XXII.

Vorna katsoi pilkaten vastustajaansa. Jos hän itse selviää leikistä

hengissä, ei ole läheskään kaikkia menetetty, vaikka paljon onkin.

Vanha seppä on kuollut, samoin äiti, ehkä siskokin, ja useita

parhaista miehistä. Kuollut on ukkoloista urhein, Arhippa taatto,

jonka vertaista ei ole toista. Tuossa hän makaa rauhallisena kuin

omalla penkillään.

Voi, kuinka mielelläni kuolemasi kostaisin, mutta en voi sitä nyt,

sillä tappajasi ei ole tavallinen mies. Mistä lieneekään vastaani

lennätetty? Ehkä kaikki on näin jumalissa päätettyä pääni menoksi?

Muuten ei olisi tuhostani mitään tullutkaan.

Vorna melkein naurahtaa, kun tällaiset ajatusten välähdykset

sekunniksi taistelun lomassa hänen aivoihinsa ilmestyvät. Hetki

hetkeltä hänestä käy yhä selvemmäksi, että ottelu on nyt toivotonta

ja että tavallaan suurempi vahinko tehdään viholliselle sillä, että

paetaan sen edestä niin monin miehin kuin suinkin. Ja silloinhan

jäisi Seppä yhäkin Lailasta epätietoiseksi eikä olisi vähääkään

lähempänä päämääräänsä. Ja kun naapurikylistä apuun kiiruhtavat

miehet, jotka varmaan heti päivän noustua olivat nähneet sankan

sotasavun ja arvanneet, mistä olisi kysymys, paikalle tulisivat,

olisi heille joku jo kaukana vastassa tietoa antamassa ja

opastamassa. Kylliksi oli hän jo näyttänyt, että ei ole hänen eteensä

astumista. Ja ehkäpä Seppä, epätietoisena Lailasta, ryntää häntä

yksin takaa ajamaan. Mahdollistahan on silloin, että he ottavat

yhteen jossain muualla, missä ei ole todistajia. Vielä ei tiedä,

kuinka taistelu siinä tapauksessa saattaisi päättyä.

Vorna tuntee hiukan väsymystä, sillä hänen voimiansa on tänään

kysytty ylenmäärin. Sitä ei kuitenkaan huomaa muusta kuin siitä,

että hän ei enää hyökkää niin tulisesti kuin aikaisemmin, vaan

ottelee puolustaen ja tyynesti, käyttäen vain taitoansa, mutta

säästäen voimiansa. Sepän tappara oli kuin vahingossa päässyt äsken

hipaisemaan lappeallaan hänen vasenta olkapäätänsä täräyttäen sitä

niin, että hermoissa tuntui hiukan arkuutta. Vorna huomaa sen, minkä

aikaisemmin Arhippakin, että Sepästä kehittyy tapparan käyttäjä

joka iskulta. Äsken vasta hän joutui taisteluun ja nyt jo heiluttaa

asettaan kuin olisi se valettu hänen käteensä. Koskaan ei ollut

Vornan edessä vielä sellaista miestä seisonut.

Sepän kasvoille on levinnyt kalpeus ja hänen silmiinsä on tullut

kiihkoinen hehku. Vaikka hän tuntee joka hetki olevansa mitä

suurimmassa hengen vaarassa, ryntää hän kuitenkin sokeasti uskoen

onneensa ja yhä lisääntyvään taitoonsa. Hänen voimansa tuntuvat pian

olevan virkeimmillään ja hän antaa iskujensa sataa sakeasti kuin

rakeiden. Kun hänen miehistään joku äsken olisi tahtonut häntä auttaa

ja pistää Vornaa keihäällä takaa päin, ärjäsi hän synkästi kieltäen,

sillä yksin tahtoi hän miehensä voittaa. Mutta hänen kieltonsa

kuullessaan ymmärsi Vorna, mistä oli kysymys, ja ponnahti äkkiä

salamannopeasti ja joustavasti kuin ilves taaksepäin: miekan välähdys

vain ja mies kieri hangella verissään, jotavastoin Vorna itse oli

entisellään ällistyneen Sepän edessä, pilkaten lausuen hänelle

iskunsa evästykseksi:

-- Kiitti kun varoitti. Sano toistekin.

Seppää ärsytti Vornan pilkallisuus ja hän ryntäsi uudelleen häntä

vastaan, irvistäen tavoittaen tuota komeata päätä, joka väistyi hänen

iskujensa tieltä kuin noiduttu. Ja yhä viipyy hänen kasvoillaan

tuo arvoituksen tapainen hymy, joka koko kamppailun ajan on Seppää

kiusannut. Häntä itseä ei hymyilytä, sen hän tunnustaa, sillä koskaan

hän ei vielä ollut niin kamalassa leikissä käsinä. Ja hänenkin

päässään vilahtaa ajatushäivähdys silloin tällöin. Missä lienee nyt

Lippo? Kunhan ei vanhus olisi sortunut vihamiehen eteen. Missä lie

Staalo? Ja missä Laila?

-- Missä Laila? ärjäisee hän uudelleen, mutta Vorna ei vastaa, vaan

hymyilee salaperäisesti, ja silloin antaa Seppä pontta kysymykselleen

iskulla, jonka väistämiseen tarvitaan Vornan koko voima ja taito.

Mutta äkkiä Vorna huutaa miehilleen käskyn hajautua pakoon kaikkialle

ja pelastaa itsensä ken voi. Ja hänen huudostaan hölmistyneen Sepän

edestä häviää hän itse liukkaasti kuin kärppä. Muutamalla huikealla

sivalluksella lyö hän ahdistajansa loitolle ja on jo hyvän matkan

päässä tantereella, ennenkuin ällistynyt Seppä huomaakaan, mitä on

tapahtunut. Vilauksessa hän näkee muidenkin paenneen, miestensä

hajautuessa kaikkialle uhrejansa takaa ajamaan. Neuvottomana silmää

hän ympärilleen, näkee syrjemmällä sukset. Hänen aivoissaan vilahtaa

mielihyvä; hän muistaa, että ne ovatkin Nykyrin sukset; hän pistää

tapparansa vyöhönsä, ryntää suksille ja lähtee kiivaalla vauhdilla

Vornan perään. Hän kuulee kyllä, että joku huutaa häntä, mutta hän

ei jouda katsomaan, kuka se on, vaan hurjana suoriutuu tielle, jossa

Vorna menee jo monen viitanvälin päässä. Mistä Vornakin sai sukset?

vilahtaa kummasteleva kysymys hänen mielessään, mutta hän ei jouda

sitä enempää pohtimaan, vaan hiihtää kovemmin kuin koskaan ennen.

* * * * *

Aino näkee piilostaan, että miehet lähtevät pakosalle, ja huomaa

ilokseen, että veljensäkin tekee samoin. Vorna juoksee tänne päin,

mutta raskaasti käy hänen kulkunsa pehmeässä lumessa. Tuolta lähtee

jo takaa-ajaja suksilla ja saavuttaa varmasti pian. Sehän on itse

Seppä.

Aino ottaa kiireesti suksensa ja vie ne tielle valmiiksi. Sauvat lyö

hän pystyyn molemmin puolin. Sitten kiiruhtaa hän taas piiloonsa,

sillä hän ei tahdo tavata veljeänsä.

Vorna juoksee joustavasti, mutta huohottaa jo. Äkkiä huomaa hän

edessään sukset ja ilostuu. Miekkansa, jota hän tähän saakka on

pitänyt kädessään, sujauttaa hän äkkiä tuppeen, nousee suksille ja on

samalla mennyt.

Mutta ennenkuin Seppä ehtii paikalle, rientää Aino uudelleen metsästä

ja asettuu Sepän tielle. Pois! ärjäisee tämä raivostuneena, mutta

neito ei liikahda. Kun Seppä yrittää kiertää hänet, tuntien, kuka hän

oli, ja haluamatta koskea häneen, heittäytyy tyttö hänen jalkoihinsa

kietoen käsivartensa niiden ympärille. Hurjistuneena kumartuu silloin

Seppä, nostaa hänet syliinsä väkivallalla ja viskaa hänet koppina

syrjään nietokseen. Ennenkuin Aino sieltä selviää, on hän jo mennyt.

Ainon mielen täyttää kiitollisuus siitä, että hän edes täten

oli voinut veljeänsä auttaa. Hän yrittää takaisin metsään, kun

samassa lujat kädet tarttuvat häneen ja vievät hänet huudoista ja

valituksista, pyynnöistä ja rukouksista huolimatta palavaan kylään

päin.

Kuin jäykistyneenä oli Lippo seurannut taistelun kulkua, rukoillen

ja toivoen sen pikaista ja onnellista päättymistä. Sivumennen

oli ohi kiiruhtava karjalainen heristänyt keihästään hänellekin,

arveluttavan läheltä oli vihamielinen nuoli lennähtänyt, mutta Lippo

oli ne kaikki helposti väistänyt. Vaikka taistelu ei ollut oikeastaan

kestänyt kovin kauan, oli se kuitenkin ollut hänestä niin pitkä kuin

ijäisyys. Tuskaisena pohti hän siinä, mistä hakea Lailaa ja mitä

tehdä, jos Seppä kaatuisi, kunnes karjalaisten ja Vornan äkillinen

pako tuli hänellekin yllätyksenä. Ennenkuin hän pääsi ymmärtämään,

mitä oikeastaan oli tapahtunut, huomasi hän Sepän painaltavan

Vornan jälessä. Hän koetti huutaa häntä pysähtymään sekä luopumaan

takaa-ajosta, mutta turhaan. Neuvottomana mietti hän siinä, mitä

tehdä, hätäillen kiiruhtaen edestakaisin verisellä tantereella,

kunnes hetken kuluttua poro kuin noidan nuoli porhalsi hänen

sivutsensa. Hämmästyksekseen huomasi hän Lailan istuvan ahkiossa ja

koetti huutaen pysäyttää häntäkin, mutta yhtä turhaan; vilauksessa

oli ajaja kadonnut. Ja tuskin oli hän ehtinyt tämän asian täysin

ymmärtämään, kun hänen uudeksi hämmästyksekseen toinen poro kiidättää

hänen ohitseen Staaloa, joka pyrkii tyttärensä perään. Lippo ei

huoli häntä puhutella, viittaa vain Lailan perään ja lähtee hakemaan

suksiansa.

* * * * *

Sissit ovat luopuneet takaa-ajosta ja kokoontuvat vähitellen

taistelupaikalle. Väsyneinä ja verisinä hakevat he esiin

eväskonttinsa, ottavat kylän hiiloksesta palavia hirrenpäitä

nuotioksensa ja ryhmittyvät niin tuliensa ympärille. Tuolla kiskaisee

muuan karjalaisen ruumista syrjemmäksi.

-- Siirryppäs, veikkonen, elävien tieltä, sillä kyllä sinulle riittää

nyt lämmintä muutenkin. Mene tuohon tappajasi Viitalan Matin viereen,

sillä kai nyt sovitte, joskin äsken vielä kovasti riitelitte.

Miehistä joku hymähti. Äskeisen kuolemanriehunnan jälkeen oli

tuntunut hiukan jäykältä, mutta nyt rupesivat kielet vertymään. Muuan

jorahti palansa välistä:

-- Nykyriltä löivät pirut pään halki.

-- Niin tekivät. Lakkasi kerran sekin myljymästä.

Seurasi hetken hiljaisuus, kunnes taas joku arvosteli:

-- Huonosti meitä onnisti tällä kertaa. Ellei tuota pitkää Vornan

vastustajaa olisi ollut, niin kuka tietää, miten olisi käynyt.

Tappelivat kuin riivatut. Olivat nähtävästi varoillaan. Tästä on

poistuttava kiireesti, sillä muuten ovat pian niskassamme.

-- Niin ovat. Mutta kohta alentuu tuo kylän hiilos siksi, että saamme

käydä katsomassa, olisiko sieltä mitä otettavaa. Vaikka paljoahan

emme pysty mukaan viemään, kun niin vähiksi hupenivat miehemme.

Juutin Jussikin tuossa maata keijottaa silmät auki kuin jäniksellä.

-- Se Vorna olisi pitänyt saada hengiltä, kuului eräs lausuvan.

-- Niin olisi, sillä muuten eivät lakkaa kostoretket täältä päin.

Saattepa nähdä, että monta kuuta ei synny, ennenkuin ovat taas

heikäläiset kostamassa.

Vaiettiin. Kuului katkera huokaus.

-- Milloin loppunevat nämäkin matkat?

Kysyjä oli kyllästynyt ja alakuloinen, mutta hurjana karkasi silloin

pystyyn joukosta eräs nuori mies:

-- Ei ennen, kun on jokainen Vienan kylä porona niinkuin tuo tuossa

ja miehet raatoina edessämme. Palaamaan lähdemme nyt, mutta vielä

yhden käärmeen pesän välillä tuhkaksi panemme, ettei pidä kissan

raunioilla naukaiseman. Liian kauan on tätä surkeutta kestänyt, eikä

meillä ole ollut yön eikä päivän rauhaa. Nyt emme hellitä, vaan

kerrankin näytämme, miten näistä sodista loppu tulee. Muistakaa,

miehet, kotianne, vaimoanne ja sikiöitänne, joita on helvetin tulessa

vuosia kärvennetty.

Puhuja vapisi kiihkosta ja kumea murina säesti häntä. Veren jano,

joka äsken oli tuntenut hiukan tyydytystä, alkoi taas herätä, ja

muisto kärsityistä vääryyksistä ja kestetyistä julmuuksista virkosi

kirvelevän tuoreena. Ajatukset johtuivat kuitenkin muualle, sillä

siinä samassa tuotiin Aino miesten keskeen ja töytäistiin tylysti

nuotioiden piiriin.

-- Siinä on ainoa vanki, julisti toinen tuojista.

-- Niin näkyy, arvosteli heti joku, mutta siinäpä tuota onkin.

Joku kuului naurahtavan ja kaikki katselivat tyttöä uteliaasti. Jo

ojentui joukosta käsi ja tarttui Ainoon, jolloin tämä säpsähtäen

siirrähti.

-- Ka ka...

-- Rohkeammin ne Vornan miehet Iin tyttöjä tapailivat kuin sinä tätä.

Eivät kysyneet, kelpasiko kosija, vaan kosimatta ottivat.

Puhujan ääni oli kylmä kuin rauta ja Aino kuuli sen kalpeana. Miehet

olivat vaiti, toisten heistä hymyillessä pahanenteisesti. Kuului joku

sanovan:

-- Olipa paha, ettei Viitalan Matti elänyt. Hän olisi tehnyt tässä

samat konstit kuin karjalainen teki hänen morsiamelleen. Viedään

mukaan tyttö, kun sattuu näin nättikin olemaan.

Miesjoukko laskee raakaa ja kauhistavaa leikkiään. Heidän mieleensä

muistuu sarja kauhukohtauksia, joissa heidän omat naisensa ovat

olleet uhreina, ja heille tuottaa erikoista nautintoa miettiä, miten

kukin niistä olisi nyt tämän tytön tuskalla kostettava. Ainolle

selviää siinä, että häntä mahdollisesti odottaa samallainen kauhea

kohtalo kuin monia muita näiden retkien jalkoihin joutuneita nuoria

naisia. Mutta hän on liian ylpeä armoa rukoillakseen.

Lippo hiihti kiireesti paikalle. Hän ehti kuulla miesten puheita ja

puuttui asiaan:

-- Älkää tuottako kirousta päällenne, miehet, sanoi hän vapisevalla

äänellä, vaan armahtakaa neitoa tässä. Hänhän on viaton, ja teette

saman synnin hänet häväistessänne kuin ne tekivät, jotka teidän

naisenne raiskasivat. Olkaa jalompia te.

-- Kuka sinä olet, äijä-paha? kysyi joku joukosta raa'asti, ja toinen

kuului jupisten lisäävän:

-- Etpäs käynyt meitä auttamaan, vaan tyydyit vain katsomaan. Mikä

lienetkin? Tytölle teemme mitä tahdomme. Hiihdä matkaasi nopeasti ja

tee se hyvän sään aikana.

Lippo huomasi, ettei hänellä ollut nyt miehiin vaikutusta, ja tytön

kohtalo laskeutui raskaana hänen sydämelleen. Kuultuaan hänen

puheensa oli Aino hämmästyneenä kääntynyt häneen ja sanoi nyt hiljaa:

-- Kiitos. Olet varmaankin se vanhus, josta Laila on kertonut. Hiihdä

nopeasti hänen jälkeensä ja koeta pelastaa hänet. Minä en apuasi

tarvitse.

Ja sisseihin kääntyen sanoi hän pilkaten:

-- Liian hyvä on Vornan Aino mokomain morsiameksi. Ellei Seppä olisi

tullut avuksenne, olisitte tuossa tanterella joka tallukka...

-- Vornan sisar, kavahtivat sissit hämmästyen sanomaan. Arvokas

olikin tämä saalis.

Mutta siinä samalla oli kaikki jo ohi. Ennenkuin kukaan ehti

ajatellakaan, mitä oli tapahtunut, oli Aino temmannut jalkainsa

juuresta Arhipan vyöltä puukon ja iskenyt sen syvälle rintaansa.