VIEHÄTTÄVÄ ROUVA Y.M. LUONNEKUVIA
Kirj.
Jerome K. Jerome
Suomentanut Juho Ahava [Lauri Soini]
Kirjallisia pikkuhelmiä XII.
Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1909.
O. Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.
SISÄLLYS:
Viehättävä rouva.
Veltostunut Billy.
Cyril Harjohnin vaali.
Mies, joka eli muille.
_Jerome Klapka Jerome_, (äännetään dscheróm) englantilainen
humoristi, syntyi Walsallissa toukok. 2 p:nä 1859. Hän sai
humanisen koulusivistyksen ja antautui sitten opettajauralle, josta
kuitenkin erosi ruvetakseen näyttelijäksi ja sittemmin siirtyi
sanomalehtimieheksi. Hän julkaisi 1892-97 lehteä "Idler" ja 1893-97
aikakauskirjaa "To Day." Mutta kirjailijana hän esiintyi suurella
menestyksellä humoreskisilla luonne- ja tapakuvillaan, joita
hän on julaissut lukuisia kokoelmia viime vuosiin saakka. Hänen
humoreskinsa eivät ihastuta ainoastaan etsimättömän luonnollisella
hilpeydellään, vaan niillä nykyaikaisen Englannin tapakuvina on
pysyvä kulttuurihistoriallinen arvonsa.
Viehättävä rouva.
"Siis todellakin herra...?"
Hänen tuntehikkaissa, ruskeissa silmissään kuvastui iloinen yllätys,
taistellen ihmettelyn kera. Hän silmäili minusta ystävään, joka
meidät esitti, hymyillen hurmaavan epäuskoisesti, mutta toivosta
säteillen.
Ystäväni vahvisti sen ja samalla lisäsi nauraen: "Ainoa oikea ja
alkuperäinen." Ja hän jätti meidät.
"Olen aina kuvitellut teitä vakaantuneeksi, keski-ikäiseksi
mieheksi", sanoi hän ihastuttavasti, keveästi naurahtaen; sitte
lisäsi hän hiljaisella, vienolla äänellä: "Olen niin iloinen, kun
tapaan teidät, ihan todella!"
Sanat eivät sanoneet mitään, mutta hänen äänensä hiveli kuin lämmin
hyväily.
"Tulkaa -- pakinoikaamme", sanoi hän istuutuen pieneen sohvaan ja
tehden tilaa minulle.
Istuin neuvotonna hänen rinnalleen -- pääni humisi kuin olisin juonut
champanjaa yhden lasin liiaksi. Olin kirjallisesti lapsi vielä.
Joku pieni kirja ja muutamia kirjotuksia ja arvosteluja useampiin
tuntemattomiin aikakauslehtiin siroteltuina olivat tähän asti
olleet ainoa lisä päivän kirjallisuuteen. Äkillinen huomio, että
olin _tunnettu_ herra X. ja että viehättävät rouvashenkilöt minua
ajattelivat ja olivat ihastuneita minut kohdatessaan, sai minut
hämmennyksiin.
"Ja te olette todellakin kirjottanut tuon nerokkaan kirjan?" jatkoi
hän. "Ja kaikki nuo mainiot asiat aikakauskirjoihin ja sanomalehtiin?
Oi, mahtaa olla ihanaa omata neroa!"
Hän päästi hyödyttömän surkuttelun huokauksen, keveän huokauksen,
joka koski sydämeeni. Häntä lohduttaakseni aloin kömpelön imartelun,
mutta hän torjui sen viuhkallaan. Myöhemmin harkittuani iloitsin
siitä: sellaisia asioita yleensä ilmaistaan paremmin.
"Tiedän, mitä tahdotte sanoa", huusi hän nauraen. "Mutta ei! Sitä
paitsi en tiennyt, mitä se oikeastaan oli teidän puoleltanne. Voitte
olla sangen satiirinen."
Koetin näyttää kuin voisin sitä todellakin, mutta jouduin hänen
edessään hämilleni.
Hän antoi hansikoidun kätensä levätä hetkisen kädessäni. Vielä kotvan
-- ja olisin langennut polvilleni hänen eteensä tai muuten tehnyt
itseni seuran edessä naurettavaksi. Mutta hän huomasi sen hyvin.
"En halua, että lausutte minulle imarteluja", selitti hän. "Toivon,
että tulemme ystäviksi, sillä vuosiin katsoen olen kyllin vanha
sopiakseni äidiksenne." (Kastetodistuksen mukaan mahtoi hän,
ohimennen mainiten, olla 32-vuotias, mutta näytti 26-vuotiaalta. Minä
olin 23 ja, kuten pelkään, aivan mieletön ikäisekseni.)
"Mutta te tunnette maailmaa ja eroatte niin muista ihmisistä, joita
tapaa. Seura on henkisesti tyhjä ja keinotekoinen -- eikö teistäkin?
Ette aavista kuinka monta kertaa kaipaan päästä siitä erilleni --
oppia tuntemaan jonkun, joka minulle näyttäisi todellisen minäni --
joka minua ymmärtäisi. Te pistäydytte tuontuostakin luonani -- otan
vastaan torstaisin --- ja pakinoitte kerallani -- eikö totta? Ja
teidän täytyy minulle ilmaista kaikki nerokkaat ajatuksenne!"
Minun johtui mieleeni, että hän kentiesi heti paikalla tahtoi
kuulla muutamia niistä, mutta ennenkuin ehdin päästä vauhtiin,
tuli saapuville muuan henkisesti tyhjä seuraihminen, joka alkoi
puhua illallisesta, ja rouva oli pakotettu häntä kuulemaan. Kun
hän samalla katosi ihmisvilinään, katsoi hän yli olkansa minuun
puoleksi juhlallisesti, puoleksi koomillisesti, jonka minä ymmärsin.
Se merkitsi: "Surkuttele minua! Minun täytyy tämän matalan,
pintapuolisen ihmisen sallia itseäni ikävystyttää." Ja minä tein sen,
minä surkuttelin häntä.
Etsin häntä kaikista huoneista ennenkuin läksin; halusin häntä
vakuuttaa myötätunnostani ja avustani. Mutta palvelijoilta sain
tietää, että hän oli kohta lähtenyt tuon henkisesti tyhjän
seuraihmisen mukana.
Neljätoista päivää myöhemmin kohtasin Regent Streetillä erään nuoren
kirjallisen ystävän, ja söimme yhdessä aamiaista Monicolla.
"Eilen tapasin todella viehättävän rouvan", sanoi hän, "rouva Clifton
Courtenayn, ihastuttavan naisen."
"Ah, tunnetteko hänet?" huudahdin. "Oi, olemme vanhoja ystäviä. Hän
haluaa aina, että kävisin hänen luonansa. Minun täytyy tosiaankin
kerran mennä sinne."
"Oi, en tiennyt lainkaan, että tekin hänet tunnette", vastasi hän.
Tämä seikka näytti rouvan arvoa hänen silmissään hieman vähentävän.
Mutta pian kohosi hänen innostuksensa uudelleen.
"Ihmeen älykäs rouva", jatkoi hän. "Pelkään kuitenkin, että hän
hieman pettyi suhteeni." Hän sanoi tämän naurahtaen kuin olisi
hänet tavattu valheesta kiinni. "Hän ei tahtonut uskoa, että olen
todellakin herra Smith. Hän oli päättänyt kirjastani, että olen aivan
vanha mies."
En voinut löytää ystäväni kirjasta mitään, joka viittaisi siihen,
että ystäväni oli yli 18 vuoden. Tämä erehdys näytti minusta
osottavan tarkan silmän puutetta, mutta ystävääni oli se ilmeisesti
miellyttänyt.
"Olen vilpittömästi surkutellut", lisäsi hän, "että hän on sidottu
tuohon hengettömään, keinotekoiseen seurapiiriin, jossa hän elää.
En voi teille sanoa, puhui hän minulle, kuinka kaipaan kohdata
jonkun, joka voisi minulle näyttää todellisen minäni -- joka minua
ymmärtäisi. Menen torstaina hänen luoksensa."
Menin hänen kanssansa. Keskustelu ei ollut niin tuttavallista kuin
olin toivonut, sillä likipitäen 80 ihmistä oli saapuvilla huoneessa,
jossa oikeastaan olisi ollut paikkoja vain 8:lle; harhailtuani
rajattoman surkeana ympärinsä muutaman kuuman tunnin -- nuoret
nulikat tuntevat tuollaisessa seurapiirissä vain sen, joka hänet on
tuonut mukanaan, mutta ovat kykenemättömiä saamaan häntä käsiinsä --
sain vihdoinkin tilaisuuden vaihtaa rouvan kera muutamia sanoja.
Hän tervehti minua hymyllä, jonka säteilyssä unhotin aikaisemman
ikävystymiseni ja ihastuneesti puristaen hänen sormiaan pitelin niitä
hetkisen kädessäni.
"Kuinka kaunista teiltä, että piditte lupauksenne", sanoi hän. "Tämä
väki väsyttää minua hirveästi. Istukaa ja kertokaa minulle mitä
olette tehnyt tällä välin."
Hän kuunteli sanojani kymmenisen minuuttia ja keskeytti minut sitte:
"Ja teidän nerokas ystävänne -- jonka kera tulitte -- tapasin
hänet viime viikolla lady Lennoxilla -- onko hän jälleen jotakin
kirjottanut?"
Annoin hänelle haluamansa tiedot.
"Kertokaas minulle niistä!" sanoi hän. "Minulla on niin vähän aikaa
lukemiseen, ja silloin luen vain kirjoja, jotka minua hyödyttävät."
Ja hän heitti minulle kiitollisen katseen, joka oli kehottavampi kuin
sanat. Kuvailin hänelle teosta, ja kun tahdoin olla oikeudellinen
ystävääni kohtaan, toin esiin kohdat, joista ystäväni oli ylpeä,
kuten tiesin.
Eräs kohta näytti rouvaa erittäin kiinnittävän. "Hyvän vaimon
käsivarsi, jonka hän kiertää miehen kaulan ympäri, on pelastusvyö,
joka miehen kohottaa taivaaseen."
"Kuinka kaunista!" jupisi hän. "Sanokaa se vielä kerran!"
Toistin sen, ja hän saneli sen perässäni. Silloin kävi meluava vanha
rouvashenkilö hänen kimppuunsa ja minä ajelehdin erääseen nurkkaan,
jossa turhaan koetin näyttää tyytyväiseltä.
Myöhemmin, kun oli aika sanoa jäähyväiset, etsin ystävääni ja tapasin
hänet eräästä nurkasta rouvan kera juttelemasta. He keskustelivat
uusimmasta murhasta jossakin laitakaupungilla. Eräs kovaa työtä
tekevä käsityöläinen, joka kotinsa häviön tähden oli tullut
mielipuoleksi, oli murhannut juopuneen vaimonsa.
"Ah!" sanoi rouva. "Mikä voima onkaan naisella, hän voi miehen vetää
alas ja nostaa ylös! En koskaan lue tapauksesta, johon nainen on
osallisena, muistamatta ihania sanojanne: hyvän vaimon käsivarsi,
jonka hän kiertää miehen kaulan ympärille, on pelastusvyö, joka hänet
kohottaa taivaaseen."
* * * * *
Mielipiteet hänen uskonnolliseen ja politilliseen kantaansa nähden
olivat eroavat. Niinpä sanoi puritaanisen kirkon kirkkoherra:
"Vakava, kristillinen rouva, herra, sitä vaatimatonta lajia, joka
on ollut kirkkomme luoma. Olen ylpeä, että tunnen tämän rouvan, ja
olen ylpeä ajatellessani, että halvat sanani ovat olleet vaatimatonna
välikappaleena tempaamaan tämän todellisen naissydämen muotielämän
kevytmielisyydestä ja kohottamaan hänen ajatuksensa korkeampiin
asioihin -- hän on kirkon hyvä palvelija sanan parhaammassa
merkityksessä."
Kalpea, ylimykselliseltä näyttävä nuori abbé sanoi sitävastoin
kreivittärelle, tavanmukainen innostuksen loiste syvälle painuneissa
silmissään: "Minulla on suuria toiveita rakkaaseen ystävättäreemme
nähden. Hänen on vaikeaa tempautua aikansa ja rakkautensa kahleista;
kaikki olemme heikkoja. Mutta hänen sydämensä taipuu kirkkoäitimme
puoleen, kuten lapsen, joka on joutunut vieraihin ihmisiin, monien
vuosien jälkeen halajaa painautua äidinsydäntä vasten. Olemme
keskenämme puhelleet, ja minä -- juuri minä -- tulen kentiesi olemaan
ääni, joka tämän kadotetun lampaan vie takaisin paimenen luo."
Ja sir Harry Bennett, suuri teosoofinen puhuja, arvosteli häntä
kirjeessä eräälle ystävälleen: "Merkillisen lahjakas rouva ja
ilmeisesti janoova totuutta. Rouva, joka kykenee elämäänsä itse
määräämään. Rouva, joka ei pelkää ajattelemista ja järkeä, joka
rakastaa viisautta. Olen kerran jos toisenkin pitkään keskustellut
hänen kerallaan ja mielestäni ja kokemukseni mukaan hän omistaa
tavattoman käsityskyvyn ja todistelut, joita hänelle olen esittänyt,
ovat, siitä olen vakuutettu, kantaneet hyvän hedelmän. Mielestäni
hänestä ennen pitkää tulee arvokas jäsen pieneen joukkoomme. Niin,
voinpa, hänen luottamustaan pettämättä, melkein sanoa, että hänen
kääntymistänsä pidän jo tapahtuneena asiana."
Översti Maxin puhui hänestä aina, kuten "valtion kauniista
tukipylväästä."
"Niin meillä on vihollisia keskuudessamme", sanoi vielä ravakka
vanha sotilas, "on jokaisen kunnon miehen -- ja kunnon naisen --
soveliasta liittyä yhteen isänmaan puolustamiseksi, ja kaikki
kunnia, sanon minä, jaloille rouvashenkilöille, kuten rouva Clifton
Courtenaylle, jotka luonnollisen julkisuudenarastelunsa jättävät
syrjään ja sellaisena murrosaikana kuin tämä nykyinen, astuvat esiin
vastustamaan epäjärjestyksen ja petollisuuden voimia, jotka nyt
rehottavat suuressa vallassa."
"Mutta", huomautti eräs kuulijoista, "olen nuoren Jocelyn sanoista
tullut siihen käsitykseen, että rouva Clifton Courtenaylla on
jokseenkin pitkälle meneviä mielipiteitä sosialistisista ja
politillisista kysymyksistä."
"Jocelyn!" vastasi översti halveksivasti. "Jopa jotakin! Pojan pitkä
tukka ja ontto kaunopuheliaisuus on mahtanut lyhyessä ajassa tehdä
tämän vaikutuksen. Mutta voin imarrella itseäni sillä, että olen
vetänyt ristin Jocelyn tuumien ylitse. Oi, hitto soikoon, herra,
rouva Courtenay on luvannut lähimpinä vuosina tulla esikköliiton
bermendseyläisen haaraosaston kunniadaamiksi. Mitähän Jocely, tuo
lurjus, siihen sanoo?"
Ja Jocely sanoi: "Tiedän, että nainen on heikko; surkuttelen häntä.
Kun tulee aika -- ja se tulee pian -- jolloin nainen ei enää ole
pelinukke, jota kuka tahansa aivoton mies saa langasta tanssittaa
-- jolloin naista ei uhata seuraelämän salaoikeudella, jos hän
uskaltaa noudattaa omaa vakaumustaan lähimmän miehisen sukulaisen
vakaumuksen sijaan -- silloin vasta on paikallaan häntä arvostella.
Minun asemassani ei kyllä sovi pettää luottamusta, jota kärsivä
nainen minulle osottaa, mutta voitte sanoa hauskalle, vanhalle
kivettymälle, översti Maximille: hän ja muut vanhat akat esikköliiton
bermondseyläisessä haaraosastossa voivat valita rouva Clifton
Courtenayn esimiehekseen ja parhaansa mukaan käyttää hyväkseen --
heillä on kuitenkin vain rouvan ulkonaisin verho puolellaan. Hänen
sydämensä lyö yhteen tahtiin eteenpäin rientävän kansan kera; hänen
sielunsa silmät tähystävät jännitettyinä tulevan huomenkoiton
ihanuuteen."
Mielipiteet rouva Clifton Courtenaysta olivat siis sangen erilaisia.
Mutta kaikki selittivät yksimielisesti, että hän oli viehättävä rouva.
Veltostunut Billy.
Elokuu läheni loppuaan. Hän ja minä näytimme olevan ainoat jälelle
jääneet klubinjäsenet. Hän istui avoimen ikkunan edessä. "Times"
lepäsi maassa hänen vierellään. Työnsin tuolini hieman lähemmäksi ja
huomautin: "hyvää huomenta!"
Hän pidätti esille pyrkivän haukotuksensa ja vastasi: "Huomenta!"
niellen e:n kuulumattomiin.
"Pelkään, että tulee oikein kuuma päivä", jatkoin.
"Niin minäkin", kuului vastaus; sitte käänsi hän päänsä pois ja sulki
vienosti silmänsä.
Aavistin, ettei keskustelu ollut hänen mieleensä, mutta se sai minut
vain yhä päättäväisemmin puhumaan. Minut valtasi halu häntä häiritä,
murtaa häiritsemätön rauha, johon hänen olentonsa oli vajonnut ja
juurtunut; kokosin voimani ja kävin käsiksi työhön.
"Huvittava lehti tuo Times", huomautin.
"Erittäin", vastasi hän, nostaen sen lattialta ja ojentaen minulle.
"Tahdotteko lukea?"
Olin koettanut ääneni saada niin taisteluun vaativan iloiseksi kuin
suinkin, jotta se -- kuten laskin -- häntä ärsyttäisi, mutta hän
käyttäytyi yhä vain kuten mies, joka yksinkertaisesti on ikävystynyt.
Taistelin kohteliaasti hänen kanssaan lehdestä, mutta hän väitti
väsyneellä ilmeellä yhä, että oli lukenut sen lävitse. Kiitin ylen
kohteliaasti. Kuulin hänen vihaavan liikaa kohteliaisuutta.
"Sanotaan, että Times'in johtavain kirjotusten lukeminen on oppitunti
englantilaisessa kirjotustyylissä."
"Niin olen kuullut", vastasi hän välinpitämättömästi. "Minä
puolestani en ota mitään oppitunteja."
Times kykeni, kuten saatoin huomata, minua vähän auttamaan. Sytytin
paperossini ja huomautin, ettei hän metsästä. Hän myönsi tämän
tosiasian. Näissä olosuhteissa olisi häntä kieltäminen rasittanut,
mutta myöntämisen välttämättömyys kiihotti häntä.
"Minusta näyttää epäsuhtaiselta kahlata peninkulmittain loassa",
sanoi hän, "seurana nelinen synkkiä miehiä mustassa puvussa,
pari alakuloiselta näyttävää koiraa ja raskas pyssy, tappaakseen
siivekkäitä 12 killingin 6 pencen edestä."
Nauroin ääneeni ja huusin: "Hyvä, hyvä -- sangen hyvä!" Hän oli
sitä lajia miestä, joka naurun ääntä kuullessaan kovasti kauhistuu.
Olin aikeissa taputtaa häntä olalle, mutta ajattelin, että se hänet
mahdollisesti kokonaan karkottaisi pois.
Kysyin, ottiko hän osaa ajometsästykseen. Hän vastasi, että häntä
väsytti puhua hevosista ja yhä vain hevosista 14 tuntia päivässä, ja
sentähden hän oli luopunut ajometsästyksestä.
"Kalastatteko?"
"Minulla ei ollut koskaan kylliksi huvitusvoimaa", vastasi hän.
"Matkustatteko paljon?"
Hän oli ilmeisesti päättänyt taipua kohtaloonsa, sillä hän kääntyi
alistuvan näköisenä minuun päin. Vanha hoitajani oli minua aina
kuvaillut "väsyttävimmäksi" lapseksi kuin hän oli milloinkaan nähnyt.
Minä mieluummin nimitän itseäni "kestäväksi."
"Harhailisin kyllä enemmän ympärinsä", vastasi hän, "jos voisin nähdä
mitään erotusta paikan ja toisen välillä."
"Oletteko käyneet Keski-Afrikassa?" tiedustin.
"Parisen kertaa", vastasi hän. "Se muistuttaa minusta kovin
puutarhoja."
"Kiinassa?"
"Sekotus karjatarha-aitauksesta ja Newyorkin syrjäkaduista",
arvosteli hän.
"Pohjoisnavalla?" koetin kysyä, toivoen kolmannella kertaa
onnistuvani.
"En ole koskaan päässyt vielä aivan perille", vastasi hän. "Kap
Hakluytiin olen jo kerran päässyt."
"Minkä vaikutuksen se teki teihin?" kysyin.
"Ei mitään", vastasi hän.
Keskustelu kääntyi naisiin ja huijausseuroihin, koiriin,
kirjallisuuteen ja sellaisiin asioihin. Huomasin hänellä olevan hyvät
tiedot kaikesta ja hänen ikävystyneen kaikkeen.
"He olivat tavallisesti hauskempia", sanoi hän ensiksi mainituista,
"kunnes he alkoivat ottaa itseään vakavalta kannalta. Nyt ovat he
suorastaan typeriä." -- --
Minun oli syksyllä pakko seurustella pitempään veltostuneen
Billyn kera, sillä sattumalta tapasimme toisemme yhden ja saman
ihastuttavan emännän vieraina, ja minua alkoi hän enemmän miellyttää.
Oli hyödyllistä olla hänen lähellään. Muotiasioissa saattoi
aina huoletta jättäytyä hänen johdettavakseen. Tiedettiin, että
hänen kaulahuivinsa, kauluksensa, sääryssukkansa, jolleivatkaan
olleet kaikkein uusinta valmistetta, olivat aina virheettömät, ja
seuraelämän polulla oli hän korvaamaton oppaana, filosofina ja
ystävänä. Hän tiesi jokaisen, niin herran kuin naisenkin aikaisemman
syntiluettelon. Hänellä oli selko jokaisen naisen menneisyydestä
ja hän osasi tarkkanäköisesti aprikoida joka miehen tulevaisuutta.
Hän tiesi sivulle, missä taloissa ei ollut ymmärtäväistä heitellä
imarteluja ympärilleen, ja missä pöydissä olisi ollut taitamatonta
puuttua politillisesta turmeluksesta puhumaan. Hän saattoi
valmistamatta sanoa mikä tehdasleima oli minkin vaakunassa, ja muisti
jokaisen viimeisinä viitenäkolmatta vuonna perustetun paroninarvon
ostohinnan.
Mitä häneen itseensä tuli, olisi hän voinut kuningas Kaarlo II:sen
kanssa sanoa, ettei ollut koskaan sanonut mitään hullua eikä koskaan
tehnyt mitään viisasta. Hän halveksi tai oli halveksivinaan useimpia
lähimäisiään, ja ne hänen lähimäisistään, joiden mielipide enimmän
merkitsi, halveksivat häntä aivan peittelemättä.
Lyhyesti kuvaten saattoi häntä pitää jonakin Gaiety Gigerl'inä,
iloisena velikultana, jolla on ryynejä päässään. Hän oli mainio
seuramies päivällisen jälkeen, mutta aamupäivällä hänestä pysyttiin
loitolla.
Niin tuumiskelin hänestä, kunnes hän eräänä päivänä rakastui tai
sanoakseni sen Teddy Tidmarsh'in sanoilla, kunnes hän toimitti meille
sen uutuuden, että "hassastui" Gerty Lovelliin.
"Siihen punatukkaiseen", selitti Teddy, erottaakseen tytön hänen
sisaristaan, jotka äskettäin olivat valinneet kullankarvaisen
värivivahduksen.
"Gerty Lovelliin!" huudahti kapteeni. "Oh, olenhan kuullut aina
sanottavan, ettei Lovellin tytöillä yhteensä ole penniäkään."
"Vanha mies on aivan häviöllä, siitä olen varma", huomautti Teddy.
"Oh, jokin suuren sikalauman ympäröimä tai timantteja hikoileva setä
on sukeltanut ilmoille Australiassa tai Amerikassa tai jossakin
muualla", arveli kapteeni. "Ja Billy on ajoissa saanut siitä vainua.
Billy tuntee asiansa."
Me olimme yhtä mieltä, että sellainen selitys oli välttämätön,
vaikkakin kaikissa muissa suhteissa Gerty Lovell oli juuri se tyttö,
jonka järki (jolta tosin ei aina sellaisissa asioissa neuvoa kysytä)
itse olisi valinnut "veltostuneen Billyn" toveriksi.
Päivänvalo ei ollut kaikkein ystävällisin häntä kohtaan, mutta
iltaseurassa, jossa valaistus oli hyvin sovitettu, oli hän minusta
näyttänyt sangen neitseelliseltä. Parhaassakaan tapauksessa ei hän
ollut kaunis, mutta huonoimmassakin oli hänessä hyvän kasvatuksen ja
hienouden vivahdus, joka hänet suojeli unhotukselta; hän pukeutui
mestarillisesti. Luonteeltaan oli hän seurapiirin eduskuvallisia
naisia; aina viehättävä, yleensä vilpistelevä. Hän saattoi lörpötellä
kirjallisuudesta, taiteesta, moralista, ihmisystävällisistä
harrastuksista, filosofiasta ja politikasta -- milloin kustakin --
samalla vilkkaudella jokaisessa teepöydässä, jossa istui. Hänen
hattunsa saattoi aina taata kaikkein viimeisimmiksi ja hänen
mielipiteensä samansuuntaisiksi kuin henkilön, jonka kera hän puhui.
Pieni rouva Bund, maalarin puoliso, aukaisi kerran, kun tuli puheeksi
hänen luonteensa, kauniin suunsa ja sanoi: "Hän on nainen, jolle
elämä ei voisi tarjota mitään suurempaa iloa kuin kutsumuksen jonkin
herttuattaren luo päivälliselle ja joka ei voisi tuntea mistään
suurempaa surua kuin huonosti sopivista vaatteista."
Silloin olisin sanonut, että tämä pikku kuvaus oli yhtä sattuva kuin
julmakin, mutta arvelin, ettei kukaan meistä tunne toista perinpohjin.
Onnittelimme veltostunutta Billyä tai, jättääksemme hänen
pilkkanimensä klubissa, kunnianarvoisaa William Becil Wychwood
Stanley Drayton'ia, kun ensi kerran hänet kohtasimme. Tämä tapahtui
sattumalta Savoyravintolan tarjoiluhuoneessa, ja luulen -- jollei
sähkövalon värähdys minua pettänyt -- että hän punastui.
"Viehättävä tyttö", sanoin. "Olette onnellinen mies, Billy."
Tämä oli puhetapa, jota tällaisessa tilaisuudessa tavallisesti
käytetään, ja se tuli suuhuni vaatimatta mitään valmistusta, mutta
hän tarttui siihen kiinni ikäänkuin se olisi mikäkin vilpittömän
ystävyyden helmi.
"Hän tulee teitä miellyttämään vieläkin paremmin, jahkahan hänet
tunnette", sanoi hän. "Hän on niin erilainen kuin naiset, joita
tavallisesti näkee. Käykää häntä katsomassa huomenna iltapäivällä;
hän ilahtuu suuresti. Tulkaa neljän tienoilla; sanon hänelle, että
hän odottaa teitä." --
Soitin ovikelloa kymmenen minuttia viiden jälkeen. Billy oli
siellä. Tyttö tervehti hämmennyksestä hiljaa vavisten, joka oli
omituista, mutta ei kovin epämiellyttävää. Hän huomautti, että tein
ystävällisesti, kun tulin niin aikaisin. Jäin näin puoleksi tunniksi,
mutta keskustelu laahautui raskaasti eteenpäin, ja muutamat kaikkein
sukkelimmista huomautuksistani eivät herättäneet vähintäkään huomiota.
Noustuani sanomaan jäähyväisiä, sanoi Billy, että hänen täytyi
myös lähteä ja tulisi hän minua saattamaan. Jos he olisivat olleet
tavallinen rakastava pari, olisin jättänyt heille tilaisuuden sanoa
jäähyväiset kahdenkesken; mutta arvoisaan William Dranton'iin ja
vanhimpaan neiti Lovell'iin nähden pidin sellaisen menettelyn
tarpeettomana; sentähden odotin, kunnes he olivat pudistaneet
toistensa kättä ja menin hänen kanssansa portaista alas.
Mutta esisuojamassa huudahti Billy äkkiä: "Zeun nimessä! Minuutti
vain", ja juoksi portaita ylös, kolme porrasta kerrallaan. Ilmeisesti
löysi hän, mitä etsi, portaiden yläpäästä, sillä en kuullut salongin
ovea avattavan. Sitte asteli arvoisa Billy vakavan, huolimattoman
näköisenä jälleen alas luokseni.
"Olin unhottanut hansikkaani", selitti hän, tarttuen käsivarteeni.
"Unhotan aina hansikkaani."
En maininnut, että olin nähnyt hänen ottavan ne hatustaan ja pistävän
takkinsa takataskuun.
Klubissa näimme Billyä vähän lähimpinä kolmena kuukautena; mutta
kapteeni, joka pöyhisteli sillä, että näytteli kyynikon osaa
tupakkapakinoissaan -- tosin ei hänelle olisi ollut vahingoksi,
jos hän sattumalta olisi näyttänyt alkuperäisyyttäkin -- oli sitä
mieltä, että häiden jälkeen hän korvaa poissaolonsa ylihypäten.
Kerran näin hämärissä olennon, joka muistutti Billyä, seurassaan
toinen, joka olisi saattanut olla vanhin Lovellin neideistä; mutta
paikka oli Botterean puisto -- joka ei ollut muodissa iltakävelyille
-- ja molemmat olennot pitelivät toisiaan kädestä. Koko kuvassa
oli jotakin, joka muistutti loppulukua lontoolaisen aikakauslehden
romanissa -- ja minä otaksuin erehtyneeni.
Mutta eräänä iltana näin heidät Adephin aitiossa, syventyneenä
tuntehikkaaseen melodraamaan. Liittäydyin heihin väliajalla ja tein
pilaa kappaleesta, kuten Adelphiteatterissa on tapana, mutta neiti
Lovell pyysi minua painokkaasti, etten turmelisi hänen huviaan ja
Billy tahtoi oikein vakavasti punastuen käydä selittämään, oliko
miehellä oikeutta käyttäytyä, kuten Will Terriss olisi käyttäytynyt
juuri sitä naista kohtaan, jota rakasti. Jätin heidät ja palasin
omaan seuraani, luullakseni kaikkien asianomaisten tyytyväisyydeksi.
He menivät aikanaan naimisiin. Yhdessä seikassa olimme erehtyneet.
Tyttö ei tuonut mitään mukanaan Billylle. Mutta molemmat näyttivät
olevan tyytyväisiä Billyn omaisuuteen, vaikkei se ollutkaan kovin
suuri. He muuttivat muutamaan matalaan taloon lähelle Viktorian
asemaa ja vuokrasivat erään broughamin sesongin ajaksi. He eivät
usein kutsuneet vieraita, mutta he tulivat yleensä näyttäytymään,
missä heidän oikeuden ja muodin mukaan oli näyttäydyttävä. Arvoisa
rouva Drayton oli paljoa nuorempi ja tuoreempi henkilö kuin vanhin
Lovellin neidistä oli ollut, ja kun hän pukeutui viehättävästi
naimisensa jälkeen, kuten ennenkin, kohosi hänen asemansa
nopeasti seuraelämässä. Billy meni hänen kanssansa kaikkialle ja
oli ilmeisesti sydämestään ylpeä hänen menestyksensä johdosta.
Väitettiinpä, että hän suunnitteli luonnoksia vaimonsa pukuihinkin,
ja itse olen nähnyt hänen vakavasti tutkivan pukuja ensiluokan
muotikauppojen näyteikkunoissa.
Kapteenin ennustus ei täyttynyt. Veltostunut Billy -- jos tätä nimeä
vielä voi käyttää -- kävi häidensä jälkeen tuskin koskaan klubissa.
Mutta minä olin alkanut hänestä pitää ja, kuten hän oli ennustanut,
hänen rouvastaan samoin.
Minusta tuntui heidän levollinen välinpitämättömyytensä polttaviin
päivänkysymyksiin nähden todelliselta virkistykseltä kirjallisten ja
taiteellisten piirien kirpeän ilman jälkeen. Jos olisin tällaisessa
talossa joutunut elämään, olisi se minua tympäissyt, mutta vaihteluna
se virkisti.
Kuukausien kuluessa näyttivät he vain liittyvän lujemmin toisiinsa,
vaikkeikään tämä, kuten minun on annettu ymmärtää, ole sääntönä
muotipiireissä. Eräänä iltana saavuin vähän ennen aikaani taloon
ja neuvoi minut joku hiljaa esiinastunut palvelija salonkiin. He
istuivat siellä hämärissä, käsivarret kiedottuina toistensa ympärille.
Peräytyminen oli mahdotonta, siksi seisoin pelkäämättä paikallani ja
yskäsin. Mikään keskiluokkaan kuuluva rakastunut pari ei olisi voinut
näyttää pahemmin hämmentyneeltä ja yllätetyltä.
Mutta tämä tapaus sai aikaan eräänlaista ymmärtämistä välillemme,
ja minua pidettiin tästä lähtien ystävänä, jonka edessä oli
vähemmän tarpeellista teeskennellä. Ja heitä tutkittuani tulin
siihen loppupäätökseen, että Amorin tiet ja kujeet ovat samallaiset
kaikkialla maailmassa.
Niin kului hauskasti kesä ja talvi, ja sitte -- kuinka sallimus sen
niin säälikään -- sairastui herra Drayton aivan keskellä Lontoon
sesonkia, kun kutsut tanssijaisiin ja päivällisiin, aamiaisiin
ja muihin vastaanottoihin valuivat virtanaan, kun Hurlinghamin
nurmimatot olivat rehevimmillään ja juoksijahevoset uljaimmillaan.
Onnettomampaa oli, että arvoisa rouva Billy oli täksi sesongiksi
muotiin nähden varustautunut paremmin kuin moniin vuosiin.
Kevätkorvan olivat hän ja Billy tehneet työtä uusien, soreain
pukimien keksimiseksi; ja puvut ja hatut -- pelkkiä taideteoksia
-- odottivat telineillään päästäkseen maailmaa lumoamaan. Arvoisa
rouva Billy oli ensi kertaa elämässään kadottanut halunsa tällaisiin
asioihin.
Heidän ystävilleen kävi tämä vilpittömästi sääliksi, sillä seuraelämä
oli Billyn elementti, jossa hän oli intressantti ja huvittava. Mutta,
kuten lady Gower sanoi, hänen rouvallaan ei ollut vähintäkään
pakkoa antaa itseään siltä vangita. Hänelle ei tekisi hyvää, jos hän
erottuisi maailmasta, ja se näyttäisi omituiselta.
Niinpä uhrasi arvoisa rouva Drayton, josta omituisuus oli rikos ja
lady Gowerin ääni niinsanoaksemme velvollisuuden ääni, lahjansa
seuraelämän alttarille, sonnusti pukunsa yllensä ja meni seuraelämään.
Mutta arvoisa rouva Drayton ei saavuttanut samaa menestystä kuin
edellisten sesonkien aikana. Hänen keveä loruamisensa tuli niin
keveäksi, ettei se tyydyttänyt itse Lonen puistossakaan. Hänen
kuuluisa naurunsa kuului koneelliselta. Hän hymyili herttuain
viisaudelle ja näytti ikävystyneeltä kuullessaan miljonäärien
hauskoja juttuja. Maailma selitti hänet hyväksi aviovaimoksi, mutta
huonoksi seuranaiseksi ja rajotti huomaavaisuutensa yksinomaan
kyselyihin hänen miehensä voinnista. Ja tästä ratkaisusta oli
arvoisa rouva Drayton kiitollinen, sillä Billy tuli yhä heikommaksi.
Ainoastaan siinä varjojen maassa, jossa liikkui, oli hän jotakin
todellista. Käytännössä hänestä oli vain vähän hyötyä, mutta häntä
lohdutti ajatus, että hän auttoi miehensä hoitamisessa.
Mutta Billy itse oli levoton. "Toivoisin sinun menevän useammin
ulos", tuumi hän. "Tunnen olevani itsekäs elukka sulkiessani sinut
tähän ikävään, pieneen taloon. Sitä paitsi" -- lisäsi hän -- "sinua
kaivataan ja minua vihataan, kun pidätän sinua poissa." Sillä
milloin hänen vaimonsa tuli kysymykseen, ei Billyä auttanut hänen
maailmantuntemuksensa mitään. Hän luuli tosiaankin, että seurapiirit
kaipasivat arvoisaa rouvaa Draytonia ja olisivat aivan lohduttomat
ilman häntä.
"Tahtoisin mieluummin jäädä luoksesi, armas", vastasi rouva
tavallisesti. "Minua ei huvita mennä yksin ulos. Sinun täytyy tulla
pian terveeksi ja ottaa minut mukaasi."
Niin jatkui keskustelu tuon tuostakin, kunnes eräänä iltana, rouvan
istuessa yksinään, hoitajatar astui hiljaa huoneeseen, sulki oven ja
tuli hänen luoksensa.
"Toivoisin teidän menevän tänä iltana ulos, armollinen rouva", sanoi
hoitajatar, "vaikkapa vain muutamaksi tai pariksi tunniksi. Luulen,
että se ilahduttaisi herraa, sillä hän kärsii siitä, kun arvelee,
ettette sitä tee hänen tähtensä; ja juuri nyt --" vaimo epäröi
hetkisen -- "ja juuri nyt toivoisin hänen pysyvän levollisena."
"Onko hän heikompi?"
"No, hän ei ole vahvempi, ja luulen -- luulen, että meidän on
taivuttava hänen oikkuihinsa."
Rouva Drayton nousi, astui ikkunan ääreen ja silmäili kotvan aikaa
ulos.
"Mutta mihin minä menisin?" sanoi hän vihdoin ja kääntyi hymyillen.
"Minua ei ole kutsuttu mihinkään."
"Ettekö voi häntä saada uskomaan, että olette kutsuttu?" sanoi
hoitajatar. "Kello on seitsemän. Sanokaa menevänne johonkin
pöytäseuraan; voitte sitte palata aikaisin. Pukeutukaa, tulkaa alas
ja sanokaa jäähyväiset, ja sitte tulkaa yhdentoista aikaan jälleen
sisälle, ikäänkuin olisitte juuri palannut."
"Onko teistä se välttämätöntä, hoitajatar?"
"Pitäisin sen parhaana, armollinen rouva. Toivoisin teidän sitä
koettavan."
Rouva Drayton meni ovelle, mutta pysähtyi siellä.
"Hänellä ovat niin tarkat korvat, hoitajatar; hän kyllä kuuntelee
ovien avaamista ja vaunujen jyrinää."
"Tahdon sen järjestää", sanoi hoitajatar. "Tahdon tilata vaunut 10
minuuttia ennen kahdeksaa. Sitte voitte ajaa kadun päähän saakka,
laskeutua rattailta ja palata jalkaisin kotiin. Päästän itse teidät
sisään."
"Ja palaaminen sitte?" kysyi toinen.
"Teidän on parisen minuuttia ennen yhtätoista hiivittävä jälleen
ulos, ja vaunut odottavat teitä nurkalla. Jättäkää vain kaikki minun
huostaani."
Puolen tunnin jälkeen astui rouva Drayton sairashuoneeseen, loistaen
seurapuvussaan ja juveleissaan. Onneksi oli valaistus hyvin
himmeä, muuten olisi veltostunut Billy epäillyt vaikutusta, jonka
hänen vaimonsa tulisi tekemään. Sillä hänen kasvonsa eivät olleet
pöytäseuraan soveltuvat kasvot.
"Hoitajatar sanoi minulle, että menet tänä iltana Grenvillelle. Olen
niin iloinen! Olen ollut huolissani sinun tähtesi -- että täällä
ikävöisit koko sesongin ajan."
Sairas otti vaimonsa käden käteensä ja piteli sitä käsivartensa
pituudelta loitolla itsestään.
"Kuinka somalta näytät, rakkain", sanoi hän. "Kuinka heidän on
täytynytkään minua kirota, kun olen pitänyt sinua sulettuna tänne
sisälle, kuten prinsessaa ihmissyöjän luolassa. Enhän enää koskaan
uskalla astua heidän eteensä."
Toinen nauroi, iloiten hänen sanoistaan. "En viivy kauvan poissa",
sanoi hän. "Olen niin huolissani, että joudun pian takaisin ja näen
kuinka poikaseni on käyttäytynyt, jollet ole ollut hyvä, en mene enää
koskaan."
He suutelivat ja erosivat, ja yhdentoista aikaan palasi hän
huoneeseen takaisin. Hän kertoi, kuinka viehättävä ilta oli ollut, ja
kerskui hieman menestyksellään.
Hoitajatar sanoi, että sairas oli tänä iltana ollut iloisempi.
Niin näyteltiin hänelle päivittäin tämä ilveily. Tänään olivat
illalliset, seuraavana päivänä tanssijaiset, joihin rouva meni
suoraan Parisista tilatussa puvussa; sitte jälleen jotkut kutsut tai
konsertti tai pöytäseura.
Tyhjäntoimittajat ja ohikulkijat pysähtyivät ja tuijottivat
kuihtuneeseen rouvaan, jolla olivat itkettyneet silmät ja joka
seurapuvussaan pujahti ikäänkuin varas omasta ovestaan ulos ja
jälleen sisälle.
Eräänä iltana kuulin muutamassa talossa, jossa kävin vieraisilla,
hänestä puhuttavan ja liittäydyin ryhmään kuullakseni.
"Pidin häntä aina sydämetönnä, olisin luullut hänellä olevan enemmän
ymmärrystä", sanoi eräs rouva; "eihän voi odottaa, että vaimo
rakastaisi miestään; mutta hänen ei tarvitse tätä tahallaan lyödä
laimiinkaan, kun tämä lepää kuolemaisillaan."
Mainitsin olleeni poissa kaupungista ja kysyin, mitä tämä merkitsi
ja jokaisesta suusta kuulin samallaisia juttuja. Muuan oli huomannut
rouvan vaunut oven edessä kahtena tai kolmena iltana peräkkäin.
Toinen oli nähnyt hänen palaavan kotiin. Kolmas oli nähnyt hänen
menevän ulos j.n.e.
En voinut näitä tosiasioita sovittaa yhteen sen kanssa, mitä hänestä
tiesin, ja niin menin seuraavana iltana heitä katsomaan. Oven avasi
heti rouva itse.
"Näin ikkunasta, että tulette", sanoi hän. "Tulkaa sisään -- älkää
puhuko!"
Seurasin häntä, ja hän sulki oven jälkeemme. Hän oli loistavassa
puvussa, hänen tukassaan salamoivat timantit, ja minä katsoin
kysyvästi häneen.
Hän nauroi katkerasti. "On aikomus, että menisin tänä iltana
oopperaan", selitti hän. "Istukaa, jos teillä on aikaa muutamia
minuutteja."
Sanoin tulleeni pakinoimaan, ja täällä hämärässä huoneessa, jota
ainoastaan katulyhdyt valaisivat, kertoi hän minulle kaiken. Ja
lopuksi antoi hän päänsä vaipua paljaalle käsivarrelleen; ja minä
käännyin pois ja silmäilin kotvan aikaa ikkunasta kadulle.
"Minusta tuntuu tämä niin naurettavalta", sanoi hän nousten ja astuen
luokseni. "Istun kaiken iltaa täällä puettuna kuten nyt. Pelkään,
etten näyttele hyvin osaani. Mutta onneksi ei Billy ole koskaan
oikein perehtynyt näyttelemiseen, ja se on kyllä hyvä hänelle.
Valehtelen hänelle hirveimpiä asioita, joita joku minulle on sanonut,
ja mitä minä jollekin olen sanonut, ja kuinka vaatteitani on ihailtu.
Mitä te tästä pidätte?"
Vastaukseksi pyysin saada olla hänen ystävänsä.
"Olen iloinen, että ajattelette minusta hyvää", sanoi hän. "Billyllä
on niin korkea käsitys teistä. Saatte kuulla muutamia hullunkurisia
juttuja. Olen iloinen, että tiedätte totuuden."
Minun täytyi jättää Lontoo, ja Billy kuoli ennen palaamistani.
Kuulin, että hänen vaimonsa täytyi noutaa tanssijaisista, ja hän oli
joutunut juuri parhaiksi suutelemaan miehensä huulia ennenkuin ne
kylmenivät. Mutta hänen ystävänsä puolustivat häntä sillä, että loppu
oli tullut aivan äkkiä.
Kävin kohta sen jälkeen hänen luonansa ja ennen lähtöäni viittasin
siihen, mitä ihmiset puhuivat, ja kysyin, eikö hänen mieluummin ollut
sanottava totuus.
"Toivoisin, ettette sitä pyydä", vastasi hän. "On kuin siten erään
elämän piilopuolet vedettäisiin julkisuuteen."
"Mutta", väitin vastaan, "ihmiset ajattelevat --"
"Mitäs siitä, mitä he ajattelevat!"
Nämä sanat tuntuivat minusta sangen merkillisiltä rouva Draytonin
suusta, rouva Draytonin, omaa sukua Lovell.
Cyril Harjohnin vaali.
Kaksikymmenvuotiaan sisäoppilaslaitoksen nuoremman oppilaan ja
taitamattoman viistoistavuotiaan pojan välillä ammottaa ylipääsemätön
kuilu. Mutta yksineljättävuotiaan raskaasti työskentelevän
sanomalehtimiehen ja viisikolmattavuotiaan _doctor medicinae'n_,
jolla ovat loistavat tutkinnot takanaan ja tavattoman toivorikas ura
edessään, välillä on sentään läheinen ystävyys mahdollinen.
Minut esitti Cyril Harjohn'ille hänen kunnianarvoisuutensa Charles
Fauerberg.
"Nuori ystävämme", sanoi hänen kunnianarvoisuutensa Charles
Fauerberg, seisten erittäin rakastettavassa opettajan asennossa,
oikea käsi kasvattinsa olalla. -- "Nuori ystävämme on tullut
hieman huolimattomaksi, mutta olen huomannut hänessä kykyjä, jotka
herättävät toiveita -- jaa, saan sanoa, sangen suuria toiveita.
Tällä hetkellä on hän erityisen valvontani alla; teillä ei ole hänen
opintojensa kera mitään tekemistä. Hän saa nukkua Millingin ja muiden
kera makuusalissa n:o 2."
Poika oli mieltynyt minuun, ja minä ajattelin ja toivoin, että
tein hänen oleskelunsa opistossa vähemmän ikäväksi kuin se muuten
olisi voinut olla. Kunnianarvoisan Charlesin metodit olivat samalla
asteella kuin hanhien kesyttäjän; hän sulki heidät sisään ja syötti
talkkunalla. Menettely on voitollinen kesyttäjälle, mutta tuskallinen
hanhille.
Nuori Harjohn ja minä jätimme opiston oppikurssin lopussa; hän oli
matkalla Brasenoseen ja minä Bloomsburyyn. Hän lupasi pyhästi, ettei
koskaan käy Lontoossa minua tapaamatta, ja sitte oli meillä tapana
syödä muutamassa Sohon monista likaisista, kynsilaukalle lemuavista
ravintoloista ja syötyämme istua huokeain beaunelasiemme ääressä
keskustellen tulevaisuudestamme; ja kun menin Guy-sairashuoneeseen,
jätin John Streetin ja vuokrasin huoneen läheltä hänen huonettaan
Staple Inn'issä. Nämä olivat suloisia päiviä; lapsuutta
arvostellaan usein liian ihanaksi, mutta se on rikkaampi suruista
kuin iloista. Minä en tahtoisi lapsuuttani takaisin, jos sitä
minulle tarjottaisiin; mutta luopuisin koko muusta elämästäni jos
kaksikymmenlukuni saisin elää uudestaan.
Cyrilin mielestä olin maailman mies, ja hän kääntyi minun kuten
viisaamman puoleen, kuitenkin, kuten pelkäsin, sitä aina löytämättä;
minä taasen sain häneltä innostusta ja opin, mikä hyöty miehellä on
ihanteiden säilyttämisestä.
Pakinoidessamme oli minusta kuin hänestä säteilisi silminnähtävää
valoa, ympäröiden hänen kasvonsa sädekehällä kuin pyhimyskuvan pään.
Luonto oli tuhlannut hänet hukkaan, kun asetti hänet 19 vuosisataan.
Sillä luonto on jo saavuttanut voittonsa. Sen sankarijoukko, jonka
urhoista harvoja on ylistetty, useita unhotettu, on hajotettu. Pitkä
rauha, verellä ja tuskilla saavutettu, on kotiutunut maahan. Luonto
oli määrännyt Cyril Harjohnin yhdeksi sankareistaan. Hän olisi ollut
martyri niinä päivinä, joina ajatteleminen vei polttoroviolle,
vapauden puolesta taistelija silloin, kun ajatuksensa lausuminen
merkitsi kuolemaa. Hänen tehtävänsä olisi oikeastaan ollut valloittaa
sivistykselle menetettyjä paikkoja; kohtalo oli hänet tuominnut
henkivartiopalvelukseen hyvinjärjestettyyn kasarmiin.
Mutta maailmassa on aina tehtävää, vaikka työ nyt onkin viinimäessä
eikä taistelukentällä. Pieni, mutta riittävä omaisuus takasi hänelle
vapauden. Useimmille ihmisille on tulojen varmuus kunnianhimon
hauta; Cyrilille oli se hänen kaihonsa peruskivi. Vapautuneena
pakosta työskennellä elämänsä ylläpidoksi, voi hän suoda itselleen
ylellisyyden elää työlleen. Hänen työnsä oli hänen intohimonsa; hän
ei katsellut sitä oppineen kylmällä uteliaisuudella, vaan oppilaan
unelmoivalla alttiudella. Sen rajojen laajentaminen, vieminen
eteenpäin -- lipun vieminen kauvemmaksi vielä tutkimattomaan
sekasokaan, joka lepää inhimillisen tietämyksen rajaviivan tuolla
puolen: se oli hänen unelmansa.
Muistan, kun eräänä kesäiltana istuimme hänen huoneessaan ja
hiljaiseen huoneeseemme tunkeutui kaupungin hälinä kuin väsyneen
lapsen ähkyntä. Hän nousi ja ojensi käsivartensa hämärtyville
kaduille kuin tahtoisi kaikki rasitetut miehet ja naiset vetää
syliinsä ja lohduttaa.
"Oi, voisinko teitä auttaa", huudahti hän, "veljeni ja siskoni! Ota
elämäni, Jumala, ja anna se minun sijastani kansalleni!"
Tämä huudahdus tuntuu teatterimaiselta, kun sen luen, mutta
nuorisolle eivät tuollaiset sanat ole naurettavia, kuten meille
vanhemmille miehille.
Kuten luonnollista, rakastui hän ja muuten juuri siihen naiseen,
jolla häneen nähden kaikkien odotusten mukaan olikin suurin
vetovoima. Elsbeth kuului siihen lajiin, josta maailma -- enemmän
vaistomaisesti kuin sopimuksen mukaan -- valitsee madonnansa ja
pyhimyksensä. Ketään noista on mahdoton sanoilla kuvata. Hänen
kauneutensa ei ollut omaisuus, joka voidaan merkitä luetteloon, vaan
hän itse. Sen tunsi, kuten tuntee keväisen aamunkoiton kauneuden,
joka hälventää nukkuvan kaupungin varjot -- mutta sitä ei voinut
kuvailla... Tapasin hänet usein, ja puhellessani hänen kanssaan,
huomasin itsessäni -- minussa, sanomalehden päiväpalkkalaisessa,
Fleet Streetin kapakkain kävijässä, tupakkapakinain syöttäjässä --
todellisen gentlemannin, joka oli mahdoton mihinkään alhaisuuksiin,
mutta luotu kaikkia jaloja tekoja varten.
Hänen läheisyydessään muuttui elämä kauniiksi ja herttaiseksi,
kohteliaisuuden, hellätuntoisuuden ja yksinkertaisuuden kouluksi.
Saavutettuani selvemmän käsityksen ihmisten ominaisuuksista, olen
usein itseltäni kysynyt: eikö olisi ollut parempi, jos hänen
luonteessaan olisi ollut enempi maallista sekotusta ja eikö hän siten
olisi paremmin täyttänyt tämän arkipäiväisen maailman vaatimuksia.
Silloin näyttivät nämä molemmat ystäväni olevan luodut toisilleen.
Hän vetosi kaikkeen jaloon Cyrilin luonteessa, ja Cyril kunnioitti
häntä peittelemättömällä jumaloimisella, joka vähemmän ylevämielisen
miehen puolelta olisi näyttänyt teeskentelyltä, ja jonka hän otti
vastaan suloisella tyydytyksellä, jollaisella Artemis mahtoi
tervehtää Endymionin suosiota.
He eivät olleet muodollisesti kihloissa. Cyriliä näytti pelottavan
rakkautensa hautaaminen hääajatuksiin. Hänelle oli rakastettunsa
pikemmin naisellisuuden ihanne kuin nainen lihaa ja verta. Hänen
rakkautensa oli hänen uskontonsa; sen kokoonpanossa ei ollut
jälkeäkään maallisesta intohimosta.
Jos olisin maailmaa tuntenut paremmin, olisin nähnyt lopun edeltä
päin; sillä ystäväni suonissa virtasi punainen veri; ja ah, me
unelmoimme runoelmiamme, emme niitä elä. Mutta silloin olisi ajatus,
että toinen nainen saattoi astua heidän väliinsä, näyttänyt minusta
naurettavalta. Otaksumista, että tämä toinen nainen voisi olla
Geraldine Fawley, olisin pitänyt loukkauksena katseeni terävyyttä
kohtaan; tämä on jutussa sellainen kohta, jota en vielä tänäänkään
ymmärrä.
Että tyttö veti häntä puoleensa, että hän kernaasti viivähti tämän
läheisyydessä, nähdäkseen tumman hehkun lehahtavan tämän kasvoille
ja jälleen katoavan, koettaakseen houkutella tulta tämän tummiin
silmiin, se oli jotakin toista ja aivan ymmärrettävää; sillä
tyttö oli ihmeen sievä ja häikäisevän, hekumallisen kaunis; hänen
kauneutensa houkutteli ja vaati samalla taisteluun. Mutta hänessä
näki jotakin muuta kuin elävän olennon, silloin sysäsi hän luotaan.
Väliin, kun päämäärä näytti hänestä ponnistuksen arvoiselta,
verhoutui hän kyllä eräänlaiseen oikulliseen vienouteen; mutta hänen
näyttelemisensä oli aina taitamatonta ja liioteltua ja saattoi
eksyttää ainoastaan houkkion.
Cyril ainakaan ei antanut sillä itseään pyydystää. Eräänä iltana
olivat he erään tyhjäntoimittajakokouksen aikana -- kokoonnuimme
muuten enemmän tuttavuudesta kuin minkään yhteisen merkin alla
-- melkoisen ajan keskustelleet keskenään, kunnes minä, Cyriliä
puhutellakseni, ventturoin heidän luoksensa. Heitä lähetessäni
poistui tyttö, sillä hänen vastenmielisyytensä minua kohtaan oli yhtä
suuri kuin minun häntä kohtaan -- mikä kentiesi oli hyväksi minulle.
"Neiti Fawley näyttää pitävän kahden seuraa kolmen seuraa parempana",
huomautin poistuvan jälkeen silmäillen.
"Pelkään, että hän huomaa sinussa jotakin, jota nimitetään
antisympaatisiksi aineksiksi", vastasi hän nauraen.
"Pidätkö hänestä?" kysäsin hieman tuimasti.
Hän naulasi silmänsä tyttöön; tämä seisoi eteisen ovella ja puhutteli
erästä pientä mustapartaista miestä, joka hänelle juuri oli esitetty.
Muutaman hetken perästä menivät he käsikynkätysten ulos ja Cyril
kääntyi minuun.
"Pidän häntä", vastasi hän, pakotettuna puhumaan sangen hiljaa,
"olentona, johon on ruumiistunut kaikki paha, mitä naisessa piilee.
Ennen vanhaan olisi hän ollut joku Kleopatra, joku Theodora, joku
Delila. Tänään, tilaisuuden puutteessa, on hän 'viekas nainen', joka
koettaa kaivaa itselleen tietä seuraelämään -- ja vanhan Fawleyn
tytär. Olen väsynyt -- lähtekäämme kotiin."
Hänen viittauksensa sukuperään oli merkitsevä. Harvan ihmisen johtui
mieleen yhdistää älykästä, kaunista Geraldine Fawleytä "lurjus
Fawleyn" kera, juutalaisen luopion, entisen vankilan asukkaan ja
nurkkasaksan; ja tämä, joka odotti tyttärestään jotakin, varoi
olemasta hänelle vastuksiksi eikä koskaan näyttäytynyt hänen
seurassaan. Mutta kukaan, joka isän oli kerrankaan kohdannut, ei
voinut tätä sukulaisuutta unhottaa hänen tytärtään puhutellessaan.
Vanhemmat kasvot olivat täydessä julmuudessaan, viekkaudessaan
ja ahneudessaan piirre piirteeltä, viiva viivalta jäljennetyt
nuoremmissa. Oli kuin luonto olisi taiteellisessa oikussaan ottanut
tehtäväkseen muodostaa inhottavuuden ja kauneuden juuri samasta
aineesta. Miehen irvistelyn ja tytön hymyilyn välillä -- missä oli
erotus? Anatoomikin olisi joutunut ymmälle tätä todistaessaan, ja
kuitenkin ensimäinen inhotti jokaista, mutta useimmat miehet olisivat
antaneet mitä tahansa toisen saadakseen omakseen.
Cyrilin vastaus rauhotti minua toistaiseksi. Hän tapasi tytön usein,
kuten luonnollista oli. Tyttö oli jonkunlainen maineen saavuttanut
laulajatar ja meidän seurapiirimme, kuten tavallisesti sanotaan,
"kirjallistaiteellinen." Ollakseni oikeudenmukainen tyttöä kohtaan
-- hän ei kuitenkaan koettanut hurmata ystävääni tai olla häntä
kohtaan sievän viehättäväkään. Itse asiassa näytti hän kaikin voimin
koettavan näyttää luontaisia -- toisin sanoen: erittäin inhottavia
puoliaan.
Palatessamme erään ensi-illan jälkeen teatterista, tapasimme heidät
eteisessä. Seurasin Cyriliä jonkun matkan päässä, mutta kun hän
pysähtyi tyttöä puhuttelemaan, jouduin väentungoksen mukana aivan
heidän luoksensa.
"Tuletteko huomenna Leightonille?" kuulin ystäväni kysyvän.
"Kyllä", vastasi tyttö. "Ja toivon, ettette te tulisi."
"Miksi en?"
"Koska olette narri ja ikävystytätte minua."
Tavallisissa olosuhteissa olisin pitänyt puheen leikkinä -- se kuului
sukkeluuksiin hänen lajiaan -- mutta kasvoille levisi suuttumuksen ja
harmin pilvi. Hän ei virkannut mitään. En tahtonut heille ilmaista,
että olin kuullut. Koetin uskoa, että ystävääni vain huvitti koko
tapaus, mutta nämä selitykseni eivät minua tyydyttäneet.