli silmäänsä milloin
mitäkin muodonsävyä ja piirrettä jäsenten, etenkin kaulan, vartalon,
käsivarsien ääriviivoissa ja liikunnoissa. Hän odotti, että joku heistä
sattuisi tulemaan juuri siihen asentoon, jota hän oli Franciskolleen
aikonut. Kun sitten veneestä oli vesi luotu ja hän oli siihen
astumaisillaan, seisahtui hän äkkiä, katsoi kiinteästi talaan seinään
ja osotti sormellaan niitä polveilevia valoviivoja, joita auringonvälke
väreilevältä vedenpinnalta siihen kuvasti.
— Svante, hän sanoi, nuo viivat aina minua lumoovat. Kuinka olenkaan
päätäni ja kättäni vaivannut jäljitelläkseni niitä, ei se vain ota
onnistuakseen. Ne kiemurat, joita maalaan, eivät väkisinkään taivu
luomaan ilmi näennäistä liikuntoa. Mutta katsopa noita, kuinka ne
sammuvat, viriävät, vaihtuvat eivätkä sittenkään vaihda paikkaa
keskenään.
— Sinä yrität mahdottomia, sanoi Svante. Mutta siinä teet oikein, sillä
ainoastaan siten pääsee mahdollisen äärimaille.
Gudmund mestari istui perämelaa pitämään, teljolla hänen edessään
istuivat Margit ja Gunnar. Svante tohtori, jolla oli harppu mukanaan,
antoi sen Margitille, pisti airot veteen, ja alkoi soutaa.
— Svante, sanoi Gudmund mestari, etkö kuvittele mitään mieleesi, etkö
etsi mitään syvempää, nähdessäsi moisia kultajuomuja aaltoilevan
kuin nuo tuolla seinällä veden takana? Minä etsin sitä, kuitenkaan
löytämättä. Sillä, Margit, kaikella luonnossa on selityksensä. Luonto
on Jumalan suuri kaunis kuvaraamattu. Riimut, jotka vilhuvat tuolla
talaan seinällä, tarjoutuvat selitettäviksi, mutta minä tyhmistyn
niiden edessä. Jospa edes osaisin niistä kuvan maalata!
— Olethan sen tehnyt.
— Olenko?
— Olet kyllä siinä kuvassa, jossa maalasit Aadamin ja Eevan, kun he
seisovat suruissaan ja katselevat taaksensa kadonnutta paratiisia,
llotarhan aidansäleet olet maalannut noiden näköisiksi: nekin
suikertelevat ja liehuvat.
— Siunatkoon sinua taivas! sanoi Gudmund. Kunpa ne niin tekisivätkin,
mutta itse en ole sitä nähnyt. Vaan tässähän saimmekin riimuihin
miellyttävän selityksen, vai kuinka, Svante? Ne ovat kajastuksia
ilotarhan aidan tulisäleistä, keruubin vartiotulista, jotka sulkevat
meidät ulkopuolelle ja kuitenkin viittaavat meitä palaamaan. — Nyt,
Svante, laskemme laiturilta, ja jos Margit on samaa mieltä kuin minä,
soudamme ensin palasen matkaa suoraan järvelle, levähdämme siinä käsi
airon varassa ja silmällemme ympärillemme, sillä täällä on ihmeen
kaunista, ja siitä soudamme eteenpäin pyhän-Yrjänän kappelille päin.
Vetteri oli tänäpäivänä niin kirkas ja suli niin sointuvasti taivaan
selkeyteen, että ellei vihuri tuolloin tällöin olisi vedellyt hopealle
harmahtavia läikevöitä pitkin veden kalvoa ja ellei kultavihmaa olisi
välkähdellyt aironteristä, niin olisipa rannalta katsoja saattanut
luulla venosen ilmoja viiltävän.
Ei ollut Svante pitkälle soutanut, kun Margit, joka häneltä oli oppinut
kannelta soittelemaan sekä taisi monta virttä, joita opettaja oli
runoillut, alkoi sormin soinnutella, käsin kaiutella harppua ja lauloi
soudun tahtiin, noudatellen keulan edessä solahtavan veden vilpoisia
huokailuksia:
Kirkasta maamme nyt,
tähti sä Herran,
kaukana ilmennyt,
loistossas kerran!
Lapset ja paimenet
johtohos lähti,
Betlehem-tähti!