XIV.

Vornan kuva painui Lailan sieluun lähtemättömästi tuona iltana,

jolloin hänen tuskansa oli kohonnut korkeimmilleen ja jolloin

hänelle oli samalla auennut ryöstäjänsä jalouden vuoksi ikäänkuin

pelastumisen tunne. Mutta tuo valoisa mieli ei ollut kestänyt kauan,

sillä hänen sielunsa tila oli oudosti häiriytynyt. Sepän muodon

rinnalle kohosi hänen mielessään Vorna, vakaana, ehkä surumielisenä,

kaihoten ja vaatien häneen katsoen, mutta ei enää julmana ja

hirveänä, kuten tähän saakka. Lailan täytyi tunnustaa mielessään,

ettei hän enää halunnut kostoa, vaan ainoastaan pois pääsyä.

Hän oli nukkunut levottomasti ja nähnyt rauhattomia ja tuskallisia

unia. Ja kun hän oli aamulla herännyt, ei hänen omaksi ihmeekseenkään

tieto siitä, että hän nyt oli Vornan vallassa, häntä enää aivan

pahoin säikähdyttänyt. Salamana vilahti hänen mielessään kuva

edellisen illan tapahtumista ja hän painoi päänsä käsiinsä tykyttäviä

ohimoitaan hillitäkseen.

-- Laila...

Nyt vasta uskalsi Aslak puhutella häntä. Hänen äänestään kuului arka,

kauhistunut, tuskallinen kysymys, jonka vastauksesta saattoi riippua

elämä. Laila säpsähti, katsoi häneen pitkään, mutta ymmärtäen sitten

hänen tarkoituksensa vastasi:

-- Älä pelkää, Aslak. Saat olla aina mukanani turvakseni. Niin lupasi

eilen illalla Vorna. Hän ei ollutkaan niin julma kuin olimme luulleet.

-- Eikö ollut. Eikö siinä ole julmuutta kylliksi, että ryösti sinut

tänne?

-- Ja sinäkö siitä olisit ensimäinen häntä moittimaan, sinä, joka

minut hänelle kavalsit? Mokomakin raukka!

Lailan äänestä kuului aivan rajaton halveksiminen. Aslak kyyristäytyi

kuin potkun saanut koira, mutta ei sanonut mitään, vaan jäi

kummeksien katsomaan Lailaan. Mutta kun tämä samalla huomasi kuin

ruvenneensa Vornaa puolustamaan, säpsähti hän tuntien kipeän

vihlaisun rinnassaan ja pillahti itkemään.

-- Anna anteeksi, Aslak, että loukkaan sinua näin. En tahtoisi

sitä tehdä, mutta katkeruuteni sen aiheuttaa. Voi, jos pääsisimme

pakenemaan täältä pois. Koeta sinä keksiä joku keino siihen...

Aslak ei puhunut mitään, vaan jäi sanatonna ja synkkänä tuijottamaan

eteensä. Ehkä hän oli jo ehtinyt nähdä, miten vaikea sellainen

tehtävä oli täältä, vihollisen omasta keskuudesta, jossa oli

vartioita joka askeleella. Noustuaan hän kävi sysäämässä auki luukut,

jolloin kirkas päivä tulvahti pimeään tupaan. Heleitä lasten ääniä

kuului pihalta, ja eteisestä lähestyivät reippaat askeleet ovea.

Vorna astui sisään.

Uusi päivä oli alkanut hänelle kaikesta päättäen onnellisesti, sillä

hänen kasvoillaan oli valoisa ja iloinen ilme. Hän seisahtui keskelle

lattiaa ja katsoi hymähtäen pelokkaisiin lappalaisiin.

-- Älkää arkailko, sanoi hän. -- Olkaa kuin olisitte saapuneet tänne

atimoille luokseni. Äitini on jo varhaisesta aamusta paistanut

piiraita ja teoksia teitä varten. Nyt käymmekin murkinalle. Älä

pelkää Laila, sillä ainoankaan sormen ei pidä sinuun koskeman.

-- Mielellämme kävisimme, jos tietäisimme, että pian päästät pois,

sanoi Laila hiljaa, katsoen Vornaan pyytävästi.

Vorna rypisti otsaansa pahastuneena. -- Halveksitko taloani,

lappalainen, kun niin pian täältä pois kiirehdit? sanoi hän ja katsoi

tyttöön tuikeasti. Jos olisit toinen, niin antaisin sinut tuosta

rengeilleni, mutta kun olet mikä olet, en sinua anna. Älä ole tyhmä,

Laila, vaan taivu kohtaloosi.

Äkisti kääntyen lähti hän ulos viitaten heitä seuraamaan. Eteisessä

kohtasivat he Ainon, joka uteliaasti heitä tarkasteli, painaen

kuitenkin veljensä edessä päänsä alas kuin arastellen. Vorna asteli

edellä huolettomasti ja pystypäisenä, pitkä vartalo notkahdellen

voimakkaasti joka askeleella, ja Laila hoksasi äkkiä miettivänsä,

että sitä selkää ei ollut koukistanut maatyö eikä sortajan käsi,

vaan oli se kohonnut suorana kuin nuori honka vapaudessaan ilman

tuulien alla. Ja hän tuli ajatelleeksi, että Sepässä oli Vornaan

verraten jotakin raskaampaa ja jykevämpää, ehkä tavallaan rumempaa,

mutta sitkeämpää ja perinpohjaisempaa. Vornahan oli päällikkö,

mutta Seppä vain tavallinen työmies. Mutta jospa Seppä olisi

syntynyt päälliköksi, niin minkälainen olisikaan? Ehompi vielä

kuin tuo tuossa. Niin lähti Lailan ja Aslakin elämä kulumaan

hiljalleen. Vaikka heille suotiinkin täysi vapaus, huomasivat he

pian olevansa joka askeleellaan vartioidut. Kaikki kohtelivat heitä

mitä suurimmalla hyvyydellä ja kunnioituksella, koettaen huvittaa

ja viihdyttää Lailaa. Tosin kyllä Laila piankin huomasi, että tämä

tapahtui vain Vornan nimenomaisesta käskystä ja siksi, että kaikki

uskoivat tämän hänen päähänpistonsa piankin menevän ohitse, eivätkä

siis tahtoneet ruveta häntä vastustamaan ja turhaa riitaa hänen

kanssaan nostamaan. Usein tuli hän heidän seuraansa haastelemaan

ja joka kerta huomasi Laila säikähtäen unehtuneensa kuuntelemaan

hänen voimakasta ääntään ja miehekästä puhettansa. Puhuessaan Vorna

katsoi Lailaa silmiin kiinteästi ja herkeämättä, ja aina täytyi

tytön luoda katseensa maahan kuin olisi pelännyt jotakin kiehtovaa

voimaa. Usein silloin hänen ikävänsä ja hätänsä purkautuivat itkuksi

ja mistään välittämättä hän valittaen lauloi surullista joikua

kohtalostaan, jossa ei näkynyt parempaan päin käännettä. Oudostuen

kuuntelivat silloin sitä karjalaiset, vaihtaen kummastelevia ja

sääliviä silmäyksiä, kun hän joikaten valitti. Mutta Vorna pysyi

leppymättömänä, kuunnellen vaiti Lailan itkua ja niitä puoleksi

vihaisia, puoleksi ylistäviä mainesanoja, joita tyttö hänelle

joiussaan antoi.

Oudoimpana Vornan väestä oli Lailalle pysynyt Aino. Hän ei ensi

päivinä alentunut sanaakaan sanomaan, vaan sivuutti heidät ylpeästi.

Laila tiesi, mitä hän oli menettänyt, ja pelkäsi tytön vihaavan

erikoisesti juuri häntä, koska hänen tiedettiin rakastavan miestä,

joka oli hänen sulhonsa surmannut. Ja siitä katseesta, jonka hän

oli nähnyt Ainon luovan veljeensä, ymmärsi hän, ettei tyttö koskaan

antaisi anteeksi sitä, että sulhonsa oli menetetty.

Sitä suurempi oli hänen hämmästyksensä, kun hän eräänä iltana näki

tupansa ovelle ilmestyvän juuri Ainon, joka omituisesti hymyillen

tuli hänen luokseen ja istuutui hänen viereensä, katsoen häneen

pitkään ja tutkivasti.

-- Kerro minulle, sanoi hän, siitä miehestä, jota kuulut rakastavan.

Laila ei uskaltanut vastustaa tätä omituista pyyntöä, vaan kertoi,

kuka Seppä oli ja miten hän häneen oli tutustunut. Hän kuvaili

punehtuen hänen ulkomuotoaan, vertaillen sitä Vornaan ja lämpeni

vihdoin omasta puheestaan ja muistoistaan niin, että kyyneleet olivat

tulla esiin. Aino nyökäytti väliin hyväksyvästi päätään ja sanoi, kun

Laila oli lopettanut:

-- Luuletko, että hän yrittää pelastaa sinua?

-- Luulen, vastasi Laila hiljaa, mutta varmasti.

-- Mutta kuinka se olisi mahdollista? Hänen on vaikea tulla tänne

ryöstämään sinua, sillä veljeni vartioi sinua tarkkaan.

-- Seppä voi tehdä, mitä hän tahtoo. Vaikka minut olisi viety satakin

kertaa kauemmaksi, niin hän tulee varmasti, vaikka kuolema olisi

edessä.

Aino katsoi häneen kummallisesti. Alentaen ääntään kuiskasi hän

salaperäisesti:

-- Mutta entäpä hän on jo tullut?

Lailan veri pysähtyi juoksussaan. Kalpeaksi sävähtäen änkytti hän:

-- Ethän pilkkaa tehne?

Silloin kertoi Aino hänelle, mitä oli tapahtunut samana iltana

tuolla hämärällä metsätiellä, ja silloin tunsi myös Laila outona

aavistuksena, että pian oli tuleva hetki, jolloin saataisiin nähdä,

koituisiko hänelle pelastus, vai lopullinen tuho. Vaikka hänen olisi

pitänyt tuntea aivan rajatonta iloa siitä, että hänen rakastettunsa

oli kaikkea uhmaten saapunut hänen jäljessään, ei hän kuitenkaan

voinut sille mitään, että hänen sydämensä täyttivät raskaat

aavistukset. Sielunsa hädässä ja tuskassa lankesi hän Ainon kaulaan

kyynelten valuessa viljavana virtana hänen silmistään. Karjalaisneito

katsoi häntä yhäti outo ilme kasvoillaan.

-- Minä autan sinua ja Aslakia pakenemaan, kuiskutti hän hiljaa.

Muutaman päivän perästä, jolloin veljeni käy entistä varmemmaksi

siitä, ettei mitään pakenemis- tai auttamisyrityksiä ole

aikeissakaan, käyn sopimassa sulhasesi kanssa asian ja autan teidät

yöllä tielle. Kunhan kylästä pääsette pois, niin Seppäsi pitänee

muusta huolen. Luulenpa, etteivät kylämme miehet ole ollenkaan

halukkaat takaa-ajoon, vaan kiittävät, kun teistä pääsevät, ja yksin

ei Vorna mitään mahda. Varmasti pääsette pakoon, jos kerran kylästä

tielle suoriudutaan.

Laila kohotti innostuneena päätään, katsoi neitoa silmiin, mutta

kysyi sitten äkkiä:

-- Mutta kuinka saatat näin veljeäsi pettää? Ainon silmissä vilahti

kummastus.

-- Ja sitä kysyt sinä? sanoi hän, jatkaen sitten: Saat minun

puolestani tänne jäädä.

-- Ei ei, en sitä tarkoittanut, kiirehti Laila selittämään. En voi

sille mitään, etten soisi veljeäsi petettävän. Haluaisin, että hän

itse päästäisi minut täältä. Mutta kun se ei voine koskaan tapahtua,

täytyy menetellä näin. Kiitän sinua, Aino, sydämestäni, sillä luulin

sinun vihaavan minua. Minun takianihan, vaikka olenkin siihen syytön,

oikeastaan menetit sulhosi.

Lailan äänessä oli jotakin niin lapsellisen avomielistä ja suruista,

ettei Aino enää voinut hillitä kasaantunutta tunnetulvaansa, vaan

heittäytyen uudelleen hillittömän surunsa valtaan painoi päänsä

lappalaistytön helmaan. Sitä kesti kuitenkin vain hetkisen, sillä

seuraavassa tuokiossa ilmestyi hänen kasvoilleen kova ilme, ja

nousten kuiskasi hän Lailalle:

-- Ilmoita asia Aslakille ja varoita häntä. Minä kyllä annan sitten

sovitun merkin ja pidän muusta huolta.

Hän meni jättäen Lailan sekavain ja pelokasten ajatusten valtaan.

Ja kun Aslak ilmestyi tavalliselle makuupaikalleen lattialle oven

eteen, kiinnitti Laila häneen niin tutkivan ja erikoisen ilmeen, että

Aslak nousi ikäänkuin jo sen ymmärtäen häntä kuulemaan. Kun tyttö

sitten selitti hänelle asian, valaisi ilon ilme hänen kasvojansa.

Kauan neuvottelivat he yön pimeydessä, Aslak onnellisena sovituksen

toivosta, mutta Laila surumielisenä, selittämättömien aavistusten

vallassa.

* * * * *

Kuinka kauan hän oli maannut, sitä hän ei tiennyt, mutta hän heräsi

siihen, että tuvan ovi aukeni hiljaa ja sisään tuli mies päresoihtu

kädessä. Aslak karkasi heti pystöön tulijaa vastustaakseen, mutta

sekä hän että säikähtynyt Laila rauhoittuivat pian nähdessään, kuka

tulija oli. Ja säikähdys vaihtui samalla suureksi kummastukseksi, kun

he huomasivat hänet Vornan vanhaksi sepäksi. Siitä saakka, kun Vorna

oli tullut, oli ukko ruvennut käyttäytymään omituisesti, alituisesti

joko askarrellen pajassaan tahi arpoen kannuksellaan. Ja kun arpa

pysähtyi aina samaan paikkaan, näytti ukon joka kerta valtaavan mitä

suurin tuska, niin että hän raastoi valkoista partaansa ja kiroili

itsekseen. Välillä riensi hän taas pajaansa, josta kuului herkeämätön

takomisen kalke. Ukko takoi sylittäin nuolia ja keihäänkärkiä,

tarkasteli kaikki jousten kaaret ja jänteet ja ahdisteli alati

vieläkin retken vaivoista levähteleviä miehiä aseitaan korjaamaan.

Mutta hänelle naurettiin, sillä mitä nyt oli pelättävää, kun vasta

oli pantu tuhaksi koko länsiranta. Ainoa, joka seurasi ukon puuhia

jonkunmoisella vakavalla huomiolla, oli Vorna itse.

Näytti siltä kuin ukko ei olisi huomannutkaan tuvassa olevia, koskapa

meni heihin katsomatta hiljaa ja kiiluvin silmin kohti peränurkkaa,

jossa Vornan aseet olivat. Hän nousi penkille ja pistäen päreen

hampaisiinsa otti vaarnalta Vornan miekan. Vetäen sen tupesta

väläytteli hän sitä yksikseen, tuijottaen hurjasti eteensä. Lailan

veri hyytyi, mutta hän rauhoittui samalla nähdessään itsensä Vornan

ilmestyneen ovelle ja uteliaasti tarkastavan ukon puuhia.

Ukko heilautteli raskasta miekkaa ja kullalta välähtelevä ponsi

kiilteli outoina salamoina Lailan silmissä, ja puheli samalla

itsekseen kauhistuneella ja pelottavalla äänellä. Vihdoin hän istahti

Vornan vuoteelle, otti kovasimen taskustaan ja alkoi kiihkeästi

teroittaa asetta. Silloin tuli Vorna hiljaa hänen luokseen kysyen

lempeästi:

-- Yölläkin puuhaat, taatto. Käykäämme levolle.

-- En jouda. Aseet ovat tylsät.

-- Mutta mitäpä niillä nyt? Rauhahan on maassa, eikä pystyne

vainolainenkaan tänne aivan heti.

-- Arpa sanoo verta ja kuolemaa. Minun täytyy vain valvoa ja katsoa,

että kaikki aseet ovat kunnossa, sillä minähän olen Vornain seppä.

Kostajat ovat tulossa, tunnen sen. Voi teitä, jos ette kuuntele

varoituksiani. Heimokostajat taas tulevat, sillä veljein veri vaatii

sovitusta. Voi minua onnetonta, joka veljein pään varalle ikäni olen

miekkoja takonut. Tuho siitä on palkkana, tuho, tuho...

Hän tuijotti oudolla ilmeellä edessään seisovaan Vornaan ja jatkoi

sitten kuiskaavalla äänellä:

-- Etkö kuule, kuinka kaukana hanki hilajaa, kun keihäsjoukko

painaltaa kohti Vienaa? Se on kaikunut korvissani jo monta

vuorokautta. Yötä päivää sieltä tulee miestä, mieli mustana kuin ne

savuavat rauniot, jotka taaskin heidän asuinpaikoilleen jätitte.

Voi sitä, joka joutuu heidän tielleen, sillä vielä vähemmän kuin te

armahditte miestä tai naista, lasta tai imeväistä, armahtavat he

meitä. Ei ole koskaan ihminen niin julma, kuin veljeään vihatessaan,

eikä koskaan ole kosto niin suloista, kuin veljelle kostettaessa.

Etkö kuule, kuinka hilajaa hanki, kun miesjoukko hiihtää läpi päivän

ja yön, korven ja erämaan, mielessä vain yksi polttava ajatus: saada

vielä kerran kostaa niille, jotka äsken kävivät heillä, tulivat kuin

salama keskelle rauhaa ja onnea. Ja ne tulevat, tulevat, mies mahtava

niitä johtaa, eikä kestä nyt edessä Vienan kansa...

-- Horajat, ukko, kiljaisi jo Vorna kiukustuneena, vaikka

äänessä silti tuntui pientä epävarmuutta, jonka oli aiheuttanut

kunnioittamansa ja arvossa pitämänsä ukon omituinen ja hänen

mielestään hourupäinen puhe. Mutta ukko vastasi kiihkeästi:

-- En, poika, en, vaan totta on, mitä sanon. Kiireesti lähetä

väki erämaihin piilopirtille ja varustaudu puolustamaan kotiasi,

sillä totta täytyy olla kaiken tämän, mitä olen tuntenut jo kauan.

Ennenkin olen oikein aavistanut. Tiedäthän, että tämä miekka on

kallis sukuperintösi, joka on mennyt isältä pojalle aina niiltä

ajoilta alkaen, jolloin esi-isämme saapuivat näille seuduille kaukaa

etelästä. Niin kauan kuin se on kirkas, kestämme me, mutta kun se

ruostuu, kaatuvat Vornat. Katso! Ja ukko näytti Vornalle miekkaa,

jonka välkkyvällä terällä todella saattoi huomata ruostepilkkuja.

Vorna hymähti ja sanoi:

-- Ruostuuhan rauta, kun ei huolta pidetä. Eivät poissa ollessani

tupaani lämmittäneet, niin jo otti ruostetta.

Mutta ukko naurahti oudosti:

-- Tiedätkö, että olen koetellut tuota taikaa. Olen yrittämällä

yrittänyt terää ruostuttaa, siinä kuitenkaan onnistumatta. Niin

kestäväksi on se aikoinaan hiiden mujuissa karaistu. Kun nyt

rauhattomana pahain aavistusteni vallassa vuoteellani keppuroin,

juolahti mieleeni käydä katsomassa, mitä tietäisi miekkasi. Ja nyt

oli ruostetta ilmestynyt, ensi kerta vuosisatoihin. Minä onneton

koetan sitä hioa pois, mutta ei pysty tähän rautaan kovasimeni. Voi

Vorna, usko, mitä sanon, usko miekkaasi ja ole varoillasi. Ehkä siten

saat surman suistetuksi.

Vorna otti miekan ukon kädestä ja katseli sitä vaiti ollen. Sitten

tarttui hän kahvaan ja vaaputteli pitkää ja raskasta asetta keveästi

kädessänsä. Hänen huulensa vetäytyivät nauruun ja hän sanoi:

-- Hauskalta tuntuu sitä kädessäni käyttää. Enpä ole juuri miekalla

sotinut, vaan enimmäkseen isäni tapparaa käytellyt, mutta nyt

himottaa tällä lyödäkseni. Kuule taatto, ellet saa tuota ruostetta

kovasimellasi pois, niin tule minulta kysymään. Minulla on toinen

keino, jota miekka saattanee kaivata ja jolla pesen ruosteen.

-- Mikä se olisi? kysyi ukko kummastuneena.

-- Pesen sen verellä.

Ukko säpsähti, mutta ei ehtinyt sanoa mitään, ennenkuin Vorna jo

kiihtyen jatkoi:

-- Kun ovat tullakseen, niin tulkoot. Tasan on meillä saatavat, jos

ovat velatkin, eikä käy toisen toistansa syytteleminen. Omastamme

emme luovu veljenkään hyväksi, vaan vereen asti siitä kiinni

pidämme. Ja minua himottaa taas verileikkiin päästä, sillä kovin

ovat rauhalliset nämä tanhuat. Mikä olisin minä sahran saroissa

vaeltamaan, silloin kun saalista on kyllin saatavana maillemme

tunkeilijoilta? Terve siis taas sinulle, isäini miekka, joka olet

tainnut aikoinasi paljonkin verta juoda. Taatto tuossa kuulee hankien

hilinän, kun muka saapuu kostajajoukko. Kun ei meillä ole muuta

turvaa kuin sinun apusi, niin entistä lujemmin kouraani liity, äläkä

siitä kirpoa ennenkuin kuolemassa.

Jonkunmoinen soturiraivo näytti ukon puheiden johdosta hänet

vallanneen, sillä hän heilautti asetta hurjasti päänsä yläpuolella,

niin että kirpeä viuhina kuului ilman sen tieltä haljetessa. Mutta

sitten hän äkkiä taas hillitsi itsensä täydelleen ja sanoi uudelleen

ukkoon kääntyen ystävällisesti:

-- Hyvä on, taatto, olkaamme vain varovaisia, niinkuin käsket. Oiva

soturi ei koskaan ole uhkarohkea, sillä sellainen on tyhmyyttä, vaan

suojelee itseään ja omaisiaan kaikin keinoin. Mutta pakoretkelle emme

nyt lähde, sillä talvi tekee sen liian vaikeaksi, mutta pitäkäämme

vahtia, ettei meitä yllätettäisi. Tänä yönä tuo tuskin vielä

tapahtunee, joten käykäämme levolle, taatto.

Hän talutti vanhuksen varovasti mukaansa ja tämä seurasi häntä

vastustelematta. Miekka ripustettiin jälleen kunniapaikalleen, ja

pelolla katsoivat sitä sinne Laila ja Aslak, jotka olivat seuranneet

äskeistä kohtausta hievahtamattakaan. Mutta ulkona tähtikirkkaassa

yössä seisahtui pihalle Vorna ja kuunteli tarkoin, aivan henkeä

pidättämättä. Ainoastaan ikuisesti sulan kosken kumea pauhu kuului

halki yön, mutta se oli rauhoittava ja mahtavuudessaan tuttu ääni.

Vain vanhan sepän korvat olivat erottavinaan käheätä hengitystä

jostain kaukaa, ikäänkuin hän olisi ollut kuulevinaan Sepän

huohotuksen, kun tämä uudelleen harjultaan kiinteästi kylään tuijotti.