ja Cyril söi heidän kerallaan. Huomasin, etten tuntenut täällä monta
ihmistä, ja tuttavista en paljon välittänyt. Olin aikeissa lähteä
tieheni, kun neiti Fawleyn nimi ilmoitettiin. Olin aivan oven suussa
ja hänen täytyi pysähtyä minua puhuttelemaan. Vaihdoimme muutamia
puheenparsia. Hän joko rakasteli miestä tai oli häntä kohtaan ilkeä.
Yleensä puhui hän kanssani katsomatta minuun, ja nyökkäili ja hymyili
samalla ihmisille ympärillään. Olen nähnyt useita naisia, jotka ovat
yhtä epäkohteliaita, mutta eivät voi vapauttaa itseään viasta kuten
hän. Hetkiseksi hän sentään käänsi silmänsä minuun.
"Missä on ystävänne?" kysyi hän. "Ajattelin, että olisitte
eroamattomat."
Silmäsin häneen kummastuneena. "Hän syö tänään jossakin muualla",
vastasin. "Luulen, ettei hän tule."
Hän nauroi. Luulen että pahinta tässä naisessa on hänen naurunsa; se
ilmaisi niin paljo julmuutta.
"Minä luulen, että hän tulee", sanoi hän.
Tämä ärsytti minua epäkohteliaisuuteen. Hän aikoi lähteä; sulin hänen
tiensä ja pysähdytin hänet.
"Miksi niin luulette?" kysyin minä, ja ääneni -- sen tiedän --
ilmaisi levottomuutta, jota tunsin hänen vastauksensa johdosta. Hän
katsoi minua suoraan kasvoihin, hänellä oli muuan hyve, hyve, johon
nähden eläimet ovat ihmistä etevämmät -- hän oli suora. Hän tiesi,
etten voinut häntä sietää -- että häntä vihasin, olisi kai sattuvampi
sanoa, jollei se kuuluisi vanhanaikaselta -- ja hän ei salannut, että
hän sen tiesi ja maksoi samalla mitalla.
"Siksi, että minä olen täällä", vastasi hän. "Miksi ette pelasta
häntä? Eikö teillä ole mitään vaikutusta häneen? Sanokaa sille
pyhimykselle, että hän pitäköön kultasensa -- minä en tahdo häntä.
Kuulittehan, mitä eilen illalla sanoin hänelle. Minä menen hänen
kanssansa naimisiin ainoastaan hänen asemansa tähden ja rahojen
tähden, joita hän voi ansaita, jos hän ahkeraan työskentelee eikä
näyttele narria. Kertokaa hänelle mitä olen sanonut -- en tee sitä
tyhjäksi."
Hän meni pois, tervehtiäkseen erästä elähtänyttä lordia hymyillen,
ja minä tuijotin hänen jälkeensä, kuten pelkään, jokseenkin hölmön
näköisenä, kunnes muutamia nuoria miehiä tuli irvistellen luokseni ja
kysyivät, olinko nähnyt henkiä tai lyönyt hullun veikan.
Minun ei tarvinnut odottaa. En tuntenut mitään uteliaisuutta. Jokin
sanoi minulle, että nainen oli puhunut totta. Näin ystäväni saapuvan
ja vetelehtivän naisen ympärillä kuin koira, odottaen ystävällistä
sanaa tai sen puutteessa potkaisua. Tiesin, että hän näki minut,
ja tiesin, että tämä seikka lisäsi hänen intoaan. Vasta kadulle
päästyämme puhuttelin häntä. Hän säpsähti, kun häntä kosketin. Me
molemmat emme olleet mitään hyviä näyttelijöitä; hänellä täytyi olla
paljo lukemista kasvoissani, ja huomasin että hän oli lukenut; ja
me kävelimme äänettöminä rinnatusten. Minä tuumailin, mitä minun
olisi sanottava, kysyin itseltäni, saisinko aikaan hyötyä vai
vahinkoa -- ja toivoin, että olisimme jossakin muualla, emme vain
tällä hiljaisella, elämää uhkuvalla kadulla, jollaisilla on niin
paljo näkymätöntä. Vasta kun olimme saapuneet melkein Alberlhalleen,
katkaisimme äänettömyyden, ja ensiksi puhuin minä.
"Luuletko, etten kaikesta tästä ole jo itseäni nuhdellut?" sanoi hän.
"Luuletko, etten tiedä, että olen kirottu narri, moukka, valehtelija?
Mitä hittoja pyhittää siitä enää lörpötellä!"
"Mutta minä en sitä ymmärrä!" sanoin minä.
"Et", vastasi hän, "koska olet narri, koska olet oppinut minua
tuntemaan vain yhdeltä puolelta. Sinä pidät minua gentlemannina,
jonka suonissa juoksee vain puhdasta vettä, koska pidän suuremmoisia
puheita ja olen täytenään jaloja tunteita. Ai, sinä pässinpää,
itse pirukin voisi sinut narrata. Hänellä ovat kauniit oikkunsa,
hän loruaa kuin pyhimys ja hän lukee rukouksia meidän kanssamme.
Muistatko vielä ensimäisen yön vanhan Fauerbergin luona? Pistit
tuhman pääsi makuuhuoneeseen ja näit minut polvillani vuoteen edessä,
toisten poikien seistessä vieressä irvistellen. Sinä suljit hiljaa
oven -- sinä ajattelit, etten olisi sinua nähnyt. En rukoillut --
koetin vain rukoilla."
"Se todisti että sinulla ainakin oli rohkeutta, jollei se mitään
muuta todista", vastasin. "Useimmat pojat eivät olisi sitä lainkaan
koettaneetkaan, ja sinä teit sen."
"No niin", vastasi hän. "Olin luvannut sen äidilleni ja tein sen.
Vanha sieluparka, hän oli yhtä yksinkertainen kuin sinäkin. Oletko
unhottanut, että tapasit minut eräänä lauvantaina iltapäivällä, kun
ahdoin sisääni leivoksia ja marmeladeja?"
Nauroin tälle muistolle, vaikka -- Jumala sen tietää -- en ollut
lainkaan naurutuulella. Olin tavannut hänen edessään leivoksia
sellaisen kasan, että ne olisivat riittäneet tekemään hänet sairaaksi
koko viikoksi, ja antanut hänellä korvapuustin ja heittänyt koko
kasan kadulle.
"Äiti antoi minulle viikottain taskurahaa puolen kruunua", jatkoi
hän, "ja minä sanoin pojille, ettei minulla ollut kuin ainoa
killinki, voidakseni muiden 18 pencen edestä häiritsemättä ahtaa
makeisia sisääni. Olin jo silloin aika pikku elukka."
"Ne olivat vain koulupoikakujeita", huomautin, "ja se oli
luonnollista kyllä."
"Niin", vastasi hän, "ja nämä ovat miehen kujeita ja luonnollisia
kyllä; ja kuitenkin tärvelee hän elämäni ja muuttaa minut miehestä
eläimeksi. Suuri luoja, etkö luule minun tietävän, mitä tämä nainen
tulee minulle tekemään? Hän tulee minut vetämään alas, alas, alas
aina omalle tasalleen; kaikki ajatukseni, kaikki kunnianhimoni, koko
elämäntyöni kaupiskellaan vakinaiseen lääkärintoimeen maksavain
potilasten keskuudessa. Minä tulen huolehtimaan ja suunnittelemaan,
miten saisin suuret tulot, jotta voisimme elää kuin pari lihavia
olentoja, pukeutua loisteliaasti ja asettaa hyvinvointimme
nähtäväksi. Mikään ei tule häntä tyydyttämään, tuollaiset naiset
ovat imumatoja; heidän ainoa huutonsa on: anna, anna, anna! Niin
kauvan kuin voin hankkia rahaa, tulee hän minua sietämään, ja sitä
hänelle saadakseni, tulen minä myymään sydämeni, aivoni, sieluni. Hän
sälyttää itsensä jalokivillä ja kulkee puolialastonna talosta taloon,
veikistelläkseen jokaiselle miehelle, jonka kohtaa; tätä sanovat
sellaiset naiset 'elämäksi.' Ja minä peityn hänen taaksensa, joudun
jokaisen narrin pilkaksi, jokaisen miehen halveksimisen esineeksi."
Hänen kiihkeytensä sai sanat, joita en ollut saattanut sanoa,
näyttämään laimeilta ennenkuin ne olivat sanotutkaan. Mitä
tepsivämpiä syitä saatoinkaan esittää kuin hän jo itse oli esittänyt.
Tiesin jo hänen vastauksensa kaikkeen, mitä väittäisinkään.
Minun erehdykseni oli ollut, kun pidin häntä erilaisena kuin muita
miehiä. Aloin käsittää, että hän oli samallainen kuin me muutkin:
puoleksi enkeli, puoleksi paholainen. Mutta uutuus, joka minulle
paljastui, oli: mitä korkeampi on ensimmäinen, sitä alhaisempi
jälkimmäinen. Näyttää kuin luonnon täytyisi asettaa teoksensa
tasapainoon, mitä lähemmäksi taivasta lehvät kohoavat, sitä
syvemmälle syöpyvät juuret pimeyteen. Tiesin, ettei hänen intohimonsa
tähän naiseen lainkaan muuttanut hänen todellista rakkauttaan. Toinen
oli henkinen, toinen eläimellinen intohimo. Muisto tapauksista, jotka
minua olivat ällistyttäneet, palasi valaisemaan mieltäni. Muistin,
kuinka usein öillä, jolloin olin työskennellyt aamupuolelle yötä,
kuulin hänen askeleidensa -- raskaina ja epävarmoina -- kulkevan
oveni editse; kerran olin eräässä likaisessa Lontoon kaupunginosassa
kohdannut erään, joka merkillisesti oli hänen näköisensä. Olin häntä
seurannut, saadakseni häntä puhutella, mutta miehen sameat silmät
olivat tuijottaneet minuun vihaisesti, ja minä olin kääntynyt pois
ja soimannut erehdykseni vuoksi itseäni narriksi. Mutta nyt, kun
silmäilin kasvoihin rinnallani, nyt ymmärsin.
Ja sitte kohosivat silmieni eteen kasvot, jotka paremmin tunsin,
innokkaat, jalot kasvot, joiden paljas näkeminenkin teki hyvää.
Olimme saapuneet eräälle pienelle, pahalle haisevalle kadulle, joka
vie Leicester Squarelta Holborniin. Tartuin hänen olkapäihinsä
ja painoin hänen selkänsä kirkkoaitaa vasten. Olen unhottanut
mitä sanoin. Olemme kummallisia seoksia; muistin arkaa, kömpelöä
poikaa, jonka päähän olin päntännyt ja ammentanut tietoja vanhalla
Fauerbergillä: nauravaa kaunista poikaa, jonka olin nähnyt kasvavan
mieheksi. Ravintola, jossa me hänen oxfordilaisina päivinään
useimmiten olimme käyneet, jossa sydämemme olimme toisillemme
vuodattaneet, oli tämän kadun varrella, jossa seisoimme; halusin
häntä torua ja hänen kanssaan itkeä, häntä ravistella ja kietoa
käsivarteni hänen ympärillensä. Keskustelin hänen kanssaan,
hätyyttelin häntä ja annoin hänelle nimiä, joita suuhuni sattui. Joku
ohitse kulkeva poliisi, koska oli hänkin luonnostaan erehtyväinen,
suuntasi lyhtynsä meihin ja neuvoi meitä menemään kotiin. Me
nauroimme, ja tämä nauru teki jälleen Cyrilin omaksi itsekseen, ja
me astelimme tanakoina Staple Inn'iä kohden. Hän lupasi minulle,
että hän lähtee pois huomisaamuna ensi junalla ja matkustelee neljä
viisi kuukautta, ja minä otin tehtäväkseni hänen sijastaan antaa
tarpeelliset selitykset.
Tunsimme keskustelusta mieltemme keventyneen, ja kun hänen ovellaan
toivotin hänelle hyvää yötä, oli se todellinen Cyril Harjohn, jonka
kättä puristin -- todellinen Cyril, sillä mikä miehessä on parasta,
se hänen todellinen itsensä on. Jos ihmisellä on jokin tulevaisuus
ajallisuuden tuolla puolen, niin se hyvä, mikä hänessä on, se jää
kauvimmin elämään. Muut puolet hänestä kuuluvat maailmaan, ne jättää
hän jälkeensä.
Hän piti sanansa. Seuraavana aamuna oli hän poissa enkä minä nähnyt
häntä enää koskaan. Sain häneltä kirjeitä -- ensin toivehikkaita
lujaa päättäväisyyttä täytenään. Hän ilmotti minulle, että oli
kirjottanut Elsbethille, ei kertonut hänelle kaikkea -- sillä hän
ei sitä ymmärtäisi -- mutta kuitenkin antanut tälle riittävän
selityksen; ja tytöltä sai hän suloisia, naisellisia kirjeitä
vastaukseksi. Minä pelkäsin, että Elsbeth tulisi olemaan kylmä ja
välinpitämätön; sillä usein on naisilla, joita ei itse kiusauskaan
liikuta, vain vähän hellyyttä ahdistetuille sieluille. Mutta hänen
hyvyytensä oli enemmän kuin passiivinen ominaisuus; hän rakasti
Cyriliä hartaammin, koska tämä häntä tarvitsi. Luulen että hän olisi
Cyrilin pelastanut omalta itseltään, jollei kohtalo olisi astunut
väliin ja ottanut asiaa hänen käsistään. Naiset kykenevät suuriin
uhrauksiin; luulen, että tämä nainen olisi saattanut itsensä alentaa,
jos hän siten olisi voinut rakastettunsa kohottaa.
Mutta niin ei ollut käyvä. Cyril kirjoitti minulle Intiasta. En ollut
Fawleytä tavannut pitkään aikaan ja hän oli häipynyt mielestäni,
kunnes eräänä päivänä useampien viikkojen jälkeen käsiini osui vanha
teatterilehti ja siitä luin, että neiti Fawley oli matkustanut
Kalkuttaan, jossa hän oli sitoutunut pitemmän aikaa näyttelemään.
Minulla oli Cyrilin viimeinen kirje taskussani; istuuduin ja laskin
päiviä. Neiti Fawleyn täytyi, päivää ennen hänen lähtöään saapua
Kalkuttaan. Oliko se naisen puolelta tarkotus vai sattuma, en ole
saanut koskaan tietää -- nähtävästi oli se jälkimäinen, sillä
maailmassa on olemassa sallimus, joka säätää loppumme.
En saanut enää mitään tietoa hänestä, odotinkaan tuskin sellaista,
kun kolme kuukautta myöhemmin eräs yhteinen tuttavamme pysähdytti
minut klubin rappusilla.
"Oletko kuullut uutisia nuoresta Harjohnista?" sanoi hän.
"En", vastasin. "Onko hän nainut?"
"Nainut?" matki hän. "Ei -- se raukka on kuollut."
"Luojan kiitos!" pyöri huulillani, mutta onneksi sen pidätin. "Kuinka
se on tapahtunut?" kysyin.
"Eräällä metsästysretkellä -- jonkun rajahin luona siellä. Oli jäänyt
pyssyineen retkottamaan johonkin risukkoon. Luoti oli mennyt hänen
päänsä lävitse."
"Hyvä isä!" sanoin. "Kuinka surullista!" En tiennyt sillä hetkellä
muutakaan, mitä sanoa.
Mies, joka eli muille.
Ensi kertaa keskenämme puhellessamme, istui hän maassa nojaten
selällään pajun tyveen ja tupakoi. Hän tupakoi sangen verkkaan, mutta
sangen tunnollisesti. Jokaisen vedon jälkeen otti hän piippupahasensa
suustaan ja hätisteli lakillaan savun pois.
"Voitko pahoin?" kysyin häneltä erään puun takaa valmistautuen
samalla juoksemaan tieheni, sillä isojen poikain vastaukset pienten
ilkeyksiin ovat sitä lajia, että niiden tieltä parhaiten väistyy.
Hämmästyksekseni -- ja kevennyksekseni, sillä toisella silmäyksellä
huomasin, etten ollut ottanut riittävästi huomioon hänen koipiensa
pituutta -- näytti hän pitävän kysymystäni luonnollisena ja
soveliaana ja vastasi peittelemättömällä avomielisyydellä: "En vielä."
Halusin häntä lohduttaa -- jonka tunteen hän näytti ymmärtävän
ja olevan siitä kiitollinen. Astuen esiin puuni takaa istuuduin
vastapäätä häntä ja katselin häntä kotvan äänetönnä. Äkkiä sanoi hän:
"Oletko koskaan koettanut juoda olutta?"
"En", tunnustin.
"Oh, se on hirveää", vastasi hän ehdottomasti väristen. Unhottaen
nykyiset huolensa menneisyyden katkerain muistojen tähden, tuprautti
hän sen päälle varomattomasti ja kiihkeästi savua piipustaan.
"Juotko sitä usein?" tiedustin.
"Kyllä", vastasi hän synkästi. "Kaikki pojat toisella luokalla juovat
olutta ja polttavat tupakkaa."
Hänen kasvoilleen levisi viheriä vivahdus. Hän nousi äkkiä ja meni
pensaikkoa kohden. Mutta ennenkuin hän ehti sinne, pysähtyi hän ja
käänsi päänsä minuun, kumminkaan kokonaan kääntymättä.
"Jos minua seuraat, poikanen, tai kurkistelet jälkeeni, saat
korvatillikan", sanoi hän ja katosi pahasti nikotellen.
Kouluaikamme päätyttyä hän läksi enkä tavannut häntä sen jälkeen,
ennenkuin molemmat olimme nuoria miehiä. Sitte törmäsin eräänä
päivänä Oxford Streetillä hänen kanssaan yhteen, ja hän pyysi
minua käymään hänen luonaan ja viettämään muutamia päiviä hänen
sukulaistensa luona Surreyssa.
Minusta hän näytti kalpealta ja alakuloiselta ja hän huokasi
tuontuostakin. Kulkiessamme niittyjen lävitse oli hän koko joukon
iloisempi, mutta saavuttuamme talon portille näytti hän muistavan
jotakin ja alkoi jälleen huokailla. Hän ei syönyt mitään, siemasi
vain lasin viiniä ja murenteli palasen leipää. Huomasin sen
huolekseni, mutta hänen sukulaisensa -- naimaton täti, joka hoiti
taloutta, kaksi vanhempaa sisarta ja heikkonäköinen orpana, joka
oli jättänyt miehensä Intiaan -- olivat ilmeisesti ihastuneita. He
silmäilivät toisiaan, nyökäyttelivät päitään ja hymyilivät. Kuinka
ollakaan, sattumalta hän tuli nielaisseeksi jonkun kuoren, ja heti
näyttivät kaikki hätääntyneiltä ja hämmästyneiltä.
Salissa kysyin erään laulun aikana, jonka hänen orpanansa lauloi,
hänen tädiltään tätä seikkaa.
"Miten hänen laitansa on?" sanoin. "Onko hän sairas?"
Vanha neiti nauraa hykersi. "Vielä kerran olette tekin samoin",
kuiskasi hän veitikkamaisesti.
"Milloin?" kysyin aika ällistyneenä.
"Kun rakastutte", vastasi hän.
"Onko hän rakastunut?" kysyin hetkisen vaiettuani.
"Ettekö voi sitä nähdä?" vastasi hän halveksivasti.
Olin nuori mies, ja tämä asia kiinnitti mieltäni. "Eikö hän syö
päivällistä koskaan, ennenkuin on siitä päässyt?" kysäsin.
Hän katsoi minuun terävästi, mutta tuli ilmeisesti siihen päätökseen,
että olin vain yksinkertainen. "Odottakaa, kunnes aikanne tulee",
vastasi hän. "Ette ajattele paljo ruokaa -- kun todella rakastutte."
Yöllä puolen kahdentoista korvilla luulin kuulevani askelia
käytävästä, ja ovelle hiivittyäni ja sen avattuani näin ystäväni
vartalon yötakissa ja tohveleissa katoavan portaista alas. Arvelin,
että suru oli hänen aivonsa sekoittanut ja että hänellä olisi
taipumusta unissakäymiseen. Osaksi uteliaisuudesta, osaksi häntä
vartioidakseni, vetäisin housut jalkaani ja seurasin häntä.
Hän asetti kynttilänsä kyökin pöydälle ja meni lankasuoraan
ruokakamarin ovelle, josta hän sitte myöhemmin pistäysi esiin,
käsissään kaksi naulaa raavaslihaa lautasella ja litran verran olutta
haarikassa; ja minä vetäydyin pois hänen haeskellessaan pielestä.
Olin saapuvilla hänen vihkiäisissään, joissa hän näytti olevan
ihastunut katselemiseen kuten saattoi todella uskoa kenestäkään
inhimillisestä olennosta; ja viidentoista kuukauden jälkeen
äiysin ilmoituksen "Syntyneiden" osastossa Timeslehdessä ja kävin
palatessani Citystä kotiin hänen luonaan onnittelemassa. Hän käveli
eteisessä edestakaisin, hattu päässä, ja samalla sattumalta nautti
jokseenkin vähän viehättävää ateriaansa, johon kuului kylmää
lampaankylkeä ja lasi limonaadia, ja joka oli katettu muutamalle
tuolille. Nähdessäni, että keittäjätär ja palvelustyttö harhailivat
talossa ympärinsä -- ilmeisesti ikävissään työn puutteessa, ja että
ruokahuone, jossa hän olisi ollut paljoa vähemmän tiellä, oli tyhjä
ja täydessä järjestyksessä, en ensin voinut käsittää, miksi hän
tahallaan söi noin epämukavasti. Pidin kuitenkin tuumailuni omana
hyvänäni ja kyselin äidistä ja lapsesta.
"Se ei olisi voinut käydä paremmin", vastasi hän ähkäisten. "Tohtori
sanoo, ettei hän ole koko toimintakautenaan tavannut tyydyttävämpää
tapausta."
"Minua ilahduttaa sitä kuulla", vastasin; "pelkäsin, että olisit
kovasti huolestunut."
"Huolestunut!" huudahti hän. "Rakas poikaseni, en tiedä, seisonko
päälläni vai jaloillani. Tämä on ensimäinen ravinto, jonka olen 24
tuntiin ottanut huulilleni."
Samassa näyttäytyi hoitajatar ylhäällä portaissa. Hän juoksi tämän
luo, touhuissaan kaataen limonaadilasin kumoon:
"Kuinka on laita?" kysyi hän kiihkeästi. "Onko kaikki hyvin?"
Vanha nainen vilkasi häneen ja kylmään lampaankylkeen ja hymyili
hyväksyvästi.
"Hän voi mainiosti", vastasi nainen, lyöden häntä äidillisesti
olalle. "Älkää olko huolissanne!"
"En voi olla huolehtimatta, rouva Jobson", vastasi huolestunut isä,
istuutuen alimmalle portaalle ja nojaten päänsä porraskaiteeseen.
"Luonnollisesti ette voi", sanoi rouva Jobson ihaillen. "Ettekä olisi
oikea mieskään, jos olisi toisin."
Nyt aloin aavistaa, miksi hänellä oli hattu päässänsä ja miksi hän
söi kylmää lampaankylkeä eteisessä.
Seuraavana kesänä vuokrasivat he kauniin vanhan talon Berkshiressä ja
kutsuivat minut käymään luonansa eräänä sunnuntai-iltana ja jäämään
maanantaihin saakka. Heidän asuntonsa oli virran rannalla ja niin
saavuin heille urheilupuvussani. Hän kohtasi minut puutarhassa.
Hänellä oli kävelytakki ja valkoset liivit, ja huomasin hänen
vilkkuvan alituisesti minuun syrjäkariin ja näytti hänellä olevan
jokin huoli sydämellään. Kuului ensimäinen aamukellon humahdus, ja
silloin sanoi hän: "Sinullahan ei ole säällistä pukua mukanasi' --
vai onko?"
"Säällistä pukua", huudahdin ja pysähdyin hieman ällistyneenä. "Oh --
onko jokin paikka revennyt?"
"Ei -- ei sitä", selitti hän. "Tarkotan kirkkopukua."
"Kirkko --!" sanoin. "Ethän toki mene kirkkoon näin kauniina päivänä?
Olin vakuutettu, että pelaisit tennistä tai purjehtisit virralla.
Teithän niin aina ennenkin."
"Niin", vastasi hän ja koputti hermostuneesti ruusupensasta
ruiskulla, jonka hän oli nostanut maasta. "Katsos -- ei se
oikeastaan ole meidän tähtemme. Maud ja minä tahtoisimme kyllä,
mutta keittäjättäremme -- hän on skotlantilainen ja hieman ankara
mielipiteiltään."
"Ja tahtoo ehdottomasti, että menette joka pyhäaamu kirkkoon?"
tutkistelin.
"No", vastasi hän, "hän pitää sitä kummallisena, jollemme niin
tee, ja niinpä teemme sen yleensä, juuri aamulla -- ja illalla. Ja
iltapäivisin käy meillä muutamia kyläntyttöjä ja me laulamme hieman
j.n.e. En mielelläni loukkaa kenenkään tunteita, mikäli vain voin sen
välttää."
En sanonut mitä ajattelin, vaan ainoastaan: "minulla on kyllä
mukanani sekin puku, jota eilen kannoin. Voin pukeutua siihen, jos
tahdot."
Hän lakkasi ruusupensasta kopistelemasta ja rypisti kulmiaan.
"Ei", sanoi hän päätänsä pudistaen. "Pelkään, että se loukkaisi
häntä. Tiedän, että se on minun syyni", lisäsi hän katuvasti. "Minun
olisi pitänyt sanoa se sinulle." Sitte tuli jotakin hänen mieleensä,
"Olisiko siitä sinulle mitään haittaa", sanoi hän, "jos tekeytyisit
sairaaksi ja jäisit vuoteeseen, vain täksi päiväksi?"
Selitin, ettei omatuntoni sallisi minun ottaa osaa tuollaiseen
petokseen.
"Sitä jo ajattelinkin", vastasi hän. "Minun täytyy asia heille
selittää. Luulenpa, että sanon sinun unhottaneen matkareppusi. En
soisi keittäjättären ajattelevan meistä pahaa."
Myöhemmin kuoli eräs hänen sukulaisensa ja jätti hänelle suuren
maatilan Yorkshiresta. Hän tuli "kreivillisen suvun" pääksi ja
silloin alkoivat hänen todelliset surunsa.
Toukokuusta elokuun puoliväliin -- ottamatta lukuun muuatta
onkimatkaa, joka tuotti hänelle kosteat jalat ja nuhan -- oli
hänen elämänsä jokseenkin rauhallista. Mutta aikaisesta syksystä
myöhään kevääseen oli hänellä rasittavasti työtä. Hän oli lihavahko
mies, häntä hermostuttivat ampuma-aseet, ja kuusituntinen marssi,
raskas pyssy olallaan, yli metsäisten ketojen, seurassaan joukko
häikäilemättömiä miehiä, jotka ampua paukuttelivat tuuman päästä
toistensa nenän editse, kidutti häntä ja vei hänen voimansa aivan
loppuun. Kylminä syysaamuina täytyi hänen nousta aamulla neljän
aikaan vuoteestaan ketunpoikasia ajamaan; kaksi kertaa viikossa läpi
talven -- paitsi milloin kova pakkanen soi hänen hieman levähtää
-- täytyi hänen samota koiraparven perästä. Että hän pääsi ilman
pahempia vammoja kuin mustelmia ja lieviä pudistuksia selkärangassa,
siitä sai hän kiittää sitä, että onnekseen oli pieni ja lihava.
Vaikeita esteitä kohdatessaan sulki hän silmänsä ja ratsasti suorana.
Eikä hän koskaan valittanut.
"Kun on maalaisgentlemanni", sanoi hän, "täytyy käyttäytyä, kuten
maalaisgentlemanni ja kärsiä koleat silkosen keralla."
Onnettomuudekseen hän satunnaisilla yrityksillä lisäsi omaisuutensa
kaksinkertaiseksi, ja hänen oli välttämätöntä astua parlamenttiin,
vieläpä lisäksi hankkia jahtialuskin. Parlamentissa sai hän
päänkipuja ja alus teki hänet sairaaksi. Siitä huolimatta täytti
hän sen joka kesä joukolla kallispalkkaista väkeä, joka häntä
ikävystytti, ja purjehti kiduttavaksi kuukaudeksi Välimerelle.
Eräällä ristiretkellä panivat hänen vieraansa aluksella toimeen
suurinta huomiota herättävän pelirettelön. Hän itse oli sulkeutuneena
hyttiinsä eikä tiennyt siitä mitään; mutta vastustuslehdet käyttivät
juttua hyväkseen ja mainitsivat alusta "uivaksi helvetiksi" ja
"poliisisanomat" esittivät hänen kuvansa kunniasijalla viikon
päärikoksellisena.
Myöhemmin joutui hän erääseen ryhmään, jota hallitsi muuan
paksuhuulinen kandidaatti. Hänen mielikirjallisuutensa oli tähän asti
ollut Corellin ja "Tit-Bitsin" tapainen; nyt luki hän elleredithiä
ja keltaista kirjaa ja koetti niitä ymmärtää; ja Gaietyn sijaan oli
hänellä tilattu paikkansa Independent-Teatterissa ja hän "ravitsi
sieluaan" hollantilaisella Shakespearella. Taiteessa rakasti
hän kaunista tyttöä talon edustalla, taustalla naimakelpoinen
nuorukainen, tai lasta ja koiraa, jotka leikkivät.
He ottivat hänet mukaansa Wagnerjuhliin ja Burne-Jones'in yksityisiin
näyttelyihin. He tutustuttivat hänelle kaikki toisen luokan
runoilijat. He pänttäsivät kohtia kaikista Ibsenin kappaleista hänen
päähänsä. He veivät hänet taiteellisten seurapiirien sielukkaimpiin
keskuksiin. Hänen päivänsä olivat yhtä ainoaa pitkää kemua toisten
nautintojen alalla.
Eräänä aamuna tapasin hänet, kun hän tuli alas taideklubin
portaita. Hän näytti väsyneeltä. Hän aikoi juuri mennä erääseen
yksityisnäyttelyyn uuteen taidepalatsiin. Iltapäivällä oli hänen
käytävä jossakin harrastajain esityksessä, jonka antoi Shelleyseura
"Censissä." Sitte seurasi kolme kirjallista ja taiteellista
vastaanottoa, ateria erään italialaisen nabobin luona, joka ei
osannut puhua sanaakaan englanninkielellä, "Tristan ja Isolde" Covent
Garden Theatterissa ja tanssijaiset lordi Salisburyn luona päivän
päätteeksi.