XV.

Hurja riemu oli vallannut Ainon sydämen, kun hänen kohtauksensa

Sepän kanssa oli päättynyt näin. Väristen oli hän koko ajan kuin

lumottuna katsellut tuota miestä, joka oli tuhonnut hänen sulhonsa,

ja hän oli ymmärtänyt, että hänen käsiinsä joutuminen merkitsi tuhoa

kaikille muille paitsi mahdollisesti Vornalle ja hänen vertaisilleen.

Mutta nyt oli tämä sama mies itse antanut hänelle keinon, jolla hän

mahdollisesti saisi kostetuksi sekä hänelle että veljelleen, jonka

syytä alkuaan koko onnettomuus oli. Kun Aino sai suurimman onnensa

kynnyksellä, jolloin hän oli kuullut sulhonsa eheänä säilyneen

kaikilta sotaretken vaaroilta ja vielä suuresti kunnostautuneen, tuon

musertavan onnettomuuden sanoman, joka syöksi hänet mitä syvimpään

pettymykseen ja murheeseen, murtui hänessä rakkaus veljeen sekä

heimoon ja koston halu sai vallan.

Kostaa hän aikoi. Hän tahtoi kyllä pitää lupauksensa Sepälle, mutta

hän koettaisi saattaa samalla hänet ja Vornan yhteen, toivoen

heidän tasaväkisyytensä vuoksi tuhoavan toisensa. Kun Lailaa ei

uhkaisi vaara kummankaan puolelta, olisi hyvin luultavaa, että hän

pääsisi tästä tuloksesta huolimatta Aslakin avulla pelastumaan.

Mutta tehtävänsä vaikeuden hän tunsi tarkoin ja halusi saada

itselleen liittolaisen, jolla olisivat samansuuntaiset suunnitelmat

hoidettavina.

Lailan omituisesta kysymyksestä, kuinka hän voi pettää veljeään,

oli hän käynyt hiukan araksi, mitä häneen tulee; joku selittämätön

ennakkotunne kielsi häntä päästämään Lailaa kokonaan puuhiensa

perille. Mutta hän oli Vornan ja Lailan puheista ymmärtänyt, että se,

jolla oli hänen kanssaan tässä asiassa oikeastaan enimmän yhteistä,

oli Aslak. Molemmat tahtoivat he pelastaa Lailan, mutta molemmilla

oli myös sama halu saada kostaa Vornalle ja Sepälle. He olivat

siis luonnollisimmat liittolaiset ja sille pohjalle rupesi Aino

suunnitelmiansa rakentamaan.

Hän osoitti siinä todellista terävänäköisyyttä ja viekkautta.

Kosto-aikeistaan veljeään kohtaan hän ei puhunut mitään, mutta

sai pian Aslakin ymmärtämään ja uskomaan, että hän halusi todella

pelastaa Lailan ja kostaa Sepälle, mikä ajatus oli hunajaa

lappalaisen sydämelle. Heittäytyen huolettomaksi ja iloiseksi alkoi

tyttö seurustella hänen ja Lailan kanssa yhä avoimemmin, vieden

usein lappalaisen mukaansa milloin hiihtämään, milloin pienelle

porolla-ajolle. Kun Laila säännöllisesti jätettiin näiltä retkiltä

kotiin, ei Vorna pannut niihin mitään huomiota, korkeintaan vain

nähden mielellään, että hänen sisarensa siten koetti unohtaa

suruansa. Näin totutti Aino muutamassa päivässä kyläläisensä näkemään

hänet Aslakin seuraamana ja palvelemana liikkeellä myöhään ja

varhain, kaikkialla kylän ympäristössä. Mitä hän sillä tarkoitti,

sitä hän ei välittänyt selittää Aslakillekaan, johdonmukaisesti vain

toteuttaen omaa suunnitelmaansa.

Hänen päätöksensä oli kärsivällisesti odottaa sopivaa tilaisuutta,

vaikka kauemminkin, mutta sellainen tulikin pikemmin kuin hän oli

uskaltanut toivoakaan. Vanha Vornatar ilmoitti eräänä päivänä, että

välttämättä oli käytävä naapurikylällä, ja läsnä ollut Aino ymmärsi

heti, että nyt oli tullut hänen hetkensä. Hän tarjoutui menemään

sinne ehdolla, että sai ottaa lappalaisen mukaansa poroja katsomaan

ja seuraksensa. Aamuhämärissä oli lähdettävä, että jouduttaisiin

ajoissa perille.

Ilta hämärsi jo, kun hän meni Vornan tuvalle asiasta Aslakille

ilmoittamaan. Pihalla kohtasi hän veljensä, joka kysyi:

-- Minne menet, sisko?

-- Lailaa käyn katsomassa.

-- Olet ruvennut paljo lappalaiselle seuraa pitämään?

-- Minkä sinä sisarelle, sen minä veljelle.

Ainon ääni oli ivallinen. Vorna rypisti kulmiaan, mutta ei vastannut

suoraan, varoittaen vain:

-- Kun menette aamulla, niin olkaa varoillanne. Kävin päivällä kylää

kiertämässä ja näin outoja suksien latuja ympäristöllä. Kuka lienee

ollut hiihtämässä, hyvillä asioilla ei ole ollut, koska ei tullut

kylään. Parasta olisi, että siirtäisitte käyntinne.

-- Äitipä tuota niin tahtoo...

-- Menkää sitten, mutta olkaa varoillanne sekä ottakaa tiuvut pois

poroilta. Panisin sinulle paremman saattajan kuin tuo Aslak, ellen

haluaisi nyt pitää vahtia ja kaikkia miehiä koolla. Mutta uskon,

ettei olekaan mitään vaaraa. Hyvästi Aino. Ehkäpä tulen aamulla

lähtöänne katsomaan.

Hän ojensi siskolleen kätensä katsoen häneen lämpimästi ja vakavasti.

Tyttö sanoi hiljaa ja vierastavasti:

-- Hyvästi, veljeni. Rakastin sinua paljon ennen, nyt vihaan sinua.

Vorna heitti käden ja jäi vaiti ollen katsomaan, kun hän pyörähti

sivutse pirttiin. Hänen korvissaan soivat oudosti nuo siskon sanat,

laskeutuen raskaana taakkana hänen sielulleen. Hän alistui niiden

leppymättömään tuomioon, sillä hänen omatuntonsa oli moittinut häntä

Onton kuolemasta. Mutta sellaistahan ei ollut osannut aavistaakaan.

Koko asia oli tuntunut hänestä alussa niin vähäpätöiseltä,

pieneltä leikiltä ja levähdykseltä sotaretken varrella, iloiselta

seikkailulta, jollaisia hän oli ennenkin vahingotta suorittanut.

Mistä johtui, että se kuitenkin oli jo heti saanut aivan erikoisen

värin ja niin painostavan leiman? Miksi oli tuo tyttö tuolla niin

erikoinen? Miksi hän ei ollut heittänyt häntä rauhaan, vaikka oma

aavistus ja tytön varoitukset olivat monta kertaa niin käskeneet?

Miksi oli vanha seppä hänen tultuaan ruvennut äkkiä hourimaan

kostajista ja lähestymässä olevasta tuhosta, pelottaen pian kaikki

miehetkin kerrassaan? Sadatkin kysymykset vaivasivat Vornan mieltä ja

huoli laskeutui hänen otsalleen synkkinä ryppyinä.

Hänen ajatuksensa palautuivat taas Lailaan ja kaikesta huolimatta

tunsi hän sydämessään viehätystä ja iloa. Hän oli viime päivinä

välttänyt tytön seuraa, sillä hän oli halunnut antaa hänen rauhoittua

kokonaan. Ja usein oli hänellä herännyt ajatus päästää hänet kotiin

ja luopua taistelusta, vaikka samalla nöyryytyksen pisto oli sen

tukahduttanut. Nyt kun Aslak menisi pois joiksikin päiviksi, tahtoi

hän tavata Lailaa, puhua hänen kanssaan, olla hänen seurassaan.

Ehkä tyttö tottuisi häneen, viehättyisi ja taipuisi kohtaloonsa?

Eihän oltu ennen kuultu, että lappalaistyttö oli niin uskollinen

tunteilleen.

Hän makasi hiljaa lavitsallaan ja mietti. Tupa oli pimeässä paitsi

pientä pärevalkeaa, jonka ääressä istui vanha valkoparta seppä,

hiljaa sivellen sormillaan viisikielistään. Vorna katsoi häntä

uteliaasti pimeästä nurkastaan. Hänen rakkaimpia muistojaan olivat

tällaiset yksinäiset talvi-illat, jolloin kerrankin rauha sai vallan

hänenkin mielessään ja levottomuus oli hävinnyt hetkeksi sekä mieli

painunut tyyneksi ja kirkkaaksi. Mistä saattoi tulla aivan äkkiä

tuollainen tyytymys kaikkeen siihen, mikä oli ja miten oli? Hän

ei voinut ymmärtää sitä, mutta piti sitä pohjaltaan samana mielen

vaihteena kuin hourion tapaista kuumaa raivoa, joka hänet taistelun

keskellä saattoi vallata. Sekin oli omituista. Hän tiesi, ettei

hänen silmänsä ollut koskaan niin varma ja kätensä niin väkevä kuin

juuri silloin, vaikka ohimoissa jyskytti ja keuhkot tuntuivat aivan

halkeavan.

Viisikielinen helisi vienosti ukon sormien alla. Mitä mahtoi vanhus

sen helinästä kuulla, mitä muistoja mahtoi se herättää? Vorna

katseli heimonsa vanhaa tietäjää ja laulajaa ikäänkuin aivan uudella

mielenkiinnolla. Hän tunsi ymmärtävänsä ukon innostuksen soittoon

ja lauluun, sillä usein oli hänellä itselläänkin herännyt halu

laululla ja kanteleella esittää jotakin valtavaksi ja voimakkaaksi

paisunutta tunnetta. Usein oli hän ajatellut vanhoja runoja

kuullessaan, että hänen heimonsa elämä olikin omiaan tällaista halua

ja laulun rakkautta yllä pitämään, sillä sotaretket ja voimanmittelöt

kannustivat siihen aivan luonnostaan paljoa enemmän kuin maata

viljelevän kansan elämä. Niinpä olikin laulaminen suurten urhojen

ylpeitä taitoja.

Hän kuuli ulkoa askelten narinaa pakastuneella tantereella ja arvasi,

että Aino palasi Lailan luota. Haluten taas tavata sisartaan pistäysi

hän kiireesti ulos, mutta ehti näkemään vain sisarensa päresoihdun,

jota hän heilutti kulkiessaan, niin että säkenet säihkyivät pimeään

ilmaan. Vornasta oli tuo soihtu tällaisena puolivaloisena iltana

ja kotipihalla vallan tarpeeton, mutta enempää hän ei kuitenkaan

ruvennut etsimään syytä siihen, miksi Aino oli tuota soihtua nyt

tarvinnut. Hän seisahtui siihen yörauhaiselle kujalle ja jäi

mietteissään katselemaan vaikenevaa tienoota. Kaukaa kuului putouksen

kumea pauhu kuin ikuinen voiman ja mahtavuuden ilmaus, ja samalta

taholta häämötti pimeänä seinänä kosken komea harju. Kotikylä uinui

niin rauhallisena ja mieluisena hänen ympärillään, kaksin verroin

kalliimpana, kun muisti, mitä merkitsi hävityksen kauhistus.

Hän kuunteli. Vanhan sepän varoitusten johdosta oli hänellä muutamia

miehiä hiihtelemässä kylän ympäristössä, vaikka mitään ei ollut

näkynytkään. Paljo hiihdettiin kylän ympäristössä ansoillakin, niin

ettei tiennyt kaikkia jälkiä epäilläkään. Mutta siltikään ei ollut

luottamista, sen tiesi Vorna omasta kokemuksestaan. Kuten hän itse

oli miehineen tehnyt, tekisi vihollinenkin, sillä samat keinot olivat

tarjona sillekin. Salaa, äkkiä yllättämällä aina haluttiin toistensa

kimppuun päästä, sillä miehiä ja voimia mielittiin säästää niin

paljon kuin suinkin.

Siinä tähtien ja hiljaa leimuavien revontulten alla valtasi Vornan

silloin selittämätön viileän rauhan ja kohtaloonsa alistumisen tunne.

Oli kuin olisi jostain kaukaa laskeutunut hänen sydämeensä voima,

jonka avulla hän äkkiä saattoi tarkastella asioitaan aivan uudelta

kannalta. Ja kuin äkkiä kypsyneenä päätöksenä kuului hiljaa ja

tyynesti hänen huuliltaan puoliääneen:

-- Aamulla pääsköön tyttö rauhassa lähtemään.

Hän astui tupaansa takaisin. Vanha seppä oli pannut pois kanteleensa,

mutta arpoi nyt sitä innokkaammin. Vorna astui hänen luokseen ja

sanoi:

-- Luovu, taatto, turhista puuhistasi. Mitä tapahtuneekin, sitä emme

voi toiseksi muuttaa, vaan miesten tavoin otamme kaikki vastaan. Se

on jumalille mieluisinta. Jos vainolainen saapuu, niin tulee hän

kontion pesälle, jossa mesikämmen on valveillaan. Ulkona on kaikki

rauhallista. Käykäämme levolle.

Vanha Seppä kääntyi äkkiä häneen ja sanoi vakavasti ja painolla:

-- Vorna. Huomissa aamuna päästä pois lappalais-tyttö, sillä hänen

viattomuudellaan ei sinun ainakaan sovi syytäsi lisätä. Paha oli,

että hänet tänne toitkaan.

-- Muutenkin jo päätin hänet kotiinsa lähettää, niin että turha oli

sanomasi. Mieleni on omituisesti muuttunut. Heti aamulla menen siitä

hänelle sanomaan.

Näytti kuin olisi vanhus huokaissut keventyneenä. Hän pani vaarnalle

kannuksen ja kanteleensa, joka helisi hyvin hiljaa, kun sitä

liikutettiin. Sitten hän painui levolle sanaakaan enää nuoremmalleen

virkkamatta.