Tuona kohtalorikkaana yönä, jolloin paosta Ainon kanssa sovittiin,
jäi Laila hänen lähdettyään mitä ristiriitaisimpien tunteitten
valtaan. Hän oli tietysti iloinen siitä, että pääsi lähtemään pois
vankeudesta, jossa häntä uhkasi häpeä, mutta toisaalta tuntui
hänestä, ettei hän iloinnut siitä niin paljon kuin olisi pitänyt.
Aslak, joka innolla oli ottanut neuvotteluun osaa, oli huomannut
jonkunmoista epäröintiä, ja katsonut häneen hiukan kummastellen. Sen
nähdessään oli Laila säpsähtänyt ja koettanut osoittaa yritykseen
innostustaan. Kun Aino oli lähtenyt ja he olivat jääneet pimeään,
koetti Laila selittää itselleen ristiriitaisia tunteitaan.
Hän ei ymmärtänyt, että Vorna oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen
olemallakin melkoisesti toista kuin mitä hän oli uskonut ja pelännyt.
Julmuuden ja raakuuden sijasta olikin hän osoittanut eräänlaista
lempeyttä ja sääliväisyyttä, avomielisyyttä ja tunteellisuutta,
jota hän ei ollut osannut odottaa. Vornan kuva väikkyi nyt hänen
mielessään jonkunmoisessa lempeässä ja surumielisessä valaistuksessa,
jonka rinnalla Sepän harvasanainen kiinteys -- se täytyi Lailan
itselleen myöntää -- ei tuntunutkaan niin miellyttävältä.
Laila itki hiljaa nurkassaan. Hänellä kävi kaiken lisäksi sääliksi
Aslak, jonka piti jäädä tänne hänen sijaansa. Hän sanoi:
-- Ellen uskoisi varmasti, ettei Vorna tee sinulle mitään pahaa, en
ikinä suostuisi jättämään sinua tänne.
-- Minuako! Mitä ihmettä sinä nyt minusta välittäisit! -- kuului
hiljaa Aslakin ääni, nöyrästi ja alistuvaisesti, ehkä hiukan
katkerasti. Hänen omalle osalleen ei onni suuresti parantuisi,
joutui Laila Sepälle tai Vornalle, mutta siitä huolimatta oli paon
onnistuminen hänelle kuitenkin yhtä tärkeä kuin Lailallekin: se oli
ikäänkuin täyttymys sille sovituksen työlle, jota hän oli koettanut
tehdä ryöstömatkalta saakka. Vaikka hän hiukan aavistikin Lailan
ajatuksia, oli tuo kaikki yhäkin hänelle ikäänkuin ulkoista, jolla
oli merkitystä vain sikäli kuin se koski hänen omaa pyrkimystään
sisäiseen tyydytykseen.
* * * * *
Vornan sanat, että hän saapuisi aamulla heidän lähtöään katsomaan,
olivat Ainolle mieluinen suunnitelmien täydennys. Nyt pääsisi hän
erikoisesti häntä peräänsä houkuttelemasta, saisipa hänet ryhtymään
takaa-ajoon yksin, mikä kaikki tekisi koston varmaksi. Katsottava
vain olisi, että Vorna joutuisi paikalle vasta sitten, kun he jo
olivat menneet, sillä muutoin menisivät kaikki puuhat myttyyn.
Heti kun yö hiukan oli kallistunut aamupuoleen, oli hän jo Aslakin
kanssa valmiina poroineen. Tiu'ut oli otettu pois, joten pieninkään
ääni ei häirinnyt hiljaisuutta. Kiireesti oli lähdettävä.
Kun Lailan piti istua pulkkaan, ojensi hän kätensä Aslakille ja sanoi
syvällä surulla ja lempeästi:
-- Hyvästi Aslak! Tuhansin kerroin olet kaikki korvannut. Nyt en
tiedä, kuinka sinua kiittäisin!
-- Joutukaa! kiirehti Aino.
-- Hyvästi Laila!
Se oli kaikki mitä Aslak sai sanotuksi. Hän meni pirttiin, pani oven
salpaan ja painui vuoteelle kasvot käsiin painettuina. Ja hän tunsi
aavistuksena, että nouseva päivä oli ratkaiseva hänen kohtalonsa.
Mikä se oli?
Aslak kuuli, kuinka joku lähestyi ulkoa. Hän hyppäsi ovelle
kuuntelemaan ja kuuli Vornan äänen.
Hän kiirehti takaisin vuoteelle koettaakseen pitää häntä niin kauan
kuin mahdollista siinä uskossa, että pirtissä olija oli Laila. Ja
sitten. Niin, sitten hän koettaisi tappaa Vornan.
* * * * *
Vinhalla vauhdilla kiisivät porot pitkin pimeätä kujaa. Lailan
sydäntä ahdistivat pelottavat aavistukset. Hän käännähti pulkassaan
nähdäkseen vielä kerran sen paikan, joka oli ollut niin monen
sieluntuskan näyttämönä, mutta joka silti tuntui hänestä, omituista
kyllä, tavallaan rakkaalta. Oli kuin olisi Vornan katse näkynyt
pimeän läpi, surullisena, nuhtelevana, että miksi näin erosit, Laila?
Edellä Aino kiirehti poroaan pitkin pimeää metsätietä, ja hänen
ajokkaansa pyrki voimakkaasti perään. Kauas heidän ei tarvitsisi
ajaa, ennenkuin Seppä, Lippo ja isä yhtyisivät seuraan. Silloin
heidän matkansa eroaisi Ainosta, joka siitä alkaen ajaisi toisaalle
heidän kääntyessä kotiin päin...
Lailaa värisytti. Oliko hän nyt valmis lankeemaan Sepän syliin?
Miksi tuli nyt häntä ajatellessa aina tunteeseen jotakin kylmää ja
vierasta? Vaikka Seppä olikin rakas, niin silti. Oliko sitten Vorna
todellakin tullut hänelle rakkaaksi?
Laila kyyristyi säikähtäen kuin olisi joku saattanut kuulla tämän
hänen salaisen kysymyksensä, jonka vastausta hän pelolla ajatteli.
Oli hyvä, että oli pimeä, joten kukaan ei saattanut tuota hänen
kysymystään nähdäkään...
He eivät olleet ajaneet kovin kauas kylästä, kun Laila heräsi
mietteistään siihen, että hänen pulkkansa törmäsi Ainon ahkioon.
Syytä, miksi Aino oli peuransa pysähdyttänyt, ei tarvinnut kysyä,
sillä kylästä kuuluva helvetillinen melu selvitti sen kyllä. Äkkiä
Aino taas tempasi poronsa juoksuun, ja Laila arvasi hänen luulevan,
että Vorna oli huomannut heidän pakonsa ja pannut heti toimeen
yleisen hälyytyksen. Pian hän kuitenkin pysähtyi taas harkiten
kuuntelemaan. Heidän pakonsa ei voinut enää tuota melua selvittää.
He olivat nyt sillä paikalla, jossa Sepän piti heidän tuloaan
odottaa. Mitään ei kuitenkaan kuulunut eikä näkynyt. Jäätävä
tunne valtasi Lailan ja hän kirkaisi kauhusta. Ainon poro hyppäsi
säikähtyneenä syrjään ja samalla ilmestyi vanha lappalainen metsästä
kiireesti heidän eteensä!
-- Isä!
Laila vaipui nyyhkyttäen isänsä kaulaan. Mutta Staalo rupesi heti
hätäillen kiiruhtamaan:
-- Pian matkalle, pian. Luulimme, ettette olleet päässeetkään
lähtemään, kun rupesi tuo melu kuulumaan, ja siksi hiihtivät Seppä
ja Lippo sinne katsomaan. Nyt kotia kohti kiireesti, sillä he kyllä
jälkenne löytävät. Meidän ei tarvitse...
Hän pysähtyi, sillä karjalaistyttö oli tarttunut lujasti hänen
käsivarteensa. Viitaten kylään päin, jossa taivas oli ruvennut
oudosti punoittamaan, kysyi Aino tukahtuneella äänellä:
-- Mitä merkitsee tuo tuolla?
Vanha lappalainen astahti hiukan syrjään.
-- Vainolaisiksi arveli niitä Seppä. Pohjalaisten kostajajoukoksi,
joka lienee samonnut tänne veljesi jälkiä. Mitäpä se muutakaan voinee
olla?
Ainon silmät laajenivat kauhistuksesta ja tuskallinen epätietoisuus
kuvastui hänen kasvoillaan. Äkkiä hän kääntyi taluttamaan poroaan
kylään päin. Silloin riensi Staalo hätään.
-- Armahaiseni! Älä mene sinne, sillä siellä odottaa sinua tuho.
Ethän kuitenkaan voi mitään tehdä. Ehkä veljesi hyvinkin pitää
puolensa. Malta ja odota, miten taistelun käy...
-- Minun täytyy, minun täytyy, vakuutti tyttö tuijottavin silmin, yhä
hankkiutuen ajamaan, mutta Staalo tarttui hänen ajohihnaansa.
-- Älä mene, armahda toki! Kiitä, että olet kauheasta kohtalosta
pelastunut. Aja sinne, missä on teikäläisiä, niin ehkä ehdit ap...
Staalo huomasi, että hänen ei oikeastaan sopinut tästä huomauttaa,
koska kerran Seppä ja Lippo olivat menneet taisteluun. Tyttö ei
näyttänyt kuitenkaan häntä kuulevan, vaan heittäysi pulkkaansa
lähtien ajamaan kotiin hurjaa vauhtia. Staalo kääntyi tyttäreensä ja
sanoi kiirehtien:
-- Joudu lapsi!
Mutta Laila ei liikahtanutkaan, vaan tuijottaen jäykästi eteensä
kysyi:
-- Siis Vorna ja Seppä voivat siellä joutua taisteluun?
-- Voivat lapsi, voivat.
-- Ja molemmat, tai ainakin toinen heistä voi saada surmansa?
-- Se on hyvin luultavaa.
Laila painoi kädet silmilleen ja kirkaisi luonnottomasti:
-- Isä, minä en voi lähteä! En.
Vanha lappalainen katsoi tyttäreensä aivan typertyneenä.
-- Et voi lähteä? sammalsi hän.
-- En. Minun täytyy estää heidän kuolemansa.
-- Kuinka voisit sen tehdä? Sehän on mahdotonta.
Laila ei enää vastannut. Pelästyneen ja kauhistuneen isänsä lupaa
tai kieltoa odottamatta hyppäsi hän pulkkaansa lähtien ajamaan. Töin
tuskin Staalo selviytyi häntä seuraamaan, hätäisenä, sekautuneena
tyttärensä oudosta käytöksestä ja tapahtuneesta odottamattomasta
asiain käänteestä.
* * * * *
Laila oli tuntenut sydämessään, ettei hän voinut paeta pois silloin,
kun hänen kohtaloansa tuolla kylässä ratkaistiin.
Laila vapisi kiihkosta. Töin tuskin hänen isänsä sai pysäytetyksi
hänet metsän reunassa, ettei hän syöksynyt kylää ympäröivään
sissilaumaan suinpäin. He käänsivät poronsa vesakkoon, jossa
tapasivat Ainonkin kalpeana edessään olevaa kamalaa näytelmää
katsomassa. Staalo vaati jyrkästi, että kierrettäisiin metsää myöten
kylän toiseen päähän, sillä sieltä pääsi vesakon turvissa aivan kujan
suulle saakka.
Laila suostui neuvottomana isänsä ehdotukseen ja metsää myöten he
lähtivät umpilunta kiertämään varovasti kylän toiselle puolelle.
Vanha lappalainen oli huomannut, ettei hän saisi nyt tytärtänsä
paikalta poistumaan, ennenkuin oli tullut ratkaisu parhaillaan
käynnissä olevassa taistelussa, mutta hän pani parhaansa ainakin
estääkseen häntä syöksymästä varomattomasti tuonne taistelevien
joukkoon. Siksi hän ohjaili porojansa tiheimpiä viidakoita myöten.
Niin kului päivä pitkälle ennenkuin he olivat saapuneet vesakkoon
kylän lähistölle.
Kylä paloi jo silloin kauttaaltaan. Pienellä aukealla metsän ja
palavan pirtin sekä ahtaan kujan suun välillä oli useita ruumiita.
Kauempaa kuului yhä hurjaa taistelun melskettä, mutta tällä
kohdalla ei ollut ketään. Vapisevin huulin osoitti Laila isälleen
lappalaispukuisen miehen ruumista.