XVI.

Vornan yö oli levoton. Yhä uudelleen syventyi hän miettimään äskeistä

päätöstään ja sitä, mikä oli hänet saanut siihen. Sitä hän ei voinut

selittää, mutta hän tunsi, että hänen oli sen johdosta hyvä olla.

Hän tulisi kyllä ikävöimään Lailaa, mutta siitä huolimatta olisi

hänellä päätöksensä toimeenpanosta suurta tunnon huojennusta. Tunnon?

Niin. Sen juuri, josta isä oli varoittanut, sanoen sen tuottamia

tuskia soturille vaikeimmiksi. Olkoonpa miten hyvänsä. Aikapa tässä

ruveta kaikkia asioita niin tutkimaan. Mutta tytön hän päästää pois,

menee ennenkuin Aslak ja Aino ovat ehtineet lähteä, että saavat heti

suoriutua taipaleelle. Saakoot hyvät eväät ja saattomiehet. Mitäpä

naisten naurusta ja ilkamoimisista, että lappalaiselta sai rukkaset.

Ne on helppo kestää hänenlaisensa miehen.

Kun hän heräsi, oli vielä hyvin varhainen. Hän meni ulos. Taivas

oli mennyt pilveen, joten synkkä pimeys vallitsi. Mutta kaukaa

kujalta kuuli hän naisen äänen, tunsi Ainoksi ja arvasi heidän jo

menneen. Aluksi teki mieli huutaa heidät takaisin, mutta sitten ei

viitsinytkään, kun olisivat kaikki siitä voineet säikähtää. Mutta

illallisen päätöksensä mukaan lähti hän Lailan tuvalle.

Kun hän tuli eteiseen, kuuli hän sisästä hätäisiä askeleita, jonka

jälkeen kaikki oli hiljaa. Laila on ollut hereillään, kun toiset

lähtivät, ajatteli hän ja koetti aukaista ovea. Se oli kuitenkin

salvassa. Hän hymähti ja arveli tytön nyt yksin jäätyään kovasti

pelkäävän. Hän koputti ja sanoi hiljaa:

-- Aukaise Laila, äläkä pelkää. Tuon sinulle iloisia uutisia.

Mitään ei kuulunut vastaukseksi.

Vorna koputti uudelleen ja pyysi rauhallisesti avaamaan, mutta yhäkin

turhaan. Silloin hänen kiivautensa alkoi herätä ja hän koputti

vaativammin pyytäen tiukasti avaamaan. Yhäkin vain kaikki hiljaa. Jo

loppui kärsivällisyys ja yhdellä voimakkaalla tempaisulla riipaisi

hän oven auki.

Tupa oli sysipimeä. Mitään ääntä tai elonmerkkiä ei kuulunut. Vorna

kutsui Lailaa, mutta vastausta saamatta, ja käveli harmistuneena

kiukaan ääreen ottaakseen hiiloksesta tulta päretikkuun. Hän sai

kaivaa tuhkaa kauan, ennenkuin löysi hehkuvan kipinän ja sai tulta.

Uteliaana katseli hän ympärilleen, missä Laila olisi.

Tuolla hänen vuoteellaan makasi lappalainen, seinään päin

kääntyneenä, aivan hievahtamatta. Vorna meni hänen luokseen ja

kosketti häntä hartioihin kuin herättääkseen. Mutta silloin samassa

kavahtikin makaaja pystöön kuin salama ja törmäsi puukko kädessä

hänen päälleen tavoittaen häntä rintaan.

Vornan ällistys oli sanoin kuvaamaton. Töin tuskin kerkesi hän

ojentaa jalkansa suistaakseen päältään hyökkääjän, kun puukko jo

välähti ilmassa. Mutta nopealla liikkeellä Vorna sai tartutuksi

lyöjää ranteesta kiinni ja silloin alkoi lyhyt, mutta kiivas

painiskelu. Päre putosi lattialle ja sammui, synkkä pimeys peitti

molemmat. Hetken kuluttua kuului kuitenkin Vornan tyyni ja

rauhallinen ääni:

-- Menikö Laila Ainon mukana?

-- Meni.

Vastaus oli uhkamielinen ja vastaaja oli Aslak.

-- No miksi salaa lähti, sillä sinunhan piti mennä Ainon toveriksi?

-- Niin piti, mutta Laila sinne nyt kuitenkin meni. Aslakin äänessä

oli jotakin ilkkuvaa ja hän sanoikin vahingoniloisesti:

-- Eikä taida takaisin tullakaan, sillä hyvätpä kuuluvat olevan

lähistöllä vastaanottajat.

Vorna tunsi, kuinka hänellä tämän tiedon johdosta, jolla arvasi

tarkoitettavan sitä, että Seppä apureineen oli sittenkin jossakin

saapuvilla, maailma musteni silmissä ja kumea raivo rupesi

kuohumaan sydämessä. Puoleksi tietämättään alkoi hän puristaa

hentoa vastustajaansa kourissaan, niin että tämä vihdoin vihlovalla

parkaisulla herätti hänet tietoisuuteen. Inholla heitti Vorna hänet

luotaan.

-- Räähkä tulisi, jos lappalaisen verellä käteni tahraisin, sanoi hän.

Hän painoi päätään käsiinsä ja suuttumus oli hänet tukahduttaa.

-- Minä narri ja naisten petettävä. Houkko, joka lepyn kyyneleistä ja

teen hempeitä päätöksiä. Voi Laila! Mutta vähät sinusta. Sisartani

enemmän suren. Kostaa tahtoi veljelleen. Mikä teidät nyt perii? Ei.

Takaa-ajoon ja kiireesti. Pitkälti eivät ole ehtineet. Vaikka olisi

montakin Seppää, niin sisareni riistän pois.

Hän hyppäsi ovelle, mutta jäi siihen kuin jähmettyneenä seisomaan.

Oli kuin olisivat helvetin henget päässeet irti. Raivoisa kiljunta ja

ärjyminen, hätäiset huudot, pakenevien ja juoksevien askelten jytinä,

keihästen ja kirveitten kalske täytti äkkiä pimeän yön. Kuin salaman

isku valkeni Vornalle koko totuus:

Pohjalaisten kostajat!

Yhdellä hyppäyksellä oli hän vuoteensa ääressä ja puki voimakkaalla

kiireellä ylleen sotavarustuksiaan. Hetkessä oli vyöllä leveä vyö

olkahihnoineen, raudoitetut kinttaat ja lakki sekä sukumiekka

kädessä. Hän hymähti muistaessaan vanhan sepän ennustusta ja

syöksyessään ulos kujalle, jossa kävi kamala temmellys.

-- Vorna, Vorna! tervehtivät häntä miesten huudot, kun hän ehti

kujan suuhun, jossa hänen illalla metsään lähettämänsä vartiat

pitivät voimakkaasti puoliaan. Heidän johtajanansa oli tuo sama

muhoileva äijä, joka niin rehevästi oli oluttuoppineen hänen eteensä

astahtanut. Tukevasti hän nytkin käytteli kirvestään häätäen

kiivaasti kujalle tunkevia suomalaisia. Kun Vornan leveä vartalo

ilmestyi hänen rinnalleen, sanoi ukko mieluiseen tapaansa:

-- Niin hiljaa ja nopeasti tulivat, että ihan yllättää aikoivat.

Seisomme Jänisaution reunassa tiellä, jonne juuri olemme saapuneet

kylää kiertämästä, kun kuuluu äkkiä suksien kahinaa ja metsän

reunasta ampuu esille miestä kuin sääskeä. Me nuolena kotia kohti,

hiljaa ja ääntä päästämättä, sillä siellä emme mielineet tappeluun

ryhtyä, mutta tässä kujallapa teimme tenän. Siinä päästimme

varoituskiljunnan, niin että olisi luullut tuon ruotsinkin heräävän,

jonka tuohon heti alussa kerkesin keikauttaa. Ei tässä hätää, kun

eivät yllättämään päässeet, mutta muutenpa tekivät pian lihaa koko

kylästä. Nykyriä kuulin huudettavan, joten saattavat olla Oulujoen

miehiä. Vuoroin vieraissa. Tulehan, perkele, lähemmäksi. Varo, Vorna,

jousella ampuvat. Kyyristy piiloon. Ka, tuonne tarttui seinään. Ei,

suojaan tässä täytyy päästä, koska rupeaa ihan satamaan teräskärkiä.

-- Arhippa, taattoni, puheli Vorna. Mene miehinesi kiireesti kylään

ja järjestä siellä kaikki puolustusta varten. Kokoa kaikki muona

ja tavara sisäpihoille, paon varalta valmiiksi ahkioihin, ja hae

naisillekin jouset sekä pane vanha seppä heitä valvomaan. Toimita

kaikki kiireesti ja hyvin, sillä pian kysytään, kuka kestää. Minä

kyllä yksinkin tässä kapealla kujalla toistaiseksi puoleni pitelen.

Kun annatte sieltä merkin, tulen minäkin sisäpihalle, sillä sitä on

helpompi puolustaa. Katsokaa, onko kaivossa tarpeeksi vettä. Ellei

ole, niin kiireesti kaikki astiat täyteen. Jos voitte, niin varatkaa

eläinten ruokaa, ennenkuin ehtivät kiertää kylän.

Vorna puhui kiireesti ja käskevällä äänellä. Odottamatta enempää

katosi Arhippa ja Vorna jäi yksin. Kun vesakon reunassa parveilevat

suomalaiset näkivät kujan aukolta miesten poistuneen, kävivät he

uudelleen ryntäämään. Mutta kun Vorna puolestaan huomasi heidän

tulleen niin lähelle, ettei jousta voitu siinä ahdingossa käyttää,

astui hän esiin suojelevan nurkkansa takaa ja rupesi heiluttelemaan

raskasta miekkaansa pelottavalla taidolla ja voimalla. Missä ikinä

keihäs ojentui häntä kohti, siellä se nauskahti poikki muuttuen

tehottomaksi tyngäksi, ja milloin vain sotakirveen kiiltävä terä

kohosi hänen päänsä varalle, silloin sen kantaja äkisti väistyi tuon

salamana suhisevan säilän tieltä. Vornan veret, jotka äsken tuvassa

olivat saaneet epämieluisen ja pettymystä tuottavan sysäyksen,

vierivät jo hurjaa vauhtia; hänen sieraimensa laajenivat ja hän veti

ilmaa keuhkoihinsa kuin ori, joka himoaa tappelua. Kirouksia ja

kummastuksen huudahduksia kuului suomalaisten joukosta, jotka vihan

vimmoissaan siitä, että heidän yllätyksensä oli mennyt tyhjään,

raivokkaasti ja kiinteästi tunkivat päälle. Mutta se oli turhaa.

Hetkessä he sen huomasivat ja väistyivät uudelleen kauemmaksi,

jolloin Vorna varovaisesti peräytyi piiloon.

Samalla kuin ensimäinen huuto oli kujalla kajahtanut, oli kylässä

herännyt mitä hirvein meteli. Naisten kirkuna ja hätäiset,

kuolemanpelkoiset huudot sekautuivat lasten itkuun ja eläinten

ammumiseen. Koirain kiukkuinen rähinä kuului kylän ulkolaidoilta.

Pian kuitenkin vaaraan tottuneet miehet saivat aikaan hiukan

järjestystä pukeutuen kuumeisella kiireellä sotavarustuksiinsa ja

rientäen vartioimaan kujain päitä ja rakennusten välisiä solia. Ainoa

naisista, joka koko ajan säilytti tyyneytensä, oli vanha Vornatar,

joka pihallaan parhaillaan oli toimittamassa sepän avulla sitä samaa,

jota siihen kohta saapui Arhippakin tekemään.

-- Oikein emäntä, huusi tämä reippaasti. Niin se Vornatar ottaa

oulujokiset vastaan. Naiset, katsokaa tänne. Jousi jokaisen käteen ja

vekara vyölle, sillä Vornat purevat vihaisesti.

Vornatar antoi määräyksensä hätäilemättä, mutta lujasti, ja pian

selvisivät naiset säikähdyksistään hänen määräyksiään tottelemaan.

Tulisella kiireellä nyt tyhjennettiin ne aitat, jotka vihollinen

saattoi päästä metsän puolelta sytyttämään, ja samoin ne navetat,

joita uhkasi sama vaara. Parhaiten suojeltuun tupaan koottiin kaikki

lapset ja vanhukset, muonaa ja kalleuksia. Äidit syleilivät lapsiaan

kalpeina ja kuin viimeisen kerran, ja kallistuivat hervottomina

miehensä kaulaan tämän kiiruhtaessa kaikkia puolustukseen. Tarpeen se

olikin.

Kiiluvin silmin kanteli vanha seppä nuolikimppuja joka solalle

miesten saataville. Jokaisesta aitan aukosta ja kujanteesta, jotka

oli hetkessä tukittu renkuilla ja mitä vain esillä oli, lenteli niitä

kuin rakeita, eikä miehen koskaan tarvinnut joustansa virittää,

koska yhden laukaistuaan hän takaansa sai jo toisen valmiina

ammuttavaksi. Huudot ja kiroukset täyttivät ilman ja säikähtyneet

elukat törmäilivät pihallaan yhtenä rykelmänä. Arhippa ukko kiiruhti

puolustuspaikalta toiselle, tarkasteli kaikkea tottuneen soturin

silmällä, antoi neuvon ja kehoittavan, muhoilevan sanan, sivalsi

suonikkaalla kädellään iskun siinä, missä sitä parhaiten tarvittiin,

ja oli kohta taas toisessa paikassa. Tämä kaikki oli hänen

ammattiansa, jota hän rakasti, vaikka ei olisi koskaan suonut sen

oman kylän kohdalle sattuvan.

Hän oli juuri kiiruhtamassa sinne, missä tiesi rakkaan Vorna-poikansa

kestelevän aamun kuuminta ottelua, kun kahden aitan solasta miesten

välistä rysähti hänen eteensä maahan pitkin pituuttaan soturi, nuoli

syvällä rinnassa. Vornatar kiiruhti paikalle juuri, kun Arhippa ukko

kumartui hänen puoleensa:

-- Voi, Iivana poikani. Joko sattui kuolo kohdallesi, sanoi hän

värisevällä äänellä, joka osoitti, että ukolla olivat tunteet yhtä

lähellä kuin ystävällisyys ja urhoollisuuskin. Vornatar istahti

haavoittuneen viereen ja nosti hänen päänsä syliinsä, irroittaen

nuolen varovasti.

Iivanan posket olivat käyneet kalpeiksi, mutta silmissä oli vielä

entinen henki.

-- Pi-piruko minun rintaani puree? Katso, maammoni.

Hän hymyili ja sanoi äkkiä riemuitsevalla äänellä:

-- Mutta minäpä tapoin kaksi.

Verisuihku tulvasi hänen suustansa, hän oikaisihe, voihkasi

tuskallisesti ja kuoli. Vornatar katsoi häneen kuin kivettyneenä,

mutta vanha Arhippa oli jo kaukana.

Tulen loimu rupesi valaisemaan jo päiväksi hämärtävää aamua. Siellä,

missä itse Vorna otteli, oli kirkasta ja yhä kaameampana kuului

sieltä taistelun melske. Yli huutojen kajahteli Vornan ärjähtely.

Hetkessä oli Arhippa paikalla ja yhdellä silmäyksellä oli hän

selvillä siitä, mitä oli tapahtunut.

Vornan pirtti paloi ja Vornan oli täytynyt lähteä kujalta

peräytymään. Mutta kylmäverisenä ja viisaana soturina hän ei ollut

antautunut aukealle ilman suojaa, vaan oli temmannut maasta jonkun

vastustajansa ruumiin ja pitäen sitä kilpenään vasemmalla kädellä,

heilutti hän hurmeista miekkaansa edelleen keveästi oikealla estäen

iskut kuin taikavoimalla ja purren kipeästi. Voi sinua, iiläistä

nuorta, ettet kimmaasi ja raivoasi hillinnyt! Oliko kostettavana

neito nuori, jonka vainolainen piteli? Vai vanhan isäsi hapsetko

tahdoit kunnialla verikuolemaansa vihkiä? Vai ehkä siskosi tuskaa

muistelit, kun hän huusi armoa läpi yön, sitä tässä elämässä

saamatta? Vai äitisikö tahdoit kostaa, hänet, joka surmattiin

lastensa keskelle? Voi, ettet vielä vihaasi ja intoasi hillinnyt,

sillä ennenkuin aavistitkaan, tuli ylhäältä miekka kuin salama,

sattui keskelle valkotukkaista päätäsi. Kesken jäi kostosi, kesken,

sillä siihen kaaduit äkkiä kuin poikki leikattuna. Mutta toiset

tulevat jälessäsi ja silmät ovat raivosta ja kostonhimosta sokeana.

Nyt maksat kerrankin, mitä olet velkaa, ja velkaa olet henkesi.

Kaikki tapamme, viimeisen kivenkin hävitämme tästä rosvonpesästä,

sillä muuten ei tule rauhaa Pohjanlahden rannoille. Jo nyt kerran

jouduit allekynsin. Hei miehet, eteenpäin, rynnistäkää vaikka saatana

edessä seisoisi. Sinä Pekka, ammu, ammu sieltä syrjästä, koeta osata

perkelettä, että herpoutuu. Matti, käy käsiksi, muista kotiasi, joka

savuna ilmassa kiitää. Yhdessä menkäämme...

Mutta Vorna ahmii ilmaa ja peräytyy taitavasti ja hätäilemättä. Jo

on hän kohta rakennusten suojassa ja jo kuulee hän vanhan taattonsa

Arhipan muhoilevan äänen. Mitä nyt? Kelle hän huutaa? Minulleko?

Katso taaksesi, sanoo. En voi taakseni katsoa, sillä edessäkin on

tekemistä. Mikä se oli?

Vorna ymmärtää, että hänen takanaan on tapahtunut jotakin, mutta saa

siitä selvän vasta, kun on päässyt rakennusten suojaan ja Arhippa

ilmestynyt hänen rinnalleen.

-- Lappalainen pahus, kertoo tämä, koetti pistää sinua puukollaan.

Hän se tietysti sytytti tupasikin. Onneksi ymmärsin ajoissa hänen

aikomuksensa, kun näin hänen hiipivän tästä nurkan takaa sinua kohti.

Mutta niin myöhään se oli, etten vanhoilla jaloillani ehtinyt enää

avuksesi juosta, vaan heittää hujautin mokomaa kirveelläni. Mutta

välipä sillä, kun paikalleen osui. Tuolla nyt makaa polonen.

Tulen valossa näki Vorna Aslakin, joka makasi kinoksella punaten

sitä hurmeellaan. Ukon kirves oli sattunut hänen selkäänsä iskien

siihen tuhoisan haavan. Hän oli vielä hengissä ja näytti tuijottavan

Vornaan. Hänen huulensa liikkuivat ja hän kuului sanovan:

-- Lailapa on pelastunut!

Silminnähtävä hämmästys kuvastui hänen kasvoilleen, kun Vorna vastasi

vakavasti:

-- Minäkin iloitsen siitä. Olisin päästänyt teidät molemmat kotiin

tänä aamuna, ellei tätä leikkiä olisi sattunut. Sitä varten tulin

tupaasi. Nyt kun kuolet, voit yhtähyvin sen tietääkin. Mutta oletko

varma, että Laila on pelastunut?

Tuskallinen epätietoisuus kuvastui Aslakin kasvoilla. Hän koetti

puhua, mutta ei saanut ääntään kuuluville, ja hänen kuiskauksensa

häipyi taistelun melskeeseen. Mutta kun Vorna ottelun kuumuudessa

ehti häntä katsomaan, olivat hänen silmänsä kiinnitetyt häneen ja

kuvastui niissä ikäänkuin rauha. Ja sivaltaessaan taas uudelleen

vilahti Vornan mielessä ajatus, että tuo lappalaispoika oli

rakastanut Lailaa paljon.

Aslak tunsi, että hänen piti nyt kuolla ja muuttaa saivomaahan, jossa

vainajat asuvat, ja keskellä taistelun melskettä jännitti hän nyt

ajatuksiansa siihen ainoaan asiaan, jota varten hän oli elänyt --

Lailaan ja omaan suhteeseensa häneen. Oliko hän nyt korvannut kaikki,

mitä oli rikkonut? Olisiko vanha Staalo nyt tyytyväinen? Voi jos

pääsisi varmuuteen siitä asiasta, niin voisi niin mielellään kuolla!

Kun Laila lähti, niin itki hän ja antoi hänelle kaikki anteeksi.

Aslakin silmiin ilmestyi omituista sumua ja kaikki äänet hänen

ympärillään kuuluivat äkkiä niin kaukaa. Hän olikin jossain

muualla, jossa oli rauha ja sopu; hän puhui Lailalle ja he olivat

niin onnellisia. Kas, tuossahan Laila onkin. Niin, kaikki on taas

hyvin, kaikki surut ja tuskat ovat unohdetut, kaikki saatu anteeksi

kuolemassa.

* * * * *

Valkeneva aamu valaisee kamalaa näytelmää. Vornan honkainen pirtti

palaa tohisten ja viskellen kauas ilmaan kekäleitä ja säkeniä, mutta

muut rakennukset eivät vielä syty, sillä lumi katoilla estää sen

kokonaan. Pohjalaiset ryntäävät raivokkaasti, mutta karjalaiset

pitävät voimakkaasti puoliaan. Mistään kohdasta eivät hyökkääjät

ole päässeet tunkeutumaan kylän tiheämpään piiriin, jossa Vorna nyt

koko taidollaan ja voimallaan johtaa puolustusta. Naiset hoitavat

haavoitettuja, joita on jo paljon; vainajiakin on, mutta surevat

eivät valita, vain taistelevat.

Mutta vihollinen on sitkeä ja uupumaton. Se ei hellitä ollenkaan,

sillä se ei halua jäädä näin kauas Vienaan pitemmälle kylää

piirittämään. Siksi se yhä uudelleen hyökkää milloin tästä, milloin

tuosta, ja joka kerta se väkisinkin vähentää puolustajain lukumäärää,

jos sen omatkin miehet hupenevat. Mutta sitä on kiihoittamassa

vuosikymmenien viha ja koston jano, ja se ei hellitä.

Ei hellitä, ei hellitä, kaikuu Vornan korvissa, kun hän ahtaalla

kujalla taas kaikin voimin huuhtoo ja iskee. Niin, älköön hellittäkö,

vaan isketään siksi, kunnes kuollaan, sillä sota on maailman meno.

Arhippa taattoni. Vieläkö jaksat? Vieläkö kestävät jäntereesi ja

vieläkö iloisesti heiluu kirves? Vielä, poikani, pureehan se, ja

jalka seisoo tanakasti. Yhdessä siis iskemme. Kas, tuostako tungette,

Ruotsin rosvot? Sinne, isäseni, huitaise kuten ennen. Ha-haa.

Kaikellaiset soturit ne tässä vielä Vienaan saakka... No, siinä on

hyvä maata.

Vornan otsasuonet pullistuvat ja hän vetää henkeään syvään. Tätä siis

merkitsi vanhan sepon pelko. Oikeassa oli. Tuolla näkyy ukko kiiluvin

silmin joustansa virittävän. Nyt hakee, kehen laskisi nuolensa. Sinne

lähetä joukkoon. Ha-ha. Kurkkuun laski...