XI.

Vanha Vornan emäntä seisoi kirkkaana talvipäivän aamuna leveänä

ja tanakkana tupansa edustalla ilosta kiiltävin silmin katsellen

sotaretkeltä palaavien miesten saapumista. Ahkio toisensa jälkeen

sujahti hänen ohitsensa, kaikki saaliilla runsaasti lastattuina, ja

hurjien sissien kasvot olivat ilosta loistaneet hänet nähdessään. Ja

jos meni paljon saalista sivukin, niin vielä enemmän kokoontui sitä

Vornan pihalle, kera partasuiden, jotka keihäisiinsä nojaten kolkon

retkensä tuloksia katselivat.

Vanha Vornatar oli tosin hiukan pilvellä ilmein, sillä toki oli hän

poikaansa ensimäisenä kotiin tulevaksi odottanut. Kun ensimäinen

tulija saapui ja ojensi hänelle vielä suomalaisten hurmeesta ruskean

tapparan, jonka heiluttamiseen pystyi vain Vornan käsi, sävähti hän

kalman kalpeaksi:

-- Sinnekö jäi, poikani?

-- Eihän toki, vastasi iloisesti nauraen tapparan antaja, Iivana

iloinen poika, -- eihän toki, vaan matkan varrelle johonkin syrjään

pistäysi ja tämän käski äidilleen terveisten keralla saattaa. Vie se

naulalle tupaasi, peräseinälle ripusta, sinne, jossa ovat Vornain

tapparat ennenkin uusia otteluja odottaneet. Pian saapunee Vornakin

tulijaisjuhlaa viettämään.

-- Kyllä vien tupaani ja hurmeineen omistajaansa odottakoon.

Mutta ilosta huolimatta alkoi pian kaukaa kylältä kuulua naisten

valitusta ja itkua, joka muuttui yhä surkeammaksi, kuta tarkempaan

ehdittiin tulijoilta tiedustaa, ketkä oli tällä retkellä tuoni

tavannut. Sillä tuoni oli helppo kestää silloin, kun oma miekka toi

sen viholliselle, mutta kun se saapui itselle vieraaksi, tuotti se

kipeätä tuskaa. Itku ja valitus ei tauonnut niinä päivinä Vornan

tanhuvilta.

Mahtava oli Vornan joukko siihen pihalle kertyessään. Koreanvärisissä

paidoissaan, nahkalakeissaan, helavöissään ja paulakengissään

seisoskelivat he siinä saalistaan katsellen ja hymy kohosi heidän

kasvoilleen. Ruskea tukka pursusi lakin alta hartioille ja parta

aaltoili useimmilla rinnoille saakka. Katse oli saanut tuon

terävyyden ja tuimuuden, jo ka on luonnollinen seuraus alituisesta

tottumuksesta kuolemaa odottamaan ja sitä auliisti tuottamaan.

Nämä miehet olivat vielä sodalla elävää väkeä, joka piti sitä yhtä

luonnollisena kuin sen rinnalle asettamaansa kaupankäyntiäkin.

Suonikkaat kädet puristivat keihään vartta yhtä tottuneesti kuin

silmät terävästi arvioivat edessä olevaa saalista. Kun ahkiosta

vilahti hopeakalu, välähti silmä, ja kun verinen muisto sen johdosta

heräsi, rypistyivät kulmat, silmät synkkenivät ja käsi puristi

lujasti tapparan vartta. Sen tapparan edessä oli vapissut koko niemi

Vienasta Ruijaan saakka.

-- Sisähän käykää, Vornan miehet, äijä on saalista saatu, äijä

matkaakin tehty. Sisähän käykää, sillä kauan jo odottivat tulo-oluet.

Vornatar se näin tervehti miehiään, jotka painuivat hänen jäljessään

avaraan pirttiin.

Se oli todellakin avara. Kun seisahtui oven suuhun ja katsoi

perälle, jota kapeista luukuista vain vaisusti tuleva päivä valaisi,

tuntui se silmissä laajenevan ja etenevän aivan rajattomaksi.

Vasemmalla ovisuussa oli valtainen kiuas, oikealla perällä suuri

ristikkojalkainen pöytä. Lattia oli tehty suunnattoman suurista

halotuista hirsistä ja penkit pitkin seiniä samallaisista. Noin

miehen korkeudella oli seinä jo kiiltävän musta kasautuneesta ja

sitten kastellusta karstasta, ja katossa näkyi vieläkin vähän

raolleen jäänyt räppänä, joka taitavasti oli sovitettu ontosta

hongasta tehdyn savutorven, toton suulle. Viiltävä ja suloinen

kuumuus leyhähti sotureille vastaan.

-- Onpa lämmin Vornattaren tupa.

Miehet kiittelivät ja kehuivat, mutta laahoessaan sillan liitoksella

ja lieden äärellä askaroidessaan virkahti emäntä:

-- Vasta on kylyni lämmin, kunhan sinne pääsette.

-- Aa... aaa.

Silloin nousi karsinaloukosta hiljaa esille nuori nainen, pitkä ja

solakka, upeaan ja rikkaaseen pukuun puettu. Hopeainen otsanauha ja

helavyö päällysvaatteellaan osoitti, ettei hän ollut palkka-piika,

vaan haltiaväkeä. Aralla äänellä, kuin peläten, kysyi hän hiljaa,

hakien jotakin silmillään:

-- Minne jäi Vorna veljeni ja... ja Onto?

-- Terveiksi jäivät, terveiksi, älä yhtään varaja Aino, kiirehti

Iivana selittämään. Kunhan tulevat, niin vasta sinulle sieltä potra

sulho saapuu. Kuule kun kerron, mikä on miehiään Onto. Aina muistan,

kun keihäsleikissä ruotsin kanssa jalkani livetti ja kuukerruin

siihen tanhualle muutaman vankan uroon kynsiin. Vilahti päässäni jo,

että taisivat nyt, Iivana parka, loppua sotaretkesi. Suomalaisen

tappara välähti tuolla jossain pääni päällä korkealla kuin salama

ja ummistin silmäni huutaen kaikkia kristittyjen ja isäin jumalia

avukseni. Mutta salama ei iskenytkään, sillä sulhosi keihäs saapui

juuri ratkaisevalla hetkellä puhkaisten iskijän selän, niin että

sulka tuli pitkälle rinnasta ulos. Silmät muljahtivat poloisen

päässä, kun hän kaatua mätkähti siihen päälleni, ennenkuin ehdin

itseäni alta siivoamaan. Tapparansa putosi sitten varpaalleni, niin

että aivan luulin häviäväni siihen paikkaan...

Miehet nauroivat ja Ainon huulilla välkkyi onnellinen hymy.

-- Jos olisi kielellesi pudonnut ja sitä vähän lyhentänyt, niin ehkä

olisi ollut parempi, murahti eräs halliparta, lisäten hetken kuluttua:

-- Mies on Onto, ei käy kieltäminen, mutta miestä tällä retkellä

tarvittiinkin. Yhä vain voimistuu siellä meren puolella ruotsalaisen

asutus, enkä luule, että sitä ikinä saamme sieltä pois hävitetyksi,

vaikka kuinka sinne sotaretkiä tekisimme. Sanotaan, että ne ovat

meidän maita ja ikimuistoisista ajoistahan sieltä olemme verot

noutaneet, mutta koskaan ei meitä ole siellä mielisuosiolla suvaittu.

Ja saattepa nähdä, pojat, että kohta on meillä keihäsleikki täällä

oman tuvan ovella, sillä kiinteää ja kovaa kostoa uhkasi jokainen,

jossa vielä edes vähänkään henki kulki.

-- Vielä siellä taisi jäädä johonkin henki kulkemaan, vaikka

tarkkaan työtä tehtiin, arveli joukosta muuan sovitellen tapparaansa

seinänaulakolle. -- Tuntuupa somalle viikkojen jälkeen miekkavyötään

aukoa ja nähdä, että edes itse on hengissä, lisäsi hän sitten

istahtaen penkille ja saaden käteensä valtaisen oluthaarikan.

-- Somalle, somalle tuntuu, vahvistivat toiset ja alkoivat laittautua

perinpohjin levostansa nauttimaan.

Aino hävisi, mutta vanha Vornatar palveli arvokkaasti rakkaan ja

jumaloimansa pojan kuuluisaa partiojoukkoa.

* * * * *

Muutama päivä tämän jälkeen kokoontui koko kylän väki suurille

tulijaisjuhlille Vornan pirttiin. Vaikka monta päivää oli raivonnut

mitä ankarin pyry, niin nöyrä ilma, etteivät vanhatkaan sanoneet

sellaista usein nähneensä, odotti Vornatar silti tänä iltana

poikaansa ja hänen seuralaisiansa kotiin. Saatuaan kuulla, minne

Vorna oli jäänyt, oli hän siitä ja miesten kertomuksista koettanut

aikaa määrätä niin hyvin kuin taisi. Iloinen hälinä vallitsi hänen

suuressa pirtissään ja kymmenistä päreistä lähtevä häilyvä valo antoi

omituisen varjojen sekaisen tunnelman läsnä olevalle väkijoukolle.

Pöydän puolella istuivat soturit hurstipaidoissaan haastellen äsken

päättyneen retkensä johdosta ja muistellen sen vaiheita, antaen

haarikkansa ahkerasti kiertää, mutta karsinan puolella askarteli

naisten joukko mikä leikissään, mikä jotakin muka tehden. Nekin,

joiden kasvoilla vielä olivat kyynelten ja haikean surun jäljet,

koettivat virkistyä siitä yhteisestä ilosta, mitä kuitenkin täytyi

tuntea. Mutta Vornattaren veli, vanha seppä, joka oli yhtä kuulu

loitsijana kuin miekkojen ja keihäitten takojana, otti naulasta

vanhan ja savustuneen viisikielisensä ja rupesi sen puisia tappeja

ja vaskisia kieliä vääntelemään ja koettelemaan. Musta kanteleen

koppa alkoi hiljaa helistä hänen kosketellessansa ja pian kuului

sieltä iloinen säestys nuorten leikkiin, joka juuri alkoi lakealla

permannolla. Jo iski tuossa pari miestä sormet sormien lomahan

ruveten muistelemaan runoja ja niihin jatkoa sepittelemään. Kun

leikki ja laulu lattialla taukosi, alottivat he laulantansa ja

kanteleella heitä säesti vakaasti ja silmät kiiluen vanha seppä. Yhä

kasvavalla innostuksella lauloivat urohot kalevaisista sankareista,

Väinöstä, Ilmarisesta ja iloisesta Lemminkäisestä, ja nuorten

parvi kokoontui heidän ympärilleen ihmetellen näitä outoja taruja

kuuntelemaan. Samat miehet, jotka äsken heiluttivat noita vieläkin

verisiä seinällä riippuvia tapparoita, miekkoja, nuijia ja keihäitä,

ja jotka jännittivät terässelkäjousia, joita tuolla orrella oli

rykelmittäin, kuuntelivat nyt heltyen ja ihmetellen niitä kauniita

runokuvia ja sitä sointuvaa helinää, mikä laulajilta ja soittajalta

tuli kuuluville. Yksin likainen ja synkkä orjakin, joka oli

kyyristäytynyt kuuman kiukaan hauteeseen ja katsonut siitä surumielin

nuoren kansan karkeloa, näytti heltyen syventyvän kuulemaan tuota

vaisua helinää ja kumeata rintaäänistä laulua, kun pajattivat

partaniekat. Ainoastaan ulkona mylvivä myrsky tuntui siitä kuin

kiihtyvän, puhaltaen vinkuen sisään luukun ja räppänän raoista ja

pannen roihuavat tervaspäreet yhä suuremmalla liekillä lepattamaan.

Niin oli juhlaväki lauluun ja soittoon kiintynyt, että vasta silloin,

kun ovi aukeni, havahtuivat huomaamaan, että tulijoita saapui.

Vornatar kääntyi oveen päin ja riensi kädet ojona tervehdyttämään.

Vorna seisoi ovensuussa.

Lumi oli silannut hänet kuin valkeaksi patsaaksi, joka

liikkumattomana seisoi siinä oven suussa. Ovesta hänen takaansa

tuli röyhyten lunta, mutta vähitellen siitä siirtyi tupaan toinen

karjalaisen puvussa oleva luminen mies, lappalais-tyttö ja

lappalais-mies. Viimeksi tulevat horjahtivat seinää vasten nojaamaan,

kasvoiltaan kalman kalpeina, mutta Vorna ja hänen toverinsa sentään

olivat vielä omin voimin seisaallaan.

-- Terve tervehyttäjälle, äiti, sanoi Vorna lujalla äänellä riisuen

lakkinsa ja pistäen sen puunaulaan. -- Luulinpa, että peri hukka

poikasi tässä kamalassa ja loputtomassa tuiskussa, mutta eipä tullut

vielä Vornan vuoro. Kesti käsi ja kesti jalka, kun muilta jo väsähti.

Äiti, sano terveeksi vanhan Staalon tytär ja hänen saattajansa, sillä

ovat tulleet nyt luoksesi pitemmäksi aikaa atimoimaan. Käske vierahat

peremmäksi, riisu pois vaatteet ja tuo kuivia sijalle.

Iloiten riensivät häntä tervehtimään hänen miehensä, mutta vanha

Vornatar jäi sanatonna paikalleen. Kuin vaivoin sai hän vihdoin

sanotuksi:

-- Mitä tarkoitat, poikani? Ettäkö minä tässä lappalaista ja hänen

renkiään terveheksi toivottelemaan?

Karsinanpuolelta kuului naurun tirskahdus, pilkallinen, mutta

sointuva, nuoren naisen naurama. Vornatar punastui kiukusta:

-- Olkoot terveenä, koska kerran ovat Vornan taloon tuomia. Riittää

lämmintä heillekin.

Hän ei ehtinyt jatkaa puhettaan enempää, kun samalla Aino ehätti

kysymään veljensä käteen tarttuen:

-- Minne jäi Onto ja hänen toverinsa? Mukanasi oli vain yksi mies.

Vorna käännähti ja katsoi sisartansa pitkään silmiin. Tarttuen häntä

sitten olkapäistä sanoi hän vakavasti:

-- Ole luja, sisareni. Onto ja hänen toverinsa ovat kuolleet. Kova

kohtalo tapasi heidät. Sorea sotahan kuolla.

Jäätävä kauhu valtasi läsnä olijat. He näkivät kuinka Ainon silmät

laajenivat surusta ja tuskasta ja kuinka hengitys pyrki tukahtumaan.

Kurkkuunsa tarttuen ja kiljahtaen tuijotti hän veljeänsä silmiin:

-- Sorea sotahan, sanot, huusi hän, -- niin kyllä, mutta mihin sotaan

menetit sulhoni? Omille salaisille poluillesi lappalais-tallukan

perään. Oliko tarpeellista? Kiroon sinut, mokoman veljen, iäksi

kiroon, ja surman saatan osaksesi.

Vorna tarttui sisartaan ranteista ja hillitsi hänen raivoaan,

ikäänkuin mietteissään häntä katsellen. Viimein sanoi hän:

-- Kiroa, sisko, vain, jos luulet sen sulhosi henkiin saattavan.

Ehkä oli väärin, että estin Onton muiden mukana kotiin tulemasta,

mutta enhän tiennyt mitään vaaraa olevan. Mutta sen sanon sinulle,

Aino sisko, älä toista kertaa puhu mitään lappalais-tallukasta,

jos henkesi on sinulle rakas. Ja sinä, ylpeä Lesosen tyttö, pidätä

pistopuheesi, sillä Vornan tuvassa ei ole niille tilaa.

Hän oli puhunut rauhallisena ja tyynellä äänellä, mutta siitä oli

kuitenkin kajahtanut sointu, jonka laatu painui mieleen ja vaikutti

ehdottomasti. Vornatar vilkaisi arasti poikaansa ja kiiruhti

täyttämään tämän antamia määräyksiä, mutta Aino katosi itkien

tuvasta. Itse Vorna siirtyi miestensä joukkoon, sieltä kuitenkin

salavihkaa pitäen silmällä, miten kävisi Lailan ja hänen saattajansa.

Miesjoukon oli vallannut hiljaisuus, varsinkin kun olivat kuulleet

Vornan seuralaiselta, miten Onto oli kohdannut kuolemansa. Ihmettelyn

ja pelon huudahduksia kuului joukosta.

-- Jopa on siinä mies. Lippo Suomalaisesta on kuultu. Ei ole soturi,

mutta on muuten mielevä mies. Mutta kuka on tämä Seppä? Jottako ihan

sillä lailla! Piessa. Enpä haluaisi otteluun hänen kanssaan. Saa

nähdä, jättääkö tytön mielisuosiolla, vai koettaako takaisin ryöstää.

Vaikea on enää täältä saada. Mutta niin väkevästä miehestä ei ole

kuultu. Olisitko sinä, Vorna, vertaisensa?

Vorna synkistyi ja lausui jurosti:

-- Ei sovi uroon voimillaan kehua. Konsa joskus yhtehen yhtynemme,

silloin koettanemme. Se on väkevämpi uros, joka siltä paikalta pois

lähtee, mutta väkevä on sekin, joka siihen jääpi.

Hän nousi ja antoi merkin äidillensä, joka tyynenä puuhaili edelleen

askareissaan vieraitten vähitellen hyvästellessä ja poistuessa

päresoihtuineen pimeään myrsky-yöhön. Tuuli puhalsi pärevalkeat heti

hiilelle, jonka hehku heitti aaveellista kajastusta kylän kujalle.

Vihdoin oli Vorna väkineen yksin. Totellen Vornattaren viittausta

lähti väsynyt Laila nöyrästi hänen jälkeensä, mutta kun Aslak

liikahti levottomasti häntä seurataksensa, pidätti hänet vierellään

istuva karjalainen vaiti ollen paikoillaan. Hetken perästä poistui

tuvasta Vornakin ja pian oli yö saanut haltuunsa kaikki.