Kylä palaa. Suunnattoman sakeat ja mustat savupilvet pimentävät aamun
taivasta, jonka kirkastuneelle sinelle talvipäivän valju aurinko
muuten pian olisi antanut yhä kuulakkaampaa syvyyttä. Pillastunut
karja laukkaa vauhkona kinoksissa edestakaisin, milloin rynnäten
tuleen päin, milloin taas karaten pois ja tuottaen lisähämminkiä.
Tuota katsoo Lippo kalpeana. Hän ei mieli taisteluun sekautua,
sillä hän ymmärtää muutenkin, mikä kaiken lopuksi on tuleva. Hänen
sydämensä täyttää sanomaton tuska.
Kun Seppä ja Nykyri ryntäävät solaan, menee hän katsomaan Aslakia.
Lappalaispoika nukkuu rauhallisesti. Silmät ovat jäykistyneet
avonaisiksi ja niihin on jäätynyt vesihelmiä. Lieneekö itkenyt
kuollessaan? miettii Lippo. Kasvoilla on rauhallinen ja onnellinen
ilme kuin olisi hän nyt tyytyväinen. Ennen oli poika aina synkän ja
tyytymättömän näköinen, -- mikä lie hänet nyt ilostuttanut? Lippo
painaa hänen silmänsä kiinni, mutta jäätyneet luomet eivät enää tahdo
mennä. Lopuksi tyytyy ukko oikaisemaan hänet.
Solalla yhä taistellaan. Lippo seuraa sitä tuskallisella huomiolla.
Mikä huuto se oli? Lippo kiiruhtaa syrjemmäksi katsomaan. Hän näkee,
kuinka vaimot ja vanhukset pakenevat tuolla metsän peittoon kuin
henkensä edestä. Lippo yrittää huutaa tuolla solalla taisteleville,
että jo menevät saaliit, mutta ei sitten huudakaan. Varjelkoon taivas
sitä tekemästä. Pääsevät raukat, pääsevät onneksi surman suusta.
Mutta mikä melske tuolla? Herra Jumala. Nykyri kaatuu. Miehet,
miehet, tänne, tänne tulkaa. Tuolla hyökkäävät karjalaiset ulos
kylästä. Sinne rientäkää. Seppä. Joudu. Älä etsi Vornaa.
Tuska valtaa Lipon, sillä hän huomaa, kuinka vahvasti vaaka on
Nykyrin kuolemalla kallistunut ahdistettavain eduksi. Ellei Seppää
olisi, niin kuka tietää, miten kävisikään, mutta hänpä on. Tuolla hän
jo johtaa ja järjestää miehiään kuin olisi päälliköksi luotu. Kaikki
tottelevat. Nyt vasta alkaakin rynnäkkö. Pian on taistelu ohi. Mutta
minne on kadonnut Vorna?
Kylä palaa. Lippo miettii tuskalla, missä mahtaisi Laila nyt olla.
Lieneekö onneton vielä kylässä, kentiesi johonkin tupaan salvattuna,
koska veljensä on ollut kotona? Ei voinut nyt Seppä sinne rynnätä.
Lippo tekee äkkipäätöksen ja pujahtaa autiolle solalle. Savu ja
liekit loimuavat häntä vastaan. Henkeään pidätellen juoksee hän
pitkin kujaa ja huutaa huutamistaan Lailaa, mutta mistään ei kuulu
vastausta. Hän koettaa kurkistella tyhjiin ja palaviin tupiin, joiden
ylimpiä hirsikertoja jo tulikielet nuoleskelevat. Ketään ei näy,
paitsi ruumiita siellä täällä.
Äkkiä Lippo kammoen säikähtää. Mikä tuossa? Vanha valkopartainen
mies istuu palavan tupansa portailla kantele polvillaan ja kädessään
jousi, josta on jänne katkennut, ikäänkuin ei vaaraa olisikaan. Onko
hän kuollut? Hoi, ukko, pakene. Nyt ei ole ketään sitä estämässä.
Tuosta aittain välistä suikaise kiireesti. Tuossahan ovat suksetkin.
Etkö kuule, onneton?
Turhaan Lippo puhuu hänelle, sillä hän ei kuule. Palavan kotinsa
portailla hän, vanha Vornan seppä, vain istuu, tahtoen siihen kuolla.
Kun hyökkäyksen melu hänet aamulla herätti, olivat veret aluksi
jäähtyneet hänen suonissaan, mutta heti oli hän jälleen saavuttanut
tyyneytensä. Siitä alkaen hän oli toiminut kylmästi ja rauhallisesti.
Äsken oli sitten jousen jänne katkennut ja hän oli lysähtänyt
hervotonna istumaan palavan kotinsa kynnykselle.
Tuli roihusi hänen takanaan ja sietämätön kuumuus levisi ympäristöön.
Lippo tuijotti häneen kauhistuneena.
-- Etkö pelkää Jumalaa, vanhus, kun et pelasta itseäsi? Tule, minä
autan sinua.
Mutta ukon silmistä näki, ettei hän kuullutkaan kysymystä. Hänen
vaatteensa leimahtivat tuleen. Lippo ryntäsi häneen käsiksi ja
raastoi hänet väkisellä pois sammuttaen tulen lumella. Kun ukko
pyörtyi hänen käsiinsä, tempasi hän hänet selkäänsä ja raahasi hänet
vaivaloisesti aittapiirin ulkopuolelle. Rannalla näki hän pahaisen
saunan, joka oli melkein puoleksi peittynyt kinoksiin. Sinne vei hän
vanhuksen, pannen hänet lauteille siinä toivossa, ettei kukaan häntä
huomaisi, jos sattuisikin saunaan vilkaisemaan. Ilokseen tunsi hän,
että sauna ei ollut aivan kylmä.
Hän ei huomannut, että lauteiden perällä oli jo toinenkin.
Raivoisa riemun ja vihan huuto kuuluu ja Lippo kiiruhtaa taas ulos.
Mitä on tapahtunut? Edelleen on kylä tyhjä ja tuli saa tehdä rauhassa
tehtäväänsä. Lippo kiertää kuumimman paikan ja saapuu taas näkemään
verisen taistelun hurjuutta.
* * * * *
Karjalaiset sissit olivat alati uudistuvilla ryöstöretkillään,
joilla he joutuivat taistelemaan väliin huomattavienkin joukkojen
kanssa, oppineet panemaan arvoa järjestyneeseen hyökkäykseen.
Niinpä he nytkin, päästyään kylästä ulos, riensivät Arhipan neuvoa
totellen yhteen, ja järjestyivät siinä ryhmäksi, joka toisiinsa
luottaen tiheänä rivinä järkkymättä otti vastaan suomalaisten sissien
hajanaiset, joskin voimakkaat ryntäykset. Ja käyden viivyttelemättä
itse hyökkäykseen lakaisivat he edestään kaikki suomalaiset, jotka
kiiruhtaen kaikkialta paikalle olivat vielä hetkisen hajallaan,
joskin jo lukuisammat. Ja kun kujalta kuuluva suomalaisten
kauhistunut huuto ilmoitti, että jotakin erikoista oli siellä
tapahtunut, minkä vielä vahvisti heidän kiireellinen tulonsa sieltä,
saivat karjalaiset hetkiseksi yhä enemmän rohkeutta.
Tulisesti innosti heitä Arhippa vanhus. Hän se komensi heidät
liikkeelle, milloin salaman nopeaan yhteis-iskuun, milloin yhtä
nopeaan peräytymiseen, milloin tuhoisaan töytäykseen sinne, missä
riviä uhattiin murtaa. Niin pojat, puhelee hän, jaksakaamme hetkinen
vielä, niin jo on väsynyt vihollisemme. Lapsemme ja vaimomme ovat
jo turvassa. Mitä siitä, jos kylä palaa, tehdään uusi. Kohta saapuu
Vorna tänne ja silloin vasta alkaa leikki. Lyökää pojat! Sinä, vanhus
siinä, lyö. Iske niin, että yksi sivallus riittää. Ei uskoisi, että
vielä heiluu tapparasi noin. Nyt pojat, yhteen taas, keihäät pitkälle
noita vastaan. Lesonen, veliseni, koskaan et paremmin lyönyt.
Näin Arhippa puhelee ja hänen miehensä kiittävät häntä siitä
mielessään. He eivät tosin mitään kehoituksia tarvitse, sillä
peto, jonka kurkulle on puukko laskettu, taistelee henkensä edestä
luonnottomilla voimilla, mutta he ovat silti hänelle kiitollisia.
On niin ikäänkuin rattoisampi otella. Totuttuhan näihin oli
taisteluihin, mutta ensi kertaa oli nyt oma koti kysymyksessä.
Kammottava paikka! On niinkuin ajatus kangistuisi tuijottamaan vain
sitä, että kenties on pian kaikki menetetty. Mutta siksipä juuri
täytyi lyödä niin, että oma henki olisi sitten ainoa, että edes sen
saamiseen vainolainen herpoutuisi.
Arhippa taistelee, mutta miettii levottomana, minne jäi Vorna? Luoja,
kuka tuolla tulee? Ah, sehän onkin se uusi suomalainen. Olisiko siis
Vorna kaatunut? Missä on Muhoksen musta Nykyri, kun ei häntä näy?
Jokohan tekivät selvää pojasta? Sitten on kaikki mennyttä. Pian se
nähdään, sillä jos on hengissä, niin kohta tänne kiiruhtaa. Täytyy
kestää, täytyy. Nyt vasta tosi tuleekin. Näkyvät puolestaan paremmin
järjestäytyvän, noudattavan esimerkkiä. Hei poikani. Reima hyökkäys
tuonne, etteivät pääse meistä oppia ottamaan. Pysykää yhdessä
tarkoin. Keihäät tanaan. Nyt. Voimalla. Yhtaikaa laukaiskaa jouset
sieltä takaa. Voi kun olisi vielä Vorna tässä.
Seppä raivoo, sillä hän ei ehdi miehiään mielikseen järjestää.
Karjalais-ukko saapuu tuulena paikalle ja edestä täytyy väistyä. No
nyt taas, miehet.
Suomalaisten raivo kasvaa ja vimma ei tunne enää rajoja. Nykyrin
kuolema on kostettava hinnalla millä hyvänsä. Sokeasti he ryntäävät
joka haaralta, ja karjalaisjoukko horjuu kuin myrskyssä. Mutta
jylhänä kajahtaa silloin Arhipan kehoittava huuto ja uudelleen
hakevat he tukea toisistaan iskien ja pistäen epätoivon voimalla.
Arhipan sydämessä kuitenkin rupeaa tuntumaan siltä, että pian ollaan
käsikähmässä mies miestä ja kahta vastaan, ja silloin...
Missä viipyy Vorna? Nyt häntä jo kipeästi tarvittaisiin? Jokohan
tappoivat hänet? Kostan kuolemasi vielä vanhoillanikin. Tuossa
tulleekin tappajasi. Sama olkoon. Jospa häntä minäkin eteesi astunen.
Vielä lienee ukolla hiukan vaikkua kynnen alla...
Seppä ryntää karjalaisten riviä vastaan tappara koholla. Joukko
painuu hänen edessään mutkalle kuin olisi tuulispää sitä ahdistanut.
Pelottavalla nopeudella ja vauhdilla iskee raskas ase, eikä voi
kukaan sen edessä kestää. Maahan mätkähtää mies kuin salaman
iskemänä, ja halaistu kallonsa näyttää ilkeälle, veren punatessa
puhdasta lunta. Kaikki jo väistyvät hänen edestään, rivi jo särkyy...
Ei vielä. Arhippa astuu ryntääjää vastaan, ja huutaa jylisten
miehille pitämään puoliansa. On kuin olisi ukko entistä paremmalla
tuulella, koska hymyilee kuin oluttuopin ääressä juttujaan
lasketellessaan. Miten onkaan tanakka ja juureva vartalonsa, hartiat
leveät ja jalat kuin patsaat. Herännyt tuuli vinkuu ja heiluttaa
hänen tuuheata partaansa. Käsissä on verinen tappara, jota taitavasti
käyttelee. Vaikka itse Vornalle vertoja vetäisi. Milloin eteen,
milloin taakse hän astahtaa, milloin nopeasti kumartuu, väistää
sivulle, notkeasti kuin nuori poika, ja koko ajan tapparansa viuhuu
ilmassa, pelottavana, uhkaavana. Jopa pysähtyy pitkä suomalainen,
iskee kuin salama, ei osaa, jo itse väistää; siitä hämmästyy,
iskee malttamattomasti, ja hiuskarvan verran puuttuu, ettei
mestaa häntä Arhippa. Siitä jo ymmärtää, että toisin on oteltava,
ja alkaa maltilla ja harkiten hänkin asettansa heiluttaa. Hän
tuijottaa valkeaan päähän kuin sen katseillaan lävistääkseen, hän
puree hammastaan ja hän panee iskuihinsa voimaa kuin aikoisi härän
tappaa. Tuolle Arhippa hymyilee, sillä hän huomaa vastustajansa
voimiltaan verrattomaksi, mutta tottumattomaksi niitä käyttämään.
Miten olisi koko vainolaisjoukolle käynytkään, ellet sinä, reima
mies tänne sattunut? Aavistanpa, että olet se, joka Onton surmasit.
Enpä ihmettele, kun näen sinut, sillä tuskinpa on Vornakaan täysin
vertaisesi. Vielä et kuitenkaan tapella osaa, niin että katso
itseäsi. Kas, mistä nyt äkkiä tuon iskun hoksasit? Pitipä vähällä,
etten päätäni menettänyt...
Arhippa huomaa, että verraton on edessä soturi. Vielä äsken oli
taitamaton tapparamies, ja nyt jo käyttää iskutapaa, jota ei hänkään
ole vielä koskaan hoksannut. Ihan silmissä hän aseeseensa perehtyy.
Jospa olisin minäkin nuorempi vielä, niin ehkä olisi epätietoisempaa,
kuka tälle tantereelle kellahtaisi. Nyt siitä saattaa olla varmakin,
sillä vaikka keveästi vielä heiluu tapparani, niin silti tunnen,
kuinka vanhuus jo raukaisee jäseniäni. Vai tapoit sinä Vornan! Mutta
ehkä Vorna tappoi sitä ennen Nykyrin, koska häntä ei näy?
Arhippaa ihan naurattaa se ajatus ja hän huutaa miehilleen
rohkaistuneena. Seppä ihan kummastuu halliparran käytöstä. Hänellä
vilahtaa äkkiä sydämessä sääli, mutta hän ei ehdi siihen tunteeseen
kuitenkaan huomiota panemaan, sillä hänellä on ukon kanssa täysi
tekeminen. Hiukkasen jo äsken ukon terä pyyhkäisi vasenta olkapäätä.
Kyllä onkin juureva äijä tämä. No, tuosta saat, ja tuosta, ja vielä.
Arhippa hymyilee ja katsoo Seppää muhoillen silmiin. Eikö peijakas
ukko ihan leppoisasti katsele kuin aikoisi sanoa, että noin poika,
hyvä tulee jahka joutuu, mutta ei juuri vielä. Ja iskee vastaan kuin
itse Vorna, niin että ihan tosissaan täytyy henkeään varoa. Ei tästä
tullut mitään, ellei tuota vanhusta saa masennetuksi, sillä vielähän
on itse Vorna jälellä, ja hän on pahempi pala. Tuossa äijä, ja
tuossa, ja vielä... Ehditkö väistää yhäkin? Ehdit vielä, mutta kohta
et enää.
Arhippa taistelee keveästi, mutta hän tuntee, että nyt alkaa syvältä
sydämestä hiipiä jäseniin hiljainen ja vaisu puutumus. Hän ei ole
tuntenut sitä ennen, mutta hän ymmärtää, mitä se merkitsee. Ja
hänestä tuntuu se yhtäkaikki hauskaltakin, sillä se tekee tulossa
olevan levon ikäänkuin kaksin verroin kalliimmaksi. Kun nyt olisi
Vorna täällä jatkamassa tätä ottelua, niin ehkä vielä voisi kaikki
pelastua, mutta jos hän makaa tuolla kujalla pää halki, niin sitten
on leikki lopussa. Enpä luullut näin käyvän. Vähiksi ovat jo miehet
huvenneet ja hetken kuluttua on kaikki lopussa. Äkkiä ukko kuulee,
kuinka hänen korvissaan alkaa soida. Se on tasaista ja kaunista
ääntä ja tuntuu tulevan jostain kaukaa. Mitä ihmettä! Hänen miehensä
taas kokoontuvat ja huutavat riemastuksesta rohkaistuneina. Mitä on
tapahtunut?
Arhippa taistelee ja huomaa tämän, mutta ei vielä älyä miksi.
Hän iskee taas, väistää, ja koettaa samalla silmätä ympärilleen.
Vilaukselta vain, silmänräpäyksen verran, juuri kun on iskun
väistänyt.
Voi taatto, miksi sen teit? Vastustamattomalla voimalla tuli tuossa
tappara kohden valkohiuksista otsaasi. Kuului jysähdys. Veri punasi
sinun uljaan pääsi, jalkasi murtuivat aitasi ja sinä kaaduit maahan
kuin kelohonka, jonka myrsky kumoaa. Vielä silmänräpäyksen olisit
kestänyt, niin olisit ymmärtänyt, että Vorna-poikasihan rinnallesi
kiiruhti sinua auttamaan. Ehditkö nähdä, että hän oli sittenkin
vielä elossa? Ehdithän toki, koskapa silmiisi ilmestyy eloa, kun
kuulet uudelleen aseitten kalskeen päältäsi. Muodollesi leviää tuo
muhoileva ilme, joka oli kaikille niin rakas, ja kuin voiton riemussa
sulet silmäsi kuolemaan. Mitä oli enää väliä, kun Vorna sittenkin
oli elossa, kun kuuli mainion miekan viuhunan? Hauska oli kuolla,
sillä äkkiä tuntui ruumiissa ja sielussa niin sanomattoman suloista
raukeutta, sellaista väsymystä, ettei koskaan ennen. Ja kuin hyvä
henki lähestyi hiljaa tuo kaikki parantava ja korjaava pimeys, joka
sulki syliinsä kuin pehmein vaippa ja kiidätti vinhalla vauhdilla
pois kuin kesäinen kotivirta. Mikä onkaan soturille suloisempi kuin
kuolema, silloin kun se on ansaittu pitkällä elämällä, paljolla
verellä, kunnialla ja sorealla muodolla? Iske, Vorna poikani, iske...
* * * * *
Tuhkaansa luhistuu tuolla rakennuksia ja palon johdosta herännyt
vinha tuuli ajaa säkeniä tulisena patsaana. Tuuli nostaa pilviä,
jotka aamulla olivat hetkeksi hajonneet, ja kylmiä pakkaslumia
alkaa tulla tuulen mukana. Luminen tanner on polettu veriseksi
teuraskentäksi, jossa jo makaa kymmenittäin ruumiita, vuodattaen
verta haavoistaan tai jo jäätyen vihansa ja raivonsa ilmeeseen.
Veljenä makaa nyt siinä suomalainen ja karjalainen, ja unohdettu
on nyt kosto. Kumpi kostaa ja mitä? Syyllinenkö syyttömälle vai
päinvastoin? Kumpi on syyllinen?
Yhä jatkuu taistelu. Vornan tulo on uudelleen rohkaissut karjalaisten
vaipuvan mielen, kun taas Seppä on muuttanut asian suomalaisten
eduksi. Kun Lippo saapuu paikalle, näkee hän Arhipan kaatuneen sekä
Vornan jo ottelussa Sepän kanssa.
Mutta suomalaiset päässevät pian voitolle, sillä karjalaiset ovat
vähälukuisemmat, ja Vorna on väsyneempi kuin Seppä. Tämän huomaa
Lippo ja jää tuskaisena tapahtumain menoa seuraamaan.