XII.

Vornain suurperheellä oli asuttavana monet, yhdessä rykelmässä olevat

pirtit. Syvässä lumessa kaahlaten pihan yli Vornattaren perässä

tuli Laila pian pirtille, jonka ovesta tuntui kuiva ja kova lämmin.

Päresoihtu valaisi pian tupaa, joka näytti vielä olevan sangen uusi.

Tavattoman leveitten honkahirsien ja lattiapalkkien väri oli vielä

uutuudellaan, paitsi laessa, jossa savu oli jo tehnyt tehtävänsä.

Peräpenkillä, isännän nurkassa, oli karhuntaljasta tehty komea vuode,

jonka yläpuolella seinällä riippui suuri kokoelma erilaatuisia

aseita. Siinä oli valikoima keihäitä, joiden varret oli taitavilla

ja kauniilla leikkauksilla koristettu, oli jousia, joiden varret oli

kaunistettu luu-upotuksilla ja tuohirenkailla, ja nuolisäkkejä, jotka

olivat somasti ompeleilla ja terenauhoilla kirjaillut. Erillänsä

oli muutamia suuria sotakirveitä, joiden puolikuunmuotoiset terät

ja huolitellen tehdyt varret todistivat pitkälle kehittynyttä

seppyystaitoa. Mutta eniten herätti silti huomiota kaunis miekka,

jonka kahvan nuppi kimalteli kullalta päresoihdun häilyvässä valossa.

Sen tuppi oli nahkainen, hopeaheloilla koristettu, ja sen pituus

ja kahvan muoto osoittivat sen kulkeutuneen tänne Kalevan kansan

heimoriitoja ratkaisemaan kaukaa kuumemman auringon alta. Kaikki

tässä tuvassa osoitti varallisuutta ja mahtavuutta, ja jäätävällä

pelolla arvasi Laila, että se oli itsensä Vornan tupa.

-- Voi emäntä, älkää jättäkö minua tänne, parahti hän tarttuen

saattajaansa käsivarresta ja vaipuen maahan hänen jalkainsa juureen

häntä rukoilemaan.

Ihmetellen kääntyi häneen Vornatar ja kysyi:

-- Luulin, että suosiolla olit tullut?

-- En tullut, en, vaan pois ryösti minut. Älä jätä tänne yksin, vaan

lähetä ainakin lappalaiseni seurakseni. Hän on minun heimoani ja

tuttujani. Sääli viatonta, mahtava Vornatar, ja isäni sen sinulle

sadoin kerroin palkitsee.

Vornatar ei vastannut, vaan pisti päreen huolestuneella ilmeellä

pihtiin, varaten orrelta kasallisen lisää saataville. Kuin

mietteissään puhkesi hän sitten sanomaan:

-- Älä pelkää, sillä en luule, että poikani on väkisin saadun lemmen

tarpeessa. Satakin kertaa olen toivonut, että hän vakautuisi ja

ottaisi emännän kylänsä kauniista tyttäristä, mutta eivät salli

levottomat verensä siihen sitoutua. Milloin sotia käypi, milloin

taas pitkin Karjalan kyliä kaikki neidot naurattelee. Ei ole vielä

sitä ollut, joka ei olisi häneen suostunut, eikä sitä, joka olisi

häntä missään estää uskaltanut. Hurja oli isänsäkin, mutta pahempi

on vielä poika, mikä sitten kohtalokseen kerran koitunee. Totella

häntä täytyy, sillä pois ovat jo liukuneet ohjat käsistäni. Älä häntä

suututa, vaan puhuttele hiljaa ja suloisesti, niin varmaan saat

häneltä rauhassa olla... ellet suostu tuumihinsa?

Ja vanha Vornatar katsoi häpeilevään ja pelkäävään tyttöön

tutkivasti, lisäten viimein kuin hiljaisen ajatussarjan

lopputuloksena:

-- Jokohan aikoisi lappalaisesta minulle miniää? Ei olisi hänen

töikseen kumma. Niin pitkälle ei tämä asia sentään saane mennä...

Hän läksi ja lukitsi oven ulkoa jättäen tytön raatelevan tuskansa

ja pelkonsa valtaan. Vilauksessa oli Laila ovella hänen jäljessään

koettaen avata sitä kaikin voimin. Kun se oli turhaa, hypähti hän

luukulle, mutta huomasi sen liian pieneksi ulos pääsyä varten.

Väristen vilkaisi hän perälle karhuntaljavuoteelle, ja painautui

sitten karsinanloukkoon yhteen sykkyrään kuin kuolemantuskainen

jänis pensaikkoon. Päre pihdissä palaa ritisi hiljalleen, karsi

piteni pitenemistään, kunnes tuli pieneni himmeäksi, kituvasti

lepattavaksi liekiksi. Suuren pirtin valtasi aaveinen hämy, joka

etäisemmissä loukoissa sakeni sysipimeydeksi, jonka pohjattomuudessa

tytön mielestä näyttivät loputtomat kauhunkuvat karkeloivan. Seinältä

kiilsi kultainen miekannuppi kuin tähti, johdattaen mieleen verisiä

muistoja. Taas leimahti liekki hiukan kirkkaammaksi, valaisten

tupaa vähän paremmin, kunnes raukenikin siinä samassa ja hetkisen

pihistyään sammui kokonaan. Synkkä, läpitunkematon pimeys ympäröi

kauhean pelon vallassa taistelevan tytön.

Hän kuunteli tarkoin. Myrsky ulvoi edelleen ja vinkui luukun ja

räppänän raoissa, mutta mitään muuta ei kuulunut. Pimeys herkisti

hänen korvansa luonnottoman tarkoiksi, niin että hiiren rapina

nurkassa hyyti hänen verensä. Ja tuskin hän oli siitä säikähdyksestä

päässyt selviämään, kun hän jo kuuli uuden äänen, selviä askeleita

oven takaa. Salpa otettiin pois, ovi avautui ja palava päre kädessä

ilmestyi sisään Vorna. Kiljahtaen vaipui Laila tainnoksissa

nurkkaansa.

Vorna saapui kylystä, sillä hänellä oli pukimenaan valkoinen,

pellavainen paita, jonka hän oli vyöttänyt leveällä, runsashelaisella

vyöllä. Hänen pitkä tukkansa ja partansa oli kylyn kosteudesta käynyt

kihartavaksi ja hänen poskilleen oli kohonnut miellyttävä punerrus.

Kuultuaan Lailan voihkaisun rypisti hän hiukan otsaansa, hymähti

sitten ja pisti päreen pihtiin. Sen jälkeen meni hän tyynesti, koppoi

pyörtyneen tytön syliinsä ja kantoi hänet vuoteelle. Tuotuaan valkean

lähemmäksi istahti hän tytön päänpohjiin jääden uteliaana ja kuin

ihaillen häntä katselemaan. Hetken perästä hän kohotti suuren ja

suonikkaan kätensä ruveten hiljaa ja hellästi silittelemään Lailan

mustaa ja tuuheaa tukkaa.

Hän katseli tytön kalpeita kasvoja, hikistä otsaa ja hentoja jäseniä.

Solakka vartalo värähteli tuskallisesti ja rinta kohosi raskaasti.

Sievien huulten välistä puristui ilmoille hiljainen, valittava

huokaus ja kädet tekivät torjuvia liikkeitä. Vorna otti pois kätensä

ja vaipui mietteisiinsä.

Tuhannet tunteet raastoivat hänen rintaansa. Hän olisi tahtonut

kiusata ja rääkätä tuota lasta, ja samalla tuhlata häneen

mitä suurinta rakkautta ja hellyyttä; hän tunsi toisin ajoin

tyttöä vihaavansa ja toisin häntä rakastavansa aivan oudolla ja

salaperäisellä kiihkolla. Siinä häntä katsellessaan tunsi hän

aivan rajatonta sääliä sekä ihmetteli, mikä oli saattanut hänet

menettelemään näin tyttöä kohtaan. Mutta kuitenkin tunsi hän, ettei

hän koskaan vapaaehtoisesti päästäisi tyttöä menemään. Ja mielen

pohjasta kumpusi samalla ilmi kuva miehestä, joka kuin pilven lonka

varjosti hänen mainettansa voittamattomana uroona, saaden hänen

kätensä käymään nyrkkiin ja hampaansa narskumaan. Ja taas katsoi

hän tyttöä ja moitti itseään epäjaloksi, joka naisia vastaan soti,

mutta tytön kuva lumosi uudelleen hänen sydämensä ja herätti eloon

hänen ylpeytensä. Voi, jos Laila suostuisi minulle, ajatteli hän.

Suostuisi? Tuo lappalaistyttö? Kaikkia kuuleekin. Vorna, jolla olisi

ollut valinnan vara tuhansista neidoista, valitsi laihan lappalaisen.

Hän naurahti katkerasti, katsoi taas edessään makaavaa hentoa

olentoa, ja uusi säälin aalto tulvahti hänen villiin sydämeensä.

Mikä oli hänelle tullut? Kuinka keveästi hän oli ennen tällaiset

asiat ratkaissut. Mikä oli hänen luontonsa muuttanut niin kokonaan?

Oliko hän joutunut lappalaisen lumoihin, jotka veisivät hänet

turmiota kohti? Ellei tuota suomalaista olisi ollut, niin hän olisi

armahtanut tyttöä jo Aslakin ensi rukouksella, mutta juuri se seikka,

että tyttö oli kiintynyt tuohon suomalaiseen, oli hänet saanut

ryhtymään asiaan yhä suuremmalla kiihkolla. Hänkö väistyisi? Ei

koskaan. Mutta entäpä jos juuri tämä uhka oli lumojen ansiota, entäpä

jos hänet juuri siten tahdottiin houkutella otteluun tuon miehen

kanssa ja hän saisi siinä surmansa? Vaikka niinkin, mutta jos hän sen

vuoksi peräytyisi, olisi hän pelkuri. Hän ei tahtonut peräytyä, vaan

päinvastoin menetellä niin kuin halusi ja vastata itse seurauksista.

Miksi oli suomalaisella tyttöön parempi oikeus kuin hänellä?

Eikö hänkin ollut tuolla äskeisellä tulomatkalla niin oudosti

tyttöön kiintynyt, tarmolla häntä suojellut ja varjellut, ja ollut

kiitollinen, jos saisi edes ainoan hyväksyvän ja kiittävän katseen?

Olkoon, ettei tyttö häntä ainakaan vielä rakastanut. Varmasti oppisi

rakastamaan, kun oppisi oikein tuntemaan...

Laila avasi silmänsä ja antoi katseensa vaeltaa yli hämärän pirtin,

huomaamatta aluksi takanaan istuvaa Vornaa. Mutta hänet nähdessään

ja huomatessaan, missä lepäsi, karkasi hän kauhulla pystöön paeten

pirtin toiseen nurkkaan. Vorna ei estänyt häntä ollenkaan, katsoen

vain häneen omituisesti ja lausuen vihdoin:

-- Miksi kammoat minua?

-- Kysyt vielä, kuiskasi tyttö hiljaa.

-- Älä pelkää, en tee sinulle vähintäkään väkivaltaa. Voit luottaa

minuun. Tule tänne, niin puhumme ystävinä. En ole vielä koskaan

sanaani syönyt.

Arkana lähestyi tyttö häntä istahtaen kauas penkin toiseen päähän.

Itkuun purskahtaen sanoi hän:

-- Voi Vorna, miksi ryöstit minut tänne? Tunnen, että tästä

tulee suuri onnettomuus, tuho sinulle syylliselle, suru minulle

syyttömälle. Päästä pois minut ja Aslak, niin ehkä siten vältämme

kohtalomme.

Mutta Vorna vastasi huolettomasti:

-- Kun tulevi minulle, niin tulkoon. Sitä ei voi estää. Sinulle

tuo ei silti tulle ja siitä varjelkoon. Mutta miksi puhuisimme

sellaisesta? Etkö voisi, Laila, taipua minulle? Vornan emännäksi

sinut tekisin, nostaisin suuren suvun haltiaksi ja jatkajaksi...

-- Päätä itse, onko sellainen koskaan mahdollistakaan. Eihän voi

nostaa lappalaistyttöä kuulun Vornan emännäksi, sillä samallahan hän

vaipuisi koko heimonsa silmissä ja menettäisi sukuinensa mahtavan

asemansa. Ellet tahdo ikuista onnettomuuttani, niin päästä pois...

-- Sepälle lemmityksi.

Vornan ääni oli käynyt kiinteämmäksi ja hänen silmänsä kiiluivat, kun

hän pystöön nousten jatkoi:

-- Mitä tahdon, sen myös teen. Ikinä en kenenkään mieltä ja lupaa

kysy. Sukuni ei ole minua nostanut, vaan minä itse olen nostanut

sekä sen että itseni. Isäni nousi voimallaan, kokosi retkillään

rikkautta ja mainetta, ja sanoi kuollessaan: 'Ainoa, miksi vielä elää

haluaisin, olisi se, että saisin nähdä, tuleeko pojastani huonompi'.

'Ole huoleti', vastasin minä siihen, koettaen tukkia verenvuotoa

suuresta haavasta hänen ohimossaan, -- 'ole huoleti, sillä ensi

työkseni haen käsiini sen miehen, joka pystyi lyömään vanhan Vornan

ohimoon tällaisen aukon'. Ja sen kuullessaan ukko kuoli, nähtävästi

mielissään, enkä luule, että hänen olisi tarvinnut jälkeläistänsä

hävetä. Mutta vähät siitä. Miksi et voisi taipua minulle, Laila, ja

miksi pelkäät onnetonta kohtaloa? Näethän, että kaikki on täällä

hyvin. Terveenä olet myös tänne saapunut. Puuttuu vain, että opit

pitämään minusta ja voittamaan pelkosi, niin varmasti onni sinulle

ja minulle koittaa. Vornan emännäksi teen sinut, jos tahdot, ja

kuolemaasi saakka pidän sinusta hyvän huolen. Sopii siis jäädä,

vaikka onkin Staalon tytär...

Puhuessaan oli hän astunut tyttöä kohti. Kädet olivat

itsetiedottomasti kohonneet kuin syliin ottamaan, ja silmiin oli

ilmestynyt kiihkeä palo ja kaipuu. Väristen pakeni Laila hänen

edestään.

-- En suostu, älä tule, sanoi hän tukahtuneella äänellä. En saata

enkä halua. Miksi kiusaat minua? Päästä pois, sillä muuten meidät

varmasti perii tuho...

-- Mistä sen niin tarkoin tiedät, kun sitä yhä uudelleen vakuutat?

Vornan äänestä tuntui hänen tätä kysyessään uteliaisuus ja kummastus.

Laila vastasi:

-- Se on minulle niin ilmoitettu.

Ja hän rupesi kertomaan hiljaisella ja väsyneellä äänellä.

-- Kun tullessamme tuolla erämaassa väsyneenä -- nukuin ahkiooni,

olikin äkkiä kuin kaikki olisi valjennut ympärillämme. Huomasin, että

kävelin pitkin kapeata polkua, joka johti kohti suurta ja synkkää

vuorta. Oli kuin olisi kaikkialla palanut vihertäviä revontulia ja

saivolinnut olisivat lennelleet ympärilläni. Ymmärsin, että olin

kuollut ja vaelsin saivomaassa, jossa kuolleet asuvat. Pian näin

muitakin ympärilläni, tunsin äitini, joka sanoi odottaneensa minua,

tunsin Aslakin ja isäni sekä paljo kansaani. Ja minut nähtyään

nyökäytti isäni päätänsä ja sanoi minun tuloni tienneensä. Mutta

tuskin olin ehtinyt vainajain asuntoon asettua, kun kuului kamala

saivolintujen kirkuna ja keskellemme tulit sinä, Vorna, näöltäsi

samallaisena kuin sotisovassasi, mutta hurme valuen pitkin otsaasi.

Isäni kuiskasi vierelläni: sen sai, mitä haki. Jos olisi sinut

rauhaan jättänyt, olisi vieläkin elävien mailla...

Vorna oli kuunnellut häntä mietteissään ja hänen kasvoilleen oli

levinnyt kalpeus. Lailan ääni oli soinut niin lohduttomana ja

epätoivoisena, että hänen sydämensä oli uudelleen vallannut sääli.

Ulkona vinkui tuuli ikävänä ja kylmänä, tunkien tylysti sisään

räppänästä ja luukkujen raoista, päreen valkean lepattaessa ikäänkuin

malttamattomana ja uteliaana. Äkkiä Vornan tunnepohja muutaltihe ja

hän kääntyi rutosti tyttöön:

-- Mitä loruja haastelet? Aiotko noitua minut, lappalainen?

Hän tempasi hurjasti vastustelevan tytön syliinsä, piti häntä

käsivarsillaan kuin lasta sekä katsoi häntä kuumasti silmiin.

Huolimatta hänen vastusteluistaan ja huudoistaan painoi hän huulensa

kiihkeästi hänen huuliaan vastaan. Mutta silloin sanoi Laila ivalla:

-- Sanasi söit ja väkivaltaa teit turvattomalle.

Vorna katsahti häneen sekavasti, pyyhkäisi otsaansa ja laski hänet

irti.

-- Hyvä että huomautit, Laila, sanoi hän katsoen tyttöön kuin

uneksien ja kysyen muuttuneella äänellä:

-- Selitä minulle, miksi olen niin sinuun viehättynyt? Jo ensi

kertaa sinut nähdessäni tunsin omituista kaihoa, joka ei ole

lakannut, vaikka olemme erossa olleet. Vaikka ennen kuinka kauniin

neidon kanssa olin lemmen leikissä, niin pian, paha kyllä, toisen

toisen vuoksi unohdin. Miksi en voi sinua unohtaa? Olet loihtinut

minut lumoihisi. Mutta miksi et sitten huoli? Tuonko Sepän vuoksi?

Mutta vaikka olisikin uros moitteeton, niin enkö silti rinnallensa

kelpaisi? Hänhän on köyhä metsänkävijä, minä rikas päällikkö, parempi

on olla minun rinnallani. Eikö olekin?

-- Ei.

Puna kohosi taas Vornan poskille ja hänen otsasuonensa pullistuivat,

mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi tyynesti:

-- Nyt lähden ja jätän sinut pirttini haltiaksi. Huoletta nuku ja

levähdä. Että olisit paremmassa turvassa mielestäsi, saat Aslakin

toveriksesi. Anna kätesi ja sano, että tahdot kuitenkin luottaa

minuun sekä pitää minua ainakin ystävänä. Mutta pois en voi sinua

koskaan päästää, en koskaan...

Arasti ojensi tyttö kätensä ja sanoi hiljaa häneen katsahtaen:

-- Et olekaan niin julma kuin on sanottu...

Vorna kääntyi ja meni hitaasti suuren ja hämyisen pirtin ovelle.

Lappalaistytön tummat ja säikähtyneet silmät seurasivat häntä sinne

hämmästyneinä, arkoina ja kiiluvina, ja Vorna tunsi ne selässään kuin

tuliset nastat. Mutta kun hän ovella hitaasti kääntyi ja kiinnitti

tyttöön läpitunkevan ja suruisen, pettyneen katseensa, painui tytön

pää hiljaa. Hetken siinä seisahdettuaan katosi Vorna yöhön.

Hän astui hitaasti pitkin pihaa lumiryöpyn hyväillen viilentäessä

hänen polttavaa ihoansa. Hän tunsi mielessään, ettei häntä koskaan

vielä oltu pakotettu niin kaikin puolin nöyryyttävään peräytymiseen

kuin nyt, ja vielä vähäpätöisen lappalaisen edestä. Sydäntä poltti

loukatun itserakkauden haava, niin että henkeä ahdisti, ja täytyi

karjahtaen purkaa raivoaan keskellä öisen myrskyn vinkunaa. Mutta

samalla tuntui hyvältäkin, miksi, sitä hän ei voinut oikein selvästi

ymmärtää, ellei siksi, että hän oli ikäänkuin säästänyt ja jättänyt

särkemättä kalliin helmen. Kuin kajastuksena pimeässä yössä vilahti

hänen sydämessään tajunta siitä, että hänen mielensä olisi sittenkin,

jos hän olisi kaikista alkuperäisimmät aikomuksensa toteuttanut,

ollut tällä hetkellä vielä synkempi ja raivoisampi, lisänä tunnon

polttava tuska. Sillä vaikka soturi sen ajan käsityksen mukaan,

joukon johtaja, jolla oli ammattina ryöstö ja kauppa, mikä milloinkin

parhaiten sopi, oli hänellä niinkuin muillakin tovereillaan mitä

ankarin kunniakäsityksensä ja rehellisyysvaatimuksensa sekä

oikeudentuntonsa, jonka loukkaaminen toi häpeää ja tunnon tuskaa.

Tosin nämä käsitykset monessa suhteessa olivat erilaisia kuin

myöhempien sukupolvien, mutta milloin heikomman nujertaminen ei

mennyt heidän käsityksensä mukaan sodan nimessä, silloin se oli huono

ja halpamainen teko, joka ei miehelle sopinut...

Vorna astui väkitupaansa, jossa miehet vielä viettivät yötä

vaahtoavien juomatuoppien ääressä. Korkealla äänellä haastelivat

he sotaisista teoistaan, aina uudelleen palaten siihen ennen

kuulumattomaan voimannäytteeseen, joka oli vienyt heidän joukostaan

kaksi parhainta. Väliin remahtava nauru osoitti, että tämä

kamala tapaus ei silti heidän luontoaan suuresti painanut. Kun

Vorna astui sisään, vaikeni melu hetkeksi. Iivana iloinen poika

kompuroi humalaisena Vornan eteen ja lausui puoliääneen jotain,

samalla iskien silmää ja nauruun purskahtaen. Miesjoukko seurasi

esimerkkiä ja Aslak vaaleni penkillään valkeaksi kuin palttina.

Mutta nauru loppui kesken parhaimmaltakin naurajalta ja valmiit

raa'at sukkeluudet kuolivat kaikkien hämmästyneille huulille, sillä

Iivanan kuiskauksen kuullessaan karahti Vorna punaiseksi, kohotti

kätensä ja iski siitä samasta jalkainsa sijasta edessänsä seisovaa

miestä korvalle sellaisella voimalla, että tämä kaatui permantoon

kuin salaman iskemänä. Sen tehtyään katsoi hän miehestä mieheen,

joista ei kuitenkaan kukaan mielinyt hänen katsettaan kohdata, vaan

vaieten kiintyi tarkastamaan mikä lattiaa mikä jotakin oksan koloa

mustuneessa seinähirressä. Hetken jäätävän hiljaisuuden jälkeen

virkkoi Vorna tyynesti:

-- Aslak menköön Lailan tupaan yöksi. Aslak meni, mutta eräs

vanha halliparta uros otti täysinäisen tuopin pöydältä, astahti

laveassa liinaisessa paidassaan, niin että tuppi ja tulukset vyöllä

heilahtivat, Vornan eteen ja sanoi hyväntahtoisella ja leveällä

hymyllä:

-- He.

Vorna katsoi häneen pitkään, pyyhkäisi sitten otsaansa kuin huoliaan

hälventääkseen, katsoi miehiinsä ja taas tuohon muheaan äijään

edessään, jonka silmät säteilivät vallattomina ja kirkkaina kuin

nuoren pojan. Hetkisen kuluttua levisi hymy Vornankin kasvoille,

jonka nähdessään ukko tuli yhä muheamman näköiseksi uudelleen

heristäen tuoppiaan ja sanoen:

-- He. Ka juo, veli!

Vorna hymähti vanhalle isänsä soturiveikolle, tarttui tuoppiin ja

otti siitä pitkän ja perinpohjaisen siemauksen. Kun hän ojensi tuopin

ukolle takaisin, kuului tuvasta kuin helpotuksen huokaus ja miehet

puhkesivat yhteen ääneen puhumaan:

-- Kauan sinua odotimme, Vorna. Käy joukkoomme tarinoimaan. Kyllin on

aikaa levätä ja yötä istua, kun taas kerran olemme kunnialla kotiin

päässeet. Tule.

He tekivät sijaa pöydän yläpäässä nuorelle rakastamalleen

päällikölle, joka tukahuttaen oman mielialansa pian vaipui hartaaseen

tarinointaan aseveikkojensa kanssa. Savuavat päreet valaisivat tuota

outoa ja komeata joukkoa, kun siinä kasvavalla innolla omia ja isäin

veritöitä muisteltiin.

Mutta toisessa tuvassa makasi karsinanurkassa nyyhkyttävä tyttö

ja oven suussa arkana laiha lappalaispoika, joka sanattomalla

epätoivolla tuon tuostakin loi itkijään pyytävän ja rukoilevan

katseen...