Kun Vorna kiskaisi miekkansa irti Nykyristä, ymmärsi hän tehneensä
teon, joka merkitsi hänelle suurta voittoa. Ja silloin vilahti hänen
mielessään tunne, että ennen kuolemalle vihkiytymistään hän käy
kylässään ja ryntää sieltä Arhipan avuksi, jonka arvasi jo panneen
toimeen saamansa määräykset. Tämän ajatusvilauksensa toteutti hän
myös samalla, kadoten ällistyneen Sepän edestä savun ja tulen
keskelle.
Mikäli Vornalla oli puolustuksen johdolta ja taistelulta ollut aikaa
muuta ajatella, olivat hänen mietteensä koskeneet Lailaa, Ainoa ja
vanhaa Vornatarta. Alati oli hänellä kaikunut korvissa kysymys,
minne Laila ja Aino olivat joutuneet, ja aamullisen pettymyksen
katkeruus oli Aslakin kuoleman jälkeen jo ruvennut haihtumaan.
Hänestä tuntui kuin olisi tuosta aamullisesta kohtauksesta kulunut
jo vuosia, ja kuin olisi hän nyt aivan toinen henkilö kuin tuo, joka
ryösti Lailan uhratakseen hänet mieliteoillensa. Kuka hän olikaan?
Haamu menneiltä ajoilta, jonka sydämessä rupesi kangastelemaan suru
ja tuska kaiken sen kauheuden vuoksi, mikä hänen silmäinsä edessä
tapahtui. Hän huomasi, ettei hän ollut voinut aavistaakaan, miltä
tuntui, kun vainolainen näin ryntäsi omaan kotikylään tehdäkseen
siellä samaa, mitä hän oli niin usein tehnyt heidän kylilleen.
Vasta oma onnettomuus sai hänen villissä sydämessään hereille
inhimillisten tunteiden ensi ailahdukset ja ikäänkuin korkeana
näkemyksenä vilahtivat hänelle silmänräpäykseksi rakkauden ja rauhan
aavistukset. Mutta sakeana myrskynä ryntäsivät esille taas kaikki
hurjan soturisydämen intohimot muodostaen niin hänen sielunsa
ristiriitaisten tunteiden temmellyspaikaksi. Kamala oli nähdä tuo
verinen ja korkeavartinen uros, kun hän synkkänä, miekka kainalossa,
juoksi pitkin palavan kylän kujia.
Hurja riemu täytti hänen sydämensä. Pääsivätpä, pääsivätpä kaikki
verikoirien kynsistä, lauloi iloinen ääni hänen korvissansa. Pois on
viety parhaat tavarat, naiset ja lapset, ja kalliiksi kävi Nykyrin
joukolle tämä kostoretki. Saavatpa vielä nähdä, montako heistä
paluuretkelle selviää. Ei ainoakaan, jos minä vain henkiin jäänen.
Lieneekö äiti-vanhani kunnolla mukaan päässyt? Ka, seppä-ukko!
Kuuletko, mitä siinä istut? Jännekö katkesi? Hae toinen jousi.
Pääsikö äiti mukaan, tiedätkö?
Mutta seppä ei vastaa, sillä hänen kohdalleen on vastailu maallisiin
kysymyksiin loppunut. Hän tuijottaa vain kanteleeseensa polvillaan ja
tulen yhä lisääntyvä rätinä huumaa hänen korviansa. Mutta kun Vorna
uudistaa kovalla ja käskevällä äänellä kysymyksensä, näyttää hän
vielä heräävän ja julma hymy leviää irvistyksenä hänen kasvoilleen.
Hän viittaa rantaan päin ja pahaa aavistaen syöksyy Vorna sinne.
Hän hakee ranta-aittojen välisistä kujista, rannalta, kaikkialta
sieltä, missä paenneiden jälkiä näkyy. Ja hän löytää äitinsä, joka ei
ollutkaan päässyt muitten kanssa lähtemään.
* * * * *
Kun Arhipan merkkihuuto oli kuulunut ja pakolaisjoukko oli rynnännyt
rantaan aittojen aukoista, ei se ollut tapahtunutkaan niin
esteettömästi kuin Liposta tuolla kauempana oli näyttänyt. Ei, vaan
pari kolme suomalaista, jotka eivät olleet ehtineet vielä taisteluun
Arhipan joukon kanssa, ryntäsi heidän jälkeensä. Eellimäisin kerkesi
ampumaan nuolensa, joka korkeassa kaaressa tullen iski viimeiseen
ahkioon lävistäen siinä istuvan lapsen. Ei auttanut sekään, että
vanha seppä puolestaan sai ammutuksi miestä selkään, sillä kaksi
muuta jatkoi kiihkolla takaa-ajoa. Vapisten raivosta kiiruhti ukko
jännittämään joustansa uudelleen, kun jänteensä raksahti poikki, ja
hän sai jäädä sadatellen aseettomaksi.
Kuin raivostunut naarassusi käännähti silloin tanakasti hiihtävä
Vornatar päin takaa-ajajiaan. Kiivaalla vauhdilla tulevan miehen
pidätti hän juurevasti suksikeihäällään, johon hyökkääjä oli
suinpäin tunkeutua. Kiroten täytyi hänen antautua Vornattaren kanssa
todelliseen taisteluun. Siitä tuli kuitenkin lyhyt. Nähdessään
toisenkin takaa-ajajan kohta olevan kimpussaan vilkaisi Vornatar
jäälle, jossa pakenijat hajautuen joka haaralle pyrkivät pakoon
vimmatulla vauhdilla. Hänen katseensa ilostui, sillä hän oli varma,
että he nyt todellakin pääsisivät pakoon. Kun suomalainen samalla
raivostuen odottamattomasta esteestä kohotti tapparansa huikeaan
iskuun, ummisti harmaahapsinen heimovaltiatar silmänsä kuin väsyneenä
ja syöksi tapparasta välittämättä keihäänsä suomalaista kohti.
Samalla kuin se lävisti miehensä, halkaisi tuima sotakirves harmajan
pään, ja kuin elämästä ja taistosta väsyneenä lysähtivät molemmat
hangelle vieretysten. Irvistäen katsahti heihin paikalle samalla
saapuva suomalainen sissi, oli hetken neuvottoman näköinen, mutta
kääntyi sitten suinpäin pakoon, sillä suoraan häntä kohti syöksyi
tuossa nuori nainen, outo tuli silmissään.
* * * * *
Kuin jähmettyneenä katsoi Vorna äitinsä ruumista. Kun hän näki
rakastamansa kasvot näin runneltuina ja kunnioittamansa hapset
verin tahrattuina, tärisytti voimakas liikutus hänen varttansa ja
hänen kasvonsa värähtelivät. Hetkiseksi vaipui hän lohduttoman,
pohjattoman surun valtaan, ummistaen vainajan silmät hänelle
oudostuttavalla hellyydellä. Ja samalla vilahti hänen mielessään
kuva eräästä toisesta harmaahapsisesta tuolla kaukana, ukosta, joka
pelottomasti asettui hänen tielleen, kun hän nuoressa hurjuudessaan
ja verijuopumuksessaan lähti ajamaan pakenevia takaa; hetkisen vain
kesti se taistelu, ja niinkuin nyt tuossa, makasi silloin siinä hänen
edessään vanhus halaistuin otsin. Tuntui kuin juuri nyt olisi kylmä
teräs hänen omiin aivoihinsa tunkeutunut.
Vorna puhkeaa hirvittävään nauruun, joka kajahtaa kuin korpin
ronkkuminen. Hän itsekin säikähtää omaa ääntään, koppaa äitinsä
syliinsä ja katsoo, minne hänet saattaisi suojaan. Tuossa on vanha
sauna melkein kuin piilossa, ja sinne lauteiden perälle pimeään vie
hän ruumiin. Kuin väkivallalla riistäytyy hän sitten irti, kuuntelee
muutaman sekunnin saunan ovella ja puhaltautuu hurjaan juoksuun.
* * * * *
Juuri kun hän ryntää taistelupaikalle, kuuluu jysähdys ja hän näkee
Arhipan kaatuvan. Siinäkin halkesi harmaa pää, -- vilahtaa kuumana
tuskan huutona hänen mielessään. Miksi en tullut hetkeä aikaisemmin?
Elossa olisit vielä taattoni. Hänen katseensa on outo, kun hän
hurjalla kiljunnalla, vastaten raukenevien miestensä tervehdykseen,
heittäytyy taisteluun miehen kanssa, jonka hän arvaa Sepäksi. Kuin
unessa on hän näkevinään hyväksyvän, muhoilevan ilmeen Arhipan
kasvoilla, ja sitten tapaa hän itsensä ennentuntemattomalla raivolla
ja voimalla antamassa ja väistämässä iskuja.
Vorna nousee kohtaloaan vastaan jättiläisvoimin. Milloin oli tämä
taistelu alkanut, sillä sitä oli kestänyt niin kauan? Tuntuu kuin
olisi vuosisatanen tuosta aamusta, jolloin hän rauha sydämessä läksi
viemään ilon sanomaa sortamalleen. Kuinka muuttui se näin mustaksi
murheeksi? Kuka muutti sen? Minäkö itse, vai tuo korkea mies, joka
tuossa silmiini vihaisesti tuijottaa? Vai tuoko musta uros, joka
tuolla hangella makaa? En tiedä, sillä minun täytyy taistella
paremmin kuin koskaan ennen, ellen aio sortua. Vielä en sorru,
sillä ehtymättömät ovat voimani enkä tunne väsymystä. Varo itseäsi,
tapparaniekka, sillä miekkani osaa sekä lyödä että pistää.
Vorna riehuu kalpeana kuin kuolema. Veri tippuu pienestä haavasta
hänen otsassansa kasvoille ja parralle antaen hänelle kamalan näön.
Kauhistuen katselevat häntä suomalaiset sissit, mutta uutta rohkeutta
saavat karjalaiset. Taas he hakevat tukea toisistaan ja ryntäävät
rohkeasti jo hiukan arkailevien sissien kimppuun.
Sen huomaa Seppä ja hänen teräksinen äänensä komentaa miehiä
tavalla, joka vaikuttaa ratkaisevasti. Hivenen herpoutunut vimma
nousee entistä suurempaan paloon ja äheltäen ryntäävät taistelevat
taas vastakkain. Seppä on kuin huumautunut. Hän ei ole vielä oikein
ymmärtänyt sitä, että hänen edessään on nyt jo toinen vastustaja,
sillä niin yhtä menoa on kamppailua jatkunut. Mutta saamalla hänelle
selviääkin, että nyt hän on silmästä silmään katsomassa sitä
miestä, jonka vuoksi hän on näille maille saapunut. Hän ärjähtää
vastustajalleen.
-- Missä on Laila?
Kysymyksen kuullessaan vetää Vorna kasvonsa kummastuneeseen
ilmeeseen. Sitten hän äkkiä ymmärtää, ettei Laila olekaan Seppää
pakonsa jälkeen tavannut, vaan luulee tämä tytön olevan jossain hänen
vankinaan. Siis hänellä on yhäkin käytettävänään voimakas ase, jolla
Seppään vaikuttaa. Hymyillen kolkosti vastaa hän lyödessään:
-- Mitä Lailasta huolehdit! Omistasikin on tarpeeksi.