ASESEPPÄ
Kajastuksia Uskonpuhdistuksen Ajalta
Kirj.
VIKTOR RYDBERG
Suomentanut
K. Koskimies
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1907.
SISÄLLYS:
1. Harpunsoittaja ja hänen poikansa.
II. Harpunsoittajan iltarukous.
III. Mestari Gudmundin portilla.
IV. Fabbea opetetaan runoa lausumaan.
V. Jönköpingin linnassa.
VI. Talavidin majatalossa.
VII. Gudmund mestarin laiturilla.
VIII. Kuinka Laurista tuli auktoriteetti.
IX. Gudmund mestarin iltavahtikävely.
X. Kasteenuudistajat.
XI. "Suoraan sydämestä".
XII. Margit ja Arvi Niilonpoika. Velka Lybekiin.
Neljän vuoden kuluttua:
XIII. Maisteri Lauri.
XIV. "Suoraan sydämestä" seuran viimeinen kokous.
XV. Soittokello.
XVI. Viimeinen iltavahtikävely.
XVII. Aarteenkaivaja.
XVIII. Gudmund mestarin matka Slattelaan.
XIX. Kapina Jönköpingissä.
XX. Harpunsoittajan viimeinen retki.
XXI. Lauri maisteri Slatten luona.
XXII. Itämaille.
XXIII. Nuorta lempeä.
XXIV. Lauri maisteri matkustaa ulkomaille.
XXV. Slatte.
XXVI. Noitaketo.
XXVII. Arkkipiispa Laurentius Gudmundi.
I.
HARPUNSOITTAJA JA HÄNEN POIKANSA.
Kulku kangastiellä näin
raskas poutasäällä,
poika mulla sylissäni,
harppu olkapäällä.
Harppu väsyi helkkynään,
poika hiekkaan pehmeään;
saakoon harppu hoivan,
Gunnar levon oivan.
Päivän matkan metsämaa,
Herran honkahuone,
viilein varjoin aukeaa —
viivyn, katson tuonne.
Gunnar kuulee solinan,
kuulee Sirkun laulavan,
honkain huminoivan,
uneen tuo se hoivan.
Havupuut tässä metsässä kasvoivat vähän lihavammasta maaperästä
kuin niillä seuduilla, joita harpunsoittaja Svante viimeksi oli
taivaltanut, missä tuskin näkyi muuta kuin kanervia ja varpuja niukalti
peittävän kuivaa nummenkamaraa harvassa seisovain puiden välissä sekä
suoperäisissä alhoissa tuhankarvaista pajuvaivaista kasvavan; niin,
sielläpä hän ei ollut pitkillä aloilla nähnyt muuta kuin jäkäliä,
valkoisia, harmaita tai viheriänkeltaisia, ja takiaisen karheita
sukamaisia lehtiä maata verhomassa.
Mutta siinäpä vähäläntä nurmi kasvaa rehotti ruohoa ja vuokkosia,
jopa jälkimmäisiä paikoin niin viljalti, että ne kaukaa näyttivät
luminietoksilta. Somempaa nurmen-laikaretta ei harpunsoittaja ollut
tavannut matkallaan valtatien varrella Laga-laaksossa. Tuomisto, jonka
kukkaset juuri olivat silmikoistaan esiin puhkeamaisillaan, peitti
varjoonsa mäen vieren alas purolle asti, jonka, kuulakka vesi juosta
kulisi kellervää hiekkauomaa myöten. Vesi viekotti harpunsoittajaa
uimaan ja uittamaan poikaansa. Siitä taas astuttiin, sillä ennen yötä
oli ehdittävä Talavidin majataloon tuonne mäkilöille länsipuolella
Jönköpingiä vähän matkaa kaupungin portilta.
Sammuu päivä, puhaltaa
viima vainiolle;
poika päänsä kallistaa
isän hartiolle.
Iltarusko soihdullaan
viittaa luokseen tulemaan;
soipi enkelsuista:
Gunnar, meitä muista!
Kohtalo yökuilustaan
monen lähteen luopi:
murheen karvas lähde vaan
terveyttä tuopi.
Siitä siekin — tiedän sen —
juomaan joudut, pojoinen.
Jumala, poloista
säästä synnin soista!
Päänsä pystyyn kuusi loi —
kostoks kaatajalle
sulo lämmön, valon toi
kurkihirren alle.
Gunnar! kasvun niinkuin tuon,
jalon kuolon saavan suon
kautta Kaikkivoivan
laulunlapsen oivan.
Svante ehtikin, arvionsa mukaan, metsästä aukealle päivänlaskun aikaan.
Siinä aukeni hänen eteensä Vetterin laakso, valoisa, pitkän pitkä
alanko, pohjoisesta päästään yhtyen taivaanrantaan ja, kuten hänestä
näytti, täynnä tiivistynyttä, kaunokin-sinistä vipevöivää kevätilmaa,
josta idässä kohosi utuisen iltavälkkeen vivahteluissa hiljalleen
häivenevä rantakaistale.
Ja tuolla alhaalla on Jönköping, sen solakka kirkontornin huipuke,
sen puolittain raunistunut linnantorni, fransiskolaisluostarin
portaanmuotoinen pääty ja kappelien kattoristit, joista vielä
kimaltelee lännen kultasäteitä, valaisten allansa joukkoa likitysten
ahdettuja sammalvihreitä, sieltä täältä tiilellekin punottavia kattoja.
Luostarinkello kumahtelee leppeän vanhuksen äänellä ja joku myöhästynyt
tappuin kuuluu vielä joltakin kaupungin pesulaiturilta viime kertojansa
paukuttelevan.
Oikealla puolen maantietä ja siksi kaukana, ettei sen pölystä ole
haittaa, sijaitsee hentolehväisten koivujen keskellä hyväksi kehuttu
Talavidin majatalo parvineen, ullakkoineen, kaalitarhoineen. Emäntä,
keski-ikäinen nainen, jolla on hauskat, mielevät kasvonsävyt, näkee
harpunsoittajan astuvan veräjästä ja tervehtää häntä kuin tuttua ja
samalla kumminkin kuin korkeaa herraa. Mutta Gunnarin, tuon pitkätukan
keltakutrin poikasen, hän ottaa syliinsä ja kantaa sisään.
II.
HARPUNSOITTAJAN ILTARUKOUS.
Vähän aikaa näiden vierasten tultua alkoi sataa.
Gunnar nautti unta ullakkokamarissa ruusukuvillisen peiton alla,
ja harppu oli ripustettuna seinälle hänen yläpuolelleen. Se oli
somatekoinen kapine keveä kantaa, ja siinä oli ihmeellinen kaikupohja.
Taru kertoo Hjarrande nimisen kuninkaan muinoin tehneen tämmöisiä
soittimia. Smoolannissa luultiin kahden näistä vielä säilyneen. Toinen
oli Svanten; toisen omisti rosvopäällikkö Slatte, jota myös mainittiin
rosvo-Odenin nimellä. Mutta se oli miehenmittaa korkeampi kannel ja
siinä luultiin itse paholaisen asuvan.
Pojan vuoteen vieressä istui harpunsoittaja silmäillen kynttilän
valossa kirjettä, joka ei ollut eilispäivänä tekijänsä kynästä
lähtenyt. Hän osasi sen ulkoa, ja vaikka katse tähtäili paperia, tunsi
hän tajussaan enemmin uneksivansa kuin lukevansa. Kirjeentekijä oli
piirtänyt nimekseen Ulrik von Hutten latinalaisessa muodossa.
Svante kääri kirjeen huolekkaasti kokoon ja pisti sen tavalliseen
kätköön reppunsa sisään. Hän avasi sivukomeron, jossa jo parina
vuonna oli pidetty tallella erikuosisia pukuja häntä itseään varten
sekä ahtaiksi käyneitä ynnä uusiakin Gunnarille, joita paikan emäntä
Birgit vähä väliä tuuletteli ja korjaili. Huoneessa oli myös hyllyllä
kirjoja, latinaisia ja kreikkalaisia, ulkomailla painettuja. Komeroita
tai arkkuja, tämmöistä tavaraa sisällään, löytyi Svantea varten
kunniallisten porvarien ja majatalonisäntäin takana Lödösen, Skaran ja
Vexiön kaupungeissa, metsästäjänmökissä Ekesjön luona, Skeningessä,
Linköpingissä, ehkä monin paikoin muuallakin.
Parven ovi oli avoinna. Satoi viljavasti. Ainoat vieraat majatalossa
olivat hän ja poika. Talonväki oli mennyt levolle, samoin kuin ihmiset
alhaalla kaupungissakin. Sade oli, kuten sanoimme, viljavaa, mutta
tasaista ja tyventä, niin että seudulla vallitseva hiljaisuus siitä
häiriintymättä tuli tuntuviin.
Svante otti joukosta pergamenttikantisen kirjan. Se oli Lucanuksen
runoelma Rooman vapauden häviöstä. Siinä oli säkeitä, hänen mieleensä
syvälle painuneita, joista hän väliin tukalissa tiloissa oli saanut
tehtävänsä selville. Niinpä se säe, joka häpeämerkillä polttaa
semmoisen, ken elää saadakseen heittää menneeksi sen mikä elämälle
arvon antaa. Mutta kirjan pientä painetta oli heikossa kynttilänvalossa
vaikea lukea; hän laski siis kirjan takaisin laudalle, astui ulos
parvikatoksen alle, kuunteli surunvoittoisella nautinnolla sateen
suhinaa, solinaa ja lorinaa, nojasi otsansa nokkuvan aidakkeen
pylvääseen ja rukoili tai ajatteli:
— Herra Jumalani! Minä kiitän sinua siitä ilosta, jota niin runsaasti
olet suonut minulle kelvottomalle, sekä murheesta, jonka annat jokena
juosta sieluni läpi. Sen vesi viljavoittaa. Sen vierillä ijäisyyskukat
kasvavat, eikä sydämeni milloinkaan tuntenut ääretöntä kaipiota ja
ääretöntä lohdutusta, ennenkuin sain kuunnella surukymien hiljaista
huokailua.
Minä kiitän sinua siitä lyhyestä onnellisuuden vuodesta, jonka soit
minulle suloisen vaimon sivulla, ja siitä moninaisen huolen ja onnen
taakasta, jota vaimoni pojan isä tuntee kantavansa myöskin äidin,
siskon ja veljen sijaisena.
Minä kiitän sinua siitä, että minä ja poikani olemme niiden isäin
jälkeläisiä, jotka verensä vuotivat ja henkensä heittivät sorrettujen
hyväksi. Anna hänellekin näiden mieltä! Sitä rukoilen hänelle, mutta
en heidän sankarimainettaan, sillä semmoinen on turhaa loistoa. Suo
hänelle onnellisuutta, mutta älä semmoista, joka muiden kärsimyksiä
nähdessään ei tunne häiriintyvänsä! Tee hänestä ennen Latsarus, jota
sinun Kristuksesi rakastaa, kuin rikas mies!
Mieluimmin soisin että hän urhollisena, iloiten ja sinuun turvaten
saisi kaatua kentällä, taistellessaan sen puolesta mikä köyhän miehen
asiassa on oikeaa ja evankelista. Mutta mitä tyhmän ihmisen suomiset
ovat sinun neuvojesi edessä, oi Herra!
Samaa toivoin minä itselleni, mutta et ole sitä tähän asti sallinut.
Niin annapa minun, kunnes se tapahtuu, käyttää laulun lahjaa saman
asian hyväksi! Minä tunnen sen olevan sinulta ja että se on enemmäksi
aijottu kuin ilomaljain ääressä riemuilemaan tahi unikukan tuoksulla
tuskaa lieventämään, vaikka se tämmöisenäkin on sinun armosi
aarteista vuotanut lahja. Pane huulilleni ne sanat, jotka edistävät
miehenmieltä, kuntoa ja hyvyyttä kansassani ja kajastuttavat sen
näkyviin ijäisyyskuvia sen matkalla määränpäätä kohden vuosituhansien
taa! Miksi, ellei juuri sitä varten, annoit syntisille ihmisraukoille
lahjan, jonka ainoastaan metsän viattomat visertäjät olisivat otolliset
saamaan?
Anna minulle tarmoa toimiakseni jotakin kansani keskellä Gösta
kuninkaan asian eduksi, mikäli siinä on oikeutta ja maa siitä voi
hyötyä! Anna hänen käydä Sturein jälkiä ja välttää sortovaltiasten
teitä!
Tue kädelläsi Martinus Lutherin pyrintöä entiselleen rakentaa sinun
seurakuntaasi! Läheisiä hengenheimolaisia emme ole hän ja minä;
mutta kun samensit hänen silmänsä näkemästä kaikkea sitä ihanuutta,
jonka uudestaan ilmestytit näinä aikoina, sittekun olit antanut
sen ateenalaisten ja roomalaisten mukana kadota, loit hänelle sitä
selkeämmän silmän, sitä hartaamman ja rohkeamman sydämen siinä mitä
terveytemme lähinnä tarvitsee. Pidä hänen mielensä vireillä ja anna
niiden voimain, jotka hänen kauttansa laskit valloilleen, selvittää
taivastamme paljon avarammalta kuin minne Martinuksen silmä ja oma
katseeni kannattaa!
Me nureksimme niin usein sinun neuvojasi vastaan. Me tahtoisimme
kaiken käymään niin mukavasti, niin omaa mieltämme myöten; ja kun tuli
polttaa talomme, kun vesitulva turmelee viljasarkamme, kun ukonnuoli
erotusta tekemättä iskee vanhurskaan ja jumalattoman majaan, kun
ruttotauti tempaa hurskaan ja säästää pahan, kun tuoni ottaa meiltä
armaamme eikä rukouksemme kykene muuttamaan sitä ikijärjestystä,
jonka ääretön järkesi sääsi, silloin lyhytnäköiset lapsesi ovat niin
kerkiät sanontaan: me olemme isättömiä, meillä ei ole Jumalaa. He eivät
ajattele että rukouksensa useimmiten kapinoivat sinun järjestystäsi
vastaan, eivätkä muista sinun esikois-poikasi nöyrää rukouksen sävyä,
hän kun sanoi: "älköön minun tahtoni tapahtuko, vaan sinun! Mutta minä
kiitän sinua siitä, että ruton viikate, kuten auringon valokerä, käy
tietänsä vanhurskaitten ja pahain yli, heitä yhtään erottelematta,
jotta jumalisen samoin kuin jumalattomankin täytyisi harkita hyviä
perustuksia talolleen säilyttääkseen sitä kukistumasta. Muutoinpa
pelkuruus voitonahnaalla hurskaudella ostaisi itselleen rankaisusta
pääsön oikeuden — halpa, häpeällinen hurskaus eikä ensinkään sovelias
sinun jumalankuvallesi, joka luotiin rakastamaan, omaa etuansa
etsimättä. Kiitän sinua kukkain keskellä matelevasta kyykäärmeestä,
joka varottaa meitä suruttomuudesta, kiitän kulkutaudeista, jotka
pakottavat meitä pyrkimään taivaalliseen Jerusalemiin, pitämään
sen kiiltäviä katuja ja saastatonta ilmaa esikuvanamme. Kiitän
sinua tunnonvaivoista, jotka puhdistavat meitä ikäänkuin tulella ja
tuosta tuskissaan etsivästä epäilyksestä, joka kantaa kiviä lujaksi
perustaksi tiedon ja uskon temppelille. Kiitän sinua kuolemasta, joka,
erottaessaan meidät rakastetuistamme, kieltää meitä kiinnittämästä
onneamme tämän maailman katooviin ilmiöihin yksinänsä."
III.
MESTARI GUDMUNDIN PORTILLA.
Kun "Vestra-hallar" ("Länsi-ahteet" suomeksi. Suom. muist.) nimisiltä
mäiltä Talavidin luota oli astunut alas Junebäckin purolle sekä käynyt
tuon pienen palan matkaa Bylidenin poikki pyhän Pietarin kappelin
ohi, näki edessään Jönköpingin valtakadun. Jos kulki tätä pari kolme
kivenheittoa eteenpäin, niin tuskinpa silmä saattoi sivuta erästä
taloa vasemmalla puolen, isoa taloa, joka yksistään sulki piiriinsä
kokonaisen avaran korttelin ja jonka alalla näkyi, lähinnä katua ja
kahden puolen pihamaata, kaksi koreapäätyistä rakennusta, toinen
puusta koruveistoksilla somistettu, toinen uudempi tiilistä. Kadusta
erotti talonmaan korkea rauta-aita, taideteos, jossa suippokaaria,
ruusukkeita, kannustähtiä, kilpiä ja hevoskenkiä rivittäin vaihteli
keskenään, jossa näki ristikkäin pantuja kirveitä ja miekkoja, pylväitä
kannatellen ristikukkia sekä tankoja tehtyinä keihään ja partisaanin
muotoihin.
Tämä rauta-aita oli samalla isännän ammattikilpenä, sillä talon omisti
aseseppä Gudmund Gudmundinpoika, ja vasemmalla puolen sitä, vähä
alempana Vetteriin päin, seisoi rivi tilavia pajoja. Ristikkoportin
kummankin puoliskon päällä upeili ylinnä haarniska; siinä nähtiin sepän
puumerkki sekä nimen alkukirjaimet "G.O.S." (Gudmund Gudmundsson),
joiden toisiinsa kiertyviä saikuroita ei ollut helppo selvitellä.
Tiilirakennuksella oli aineen puolesta ainoastaan kaksi tai kolme
kaltaistansa kaupungin talojen joukossa, mutta ei yhtään kilpailijaa
koristuksiin nähden. Päätyseinän keskustalta kohosi kaksikerroksinen
ulkoilema, jota kannatti maassa seisova, pyörösauvoilla jaeltu
ja lehväkkeillä somistettu pylväs Omberginkivestä. Ulkoilema
päättyi ylhäältä konsooliin, jossa Neitsyt Maaria kullattu kruunu
päässään seisoi korusuojuksen alla. Tämän yläpuolella rivi vinoon
pantuja lasipäällysteisiä tiiliä, sekä ylinnä päätykolmiossa
kalkkikivikoristeita esittäen vertauskuvia, joiden pulmat mestari
Gudmund miettimällä oli keksinyt ja itse paraiten osasi selittää. Hän
odotti että joku älykäs arvotusten selittäjä myöskin sen tekisi; mutta
ei kukaan sitä yrittänyt, ja hän kätki selityksen sydämeensä.
Puurakennuksen päädyn paraana koristeena oli Vidrik Valandinpojan kuva,
vasara ja pihdit kilvessään. Hän oli Jönköpingin seppäin suojeluspyhä
ja hänen kehuttiin olleen mallinmukaisen kristityn.
Varhaisena kevätpäivän aamuna, auringon pihistäessä sameain
sadepilvien lomista — sen jälkeisenä päivänä, jolloin harpunsoittaja
Svante oli saapunut Talavidiin — seisoi Gudmund mestari puolittain
avatulla ristikkoportilla ja puhutteli monivuotista työtoveriansa,
Heikki sälliä, jota tavallisesti nimitettiin Fabbeksi. Gudmund oli
vartaloltaan pitkä, ja sepältä hänen kaiketi olisi pitänyt näyttää,
koskapa hän seppä oli, ja isä, isoisä ja isoisänisä olivat olleet
seppiä; mutta eipä hän sepältä kuitenkaan näyttänyt, sillä hänen
rintakehänsä oli kapea, melkeinpä sisäänpainunut ja häneltä puuttui
silmäkulmain ja suupielten tienoilta tuo jänneasento, joka tavallisesti
on huomattavissa Valandin ammattilaisissa. Puhuessaan piirteli hän
sauvalla maahan ja katsahti väliin varottavasti, surumielisesti Fabbeen.
Fabbe oli lyhyenläntä, vilkkuvasilmäinen mies. Hänen kaulastaan
riippui rinnalle teräslanka sekä siihen pujotettuina arkun ja lippaan
lukkoja ikäänkuin helmiä nauhassa; selässään hänellä oli sällinreppu,
toisella puolella ruokapussi ja tinapullo, toisella laukku, ja kädessä
ryhmysauva. Mestarin sanoja kuunnellessaan hän tähysteli pihan keskellä
kasvavan jättiläislehmuksen latvaa, jossa aamuauringon välke kimalteli
ja kottaraisia ynnä muita laululintusia elämöi ja viserteli kilvan
pajoissa vasta alkaneiden vasarankalkutusten kanssa.
— Tässä kotoni kynnyksellä, mestari Gudmund lausui juhlallisesti, kysyn
sinulta vielä kerran: etkö tahdo jäädä, Heikki? Samaa asiaa olen tällä
portilla tähän aikaan vuotta kysynyt sinulta jo kaksikymmentä kertaa...
— Kaksikymmentäkolme kertaa, mestari, Fabbe oikaisi syntiänsä katuvan
äänellä.
— Sitä pahempi: kolmekolmatta kertaa. Sinä et enää ole nuori, niinkuin
silloin kun alotit tätä maankiertäjän kesäelämääsi...
— Olin silloin yhdenkolmatta ja olen nyt jo neljänviidettä vuotias...
— Niin, ja tukkaasi on jo hiukan harmaatakin pirahtanut. Muista se,
Heikki, että vierivä kivi ei ruohotu. Vielä muutamia vuosia lisää,
ja paras aikasi on takanasi. Minä kysyn sinulta uudestaan: etkö
tahdo luopua tästä kulkurielämästäsi, joka vie sinulta hukkaan neljä
kuukautta työvuodestasi?
— Mestari, minä en voi. Sanon minkä jo ennenkin niin monasti olen
sanonut: en voi pitkältä kestää pajassa oloa muuttolintujen tänne
tultua.
— Eikös sinulla ole valta viettää sunnuntaipäiväsi Kortebossa, jossa
kyllä lienee yhtä kaunista kuin maanteillesi varsilla?
— Ei auta, mestari. Minun täytyy maailmalle vilvottelemaan.
— Oletko ajatellut kuljeskelua maantiellä selkä kyyryssä ja tukka
valjenneena? Taitaapa sekin päivä tulla.
— Olen, mestari, arvelen kuolinvuoteeni löytäväni ojassa.
— Sinä olet auttamaton, Heikki. Ja minä kun toivoin että sinä
vanhetessa viisastuisit...
— Olenhan minä kahdeksan kuukautta ahkera.
— Sinä olet oiva työntekijä, joka tajuat taiteemme hienon puolen.
Olisimme tänä kesänä kahden valmistaneet Roosin, herra Ture Jönssonin,
loistohaarniskan, kilven ja muut sotakapineet.
— Siitähän sovittiin, että hän ne saisi jonkun päivän ennen joulua.
Syyskuussa, mestari, — ei lokakuussa, vaan syyskuussa, olen, jos Jumala
suo, täällä taas. Syksyllä kuljeskelu ei minua enää niin hauskuta
kuin ennen. Älköön teidän oveanne, Gudmund mestari, koskaan minulta
suljettako! Kun muuttolinnut alkavat lähteä meiltä talvea pakoon,
tuntuu minua vetävän takaisin teitä ja pikku Margitia katsomaan.
— Hyvästi sitte, Heikki! Jää Jumalan haltuun!
Käteltiin päälle, ja Gudmund mestari lähti kävelemään pajoille päin.
Fabbe seisoi tuokion aikaa ja katseli hänen peräänsä. Meni sitte
kadulle. Akkuna oli äsken avattu, ja somat, aamuvirkut tytönkasvot — ne
olivat mestarin tyttären — tirkistivät ulos.
— Tulethan takaisin, Fabbe?
— Tulen, pikku Margit.
— Pianko?
— Pian, pikku Margit.
— Hyvästi siksi!
— Hyvästi, sinä sulosuu (lentomuisku ikkunaan päin), sinä herttainen
(toinen lentomuisku), sinä neitsyt Maarian simapiika (kaksi
lentomuiskua ja päännyökkäys)!
Fabbe ei mennyt suoraan länsitullille, vaan kaupunkiin. Gudmund
mestarin poika, Lauri, ylioppilas, joksi häntä nimitettiin, oli hänen
kanssaan sopinut että he tapaisivat toisensa, ja odotteli häntä
koulukujassa, kirkkoherra Svenin asunnon portilla. Tahtoipa myös
harmaaveljistöluostarin esimunkki Mathias häntä nähdä ennenkuin hän
matkalle lähtisi.
IV.
FABBEA OPETETAAN RUNOA LAUSUMAAN.
Sittekun Lauri Gudmundinpoika ja Fabbe olivat toisensa tavanneet, meni
Lauri kirkkoherra Svenin koulukammioon, joka vanhastaan oli hänelle
tuttu paikka, sillä siellä oli kirkkoherra hänen päähänsä päntännyt
Donatuksen grammatikan sekä _versio vulgatan_ [kirkon hyväksymä
latinalainen raamatunkäännös] samoin kuin hänen sukulaisensa Arvi
Niilonpojan päähän, jonka isä oli ylenarvoisa herra pormestari Niilo
Arvinpoika, läänillinen ja vaakunallinen mies.
Nykyään kirkkoherra ja Lauri yksissä voimin uurastelivat päästäkseen
kreikkalaisen Uudentestamentin läpi. Yksi kappale tätä, joku aika
sitte ulkomailta saatu, oli lukupöydällä kahden käsikirjotuksen
vieressä. Toinen näistä oli Svante tohtorin käsialaa — Jönköpingissä
harpunsoittajaa nimitettiin tohtoriksi — ja sisälsi tärkeimmät
kreikkalaiset taivutuskaavat. Svante tohtori oli edellisenä talvena,
Jönköpingissä oleskellessaan, kirkkoherran pyynnöstä ottanut
vaivakseen niiden kirjottamisen ulkomuististaan. Toinen käsikirjotus
oli Svanten omistama kreikkalainen sanakirja, Wessel Gansevoortin
tekemä. Mutta Arvi Niilonpoika oli heittänyt hyvästi kouluhuoneen
ja oli nyt maailmallinen teikarinulikka, joka muutamia päiviä ennen
tepastellessaan roimahousut yllään, oli nostanut hämmästyttävää
pahennusta. Harmaamunkki-veli Johannes oli asian aiheesta esiveljensä
luvalla saarnannut roimahousu-perkeleestä ja itse kirkkoherra olisi
ehkä tehnyt samoin, ellei asia oikeimmiten hänestä olisi näyttänyt
naurettavalta ja hän olisi ollut pormestarin pöytäystävä.
Lauri vetäisi auki jonkun laatikon ja sieppasi siitä esiin pari
painettua plakaattia; toisessa oli karkea puupiirros. Nämä kädessä tuli
hän ulos Fabben luo ja käski tätä tavallisella rehevällä äänellään,
joka päivä päivältä yhä reheni, seuraamaan itseään alas rantapuodille.
Kirkkoherra oli vielä makuulla, ja koska Lauri tosin aikoi saada Fabben
äänekkääksi, mutta ei kuitenkaan tahtonut herättää opettajaansa, jota
hän vielä, vaikka jotenkin vähän, arasteli, oli hän aijottua koettansa
varten valinnut syrjäisen rantapuodin, jonka ovi aukeni Vetterille päin.
Lauri istahti hakkuupölkyn päähän ja viittasi Fabbelle sijaa kumoon
käännetyn veneen pohjalle, jonka emäpuun päällä tosin ei ollut mukava
istua, mutta paremman puutteessa sentään kävi laatuun. Fabbe tarkasti
Lauria, joka istui vedenkalvosta heijastavan valon välkkeessä, ja
hän ajatteli itsekseen: kyllä tuo on äitinsä ilmetty kuva, vaikka
rumennettu. Ei jälkeäkään Gudmund mestarista.
— Fabbe, sanoi Lauri, sinun pitää retkilläsi kulettaa näitä lentolehtiä
laukussasi, ja minne vaan poikkeat taloihin, talonpoikien tuvissa
tai herrastalojen keittiöissä, lukea ne julki. Niissä puhutaan
merkillisistä asioista, joita kaikkien kristittyjen tarvitsee tietää.
Siten sinun maankiertelysi tuottaa edes jotakin hyvää. Siksi sanoinkin
äidilleni, joka tahtoi että isä peruuttamattomasti määräisi sinun
valittavaksesi jommankumman, joko työhön jäämisen tai erot ikipäiviksi
— sanoin: äiti, anna Fabben vieläkin lähteä Jumalan turvissa ja palata
taasen tänne! Toinen plakaatti, tuo, jossa on puupiirros, sopii
paremmin laulettavaksi kuin lausuttavaksi; ja laula se heille niin,
että se oikein täryyttää selkäpiitä, sillä siinä kerrotaan perin
kummasta enteestä, joka on lähetetty meille varotukseksi, opin ja
elämän parantamiseksi. Sinulla on vankka ääni etkä hätää eksy nuotin
tolalta. Tässä on paperi ja kummituksen kuva siinä ihan semmoisena kuin
se nähtiin, ja alla on värssyt. Mitäs siitä tuumaat?
— Hyi! sanoi Fabbe piirroksen nähdessään, ompas se kamala otus. Onko se
kala olevinaan?
— Kala se on. Laulas nyt, niin saat jotain tietää siitä, samalla kun
laulat!
Fabbe katseli tekstiin ja lauloi. Laulu kajahteli pitkin vedenpintaa,
niin että joku kalastaja, joka ulompana järvellä oli ruvennut
verkkoansa kokemaan, käänsi päänsä maata kohden:
Pyhä kristikunta, kuule sie, jota synti ja saatana raastaa
nyt hurjemmin kuin milloinkaan! Tahon oudon kumman haastaa.
Kala Tyber-joesta Ruomissa, kala ongest' ilmi saapui;
sen pyrstössä nähtiin kirjoitus, sen verhona munkinkaapu.
Sen seljässä roikkui kapuussi ja suuss' oli piispanhanko;
sen kauhea suu oli ammollaan — kai tuo oli lemmon lanko!
Se paavinkruunua niskallaan piti: selvitäs tämä pulma!
Kas siinäpä kala, kala hirmuinen, kala katsoa kauhea, julma.
Ja kardinaalit ne selvittää kalan pulmaa koetti ja huomaa:
Kah selvänä pyrstössä kirjotus on: Paapelin portto on — Ruoma!
Tulevaisten aikain kurjuutta tämä tietää, kristikunta.
Sitä mieti, mies, sitä vaimo myös! Älä torku synnin unta!
Fabben laulaessa ristiriitaiset tunteet liikkuivat Laurissa. Laulu ei
tehnyt häneen ollenkaan sitä vaikutusta, jota hän oli odottanut. Häntä
halutti nauraa, jota hän piti perkeleen viettelyksenä, ja häntä halutti
lyödä sälliä tahallisena ilvehtijänä vasten suuta, jota mielijohdetta
hän oli taipuisa luulemaan taivaasta tulleeksi. Vielä oli viimeinen
säejakso jälellä, kun Lauri karkasi pystyyn, survaisi nyrkkinsä
seinäpalkkiin ja huusi: Vaiti, Fabbe!
— Mikäs hätänä? kysäisi Fabbe kummastuneen näköisenä; teenhän niinkuin
Lauri käski.
Lauri rauhottui ja sanoi: huomaan ettei sinun sovi laulaa tuota veisua.
Sinä saatat sen naurettavaksi tuolla laulutavallasi ja ammottamalla
punakan naamasi suupieliä. Sun tulee sen sijaan lukea se julki
kuulijoillesi vakavasti ja pontevasti. Lue nyt näytteeksi tuo värssy! —
Hän osotti sormellaan 2 värssyä. Fabbe luki:
Sen _seljässä_ roikkui kapuussi ja _suuss'_ oli piispanhanko;
sen kauhea _suu_ oli ammollaan — kai tuo oli lemmon lanko.
Se paavinkruunua _niskallaan_ piti: selvitäs tämä pulma!
Kas siinäpä _kala, kala_ hirmuinen, _kala_ katsoa kauhea, julma.
— Ei sinun lausuntosi tyydytä minua, sanoi Lauri.
— Enkös lue oikein sisältä? kysyi Fabbe. Luulinhan sen tempun osaavani.
— Kyllä, mutta sinä panet koron hassusti. Esimerkiksi: korotat _kalaa_
liiaksi. Korotat niin, ikäänkuin kamaluus ja kauheus olisi siinä, että
aave oli kalanmuotoinen.
— Kalahan se oli.
Lauri repi maltittomasti tukkaansa.
— Älä sitä etupäässä terota, että se oli kala, vaan että se oli
hirvittävä, pahaa ennustava kala. Se on luettava näin:
Kas _siinäpä_ kala, kala _hirmuinen_, kala katsoa _kauhea, julma_.
— Jollen osaa lukea mieliksi, niin periköön Lauri plakaattinsa takaisin.
— No, sanoi Lauri, lue niin hyvin kuin osaat! Ja tuo plakaatit mukanasi
kun palaat! Jäljennöksiä otettakoon niistä halusti. Hyvästi, Fabbe,
onnea matkallesi.
Fabbe pisti paperit laukkuunsa ja lähti.
Hän suuntasi kulkunsa edemmäs itäänpäin, sivuten kirkon ja torin
sekä saapui nummelle. Tällä kanervakankaan palstalla oli tärkeä
tehtävänsä kaupungin ja paikkakunnan elämässä, sillä siellä pidettiin
härkämarkkinoita, siellä koulupojat telmivät lomahetkillään, siellä
sunnuntaisin porvarit harjoittelivat jousipyssyllä ampumista, sinne
paikkakunnan vapaasukuiset toisinaan toivat näytteille pienen
parvensa haarniskoitua ratsuväkeä, ja jolloinkulloin oli siellä
turnajaisiakin pidetty. Nummen toiselta laiteelta kohosi ränstynyt
linna, jonka tornien ja muurijanan päälle Gösta kuningas oli panettanut
lautakatteet säilyttääkseen niitä kunnes ne vastedes saataisiin
uudestaan rakennetuiksi. Tästä oitis etelään seisoi hietaharjulla,
Munkkijärven rannalla, komean jalaviston keskellä harmaaveljistön
luostari, muurilla aidattuna. Munkit eivät olleet niitä, jotka
uneen hukkasivat huomenhetkiänsä. Fabbe näki heitä kolme tai neljä
luostarin tiiliuunilla harjun juurella; he olivat alottaneet työnsä
samaan aikaan kuin vasarat alkoivat kalkkua Gudmund mestarin talossa
ja kaupungin muissa pajoissa. Fabbe tervehti heitä heiluttamalla
hattuansa ja he vastasivat tervehtimällä. Kaalitarhassa puuhasi pari
ikäkulua valkopartaista veljeä, ja portin suulla istuivat tämän
veljeskunnan ainoat lihavat: kyökkimestari ja portinvartia. Tämä oli
odottanut Fabbea, ja kun portinkello kilahti ja Fabbe pääsi, sisään
luostarinpihaan, seisoi hänen edessään pieni esiveli Mathias, ruskeat
silmänsä syvällä kuopissaan, ja saattoi hänet oikopäätä kapitulisaliin,
jonka ikkunoista idänaurinko säteili sisään lasimaalausten lävitse,
valaisten kirjavalla värivälkkeellään tummia kaappeja ja rahia
kuvaveistoksineen. Yksi kaappi avattiin ja esiveli otti esille pari
kolme painettua paperia, ojensi nämä vastahakoisen näköisenä Fabbelle
sekä pyysi häntä ottamaan ne laukkuunsa ja, sopivan tilaisuuden
sattuessa, lukemaan niitä talonpojille.
Fabbe silmäili, ennenkuin kääri paperit kokoon, ylintä, jossa oli
kuvattuna kummallinen kalantapainen otus, ja luki seuraavan värssyn:
Pyhä kristikunta, kuule sie, jota valheen oppi jo raastaa
nyt julmemmin kuin milloinkaan! Tahon oudon kumman haastaa:
Nyt Rheinin virrasta perjantaisin kurkottaa kala, huutaa:
Voi syntisjoukkoa! Kuuletkos sa Lutherusta valhesuuta!
Fabben lukiessa punehtuivat esiveljen kuihtuneet posket. Hänen
esimiehensä, provinsiaali, oli hänelle jättänyt nämä painotuotteet ja
käskenyt häntä tekemään mitä hän nyt teki. Hän laski katseensa maahan.
— Taivaan herra! Entä jos tämä ei olekaan totta — ja minä epäilen
pahasti!...
Esiveljen ruumis oli jo aikaa asettanut taloutensa paaston ja
lihankurituksen kannalle eikä siitä sanottavasti kärsinyt. Mutta
omaantuntoon nousi tuontuostakin epäilyksiä, joista hän hiljakseen
riutui varjon näköiseksi.
V.
JÖNKÖPINGIN LINNASSA.
Kun Fabbe nyt oli niin likellä linnaa, ei hän tahtonut mennä siitä
sivutse hyvästi jättämättä sikäläisiä tuttaviaan. Hataraa laskusiltaa
myöten, joka ratisi ja ritisi saumoissaan kun se ohjesäännön mukaisesti
iltasin nostettiin ja aamusin laskettiin, pääsi kuivuneen vallihaudan
yli, johon linnansotilaat olivat kaalitarhoja istuttaneet. Vallin
halki aukeni kahden ruostuneen vallipyssyn alitse holvi päättyen
porttiin. Fabbe soitti: halkioin portinkello kilistä rämähteli
surkeasti, vastahakoinen lukko naukui nuivasti avainta väännettäissä,
ja Fabbe tervehti linnan vahtimestaria sekä nelimiehistä linnanväkeä,
joka täysilukuisena oli pihalla tornin edustalla. Vahtimestari oli
kuudenkymmenen ikäinen, pitkä, varteva mies, vielä voimissaan.
Yksi noista neljästä käveli vartioiden vankilan edustalla; hän oli
valkopartainen ja näytti käyvän seitsemättä vuosikymmentänsä. Yksi
ainoa oli nuori, se joka vahtimestarin kanssa vuorotellen ratsasti
lennättämässä tietoja esivallalle.
— Kevät on käsissä, virkkoi vahtimestari; eilen ennen sitä varmaan
tiennyt, tiedän sen ainakin nyt, koska Fabbe ilmestyy matkatamineissa.
Minnekäpäin aijot tällä kertaa lähteä?
— En tiedä.
— Etkö tiedä?
— En. Vapaa sälli ei suunnittele retkiänsä niin säntilleen eikä välitä
minne sitä mennään, kun vain matka sujuu. Siinä se matkan hauskuus
onkin. Olenpa sentään tuuminut kulkea Östbon kihlakunnan kautta.
— Varusta sitte mukaasi hyvät aseet, muuten sinut vie rosvo-Oden. Kaksi
kuukautta takaperin hirtti hän herra Ture Jönsinpojan voudin siellä.
— Hirsipuu on voudinkiikku. Minä en ole vouti.
— Hirttää hän muitakin ihmisiä. Mitäs sanoisit tästä aseesta,
raahaisitko ehkä sen mukaasi? Vahtimestari näytti kaksinkäsin
pidettävää miekkaa, joka seisoi vahtihuoneen eteisen nurkassa,
semmoista jota jalkasoturit siihen aikaan käyttivät ja jota kannettiin
pitkin selkää ripustettuna. — Katsoppas Fabbe, kuinka sinun tulee tätä
pidellä, jos rosvo-Odenin tielle joudut. Vai ehkä osaatkin?
— En.
— Kumma, että aseiden takojat eivät itse osaa aseita käytettä.
— Ei sen kummempaa, kuin että se, joka veistää sirostelee
saarnastuolin, ei silti osaa saarnata. Löytyypä sentään seppiä
sellaisiakin, jotka käyttelevät aseita siinä kuin mikä soturi ikään.
Eipä kukaan siinä kohden luullakseni voita meidän vanhinta sälliä Adam
Klasea, mainitakseni ainoastaan hänet.
— Sitten hän tietää neuvoa sinua, että sinun pitää nojata miekanpontta
tällä tapaa vyötä vastaan, kietoa toinen kätesi kahvan ympäri ja
toisella pitää säilän nahotettua osaa. Siten voit sekä pistää että
iskeä miekalla. Se on aimo ase. Mutta sanopas minulle, Fabbe, miksi
muutamat asesepät tekevät panssarin oluksiin suorat laikat ja laittavat
näihin sisäpuolelle kapean syrjän? Sinä et sitä tiedä, mutta minä
tiedän. Semmoiset sepät soisivat kaikki vapaasukuiset menemään
hornan kitaan. Jos jalkasoturi näet saa pertuskansa kiinni isketyksi
tämmöiseen oluslaikkaan, kiskaisee hän ratsumiehen nurinniskoin mäkeen.
Mutta seisonhan tässä jaaritellen enkä ajattele että meidän on juotava
läksiäismalja Fabben kanssa. Alas kellariin! Lasketaanpas vähän
tapintakaista haarikkaan!
— Montakos tääll' on pahantekijää vartioitavana? kysyi Fabbe.
— Tätä nykyä ei yhtään. Mutta vartioidaan vaan järjestyksen vuoksi.
Kaikki mikä roiston nimellistä on, karkaa Slatten luo, kuten
rosvo-Odenin nimi oikeastaan on, ja siellä he ovat hyvässä turvassa,
kunnes Gösta kuningas näkee hyväksi asiaan ryhtyä, sillä Ture
Jönsinpoika ei uskalla häntä hätyyttää.
Alhaalla kellarissa maisteltiin olvikultaa ilomielin. Fabbe laulaa
loilotti ruotsalaisia, tanskalaisia ja saksalaisia juomalauluja.
Linnanvahtimestari lauloi hartaasti Engelbrektin laulua.
— Olen säästänyt erään uutisen viimeiseksi, sanoi Fabbe, juotuaan
niin paljo kuin uskalsi, sillä juopuneena hän ei uskaltanut ilmaantua
Talavidiin. Tiedättehän, että Slatte joku viikko takaperin sieppasi
asekuorman, jonka Gudmund mestari oli Kalmariin lähettänyt. Se
tapahtui, kuten olette kuulleet, Stigamon tienoilla. Mutta ette vielä
tiedä, mitä eilen iltahämärässä tapahtui, vaikka koko kaupunki sen
tietää suuruspäivissä. Kuormarattaat näet tulivat ajaen rantatietä
meidän pihakujaan, jossa kolme miestä purki ne tyhjäksi. Yksi heistä
jättää portilla kirjeen, osotetun Gudmund mestarille. Mitä luulette
kirjeessä sanotun? Sain omin silmin lukea sen. Se oli Slatten
kirjottama. Hän kiitti vaihtokaupasta ja toivoi että sitä pidettäisiin
edullisena molemmin puolin. Senkin rakkari! Ryöstöä kruununtiellä hän
sanoo vaihtokaupaksi.
— Edullinen vaihtokauppa, jossa toinen antaa selkään ja selkäänsä
saanut antaa tavaroita, vahtimestari virkkoi.
— Slatte tarkotti sitä tavaraa, jota oli pihakujalle purettu: villoja,
kankaita, nahkoja, turkiksia, talia, hunajaa. Gudmund mestari seisoi
ällistyneenä nähdessään korvauksen eikä tiennyt pitikö hänen ne
pitämän vai järveenkö heittämän. Mutta Margareeta rouva ja nuori herra
Lauri, ylioppilas, katselivat tavaroita mielihyvällä ja korjasivat ne
talteen. Niin minäkin olisin tehnyt. Mestari on muutamissa seikoissa
kummallinen. Alkaapa taaskin sataa. Tänään sadetta, huomenna poutaa,
vaeltaja aina iloisella tuulella. Kiitos ja hyvästi!
VI.
TALAVIDIN MAJATALOSSA.
Fabbe astua hitusteli sateen vihmoessa "Länsi-ahteita" ylöspäin,
seisahtui hiukan aikaa Talavidin veräjällä ja näytti hajamieliseltä.
Ei hän ollut kahden vaiheella siitä, pitikö käydä talossa vai olla
käymättä. Kolmenkolmatta vuoden aikana ei hän kertaakaan ollut
Talavidin sivutse kulkenut sisällä poikkeamatta; tavallisesti jäi hän
ensi matkapäivän jälkeen sinne yöksi lähteäkseen aamuselta varhain
kululle.
Majatalossa oli matala selkähirsitupa, eli väentupa jossa arkiaskareita
toimitettiin, sekä molemmin puolin tätä tilavat yliset solineen, toiset
emäntää ja talonväkeä varten, toiset parempia matkustajia varten, jotka
tahtoivat jäädä yöksi tai kauvemminkin viipyä.
Fabben astuessa kynnyksen yli tupaan, seisoi Birgit ja piika takan
ääressä. Hän tervehti, päästi repun soljesta, kirvotti kaulastaan
teräslangan monine lukkoineen ja istui penkin ja pöydän väliin
oven suuhun astiahyllyn alle, jolla kirkkaita tinakaluja kiillotti
saviastiat välissä. Tupa näytti ulkoa tullessa hämärältä; semminkin
sadesäällä pääsi päivänvaloa katto-ikkunan härännahkaruuduista varsin
niukalti sisään eikä sisäikkunakaan tuvan perällä ylärahin puolella
paljoa parantanut valaisua. Eipä Fabbe aluksi selvästi erottanut mitään
tuonnempana sitä suurta kattopalkkia, joka oli huoneen huonomman ja
paremman puolen välirajana. Hän tuijottikin vain Birgitiin mitään muuta
havaitsematta, eikä huomannut Svante tohtoria, joka istui seinäikkunan
ääressä kirjotellen vihkoonsa, eikä myöskään pikku Gunnaria, joka
lautapelinappuloista rakenteli lattialle tornia ja nyt suurin, tutkivin
silmin katseli miestä, puolittain tunnustellen häntä ennen näkemäkseen.
Fabben "hyvään päivään" vastasi Birgit virkkamalla: Vai niin, oletko
täällä taas.
— Anna minulle aamiaista, hyvä Pirjetta!
Aamiainen tuotiin kenenkään mitään puhumatta. Ruokaa pöytään
sääliessään katsoi Birgit sälliä tiukasti silmiin ja sanoi matalalla
äänellä: ennen tulit kumminkin selvänä tänne. Viime vuonna olit
päihtynyt. Niin olet nytkin. Ensi vuonna tulet kai juopuneena.
Alasmäkeä menet, Heikki parka!
— Niin menen, Jumala paratkoon! Pirjetta, annas mulle kipponen oltta!
— En tippaakaan! Häpeä vähä! Birgit käänsi hänelle selkänsä. Fabbe
näytti olevan pahoillaan, mutta söi hyvällä halulla.
Tuvassa oltiin taaskin ääneti. Kuului ainoastaan astiain ja
pöytäkalujen hiljaista kalinaa sekä sateen ropinaa katolta. Fabben
silmät tottuivat vähitellen puolihämyyn.
— No, katsopas, onhan täällä pikku Gunnar! Ja Svante tohtori!
— Päivää, Heikki, sanoi tohtori. Olet lähdössä kesäretkellesi.
— Niin kyllä. Olen oikeastaan maankulkijaksi luotu. Taitaapa tohtorikin
joinkin määrin olla sitä. Kai kohta käytte Gudmund mestaria katsomassa?
Siellä voivat kaikki hyvin ja kaikki on entisellään, paitsi että
kumppanini ovat uskonasioissa alkaneet eri köyttä vetää. Yksi on
hyvä _catholicus_ ja hänellä on joukkonsa; toinen on _luthericus_ ja
johtaa joukkoansa; kolmannen epäillään olevan _anabaptisticus_. Neljäs
on _Fabbicus_ mies joukoton ja se olen minä. Lauri paisuu ja venyy
oikein aika mieheksi. Hän on jo isänsä mittainen, mutta hartevampi,
ääneltään ja olennoltaan kahta rohkeampi. Hän kuuluu kohta matkustavan
Wittenbergiin. Pikku Gunnar — Jumala siunatkoon sinua, pieni keruubi ja
seraafi — näyttää myöskin kasvavan.
Hetken aikaa ollaan ääneti, jolla välin Fabbe urkkii ympärilleen.
— Anteeksi, herra tohtori, mutta missä villakoira on?
— Mikä villakoira? Ei minulla koskaan ole villakoiraa ollut.
— Onhan herra tohtorin villakoira musta väriltään?
— Se olematonko villakoira?
— Niin, ja onhan sillä punaiset silmärenkaat, jotka kiiluvat pimeässä?
— Häpee, Heikki! nuhteli Birgit.
Svante tohtorin mielestä ei kannattanut vastata, hän kysyi: Onko Fabbe
teidän sukunimenne, Henrik?
— Ei. Nimeni on kirkon kirjoissa Henrik Seffrensen Aarhus'ista. Olen
syntyäni tanskalainen, Jumal' avittakoon. Isäni oli maankulkija, eikä
omena kauas puusta pyörähdä. Yhdentoista vuotiaana — silloin olin "den
lille Dreng" (sievä poika vilkkuri), jos tahdotte uskoa — jouduin
Jönköpingiin ja pääsin sepänoppiin Gudmund mestarin isävainajalle,
sittekun hän oli varma tiedossaan että olin oikein avioliitossa
syntynyt. Jumala siunatkoon sen miehen muistoa, siunatkoon hänen
poikaansa ja poikansatytärtä Margitia! Jumala siunatkoon samoin —
olkoon menneeksi minun puolestani, jos Hän sen suo — Margareeta rouvaa
ja Lauri herraakin kaupanpäälliseksi! Olenpa nyt, kuten tohtori tietää,
korkean arvoluokan saavuttanut taidetakoja. Sen puolesta on minua kyllä
onnestanut. Jönköpingin entinen kirkkoherra mainitsi minua nimellä
_Faber vagus_, joka, kuten tiedätte, merkitsee semmoista seppää, joka
on maankulkija, maantienpolkija, seppä huijari. Lauri, joka silloin oli
pieni, kuuli tuon ja antoi minulle nimen Fabbe Vagge. Kaikki Gudmundin
perheenjäsenet nimittivät minua sitte Fabbe Vaggeksi. Nyt on Vagge
jäänyt unohduksiin, mutta Fabben tuntee koko Jönköping. Se on minun
nimeni nykyään. Saman niminen on poikanikin, jota en ole nähnyt enkä
päässyt kurittamaan, sentähden etten eräänä aamuna kahdeksantoista
vuotta sitte tullut käyttäneeksi ainoaa tilaisuutta kosia hänen
kaunista, kunniallista, kunnollista äitiänsä, joka siitä syystä ei
synnyttänyt häntä maailmaan.
Fabbe söi suurustansa edelleen. Tuokion perästä hän kysyi:
— Suokaa anteeksi, herra tohtori, mutta tulittehan tohtoriksi samalla
kertaa kuin tohtori Faust?
— En minä ole tohtori Faustia koskaan nähnyt.
— Rostockissako vai Wittenbergissä vai Leipzigissäkö te yhdessä
lueskelitte ja opiskelitte? Eikös se ollut ikävä että perkele hänen
vei? Vai ehkei perkele häntä vienytkään? Tähän aikaan valehdellaan niin
paljon. Mutta tämä — Fabbe veti väskystään esiin lentokirjaset — tämä
on kaiketi epäilemätöntä totta?
Fabbe astui Svante tohtorin luo, kumarsi ja pani plakaatit pöydälle
hänen eteensä.
Svante, vilkaistuaan veisuun kalasta, jonka oli kuultu kiljuvan
Rhein-virrassa, tunsi heti kirjasimista että se oli kotoisin piispa
Hannu Braskin Nyköpingiin perustamasta kirjapainosta. Arkkiveisu
toisesta kalasta, paavikalasta, oli painettu Lybeckissä. Samoin eräs
lentolehti nimeltä _Trias romana eli roomalainen kolminaisuus_, joka
pursui parjauksia paavilaiskirkkoa vastaan. Neljännen lentokirjasen
nimenä oli: _myöntävä vastaus kysymykseen, onko Martinus Luther
perkeleen sikiöksi sanottava_.
— Heikki, miksi levität sinä valheita? Onko se sinusta hauskaa? kysyi
Svante. Vai luuletko että noita kaloja on nähty?
Niitä on niin monta kummallista kalaa, sanoi Fabbe, ja ehkä niitä on
tutkittu olvikippojen ja viinilasien lävitse. Enkä minä uskalla vannoa,
ovatko ne valaskaloja vai valekaloja. Onpa oppineitakin miehiä, jotka
niitä uskovat.
Pihalta kuului hevosjalkain kapsetta, ja sisään astui nuori
pormestarinpoika, Jönköpingin Alkibiades, herra Arvi Niilonpoika,
vaakunallinen mies. Sadeviitan riisuttuaan, seisoi hän siinä punainen,
kultaneuloksilla kirjailtu mekko yllään sekä muutenkin hienosti
puettuna, hienommin kuin mitä isoiset muuten matkoillaan katsovat
sopivaksi. Hän tervehti jäykänlaisesti Svante tohtoria ja istahti hänen
pöytänsä ääreen. Korottaen ääntänsä, niin että Fabbekin sen kuuli,
ilmotti hän olevansa matkalla herra Ture Jönsinpoika Roosin luokse,
saatuaan häneltä kutsun vieraspitoihin, joita hän toimitti muutamille
yläpapeille ja aatelisille Länsigöötanmaalla ja Smoolannissa. Olipa
hänen isäänsäkin pitoihin pyydetty, mutta asianhaaroilta tämä ei
päässyt tulemaan. Sitä tärkeämpi siis, että hän, Arvi, sinne saapuisi.
Fabbe, joka oli palannut paikalleen rahille oven suuhun, lausui nyt
onnentoivotuksia sen johdosta että Arvi herra niin nuorella ijällä
oli päässyt niin ylhäisten seurusteluun. Fabbe lisäsi arvelunsa,
että Arvi herrasta kai piakkoin tulee valtakunnan neuvos. Eipä hän
olisi ensimmäinen suvustaan, joka niin korkealle nousisi. Pietari
Maununpoika, joka on Gudmund mestarin orpana, on saman kunnian asteelle
kiivennyt.
Arvi herra kääntyi puhuttelemaan Fabbea ja sanoi: Hyvää päivää! Sinäkin
matkalla. Sinua ajanee kiire, kun et kerjennyt odottaa että minä
puhuttelisin sinua, vaan riensit ensin puhumaan minulle.
Fabbe lupasi toiste muistaa, kuinka komea herra Arvi on, eikä ennen
aikojaan rientää puhumaan. Pitäisikö hänen myös odottaa sopivaa aikaa
laulaakseen? Ja kun Arvi herra ei suvainnut vastata tähän kysymykseen,
alkoi Fabbe lasketella jonkun tuntemattoman tekemää laulua, joka hiljan
oli levinnyt kartanolaisten keskelle ja sieltä siirtynyt syvemmälle
kansaan:
Jalo ruusu[1] on Turemme uskollisuus,
johon paavi ja kirkko voi luottaa,
ja Braski ja maamme ja myös kuninkuus,
jolle Gösta nyt loistoa tuottaa.
Ja ruusuista vaan
ihaillen puhutaan.
Pelinoppa se pöydällä pyörii;
Ture tuultako pelkäisi linnassaan?
Tuuli viirtä vaan heitellen hyörii.
Jalo ruusu on Turenime uskollisuus,
sulo-ruusu on herramme Ture:
Kristianille, Göstalle sen ihanuus
oli tuttu, sen sai tuta Sture.
Ja ruusuista vaan
ihaillen puhutaan,
niit' ei kose tuuli kun vyörii.
Ture tuultako pelkäisi linnassaan?
Tuuli viirtä vaan heitellen hyörii.
[1] Viittaus Ture Jönson Roos nimeen.
Arvi herra ei ollut laulua kuulevinaan, vaan jutteli tohtorin kanssa
sill'aikaa kuin sälli lauloi. Sen jälkeen hän kääntyi tämän puoleen
ja pyysi häntä katsomaan hevostensa kenkäin laitaa, koska hänen
satulahevosensa näytti vähän arastelevan jalkaansa. He menivät katoksen
alle, jonne herran kolme hevosta oli suojaan viety ja ratsurenki
nosti toista hevosenjalkaa toisensa perään, mutta Fabbe ei havainnut
mitään moitittavaa kengityksessä. Sen jälkeen Arvi otti Fabben vähän
syrjemmälle.
— Fabbe, virkkoi Arvi, minua ei miellyttänyt laulu, jonka lauloit herra
Ture Jönsinpojasta.
— Olisi se kai saattanut parempikin olla.
— Se oli pilkkalaulu.
— Ja minä kun luulin, että siinä kiitettiin Ture herraa!
— Fabbe, sinä olet senkin elävä, mutta sinä et ole tyhmä.
— Minä olen tyhmä elävä.
— Asia on se, että minun puolestani muuten halusti saisit laulaa Ture
herrasta mitä mielit, mutta koska minua on kutsuttu vierailemaan
hänen kotiinsa, menettelisin mielestäni katalasti häntä kohtaan, jos
hyväksyen tai väliäpitämättä kuulisin häijyillä sanoilla solvaistavan
miestä, joka kohtelee minua ystävällisesti ja ojentaa minulle kätensä.
Fabben kasvot ilmaisivat hyväksymistä. Hän katsoi nuorukaiseen ja
lausui: nytpä vasta tunnenkin Arvi herran!
— Mitä tarkotat?
— Nyt olitte sen pojan näköinen, joka tapasi juosta pajoissa meidän
luonamme ja ottaa selkoa kaikesta siellä, ja josta me sällit kaikki
niin paljo pidimme — tarkotan sitä poikaa, jota Lauri tietysti tahtoi
pitää kannuskurissa, hän kun oli väkevämpi ja ainakin tahtoo kaikkia
hallita, niinpä nyt jo isäänsäkin, mutta Arvi ei suostunutkaan
rupeamaan tuolle koiraksi, vaan huitoi uljaasti hoikilla käsivarsillaan
toista vastaan, joka oli käsivartensa ja nyrkkinsä moukarilta perinyt.
Niin, Arvi on istunut monet tuntikaudet Gudmund mestarin maalarimajassa
ja huvikseen katsellut hänen maalauksiaan, jutellut hänen kanssaan
niitä näitä ja piirustellut koreita taloja, kartanoita ja sotalinnoja
mestarin ohjausten mukaan. Lauri kävi harvoin maalarimajassa ja hänen
käytyänsä oli Gudmund mestari melkein aina pahoillaan. Sen Arvi tietää
paremmin kuin minä. Margit ja Arvi ovat olleet ikäänkuin mestarin
lohdutuksena. Kun äsken väentuvassa tunkeilin päällenne, Arvi herra,
loruillani, oli olven höyry noussut päähäni — sitä on siellä vieläkin
— ja unohdin, kuinka pikaa poika pahasesta tulee nuorukainen. Yhtenä
päivänä saattaa tuota "nulikaksi" nimitellä ja toisena päivänä saa
seistä hattu kädessä "herraa" kumarrellen. Se ei ole hyvä.
— Miks'ei se ole hyvä?
— Tarkotan sitä, että Herramme ei ole mielestäni oikein sopivasti
säätänyt noin nopeaa siirtoaskelta. Tämän sanon tietysti tyhmyydessäni,
sillä Herran viisauden perille emme pääse; me olemme pöllöpäitä.
Minä sanon vain, että kahdentoistavuotias poika nulikka kaikessa
kokemattomuudessaan ja tuhman uljuudessaan toisinaan on viisaampi kuin
kahdeksantoistavuotias nuorukainen. Ainakin edellinen harvoin on hupsu,
mutta jälkimmäinen on useinkin. Ja hupsu on hupsu, niinpä niinkin,
vaikka hän, kuten Arvi herra, pitäisikin yllään kullalla kirjattua
punaröijyä.
— Nepä olivat kovat sanat.
— Mutta ne eivät olleet haukkumasanoja. Niissä oli ajateltavaa.
— Arvia ei ollenkaan haluttanut kääntää sällin sanoja pilaksi. Hänestä
tuntui seppä osanneen ihan naulan päähän. Hän oli usein sanonut
itselleen: sinusta on tullut narri, mutta ehkä asia korjautuu aikaa
myöten.
Eipä Arvi kuitenkaan nyt tahtonut tästä puhua.
— Minnekäs tällä kertaa aijot kulkusi ohjata, Fabbe?
— En tiedä.
— Isälleni, joka toissapäivänä tapasi sinut kadulla, sanoit aikovasi
kulkea Östbon kihlakunnan kautta.
— Ei, isänne neuvoi minua sitä suuntaa sukimaan. Mutta minuapa ei
haluta kulkea pormestarien ohjeiden mukaan. Minä mielin kulkea omia
oikkujani noudatellen.
— Mutta jos nyt niin kävisi ja sinä joutuisit Slatten tielle, sanon
sulle: älä ole arka!
— En minä ole juuri luonnostani pelkuri, vaikka kerran pelkäsinkin
tänään. Se oli silloin, kun seisoin tässä veräjän kohdalla ja tunsin
juoneeni oltta liiaksi linnanvahtimestarin tykönä. Pelkäsin, että
Birgit kohtelisi minua tullessani ynseästi, ja niin hän tekikin.
— Sanonpa sinulle että Slatte on parempi kuin miksi häntä mainitaan.
— Minulla on syytä niin uskoa.