XVII.

Kun Seppä illalla vartiovaaransa laelta näki päresoihtua kylän

kujalla heilutettavan, sykähdytti ilo hänen sydäntään. Ainon kanssa

tekemästään sopimuksesta hän tiesi, että seuraavana aamuna hän

tapaisi puhutusta paikasta Lailan. Kaikki voimat oli kohdistettava

siihen, että siten alkuun päässyt pako saataisiin onnellisesti

loppuun saakka suoritetuksi. Kiireesti hän saattoi sanan salaiselle

piiloleirille, jossa he olivat nämä odotuspäivät vartioineet.

Lippo ja Staalo huokasivat keventyneinä ja ryhtyivät varustamaan

nopeata poislähtöä. Mitään ei saanut olla vaikeuttamassa heidän

kulkuaan, sillä varmaan ajettaisiin heitä takaa niin pian kuin pako

huomattaisiin.

Jo yöllä menivät he varovaisesti sovitulle paikalle ja jäivät

siihen vartioimaan. Tunnit kuluivat aamua kohti ja Sepän mielestä

piti nyt kohta olla sen hetken, jolloin Ainon tuli saapua. Mitään

ei kuitenkaan kuulunut. Päinvastoin hiljaisuus oli rikkumaton,

niin häiriytymätön, että se tuntui painostavalta ja korva odotti

jännityksellä jotakin kuuluvan.

Silloin äkkiä kauhea huuto ja heti jälkeen alkava taistelun melske

jäähdytti veren heidän suonissaan. Kuin huumautuneina kumartuivat

he eteenpäin ikäänkuin tarkistaakseen, olivatko he kuulleet oikein,

mutta yhä kasvava melu vahvisti aistien ilmoituksen.

-- Kiesus auta! Mitä merkitsee tämä meteli? kysyi Lippo pelästyneellä

äänellä.

-- Voi, lapseni! valitti Staalo.

Mutta Seppä oli ymmärtänyt heti, mistä oli kysymys.

-- Meikäläiset ovat piirittäneet suden omaan pesäänsä, selitti hän

lyhyesti ja jatkoi sitten: Mutta mitä meidän on sitten tehtävä, sillä

nähtävästi eivät Aino ja Laila ehtineetkään lähtemään?

-- Käydään joukkoon, sanoi silloin Lippo. Ehkä ehdimme ajoissa

pelastamaan tytön sekä heikäläisten että meikäläisten käsistä. Muuten

varmasti tappavat, kuten tekevät muillekin, sillä sellainenhan on

näissä asioissa molemmilla tapana. Sinä Staalo vartioi tavaroitamme.

Seppä ja minä lähdemme tuonne.

Seppä meni jo pyrynä suoraan ääntä kohti pimeän metsän läpi. Aukealle

päästyään hän aivan kuin eteensä avautuvan näyn huumaamana pysähtyi.

Palava pirtti oli kuin tulitorni, joka viskeli miljoonittain säkeniä

kauas pimeään avaruuteen. Tulipalon loimussa saattoi nähdä, kuinka

hyökkääjät itsepintaisesti yrittivät sisään kaikista kujista ja

aukoista, ja kuinka karjalaiset jäykästi pitivät puoliaan. Sanoin

kuvaamaton melu ja ähellys täytti ilman kuin hornan henkien raivo.

Kauhistuneina miehet tätä katsoivat ja kuuntelivat.

-- Voi surkeutta ja onnettomuutta kuitenkin, sai Lippo sanotuksi,

jatkaen: Koko kylä siis tuhotaan, kaikki tapetaan ja niin on kosto

täytetty.

-- Muistanet, Lippo, että äsken on sama temppu tehty monelle

meikäläiselle kylälle. Ja ennen tämä peli ei lopu, kuin on

vienalaisilta otettu luonto pois. Mutta silti ei tarvitse olla julma.

Ottakaamme osaa kylän valloitukseen, niin kentiesi saamme estetyksi

kostonjanoisten miestemme tihutyöt, joita itsekin tyynnyttyään

katuisivat. Voiton kiihkossaan karjalaisetkin julmuuksiaan

harjoittavat, sillä tyynellä mielellä ollessaan ovat mieluummin

lempeitä ja sääliväisiä. Niinhän olet kertonut itsekin.

-- Niin ovatkin. Olen nähnyt, kuinka raain ja hurjin karjalainen

on säälien ruvennut äidittömäksi jäänyttä pienokaista ruokkimaan.

Mutta minusta on tällainen taistelu luonnotonta, sillä ovathan he

heimolaisiamme ja puhuvat meidän kieltämme.

-- Heimolaisiamme, murahti Seppä halveksivasti. Niin kyllä, mutta

ovathan hämäläiset ja savolaisetkin heimolaisia, ja siitä huolimatta,

vaikka ovat lisäksi samaa uskoakin, yhäkin väliin verisestikin

riitelevät. Minua himottaa tuonne leikkiin, varsinkin jos sattuisi

eteeni sieltä itse pääpiru. Halusta hänen kanssaan koettaisin, vaikka

henki siinä menisi. Tule.

Ja Seppä potkaisi nuolena alas notkoon, josta lähti kiireesti

nousemaan kylän töyrästä kohti, ja Lippo seurasi häntä alistuvaisesti.

Kiivaasti taistelun hyörinässä häärivät suomalaiset eivät kerenneet

panna paljon huomiota noihin kahteen tuntemattomaan, jotka äkkiä

ilmestyivät heidän puuhiaan taampaa tarkastamaan. Hetken kuluttua

kuitenkin ilmestyi heidän vierelleen kolkon näköinen, mustaverinen

ja tavattoman kookas mies, joka keihääseen nojaten kysyi, keitä

he olivat. Sepän ja Lipon puvusta hän kuitenkin nähtävästi oli

ymmärtänyt heidät kotipuolen väeksi, koska hänen käytöksessään ei

ollut mitään uhkaavaa. Lippo katsoi häneen pitkään ja vastasi sitten:

-- Muhoksen Nykyrissä viimeksi tavattiin.

Nykyrin isäntä kääntyi kummastuneena katsomaan häneen tarkemmin ja

sanoi kohta kätensä ojentaen:

-- Ka, Lippohan se onkin. Kun en tiennyt odottaa täällä tapaavani,

niin en osannut tunteakaan. No millä retkillä?

Lippo selitti lyhyesti, jolloin Nykyri virkkoi:

-- Taisitte tulla liian myöhään, sillä äsken tappoivat karjalaiset

tuonne aukeamalle kylän yläpäähän muutaman lappalaisen puvussa

olevan. Naisen pukimilta ne minusta ainakin näyttivät, vaikka pimeä

estikin tarkkaan erottamasta. Tulen loimu on siksi häilyväistä

pitemmälle tarkkaan katsoa.

Seppä katosi. Nykyri ja Lippo riensivät perässä.

Äskeisellä taistelupaikalla makasi Aslakin ruumis koskematta. Joka

kerta kun suomalaiset miesjoukolla ryntäsivät kujan aukkoa kohti

ja toiset pidättivät jousiansa peläten heitä ampuvansa, syöksyi

kujalta esiin Vorna ollenkaan heidän tuloaan odottamattakaan. Kuin

vihuri iski hän ryntääväin keskelle raivoten kuin hullu, ja kukaan

ei voinut hänen edessään kestää. Joku ase näytti sattuneen hänen

otsaansa, sillä verta tippui hiljaa pitkin hänen kasvojansa, mutta

silmäin välke oli virkeä ja laimentumaton. Ja hänen varaväkenään

heilui vantterana ja uupumattomana Arhippa varoen salaista iskua ja

väijytystä. Itse musta Nykyri kirosi karmeasti leikin nähtyään.

-- Ne kun saatanat ikänsä sotia käyvät, niin siihen niin perehtyvät,

että parahinkin mies tahtoo eteen uupua. Kuuluu olevan itse nuori

Vorna. Hyvin näkyykin tulevan sukuunsa, sillä ellen itse mene, niin

ei näytä muista hänelle vastusta löytyvän. Mutta mitä ihmeitä...

Odottamatta mitään yhteistä hyökkäystä ja ilman minkäänlaista

lyöntiasetta törmäsi kujaa kohti Seppä, kädessä vain suksikeihäänsä.

Saattoi selvästi nähdä, kuinka Arhippa pisti esiin jousensa valmiina

lähettämään rautakärkisen, kohta kun tulija olisi saapunut kyllin

lähelle. Mutta siitä ollenkaan välittämättä ja panematta mitään

huomiota Lipon ja Nykyrin varoituksiin meni hän vilauksessa kujalla

makaavan ruumiin luo ja käänsi sen selälleen. Silmäys riitti

osoittamaan, että kuollut ei ollut Laila, ja ikäänkuin vapahduksen

saaneena käännähti hän katsomaan, mitä hänen ympärillään oli tekeillä.

Hän kerkesi vain nähdä, kuinka jotakin välähti hänen päänsä

yläpuolella. Se näky kypsyi hänellä siinä samassa salamannopeaksi

teoksi, sillä kuin ajatus heittäysi hän syrjään. Kuului viuhahdus

ja kirous, kun miekka tapasi tyhjää ilmaa, maahan saakka iskunsa

vauhdista töksähtäen. Samassa silmänräpäyksessä Vorna, jalkojensa

sijaa muuttamatta, sujahdutti ruumistaan syrjään kuin notkeata vapaa,

niin että Sepän keihäs meni tyhjään ilmaan ja hän itse kuukertui oman

töytäyksensä vauhdista Vornan jalkoihin kontalleen. Mutta ennenkuin

tämä ehti uudelleen hirveän aseensa nostaa iskuun, oli Seppä jo sen

ulottuvilta poissa ja omiensa luona. Raivosta vapisten huusi hän:

-- Vielä tapaamme, naisten ryöstäjä, sillä viimeinen hetkesi

lähestyy. Mutta voi sinua ja sukuasi, jos on hiuskarvaakaan Lailan

päästä reväisty.

Ja suomalaisten puoleen kääntyen sanoi hän kiukkuisesti ja käskevästi:

-- Asetta tuokaa, kättä pitempää, sillä sulin nyrkein en minäkään

halua tapella.

Tuli siihen keihäitä, miekkoja ja kirveitäkin, mutta vuorotellen

niitä kädessään punniten viskasi Seppä ne syrjään.

-- Liian keveitä kaikki, tuomitsi hän. Eikö ole pohjalaisilla

miehelle sopivaa asetta?

Musta Nykyri oli katsonut häneen ihmetellen.

-- Tuokaa toki miehelle vehe, mitä heiluttaa. Tuokaa minulle oma

tapparani ja hänelle se, mitä olen varanani pitänyt. Arvaan, ettei

ainakaan sitä vähäksy.

Pian oli Sepällä kädessään valtainen, raskas tappara, jonka edestä

täytyi kaatua, kun se saapui suhisten voimakkaan käsivarren

kulettamana. Ilon välke näkyi hänen silmissään ja taistelun halu sai

hänet kokonaan valtaansa. Musta Nykyri riisui sarkaisen takkinsa,

vetäisi tuppivyötänsä vähän kireämmälle ja tarttui hänkin tapparaansa.

-- Hiki siinä tulee vähemmilläkin ketineillä, arvosteli hän ja lausui

sitten ympärillään huohottaville miehilleen:

-- Se on nyt sillä lailla, että tämä suden pesä on otettava ja pian.

Jos kauan viivymme, saapuu heille apuväkeä muualta, sillä lappalainen

teki tulensa liian aikaisin. Miehissä siis kujalle, sillä nyt se

otetaan, vaikka olisivat edessä kaikki Vornain vainajatkin.

Hän sylkäisi kouriinsa, tarttui raskaaseen sotakirveeseensä ja

ryntäsi vihurina, Seppä rinnallaan, kujaa kohti, jossa Vorna odotti

kuin raivostunut karhuja kyyrysillään kuin virityksessä oleva ponnin.

Mutta hetkistä ennen oli Vorna puhellut vanhalle Arhipalle:

-- Taatto, aavistanpa, ettemme jaksa kyläämme kauan pitää. Niin pian

kuin pääsevät toisia rakennuksia sytyttämään, tulee meille lähtö.

Mene siis uudelleen äitini ja sepän luo sekä pane heidät kokoamaan

kaikki naiset ja lapset sellaiseen paikkaan, että siitä on helppo

päästä kylästä ulos. Ranta-aittain välistä esimerkiksi pitäisi voida

päästä, kunhan saamme vainolaisen huomion muualle johdetuksi. Heti

kun olet saanut tämän tehdyksi, ilmoita kaikille miehille, että

heidän tulee sinun huudostasi yhtaikaa kuin jousen selältä lennähtää

kylästä ulos, yhtyä johtoosi ja käydä kuin myrsky vainolaisen

kimppuun. Vaikka meitä onkin vähemmän, tarvitsevat he kuitenkin

ainakin aluksi kaikki miehensä meitä vastaan, ja sillä aikaa pääsevät

naiset ja lapset sekä vanhukset pakenemaan. Ajakaa myös elukat

samalla irti, sillä siten niistä jokunen säilyy. Ellemme näin tee,

pelkään, että saamme tässä surmamme joka kynsi. Näin kuitenkin osa

säilyy, joskin me miehet manalle joutunemmekin. Mene siis nopeasti,

sillä minä kyllä jaksan vielä yksinkin tätä paikkaa hallita, kunnes

pääsette hyökkäämään. Silloin ne täältäkin syöksevät sinne ja minä

saan tilan valita, missä minua parhaiten tarvitaan.

-- Mutta jos ylivoima sinut ennen sortaa?

-- Se on asia, jolle ei voi mitään, mutta en sitä usko. Vielä ei

ole tullut Vornan hetki, vaikka näyttää jo tulleen mies, jota on

paremmaksi sanottu.

Mutta siltä varalta, että niin pahoin kävisi, niin -- -- hyvästi

Arhippa.

Ukko tarttui ojennettuun käteen ja hänen leukansa tärähteli.

-- Hyvästi poikani, sanoi hän. Ainoa ilo tässä onnettomuudessa on

se, että pahimmassa tapauksessa pääsen sinun kanssasi yhdessä nurmen

alle. Siinähän onkin iloa minunlaiselleni. Mutta helpolla emme heitä

tätä ottelua, vaan meidän kohdalle päättyvät tuon joukon retket tällä

kerralla. Hyvästi.

Hän riensi tuulena kylään. Aika olikin, sillä äkkiä rupesi paksu savu

kohoamaan kylän laidalta, jossa sissit olivat saaneet sytytetyksi

erään pirttirehkon. Turhaan koettivat naiset sisäpuolelta tulta

sammuttaa, ja pian ajoi kuumuus heidät loitommalle.

Kuin tuulena lenti Arhippa ja antoi määräyksiään, ja tehokkaasti

avustivat häntä valkoparta seppä ja Vornatar. Kun jo entuudestaan

kaikki olivat pukineissaan, oli hetken työ sitoa lapset ahkioihin

ja kelkkoihin, varustautua itse suksille ja ruveta odottamaan,

mistä aukeisi tie ulos tästä piiristä, jossa pian uhkasi kuolema.

Tulisella kiireellä haudattiin kaikki kalleudet, pikarit, maljakot

ja koristeet, joita miespolvien aikana oli sotasaaliina kertynyt,

syvälle kinokseen, joka tannerrettiin päältä kovaksi. Kun tämä kaikki

oli saatu suoritetuksi, antoi Arhippa käskynsä kaikille miehille,

että nämä tiesivät olla varoillaan. Sitten kokosi hän tulipalosta

jo vauhkoiksi käyneet elukat eräälle solalle ja ajoi ne siitä äkkiä

pillastuneena laumana piirittäjäin keskeen. Kiljaisten sitten täysin

keuhkoin syöksähti hän miehineen joka aukosta ulos hölmistyneiden ja

ällistyneitten suomalaisten kimppuun, hetkessä järjestäytyen lujaksi

joukkueeksi, jota hajallaan kylän ympärillä taistelevat sissit eivät

aluksi ollenkaan voineet vastustaa. Ja niin pian kuin verraton

Arhippa oli äkännyt, että piirittäjät olivat kaikkialta tulossa

toveriensa apuun, heläytti hän toisen merkkihuudon, tietäen silloin

kylän toisesta laidasta naisten ja lasten henkensä edestä pyrkivän

pakoon, hajautuen joka haaralle metsien suojaan, sieltä vähitellen

kokoontuakseen kosken rannalle piilopirttiinsä. Hiki otsassa siinä

sivallellessaan tunsi Arhippa huojennusta siitä, että viattomat oli

ainakin suureksi osaksi pelastettu, ja kuin uusia voimia saaden

huhtoi hän oikealle ja vasemmalle tukka liehuen ja juurevana kuin

tammi. Uudistuneella innolla ja pelastuksen toivolla hyökkäsivät

sissien kimppuun kylän muutkin miehet ja järjestystä vaati jo

suomalaisjoukko voidakseen kestää taisteluun tottuneiden karjalaisten

rynnäkköä. Kiivaat huudot kutsuivat heitä joka haaralta, sillä

pahan käänteen uhkasi saada koko retki tämän puolustajain viisaan

toimenpiteen tähden.

* * * * *

Kun Vorna näki nuo kaksi kookasta miestä ryntäävän kohti, sumeni

kaikki muu hänen silmissään. Elämä ja kuolema taistelivat hänestä

kiivaammin kuin koskaan ennen. Villi riemu täytti hänen sydämensä,

uutta voimaa virtasi hänen suoniinsa ja hurjalla huudolla saattoi

hän miekkansa ensi sivallusta, joka lankesi raskaasti kuin kohtalo.

Voi sinua, nuori liminkalainen, jonka otsaan tuo kiiltävä teräs

hautautui, miksi kiiruhdit? Vielä vuosien takaa itkee sinua

iso, itkee äiti, valittaa nuori morsiamesi. Pois tieltä, huutaa

raivoissaan itse musta Nykyri. Tappara koholla ryntää hän Vornan

kimppuun ja syrjään siirtyvät muut katsomaan näiden kahden uroon

kamppailua. Koettaa joku heristää sivulta, mutta kiukulla tarraa

silloin mieheen Seppä; nuo kaksi ratkaiskoot asian ensin, koska

sattuivat yhteen joutumaan, sitten on hänen vuoronsa. Tasapäässä

tappelussa on tuo mies voitettava. Maineensa veroinen on Nykyri,

viuhuen halkaisee tappara ilmaa, notkeana sujahtelee korkea ja

harteava vartalo, synkkinä ja harmaina ovat mustanpuhuvat kasvot,

tulta iskee hiilenä palava silmä. Lastansako muistanee, jonka verisen

paidan vei liminkalaisille kirkkoon todistukseksi, että vainolainen

on tullut? Rääkättyä perhettänsäkö ajatellee, monesti poltettua

taloansa, jonka aina jättiläisvoimin tuhasta nosti? Vai siksikö

ovat harmaina kasvonsa, että on kotinsa kohlujen vuoksi henkensä

kostolle vihkinyt, pojallensa talonsa heittänyt ja lähtenyt sissinä

salolle perintövihollisiaan vainotakseen? Ei jouda hän vastaamaan,

sillä käärmeenä välähtelee edessä pitkä miekka, joka tutkii kaikki

puolet, mistä päästä puremaan, joka tulee viuhuen sieltä, mistä ei

odottaisi, jota kulettaa leppymätön käsi niin nopeasti, ettei tahdo

ehtiä raskasta tapparaa sen tielle toimittamaan. Ja kun itse iskun

lähettää kohti tuota komeata päätä, jonka lakin alta ruskea tukka

tunkee esille, varjoksi tummille silmille, joista säihkyy väsymätön

tarmo ja uhma, ei se tapaa koskaan päämääräänsä, sillä nopeasti kuin

ajatus väistyy mies, kuitaten iskun kavalalla pistolla, joka monesti

jo oli saavuttaa tarkoituksensa.

Herkeämättä riehuu kammottava taistelu. Kuin ärsytetty härkä ryntää

Nykyri päin, väkisinkin tunkien Vornaa edellään. Askel askeleelta

tämä peräytyy, kunnes huomaa, että näin hän pian kadottaa edullisen

puolustautumispaikkansa. Äiti, koti, maine ja kunnia, kaikki, mitä

hänelle oli ikinä ollut kallista, kokoontuu hänen sydämessään yhdeksi

uudeksi, tuoreeksi, mielipuoliseksi voimainponnistukseksi. Nykyrin

raivostuneeseen mylvintään vastaa hän marahtaen kuin kuolemaan saakka

ahdistettu ilves, näkee Nykyrin tapparan korkealla ilmassa, ei odota

sen laskeutumista, vaan pannen kaikki alttiiksi ryntää matalana kohti

ja syöksee pitkän miekkansa läpi mustan uroon sydänalasta, niin että

kärki tulee selästä ulos, tumman veren suihkuna roiskahtaessa esille.

Tappara putoo miehen käsistä, hänen silmänsä laajenevat suuriksi

kuin olisi ääretön kummastus hänet vallannut, ja samalla kuin Vorna

tempaisee miekkansa takaisin, kaatuu uros kuin honka kauhistuneitten

miestensä keskeen. Älyttöminä säikähdyksestä he eivät huomaa, että

Vorna ei enää odota toista vastustajaa, vaan on äkkiä kadonnut

johonkin rakennuksen solaan. Turhaan etsii häntä edestään Seppä,

jonka huomio pian kiintyy toisaalle.

Korkeat ja karjuvat huudot heitä kutsuvat tuonne kylän ulkopuolelle.

Jotakin tuhoisaa on sielläkin tekeillä ja kiljahtaen komentaa Seppä

sinne miehet.