XIII.

Staalo oli jättänyt kolme poroa ja ahkiota paikalle, että heillä

kaikilla olisi nopea takaa-ajoväline käytettävänä. Mutta kun heidän

piti lähteä liikkeelle, irroitti Seppä tyynesti ahkion hihnasta,

käänsi sen puun kylkeä vastaan kumolleen, ja kääri sen sijaan hihnan

pään lujasti kouraansa, pistäen silmukan kalvosten taakse. Lipon

ja Staalon kysyvään katseeseen sanoi hän selitykseksi, että näin

oli porolle paljo keveämpi: suksillaan seisoen kulkisi hän ajoon

totuttuaan paljoa mukavammin kuin ahkiossa, jonka hänen kokoisensa

mies tekisi sietämättömän raskaaksi. Niin lähtivät he liikkeelle.

Heidän pysähdyksensä Staalon leirillä oli tullut paljoa pitemmäksi

kuin olivat aikoneet. Silloin kun heidän piti lähteä liikkeelle, oli

puhjennut niin maankaato tuisku, että kiihkeimmänkin halun täytyi

sen edessä malttua odottamaan. Ja kun tuiskua jatkui monta päivää,

olivat he ymmärtäneet, että heidän oli turha toivoakaan Vornaa

kiinni tavoittavansa, sillä hän ehtisi varmasti kotikyläänsä heidän

edellään. Mikään muu ei auttanut kuin lähteä sinne saakka, vaikka

onnistumisen toiveet olivat tietysti tällöin erittäin vähäiset ja

melkein varma perikato edessä.

Olisi luullut heidän tässä tapauksessa epäröineen, sillä yritys oli

järjen valossa suorastaan mieletön. Mutta sitä ei heistä yksikään

tehnyt. Staalo oli nyt ikäänkuin elämänsä loppukohdassa, yrittääkseen

vielä viimeistä kertaa sen vaikeita tehtäviä ratkaista. Kaikki muut

maalliset asiansa oli hän järjestänyt ja aikoi nyt uhrata kaikkensa

vain tyttärensä kohtalolle. Lippo oli hänen vanha ystävänsä,

jonka luonteeseen kuului pääpiirteenä auttavaisuus ja eräänlainen

inhimillisyys, joka oli outoa näillä main ja näinä aikoina. Lippo

olisi empimättä mennyt vaikka tuleen, jos se olisi ollut ehtona,

ollenkaan ajattelematta vaaraa, johon hän täten antautui, -- vain

siksi, että hänen täytyi katsoa sellaista tekoa omalle luonteelleen

ja tapahtumain vaatimuksille luonnolliseksi ja itsestään selväksi.

Molemmille vanhuksille oli vielä ominaista ja yhteistä tässä asiassa

se hiljainen alistuvaisuus, jolla he yritykseen suhtautuivat ja

josta kävi ilmi, ettei heillä ollut mitään vuoren lujaa uskoa

onnistumiseensa.

Toisin Seppä. Ne suuret vaikeudet, jotka olivat voitettavina, jos

mieli saada Laila pelastetuksi, eivät vähääkään häntä pelottaneet,

vaan ryhtyi hän puuhaan voimakkaan ja nuoren luonteensa koko

toivorikkaudella ja voitonvarmuudella. Hän luotti ilman muuta siihen,

että jotkut, hänelle vielä aivan tuntemattomat asianhaarat lopuksi

ilmestyisivät hänen avukseen, elleivät heidän omat voimansa riittäisi

onnellisen ratkaisun hankkimiseen. Hänen uskonsa elämään ja sen

onnellisuuteen yleensä oli vielä niin murtumaton, ettei hän epäillyt

tämänkään, enempää kuin muidenkaan aikeittensa ja yritystensä

menestystä.

Tämän erilaatuisen asiaan suhtautumisen lisäksi tuli vielä se

tunnepiiri, joka johtui hänen sisäisestä suhteestaan Lailaan. Siinä

oli hän milloin jäätävän pelon, milloin raivoisan mustasukkaisuuden

vallassa, ja himoitsi vain päästä voittosille Vornan kanssa. Tässä

oli hänen tunne-elämänsä hyvin paljon samallaista kilpakosijansa

kanssa, vaikka hänellä ei ollutkaan mitään vakiintunutta

voittamattomuuden mainetta puolustettavana. Ja väliin, kun

hän kylmänä hetkenä asemaansa arvosteli, tuntui hänestä aivan

käsittämättömältä, miten hän olikaan joutunut tällaiseen omituiseen

ja vaikeaan tilaan. Mutta sitten taas huumasi hänen sydäntään hyvin

hellästi ja hän tunsi veriensä uudelleen yltyvän hurjaan vauhtiin.

Mutta eräänä aamuna oli taivas sees ja äärettömät lumikentät

levisivät puhtaina ja koskemattomina heidän eteensä. He olivat

silloin jo pitkällä sillä suunnalla, jonne Staalo oli sanonut pitävän

mennä, jos mieli päästä Vornan kylälle. He eivät olleet malttaneet

odottaa lumimyrskyn loppumista, vaan lähteneet päättäväisesti

liikkeelle, mutta paljoa päivässä eteenpäin pääsemättä, olivat

sivuuttaneet sen järven, jonka päässä Lippo oli ollut sidottuna, ja

kulkivat nyt parhaillaan synkässä ja syvään lumeen hautautuneessa

korvessa, joka oli jo karjalaisten tunnustettua aluetta. Vahvassa

lumessa kahlasivat porot hitaasti, mutta suksilla ei ollut

kulku paljoa parempaa, sillä vasta satanut paksu lumikerros

upotti hiihtäjää polvia myöten. Väsyneinä seisahtuivat he kaikki

huokaisemaan. -- Pitkästikö lienee vielä matkaa Vornan kylään? Lippo

pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja katsoi kysymyksen tehtyään odottavasti

Staaloon. -- Kolmen päivän matka tällä kelillä. Staalo heräsi

mietteistään tämän sanoessaan ja katseli uteliaana ympärilleen.

Näytti siltä kuin hän olisi odottanut näkevänsä jotakin, jota tuntui

hakeneen niistä päivin kun oli tultu järven tälle puolen. Poron

ruvetessa jäkälää kuopimaan kiintyi hän sitä katsomaan, kunnes äkkiä

huudahti.

-- Lippo, katso mikä kirjava vilahti peuran kavioissa.

Lippo tuli paikalle uteliaana, sillä hänellä oli omat ajatuksensa

Staalon näyistä ja tietämyksistä. Lumesta poron edestä löytyi

kirjavilla nauhoilla koristettu lakki, jonka nähtyään Staalo nauruun

remahtaen sanoi:

-- Kaiva vielä, siivoa näkyviin vanha lumi.

Seppäkin tuli uteliaana paikalle ja Lippoa pöyristytti lappalaisen

kolkko ja outo ilo. Pian he sen syyn kuitenkin ymmärsivät, sillä

hetken kuluttua paljastui lumesta verinen tanner, jossa oli vielä

kaluttuja luita ja hiustukkoja sekä aivan tanterena suden jälkiä.

Lippo katsoi kysyvästi lappalaiseen, joka selitti:

-- Noidan jäännöksiä. Näillä mailla tiesin hänen joutuneen susien

ruoaksi, mutta enpä osannut silti uskoa, että ihan näin ääreen

haltiat veisivät. Mutta vakavaksi käyden hän huokaisi sitten:

-- Totta siis sanoi näkyni, joten vähän on tästä iloksi.

Lappalaisen neuvosta poikkesivat he nyt kokonaan syrjään tavalliselta

kulkureitiltä ja kulkivat siten kaartaen parin päivän ajan kohti

Vornain isoa kylää. Noin päivän matkan päähän siitä, parhaaseen

löytämäänsä piilopaikkaan, asettuivat sitten vartomaan Lippo ja

Staalo, mutta Seppä koppoi sukset jalkaansa ja lähti hiihtämään kohti

kylää. Ilta hämärsi juuri, kun hän saapui korkean harjun laelle,

mistä avautui laaja näköala alla olevaan laaksomaahan. Laakson takana

olevia lumisia harjuja kultaili vielä laskevan päivän rusotus, mutta

laakson pohja oli jo varjossa. Oli aivan tyyni. Taivaan teräksinen

sini tuntui niin kylmältä ja rauhoittavalta. Kaukaa kuului hiljainen,

mutta mahtava kohina, ikäänkuin olisi siellä valtava koski jäisiä

aaltojaan kuohutellut. Kylästä kuului silloin tällöin kirkkaita ääniä

ja jossain näkyi olevan kyly lämpiämässä, mutta muuten oli kaikki

hiljaista. Vaieten ja syviin mietteisiin vaipuneena tuijotti Seppä

edessään olevaa näkyä kuin painaakseen sen iäksi mieleensä.

Hetken kuluttua hävisi aurinko näkyvistä ja harju tuolla kaukana

peittyi syvään varjoon. Sen takaa ilmestyi näkyviin terävänä ja

kalpeana, kylmästi välkkyvänä kuin vainolaisen miekka puolikuun

sirppi, ja tähtien valju tuike alkoi hangilla kimallella. Kaukaa

lounaiselta taivaalta ilmestyi esiin iltatähti kuin loistava lyhty

tuhansien tuikkivien kynttilöiden rinnalle. Kylä peittyi pimeään ja

vain silloin tällöin pihoilla välähtävä pärevalkea todisti siellä

liikkeellä oltavan. Seppä syventyi yhä kiinteämmin suunnittelemaan,

miten hän saisi kylästä riistetyksi Lailan, ja kylmä hiki pusertui

hänen otsalleen huomatessaan, että vaikeudet olivat siinä paljoa

suuremmat kuin hän koskaan oli aavistanutkaan. Miten voisi hän

lähestyäkään kylää nyt, kun syvään lumeen jäi jälkiä sokeallekin

riittämiin? Miten sai hän siellä Lailalle ilmoitetuksi olostaan,

ja jos sai, miten onnistuisi tyttö niin paljon silmää välttämään,

että pääsisi pujahtamaan kylästä näkemättä? Sen Seppä ymmärsi, että

kaikista ensiksi hänen oli saatava annetuksi Lailalle joku merkki,

jonka ymmärrettyään tämä itse koettaisi päästä kylästä pois, ja

siihen oli kärsivällisesti odotettava sopivaa tilaisuutta. Ellei

tytön pako onnistuisi näin, oli vaikka odotettava niin kauan, että

vartiain valppaus laantuisi siksi, että Laila saisi ruveta liikkumaan

vapaammin. Silloin voisi tarjoutua sopiva paon hetki.

Oli tullut syvä hämärä, jota kirkasti kapea kuu ja miljoonat tähdet;

herkeämättä tuikki Otava ja puoleensa viitaten välkkyi Väinämöisen

viikate. Läpi avaruuden saapui kumeana ja selvänä taaskin kosken

kohina. Seppä nousi suksilleen ja lähti kiertämään laaksossa olevaa

kylää saadakseen selville, mitä teitä sinne johti. Hitaasti hiihteli

hän läpi sakeimpien näreikköjen, kunnes iloissaan huomasi joutuneensa

tuoreelle ladulle, joka ainakin aluksi vei hänen suuntaansa. Ja kun

hän laski varovasti eräästä kuusikkorinteestä, jouduttuaan jo melkein

vastapäätä äskeistä seisahduspaikkaansa, ilmaisi suksen karahtaminen

kovaan tien kalloon, että hän oli tavannut kylästä itään päin menevän

väylän, ehkä ainoan, jolla tämä oli muiden erämaan asujanten kanssa

yhteydessä.

Hän kuunteli taas kauan, mutta kaikki oli hiljaa. Varovasti lähti

hän hiihtämään kylään päin, mutta kätki aukeaman reunaan tultuansa

sukset tiheikköön ja ryömi pensaitten varjossa aivan kyläaidan

juureen ahneesti silmäten eteensä ja koettaen saada selvää taloista.

Mutta nyt oli siellä jo kaikki hiljaa ja pimeätä; näin läheltä

saattoi silloin tällöin jonkun ainoan luukun raosta heikko valonpilke

vilahtaa, mutta kaikki ihmiset näkyivät jo asettuneen illan rauhaan,

koska pihoilla kulku oli lakannut. Kylän toisessa päässä oli halli

asettunut kuutamo-ulvonnalle keskustellen joittenkuitten vain sen

korviin kaukaa kuuluvien äänten kanssa.

Kujan aidan vierustaa myöten, johon oli muodostunut kapea jalkapolku,

uskaltautui Seppä äärimäisellä varovaisuudella yhä lähemmäksi

ensimäistä tupaa. Hän toivoi välttävänsä mahdollisesti lähistöllä

olevan koiran huomiota täydellisellä hiljaisuudella, ollen myös

melkein varma siitä, että nämä talonvahdit olivat juuri tähän aikaan

illastavan väen mukana sisällä ruokaa kärkkymässä. Hiven hiveneltä

siirtyi hän siten lähemmäksi ensimäistä tupaa, jonka tummaan varjoon

päästyään hän jälleen jäi henkeään pidättäen kuuntelemaan. Samalla

kuulikin hän takaansa askelten kahinaa ja sitten säikähtyneen

kiljahduksen.

Seppä käännähti kuin salama ja tarttuen lähestyjään peitti nopeasti

kämmenellään hänen suunsa estäen uuden kiljahduksen ja kukistaen

helposti tulijan vastustuksen. Se ei ollutkaan kovin voimakasta,

sillä suureksi hämmästyksekseen huomasi hän, että kutsumaton

yllättäjä olikin nainen, nuori ja sorea.

Sepä se saattoi Sepän pulaan. Jos tulija olisi ollut mies, niin olisi

hänen kohtalonsa ollut selvä, mutta naisen säälittävä hentous ja

suoranainen raukeneminen pelosta vaikutti Seppään kohta, niin että

puukkoon kiireesti mennyt käsi palautui korvalliselle. Hän kuunteli,

minkä sydämensä jyskytykseltä saattoi, mutta tuo yksinäinen kiljahdus

ei näyttänyt jaksaneen herättää huomiota. Äkkiä sitoi hän leveän

vyönsä naisen suulle, heristi hänelle puukkoansa ja osoitti metsän

reunaa kuiskaten:

-- Mene tuonne hiljaa kuin hiiri, jos henkesi haluat pitää. Ja

kiirehdi. Mutta muista, että olen kintereilläsi.

Tytön silmissä välähti kamala pelko, mutta hän totteli ja lähti

kulkemaan samaa tietä, jota hän nähtävästi oli tullut äskettäin Sepän

jäljestä. Onni suosi hänen yritystään uudelleen, sillä äänikään ei

heidän takaansa ilmaissut, että heitä olisi huomattu. Metsän varjoon

ja suksien luo päästyään kysyi Seppä tiukasti:

-- Kuka sinä olet?

Mutta tyttö, joka näytti saaneen takaisin rohkeutensa, oikaisihe

ylpeästi ja vastasi:

-- Sano ensiksi kernaammin, kuka itse olet, sillä meidän kylästä

et ole, etpä heimostammekaan, minkä kuulen puheestasikin. Ja miksi

nurkissamme hiivit?

Seppä katsoi häneen pitkään.

-- Jos tietäisit, kuinka hiuskarvan varassa henkesi oli äsken, niin

et puhuisi näin. Mutta mitä siitä, kuka olen. Sano mieluummin, onko

kylääsi tuotu äsken nuorta lappalaistyttöä?

Hämmästyksen ja kauhun ilme levisi nyt tytön kasvoille, vaihtuakseen

pian raivoksi ja tuskaksi. Kalpeana tarttui hän Sepän käteen kysyen

häneltä kiihkeästi:

-- Sinäkö olet Seppä?

Seppä oudostui tytön äkillistä kiihkoa ja vastasi sitten myöntäen.

Tytön kasvoille kuvastui silloin mitä ristiriitaisin tunneilmiö,

sekaisin surua, vihaa, ihmettelyä ja tuskaa ja neuvottomana jäi

hän käsiään väännellen paikalleen seisomaan. Mutta siitä, että

tyttö tiesi hänestä, Seppä ymmärsi Lailan olevan kylässä, ja ilosta

ailahtaen tarttui hän vuorostaan tyttöä kädestä.

-- Säästän henkesi, jos autat minua saamaan lappalaistytön mukaani.

Mitään vahinkoa en halua tehdä, vaan kaikki saa puolestani jäädä

rauhaan, kunhan vain autat tytön karkaamaan.

Tyttö katsoi häneen pitkään ja hymähti:

-- Mitä sitten voisit tehdä, yksin kun olet?

Tiedätkö, että olet Vornan kylässä? Mutta samapa se. Kun

lappalaistyttö ei ole täällä mieluinen muille kuin Vornalle, niin

suostun tuumaasi, rupean liittolaiseksesi.

Hän hymyili omituisesti ja silmiin ilmestyi tutkimaton ilme, kun hän

yhä tarkasteli kiinteästi Seppää. Tämä oudostui taas hänen tutkivaa

katsettaan ja kuiskasi käheästi:

-- Mutta kuka takaa, ettet petä, vaikka säästänkin sinut? Menet ja

ilmiannat minut suoraan? Sano, kuka olet.

Kiihtyneen epäluulonsa vallassa tarttui Seppä uudelleen tyttöön

ikäänkuin varmistautuakseen saaliistaan ja mutisi itsekseen:

-- Varminta taitaa olla, että vien sinut mukaani, niin et voi pettää.

Tyttö tytöstä.

Mutta aivan harmaaksi kasvoiltansa käyden virkkoi silloin tyttö:

-- Usko minua, minulla on syyni olla sinua pettämättä. Vannon

auttavani Lailaa pakosalle enkä ilmoittavani täällä olostasi

kellekään mitään. Luota sanaani, jonka aina pidän, sillä olenhan --

Vornan sisko Aino.

Hän sanoi sen vakavasti, melkeinpä surumielisesti, mutta samalla

niin arvoituksentapaisesti, että Seppä taaskin häntä kummasteli.

Mutta asiansa vannoessaan katsoi tyttö häntä niin kirkkaasti silmiin,

että hän hetken mietittyään tunsi omituisen luottamuksen heräävän

mielessään. Hän sanoi harkiten:

-- Olkoon. Ja jos petät, raukka, niin sillä eivät ole vielä kaikki

keinot koetettu. Mutta varalta on paras, että selität tarkoin, missä

tuvassa tyttöä säilytetään. Ehkä olisi paras viedä sinut pantiksi

ja vaatia veljeäsi vaihtamaan. Mutta siitä olisi seurauksena monet

hankaluudet, joista pahin se, että veljesi saisi tietää meidän olevan

jossain täällä ja koettaisi tietysti kaikkensa saadakseen sinut

muuten vapautetuksi. Ja sinulle siitä koituisi suuria kärsimyksiä,

ehkä kuolemakin, jota minä en tahtoisi. Uskon, että koetat vapauttaa

Laila-raukan, viatonhan hän on samoinkuin minäkin. Emmehän ole

kumpainenkaan teille koskaan mitään pahaa tehneet?

Väristen katsoi häneen siinä hämärissä Aino, silmät loistaen

villisti. -- Mitään pahaa tehneet... toisti hän koneellisesti...

ette, ette tietysti. Ehkä veljeni enemmän. Mutta varma saat olla,

etten anna sinua ilmi, vaan todella koetan auttaa Lailaa pakoon.

Sinun on asiasi katsoa, että pako onnistuu.

Hän selitti tarkoin Sepän haluamat seikat ja sopi merkistä,

jonka antaen hän ilmoittaisi, milloin sopiva hetki oli tullut.

Ja taistellen kahden tunteen ja keinon välillä: joko viedä hänet

sittenkin panttivangiksi, koska oli itsensä Vornan sisko, tai

uskoa häneen ja toivoa siten saavansa asian ratkaistuksi nopeasti

ja hiljaisuudessa, päätti Seppä vihdoin jotakin sisäistä neuvoa

seuraten noudattaa jälkimäistä vaihtopuolta ja uskoa tyttöön. Hän

ojensi hänelle kätensä, johon tyttö värähtäen tarttui, sen taas äkkiä

heittääkseen, ja käski hänen lyhyesti mennä. Ja vilauksessa Aino

katosi puiden varjojen sekaan.

Ilta oli kulunut yhä myöhäisemmäksi ja kuun sirppi oli kohta tehnyt

matalan kaarensa talvisella taivaalla. Äskeiselle vartiopaikalleen

saavuttuaan ja kylään taas sauvainsa nojasta silmätessään huomasi

Seppä sen vaipuneen entistä syvempään varjoon, jota katse ei enää

pystynyt läpäisemään. Äskeinen kohtaus oli tehnyt häneen syvän

vaikutuksen. Joka hetki kuuli hän korvissaan tytön pelokkaan

kiljahduksen, näki hänen milloin säikähtyneen, milloin taas säihkyvän

katseensa, ja tunsi vaistomaisesti, että häntä kohtaan oli tuossa

katseessa ollut outoa vihaa. Siksi vihaa, että heimomme yhä sotia

käyvät, harkitsi Seppä hiihtäessään, vaikka se selitys ei jostain

käsittämättömästä syystä häntä sittenkään oikein tyydyttänyt. Ja

vaikka hän oli päässyt asiansa alkuun paljoa paremmin kuin oli

koskaan osannut odottaakaan, tunsi hän sydämessään ensi kerran

omituista arkuutta ja jotain tuntemattoman ja hänelle käsittämättömän

kohtalon pelkoa.

Saavuttuaan leiripaikalle, jossa Lippo ja Staalo syvässä pimeydessä

häntä vartoivat, kertoi hän heti perinpohjin äskeiset tapahtumat. Ja

nyt häntä uudelleen kiusasi epätietoisuus, oliko hän sittenkin tehnyt

tyhmyyden, kun ei ottanut tyttöä pantiksi, mutta Staalo kiiruhti

sanomaan:

-- En tiedä, teitkö viisaasti, mutta oikein teit. Sydämestäni

sellaisia keinoja vihaan ja olisin onnellinen, jos saisimme asiamme

onnistumaan ilman pienintäkään väkivaltaa. Uskon varmasti, ettei

tyttö meitä petä.

Lippo katsoi mietteissään taivaalle, mutta ei puhunut mitään. Vasta

Sepän tiedusteluun vastasi hän vältellen:

-- Toivokaamme, että Lailaakin olisivat samalla lempeydellä

kohdelleet. Silloin saattaisi sanoa, että heti sai hyvä palkkansa.

Mutta joka tapauksessa on meidän kiireesti lähdettävä liikkeelle

turvallisemman välimatkan päähän, sillä ihminen voi langeta

kiusaukseen ja tässä tapauksessa saattaisi kiusaus käydä Ainolle

liian voimakkaaksi, vaikka hän onkin itsensä Vornan sisar.