XXIII.

Vorna tunsi, että kaikesta puuttui nyt vain tämän hänen hiihtonsa

loppuminen. Sillä paikalla, jossa hän löisi sauvansa lumeen ja

nousisi suksiltaan, tapahtuisi viimeinen kohtaus siinä kaikessa,

mikä oli äsken aamulla alkanut. Tuo hänen jälessään hiihtävä mies

ei hellittäisi, ennenkuin heidän välinsä olisivat ratkaistut, ja

ratkaisuna hän pitäisi vain tietoa, missä oli Laila. Mutta sitäpä hän

ei sanoisi.

Kuinkapa sanoisikaan, kun ei tiedä.

Hän ponnisti huimaa vauhtia mäkeä alas, toista ylös, läpi korven ja

kautta notkon. Tuossa erosi latu ujumaan pitkin korven laitaa. Vorna

arvasi, että siitä oli joku hänen kyläläisistään hiihtänyt, sillä

siellä päin oli piilopirtti. Kosken kumea kohina kantautui hänen

korviinsa. Hänen mieleensä lennähti halu saada vielä kerran nähdä

kotikylänsä savuava sija ja hän poikkesi hiihtämään tuota kapeata

uraa noustaksensa koskivaaralle sitä katsomaan. Seppä oli jäänyt

jälkeen, koskapa häntä ei näkynytkään silloin kun hän näin poikkesi

tieltä. Kohta hiljenivät kaikki äänet Vornan ympäriltä.

Tai oikeastaan: Vorna ymmärsi, että hänen ympärillään oli nyt kaikki

hiljaista; tuota ei hän kuitenkaan voinut todeta omalla kuulollaan,

sillä hänen korvissaan humisi edelleen mahtava taistelun pauhu, joka

täytti hänen aivonsa kumealla jyskeellä. Isku iskulta hän eli taas

kaikki uudelleen ponnistaen joka kerta vimmatusti sauvoillaan. Korpi

vilisi hänen ohitseen kuin säikähtyneenä ja hänestä tuntui kuin hän

olisi ollut mahtavan virran vietävänä. Vinhalla vauhdilla syöksytään

eteenpäin kuin kevättulvan aikana; jäätelit myllertävät temmaten

rannan hongat mukaansa, rannat lohkeilevat, kaikki nielee raivoava

virta mukaansa kiidättäen niitä kohti kuolemaa syvimmissä syövereissä.

Äkkiä Vornaa raukaisi sanomattomasti. Hän tunsi, kuinka hänen vasenta

olkapäätänsä poltti kalvava tuska ja hän huomasi, että Sepän tappara

oli kentiesi koskenut kovemmin kuin mitä hän tähän saakka kiihkonsa

kuumuudessa oli huomannut. Nyt tuntui tuska sekä ruumiissa että

sielussa. Kaikki suru ja onnettomuus, mikä päivän kuluessa oli ukon

vaajana hänen päälleen singahtanut, heräsi uudelleen turtumuksen

tilasta ja puristi sydämestä verta. Ahdistus puhaltautui ilmoille

kumeana ja tuskallisena karjahduksena.

Mutta hän ei antanut väsymykselle sijaa, vaan hiihti sitkeästi

ja nopeasti yhä edelleen. Taistelun pauhu hänen korvissaan

tasoittui vähitellen tasaiseksi kohinaksi, joka kuului kaukaa kuin

rauhoittavana. Vornan mielessä vilahteli sarja kuvia menneiltä

ajoilta, milloin onnea, milloin onnettomuutta, mutta aina hurjaa

voimaa, sotaa ja leppymättömyyttä. Koko elämän ajan oli hän kiitänyt

kuin kiivaassa koskessa, laskumiehenä keskellä valkokuohuja, silmä

terävänä, käsi jäykkänä melan varressa, räpeet korkeina, vaulu

vahvana. Itse hän oli purttansa ohjannut, kunnes olikin huomannut,

että Luoja venettä viepi.

Kesken kaiken nousee hänen eteensä Lailan kuva. Tyttö katsoo häneen

tummilla silmillään niin pyytävästi, sydäntä särkevän rukoilevasti,

ettei hän haluakaan tehdä mitään väkivaltaa. Ei, vaan hänellä

herää äkkiä halu suojella Lailaa ja säilyttää häntä kalleimpana

aarteenaan, osoittaa hänelle kaikkea mahdollista hyvyyttä. Ja hän

muistaa aikomuksensa päästää Laila kotiin ja parahtaa tuskasta

samalla: miksi ei hänen sallittu sitä tehdä? Hän pitää sitä, että

se häneltä estettiin, mitä suurimpana vääryytenä, jonka vuoksi hän

tuntee kostonhalua Luojaakin kohtaan. Hän ei moiti siitä Ainoa, ei

Lailaa eikä Aslakia! eipä hän moiti siitä suomalaisia sissejäkään;

hän kapinoi sen johdosta jotakin kaikkien näiden yläpuolella ollutta

voimaa vastaan, joka oli kaiken näin hänen ja hänen miestensä

perikadoksi järjestänyt. Hänellä välähti jonkunmoinen epäselvä tunne

siitä, että ensi kertaa elämässään hän oli sillä päätöksellä antanut

vallan jollekin sisäiselle mielijohteelle, jonka ääntä hän ei ollut

ennen kuunnellut, eipä kuullutkaan; päätöksensä johdosta hän oli

tuntenut selittämätöntä rauhaa ja mielihyvää; mutta siksipä olikin

heti jälkeen tuleva pettymys myllertänyt hänen sydämensä sakeaksi

ristiriidaksi ja sumuksi. Ensin hän oli suuttunut paenneihin, mutta

sitten taistelun kuluessa voittanut tämän tunteensa purkaen sen

sissien tuhoksi; nyt hän ymmärsi heidätkin viattomiksi, sillä he

olivat häneltä oppimillaan asioilla, joista heitä oli vaikea syyttää.

Jälellä oli siis vain se joku, joka oli estänyt häneltä tämän hyvän

työn.

Vorna hiihtää kuin hurja, aatosten myllertäessä hänen sielussaan. Hän

ei enää muista ajatella, minne hän hiihtää, sillä hänellä on vain

halu päästä kiivaasti eteenpäin. Kylmä viima puskee häntä vastaan

viihdyttäen hänen polttavaa otsaansa. Hän ei näe eikä kuule, vaan

tunkeutuu läpi korven ryskyen kuin hirvi.

* * * * *

Kuinka kauan hän on hiihtänyt, sitä hän ei tiedä, mutta kauan

se on mahtanut olla, koskapa hämärä on jo laskeutunut lumiseen

erämaahan ja tähdet ovat syttyneet yksinäiseen tuleensa. Hän on

seisahtunut korkealle vaaralle ja katsoo eteensä laaksoon. Kaukana

siellä kumottaa laaja hiilos, luoden hohdetta ympärilleen hämärään.

Kaukaa toisen vaaran takaa on kuin varkain nousemassa kuu, joka

katsoo allensa kuin peläten. Mitä kauhuja se taas näkeekään,

oltuaan muutaman tunnin mailta pois? Taas on yksinäinen talvityö,

iki-ihmeellinen kylmyydessään, valkeudessaan ja korkeudessaan.

Vorna seisoo siinä mietteissään. Vaaran rinnettä äsken noustessaan

tunsi hän, että nyt oli hänen hiihtonsa päättynyt. Hänen mielensä oli

vallannut äkkiä sanoin kuvaamaton rauhan tarve. Hän oli aavistanut,

että se hänelle pian suotaisiin, ja hän odotti kohtaloaan kylmällä

tyyneydellä. Yhtä ainoata hän olisi vielä halunnut: saada ikäänkuin

muullekin päätös, ei vain elämälle, vaan muullekin; hän olisi

halunnut saada päätöksen Lailankin kohtalolle.

Hänen allansa kohisi koski. Sen ääni oli hänelle lapsuudesta tuttu

ja mieluinen. Niin kovaa pakkasta ei tullut, että se olisi sallinut

kuohujensa kangistua, vaan esteistä yltyen kohosi se kohoamistaan,

kunnes jäät jymisten sen tieltä murskautuivat. Kuinka kauniisti

kuutamo välähtelee sen kalvossa, kuvastuen kirkkaasti ilmaan

pärskähteleviin kuohuihin. Vesi kiitää niin nopeasti, että tekee

mieli heittäytyä mukaan; tuntuu siltä kuin keinuisi sen pinnalla kuin

pehmeillä untuvilla.

Vorna tuijottaa veden kalvoon, kunnes herää äkkiä mietteistään.

Kaukaa laaksosta on hänen korvansa erottanut kolkon ulvahduksen, ja

hän ymmärtää, mitä se merkitsee. Sissit ovat lähteneet ja sijaan ovat

tulleet sudet, katsomaan, oliko savuavilla raunioilla vielä ketään,

vai joko uskalsi tulla rauhassa nauttimaan juhla-ateriasta. Värähtäen

inhosta tuijottaa hän sinne, kun kuuleekin samalla suksien kahinaa

takaansa ja käännähtää katsomaan. Kuuraisena ja korkeana seisoi hänen

edessään Seppä, huohottaen kiivaasta hiihdostaan, mutta jo tapparaa

vyöltänsä päästellen.

-- Sano, missä on Laila. Onko hän vielä hengissä? En tahdo sinun

henkeäsi, jos sen ilmoitat. Jätitkö hänet kylään, vai onko hän

jossain muualla kätköissäsi?

Vorna on valmiina ja varoillaan. Uudelleen soveltuu isäin miekka

hyvin hänen käteensä. Hän miettii, vastaisiko miehelle, ettei

Lailaa ole kylässä ja ettei hän tiedäkään, missä tyttö on. Mutta

sehän saattaisi tuntua armon pyynnöltä. Ja ehkäpä tuo mies ei

häntä uskoisikaan, vaan syyttäisi vielä valehtelijaksi? Ja siksi

toiseksi: heidän täytyi taistella niin kauan kuin ratkaisu tulisi

keskusteluitta. Sen vaati jo Arhipan kuolemakin. Paras siis olla

vastaamatta mitään.

Vorna vetää suunsa hymyyn:

-- Levähdä, sanoo hän, koska olet vaaran noususta hengästynyt. Minä

jaksan kyllä odottaa. Itse olenkin taas virkeä.

-- Ja tällä kunnaalla sinulla on kohta aikaa levähtää tuomiopäivään

saakka, sanoo Seppä synkästi ja syöksyy päälle kuin peto.

Mutta Vorna on taas entisellään ja ottaa hänet hymyillen vastaan.

Sälöt ja säkenet sinkoavat yöhön tapparan varresta, joka liukuu

syrjään pitkin käärmeitten kähyissä karaistua miekan terää. Ja

ennenkuin raskas ase on ehtinyt uuteen iskuun, tulee tuo sama säilä

jo suhisten päätä kohti, niin että salamana täytyy väistyä, ellei

mieli ruumiiseensa ottaa. Mutta jo on tappara taas ilmassa, tuolla

korkealla, ja kuun säteet sattuvat sen veriseen terään, joka on

itse kuin puolikuun sirppi. Nyt se taas putoaa, mutta ei tapaa

vastustajaansa, vaan syrjään kalskahtaa.

Vorna muistaa Staalon ennustuksen ja ymmärtää, että nyt on tuo hetki

tullut. Mutta se onkin hänelle mieluinen, eikä hän siitä hämmenny,

vaan päättää viimeiseen saakka pitää mainettansa yllä. Hänestä on

kaikki niin omituisen juhlallista, kuin olisi hän uhrivaaralla Luojan

silmäin edessä. Hän kummastelee itsekin voimiansa ja sitä, ettei

tunne enää tuskaa vasemmassa olkapäässään. Äkkiä hänellä tekee mieli

saada se jotenkin kuitatuksi vastustajalleen ja hän suuntaa pitkän

ja matalan piston juuri samaa paikkaa kohti. Hän uskaltautuu niin

pitkälle, että Seppä ei tule sitä tarpeeksi asti varoneeksi, ja niin

ruiskahtaa hänenkin olkapäästään leppä hangelle. Seppä ällistyy siitä

ensin, mutta tyyntyy heti, huomattuaan haavan vähäpätöiseksi, ja

ryntää uudella vauhdilla päälle.

Seppä on takaa ajaessaan ymmärtänyt, että Vornan kuolema olisi

suomalaisille suuri voitto. Syöksyessään Vornan perään, oli muuan

ääni hänelle huutanutkin, että älä päästä hengissä, ja hän oli

päättänytkin panna kaikkensa liikkeelle Vornan kukistamiseksi.

Yhtäkaikki oli äsken tuntunut säälittävältä nähdä edessään mies,

jolta oli palanut koti, hävitetty melkein kaikki, ja jota oli

ajettu koko päivän takaa kuin metsän petoa. Jos olisi vain taipunut

luovuttamaan Lailan, niin sittenkin olisi saanut henkiin jäädä. Mutta

kun vastasi vain pilkaten, niin oma syynsä. Kuolkoon tähän kunnaalle,

niin ei ole enempää ryöstöretkiä tekemässä.

Vorna hymyilee taas, ja hänen valkeat hampaansa vilkkuvat oudosti yön

hämärässä. Sepästä tuntuu äkkiä niin kolkolta ja synkeältä. Kuka oli

tuo mies? Itse paholainen. Vaikka veri oli rumentanut hänen kasvonsa,

saattoi silti nähdä hänen yhäkin kauniin muotonsa, tummat hiuksensa

ja välähtelevät silmät, joiden loiste ei ollut himmennyt. Hänen

vallassaan oli siis Laila ollut. Mitä oli heidän välillään tapahtunut?

Se ajatus on Seppää vaivannut yötä päivää ja se antaa hänen

raivolleen nytkin uutta yllykettä. Hän ryntää Vornan päälle hurjalla

ärjynnällä pakottaen tämän askel askeleelta peräytymään. Hymy katoaa

vähitellen Vornan huulilta, hänen korvissaan alkaa kaikua äskeinen

taistelun pauhu ja hänen ajatuksensa alkavat väkisinkin harhailla.

Hän havahtuu taas, huomaa vaaransa ja taistelee uudella innolla ja

valppaudella, kunnes jälleen ajatukset kiintyvät muualle kuin tuohon

veriseen puolikuuhun, joka alati liehuu hänen yläpuolellaan. Hän

on näkevinään, kuinka Laila ajaa häntä kohti pyytäen ja rukoillen

häneen tuijottaen ja kiirehtien poroansa, joka on väsymyksestä

menehtymäisillään. Nyt on lumimyrsky ja Laila ei pääse liikkeelle

poroinensa. Silloin hän hakee suojaisen yöpaikan, tekee tulen, vetää

pulkan sen ääreen, laittaa ruokaa, palvelee ja auttaa Lailaa, joka

luo häneen aran ja pelkäävän katseen. Hän ei tyttöä häiritse eikä tee

hänelle mitään pahaa, vaikka tyttö niin pelkääkin, ja hän huomaa,

kuinka tyttö nukkuu hänen turvissaan rauhallisena...

Yhä käy Seppä päälle ja Vorna taistelee vakavana. Hymy on kadonnut

hänen huuliltaan, sillä hän tuntee, että hänen hetkensä on sangen

lähellä. Syvältä sydämestä on ruvennut hiljaisesti virtaamaan jälleen

tuo levon ja rauhan tarve, joka niin viekottelevana houkuttelee: ei

tarvitseisi muuta kuin hetkeksi seisahtuisi, ja pyytämättä tulisi

lepo tuon miehen tapparasta. Mutta sellaista ei salli soturin luonto,

ja siksi Vorna kuin uhalla taistelee. Hänen korvissansa kuuluu

lakkaamaton kohina ja hän tuntee taas, että hän on suuren ja mahtavan

virran vietävänä, vinhalla, niin oudon vinhalla vauhdilla. Äkkiä taas

viha leimahtaa, hän nousee kohtaloaan vastaan ja ryntää vuorostaan,

pakottaen Sepän väkisinkin miekkansa edestä väistymään, kunnes pauhu

hänen korvissaan kasvaa ylivoimaiseksi ja hän tyytyy taas väistämään

toisen iskuja.

Herra Jumala. Kuinka kauan tuo mies kestää? Melkein epätoivoinen

ajatus välähtää Sepän mielessä. Hän muistaa Vornan taistelun Nykyrin

kanssa ja hän ihailee häntä. Jo saisi nyt taistelunsa loppua.

Hän ponnistaa taas voimiansa, mutta yhä väistyy Vorna keveästi.

Lumi heidän allaan on tannertunut ja siellä täällä näkyy hiukan

verta. Koski tuossa pauhaa kuin uhaten, mutta tähdet tuikkivat

tuskallisesti. Laaksosta kuuluu kamala ähellys. Sudet siellä, sudet

täällä.

Seppä kohottaa tapparansa ilmaan, mutta vaihtaakin sen siellä

äkkiä vasempaan käteensä ja iskee sillä. Mikä oli tullut Vornalle?

Näki selvään, että hän olisi ehtinyt iskun väistää ja oli jo sitä

tekemässä, kun hänen kasvoilleen ilmestyi tarkkaavainen ilme ja hän

pysähtyi. Voimalla sattui silloin tappara hänen oikeaan olkaansa. Hän

tärähti kuin honka, jonka kylkeen lyödään kirves, yritti sivaltaa

takaisin, mutta tunsikin kätensä herpoutuvan ja antoi sen vaipua

takaisin, horjahteli hetken kuin juopunut, mutta kaatui sitten

raskaasti selälleen hangelle. Koko ajan oli hänen kasvoillaan kiinteä

ja tarkkaava ilme, ja maasta kuiskasi hän väsyneellä ilmeellä Sepälle:

-- Kuuletko mitään?

Sepältä putosi tappara hangelle. Kummastuneena vastustajansa

käytöksestä jännitti hän kuuloansa. Todellakin. Metsästä kuului

lähestyvää ääntä, kuin olisi joku siellä huudellut. Ja Sepästä se

ääni tuntui tutulta.

Vornan huulille oli jälleen ilmestynyt hymy. Veri virtasi koskena

suuresta haavasta punaten lumen hänen allaan. Hän tuijotti taivaalle,

kuunteli lähestyvää ääntä ja tunsi, että nyt oli kohta kaikki

ohi. Sanomattoman suloinen rauhan tunne täytti hänen sydämensä,

vaimentaen haavan ja kuoleman tuskan. Hän oli näkevinään Arhipan

pellavapaidassaan astahtavan vastaansa, kourassa valtainen

oluthaarikka, jota hän muhoillen tarjosi: Juo poikani, sanoo äijä,

ja tsholon terve. Ja hän näkee, kuinka valtainen sankariparvi istuu

honkaisen pöydän ympärillä. Siinä on isäkin ja Onto, kaikki, kah,

eikö ole vanha seppäkin täällä. Ja karsinan puolella äiti ja Aino.

Voi Aino siskoni, annatko anteeksi veljellesi... Aino katsoo silmät

kyyneleissä häneen rakkaasti. Jo nostaa vanha seppä kanteleen

polvilleen ja rupeaa laulamaan Vornain virttä. Kuinka mahtavaksi

onkaan ukon ääni kasvanut. Ja kantele helisee polvilla suloisemmasti

kuin koskaan kesäinen tuuli ja lintuin laulu. Ja kaikki Vornat

kuuntelevat hartaasti...

Säpsähtäen kääntyy Seppä metsään päin. Hän kuulee kuinka sieltä

lähestyy huohottaen joku, ja näkee ilahtuen ja hämmästyen kuka tulija

on. Se on Laila. Hän levittää sylinsä riemastuneena ja viittaa

kaatuneeseen vastustajaansa, mutta peräytyykin samalla hämmästyneenä.

Laila ei riennäkään hänen syliinsä, vaan jää kuin kivettyneenä

paikalleen. Hän ei katso Seppään, vaan Vornaan, johon hän tuijottaa

kuin loihdittuna, kunnes rientää huudahtaen kaatuneen ääreen vaipuen

maahan hänen luoksensa.

Mutta Vorna kuuntelee sukunsa uljasta runoa, jota vanha seppä

kaiuttaa jättikanteleellaan. Pimeästä muinaisuudesta astuu esiin

sankarisarja hänen nuorinta vastaan ja kaikki toivottavat hänelle

hymyillen tervetuloa. Jo saapuu tuossa itse alkutaatto, juurevana

kuin kotikoivun tyvi, ja kädessään on hänellä tuo vanha miekka, jolla

Vorna itsekin taisteli. Uudelleen kiinnittää taatto sen nyt hänen

vyölleen. Hän ei tahdo ottaa sitä vastaan, mutta kaikki myöntävät sen

hänelle, ja Arhippa tuolla jo muhoillen simamaljan ääressä kertoilee,

kuinka sitä viimeksi käytettiin. Hänellä on niin hyvä ja onnellinen

olo.

Mutta sitten hän äkkiä muistaa Lailan ja hänet valtaakin haikea

ikävä. Hän kääntyy katsomaan ympärilleen. Mitä ihmettä ja riemua.

Nuo silmät eivät voi olla kenenkään muiden kuin Lailan. Vornan käsi

nousee ja laskeutuu hellästi Lailan varrelle, ja hän vaipuu katsomaan

niihin silmiin, jotka ovat tehneet häneen niin syvän vaikutuksen.

Hänen tajuntansa palaa hetkeksi, hän katsoo ympärilleen, näkee

vierellään Lailan ja taampana Sepän, ja voiton riemu lennähtää hänen

katseeseensa. Hän kuiskaa Sepälle, silittäen vaivaloisesti Lailan

kättä:

-- Tässä on Laila.

Mitä itkusta, mitä kyyneleistä! Ne eivät palauta takaisin sitä, joka

kiitää nopean virran mukana niin vinhasti kohti syvimpiä syövereitä.

Vorna ummistaa silmänsä ja huomaa taaskin olevansa äskeisessä

valtaisessa tuvassa. Nyt onkin Arhippa jo täydessä vauhdissa urosten

kanssa haastelemassa ja väkevät naurun remahdukset palkitsevat hänen

juttunsa. Vornakin niitä kuuntelee vaieten ja hymähdellen kuten

ennenkin, mutta ei mieli hän liittyä seuraan. Tuolla toisessa tuvassa

odottaa häntä hänen rakastettunsa, vartoo palavalla lemmellä, ja

sinne hän kiiruhtaa. Siellä on valmiina hänellä morsiusvuode. Hän

astuu ulos. Onkin yö ja revontulet loimuavat yli koko taivaan kannen.

Ne sähisevät ja leikkivät, nousevat ja muuttavat paikkaa hulmuten

mahtavasti. Hänen tullessaan laskeutuvat ne kaikki kuin portiksi

hänelle, ja portille ilmestyy Laila avosylin häntä vastaan ottamaan.

Sanomattoman suloinen onnen tunne täyttää hänen sydämensä ja hän

astuu morsionsa kanssa häätupaansa.