Aslakin ja Staalon lähtiessä hyppäsi Aino ahkioonsa ja lähti ajamaan
toisaalle, aluksi ajattelematta, minne. Sissien hyökkäys oli
vaikuttanut tärisyttävästi hänen muutenkin luonnottomasti rasitettuun
mieleensä, yhdellä iskulla kääntäen hänen kostonhimonsa haikeaksi
katumukseksi ja itsensä syyttelemiseksi. Kaikki se ajatustoiminta,
joka hänen tunnekuohunsa keskeltä pääsi johonkin johdonmukaisuuteen,
kohdistui haluun voida jotakin tehdä äidin, veljen, suvun ja
kotikylän hyväksi. Hän suorastaan kadehti niitä, jotka olivat saaneet
jäädä kylään taistelemaan ja vaikkapa kuolemaankin; se oli heille
helpompaa kuin hänelle ajella täällä kiven raskaalla tunnolla ja
kipeällä häpeällä. Kaikki esiintyi hänelle nyt toisessa valossa
ja veljen kuva ilmestyi hänen eteensä surullisen syyttävänä, niin
miehekkäänä ja uljaana.
Hän ajeli neuvotonna metsässä sinne tänne, kunnes saapui järven
rannalle, johon kylän palo näkyi kaikessa komeudessaan. Tuskallisella
sydämellä lähti hän ajamaan paloa kohti, enää vaaraansa ollenkaan
ajattelematta. Kun hän oli tullut melko lähelle, näki hän, kuinka
kyläläisensä purskahtivat kaikista rantasolista pakosalle kuin jousen
selältä ja kuinka kolme sissiä kiiruhti heitä ajamaan takaa. Aino
hoputti peuraansa, joka tulipaloa peläten vauhkona karkaili syrjään.
Hän näki, kuinka sissi ampui ja kaatui itse ammuttuna, ja hänen
sivutsensa hiihti nuori äiti pelosta mieletönnä, vetäen ahkiossa
lastaan, jonka hartiat pitkä nuoli oli armotta lävistänyt. Hän näki,
kuinka vanha, korkeavartinen vaimo äkkiä kääntyi vihamiestä vastaan.
Ainon sydäntä kouristi sanomaton tuska. Hän tempasi suksikeihään
lähelle hiihtäneeltä naiselta, ja läksi syvässä lumessa juoksemaan
äitiänsä kohti. Hänen peuransa karkasi hurjistuneena kauas jäälle
kuin paeten sekin. Ja Aino juoksi, mutta ei ehtinyt ajoissa tuhoisaa
iskua estämään. Kuin raivotar syöksyi hän kolmatta miestä vastaan,
mutta silloin tämä pakeni.
Hän tuntee sanomattoman katkeraa tuskaa, mutta kyynel ei irtaukaan.
Tuntuu kuin kaikki elämän lähteet olisivat kuivaneet. Kuin tajutonna
silittää hän äitinsä veristä päätä.
Mikä se oli?
Kujan suulta oli kuulunut raivoisia huutoja. Säikähtäen hyppäsi Aino
äitinsä suksille ja kiirehti piiloon pienen rantasaunan taakse. Kuin
pahantekijä kyyristäytyy hän sinne nähdessään veljensä juoksevan
äidin ruumista kohti. Hän huomaa, että veljen kasvot ovat veriset
ja harmaat, että katse on kiihtynyt ja outo, ja hänen sydäntänsä
kouristaa haikea tuska ja katumus. Hän tuntee halua rynnätä veljensä
luo ja anoa häneltä tekoansa anteeksi, mutta hän ei uskalla sitä
tehdä. Väristen kuulee hän katkeran, kamalan naurun kajahduksen,
ja näkee, yhä syvemmälle piiloonsa hautautuen, Vornan tuovan äidin
ruumiin saunaan. Kun veli sitten syöksyy nuolena tiehensä, jää Aino
jäykästi hänen jälkeensä tuijottamaan.
Hetkisen on hän siinä neuvottomana ja aikoo juuri lähteä liikkeelle,
kun peräytyykin kiireesti piiloonsa takaisin. Kummastuen näkee hän
vanhanpuoleisen suomalaisen tuovan selässään vaivaloisesti vanhaa
seppää, jonka vaatteet olivat kärventyneet, parta puoleksi palanut
ja joka oli nähtävästi pyörtynyt. Kiireesti vei suomalais-ukko
kannettavansa saunaan, sulki oven ja poistui nopeasti, itsekseen
alati haastellen ja jupisten.
Aino hiipi saunaan, jonka valaisi luukusta tuleva päivä himmeästi.
Hän meni ja katsoi äitiinsä. Vainajan kasvot näyttivät tässä
hämärässä melkein eläviltä, ellei suuri haava olisi toista
todistanut. Hän tarttui jo kylmenneeseen käteen, mutta heitti sen
samalla, sillä häntä pelotti yksinäisyys, kalma ja kuolema. Hän
vilkaisi kuin peläten vanhaan seppään ja oli kirkaista kauhusta. Ukon
silmät olivat auki ja katse oli suunnattu häneen. Aino näki selvästi,
että ukko tiesi hänen salaisuutensa ja syytti nyt häntä kivenkovalla
ankaruudella. Aino väistyi peläten ovelle saakka ja pakeni ulos.
Nyt paloivat ranta-aitatkin ja kuumuus oli saunan luona melkein
sietämätön. Aino ymmärsi, että pian syttyisi sekin. Hän meni
uudelleen sisään koettaakseen pelastaa seppää tulen käsistä, mutta
se olikin turhaa; vanhus oli jälleen sulkenut silmänsä ja kuolema
oli hänet vapahtanut. Uudelleen syöksyi Aino ulos, tietämättä, minne
kääntyä.
Hän kuunteli tarkoin. Tulen huminan ja vinkuvan tuulen läpi kuului
selvänä ja pelottavana taistelun ryske. Aino tunsi oman väkensä
huudon, josta taas kaikui urheus ja luottamus. Vorna siellä
taistelee, ajattelee hän ylpeydellä, hyppäsi suksilleen ja läksi
varovasti hiihtämään pitkin järven rantaa.
Pysytellen rantatörmän suojassa ja pajupensaitten varjossa pääsi
hän niin kauas, että tuli aivan aamullisen tiensä viereen. Vähän
matkan päästä siitä ulottuikin hän näkemään taistelutantereelle,
jossa miehet ottelivat yhtenä rykelmänä. Mutta päätä pitempinä muita
näki hän kaksi valtaista vartta huojumassa, näki, miten milloin
rautavarsinen tappara välähti ilmassa, ja kipeästi pisti silloin
hänen rintaansa. Sanattomana ja tuijottavin silmin jäi hän katsomaan
taistelua ja odottamaan sen loppua.
* * * * *
Hetkeksi antoi Laila Aslakin ruumiin ääressä surullensa vallan, mutta
sitten hän kääntyi isäänsä päättäväisesti.
-- Minun täytyy mennä tuonne, sanoi hän viitaten taistelupaikalle
päin.
-- Älä mene, älä lapsi, rukoili lappalainen tuskaisena. Lähdetään
pois, sillä mitä heidän taistelunsa oikeastaan meihin kuuluvat.
Molemmat puolet ovat meille samallaisia vihollisia. Lähdetään ajamaan
kiireesti kotiin päin, oman väkemme jälkeen, sillä Seppä ja Lippo
kyllä päänsä pelastavat ja jälkemme löytävät.
Laila katsoi isäänsä pitkään ja aikoi juuri vastata, kun hänen
huomionsa samalla kiintyi kiivaaseen huutoon, joka kuului
taistelupaikalta päin ja tuntui jotakin komentavan. Hän tunsi äänen;
se oli varmasti Vornan, ja siksi hän unohti vastauksensa isällensä,
kuunnellen tarkoin.
Mutta huuto lisäytyi monenkertaiseksi kiljunnaksi, joka tuntui
hajoavan usealle haaralle. Samalla syöksähti heidänkin ohitseen
kiivaalla vauhdilla pakenevia karjalaisia, joita voitonriemuiset
sissit ajoivat takaa. Mutta karjalaiset hajosivat kaikki eri
suunnille, jolloin sissit pian huomasivat viisaimmaksi palata
takaisin. Huohottaen tuossa jo palasi muutamia, ja vasta nyt heidän
huomionsa kiintyi lappalaiseen ja hänen tyttäreensä.
-- Kuka sinä olet? kysyi eräs epäluuloisesti ja kiivaasti.
Staalo selitti.
Miehet katsoivat Lailaan ja eräs naurahti jo.
-- Vai tämä se on tyttö, jota tuo pitkä suomalainen tuli täältä
perimään. Hyvä oli, että sattui tulemaan, kun ei ole enää musta
Nykyri myljymässä. Muutenpa ei tiedä, miten olisi käynytkään.
Sylkäisten jatkoi puhuja sitten hikeä pyyhkien:
-- Mutta ellei Vornaa saada hengiltä, niin tästä tulee kiivas lähtö
sittenkin. Eipä taideta toisiin kyliin ehtiäkään, sillä pian on
ympärillämme karjalaisia kuin sääskiä, kunhan kaikki pakenijat
pääsevät sanaa viemään.
Laila tarttui hänen käteensä kiivaasti.
-- Eikö Vorna kaatunutkaan?
-- Ei.
-- Eikä Seppäkään?
-- Ei.
-- Missä he sitten ovat?
-- Missä lienevät toistensa perässä kuin näätä ja orava.
Mies viittasi taistelupaikalle päin ja katsoi kummastuneena Lailaan.
Mutta odottamatta enempää selvitystä hyppäsi tyttö ahkioonsa ja lähti
hurjasti ajamaan. Tulesta ja savusta hullaantunut poro otti villin
vauhdin. Ennenkuin Staalo kerkesi perään, oli Laila jo kadonnut.