X.

Kun Aslak näki järven rannalta piilostaan poron pulkkineen tulla

puikkivan kohti Sepän rantaa, valtasi hänet heti aavistus, kuka ajaja

oli. Se aavistus kuumensi kohta hänen povensa haikeaksi, vaikka

samalla ajajan suunta sitä entiseen vihaan kylmensi. Sillä ajoihan

pulkkaniekka kohti Sepän tupaa, joka nyt loimusi ilmitulessa, kohti

paikkaa, josta se saattoi hakea vain häntä, joka oli alkusyy Aslakin

onnettomuuteen ja turmioon. Katkeruus paadutti taas hänen sydämensä

ja hän varustautui ottamaan tulijaa kiinni.

Mutta samalla hän näkikin, kuinka ajaja käännälti poronsa laukkaamaan

pitkin rantaa huomatessaan Vornan laskeutuvan metsästä jäälle. Ja

siinä samassa hän myös tunsi kuka ajaja oli, sillä sivutse mennessään

tulivat Lailan kauniit ajovehkeet pimeässäkin helpommin näkyviksi.

Kuin hiiden herättämänä heittäysi hän pulkkaansa ja syöksyi tytön

perään kiihoittaen peuraansa sen villimpään laukkaan. Hän kuuli

vielä Vornan huudon, jolla tämä kehoitti kaikin mokomin ottamaan

ajajan kiinni, mutta sitten hän ei enää mitään kuullut, eikä itsekään

enempää huutanut, sillä veri lauloi ja humisi kuumasti hänen

korvissaan ja sydän tykytti haljetakseen. Eteenpäin vain mentiin

hurjalla vauhdilla suuntaa katsomatta, lumen pyrytessä ympärillä.

Aslak tunsi Lailan ajokkaan ja tiesi, että ainoa poro, joka Staalon

tuhatpää-laumasta saattoi sille vertoja vetää, oli juuri hänen.

Siksi hän jättikin turhan kiirehtimisen, sillä hän tiesi peuransa

ilmankin panevan kaikki voimansa saavuttaakseen edellä menijänsä.

Siinä keinuessaan kinoksen harjalta toiselle vaipui hänen sydämensä

vähitellen taas rauhan ja raukeuden tilaan. Hänen vihansa lauhtui ja

hänen sydämessään heräsi voimakkaana sääli, katumus ja rakkaus, sekä

toivo voida kaikki vielä hyväksi kääntää.

Totta oli, ettei hän ollut itse mitenkään tätä suunnitellut, vaan

kaikki oli Vornan ja hänen vanhan apurinsa noidan puuhia. Vorna oli

keksinyt keinon, millä houkutella suomalaiset saapuvilta ja viedä

vaikeaan satimeen, ja noita oli ottanut kaikki toimeenpannakseen.

Piilostaan metsän pimennosta olivat he sitten nähneet, kuinka Seppä

oli kiireesti painunut Lipon jälkeen ja kuinka Staalo siten oli

riistetty avuttomaksi. Mutta Aslak tunsi syvästi, kuinka rikollisesti

hän oli menetellyt siinä, että oli vastarinnatta ja vihan saadessa

vallan vahingoniloin lakin antanut tämän kaiken tapahtua. Olisiko

hän sitten voinut sen estää? Ehkäpä ei, sillä mikäpä hän oli Vornan

puuhia tyhjäksi tekemään, mutta silti olisi hänen pitänyt koettaa

kaikkensa ja vaikka henkensä heittää asiansa puolesta. Nyt oli hän

petturi, kurja kavaltaja, jolla ei ollut koskaan yrittämistäkään

leirille. Ja sitä ajatellessaan täytti Aslakin sanomattoman syvä

itsensä halveksimisen tunne, niin että hän pimeässä yössä vinhaa

vauhtia kiitävän poronsa pulkassa ikäänkuin häpeästä kyyristyi

ja painautui pulkkansa pohjaan. Ja sitten hän taas raivostui

onnettomuutensa suuruudesta ja korjaamattomuudesta, puhjeten

kirouksiin ja ärjähdyksiin...

Korjaamattomuudestako?

Hän aivan säpsähti. Ajoihan tuossa Laila yksin ja vapaana hänen

edellään, olihan hän ainoa takaa-ajaja, ja olivathan sekä Seppä

että Lippo tähän aikaan luultavasti hyvässä tallessa. Olihan heillä

ajettavina maakunnan parhaat hirvaat, joita ei Vornankaan tapainen

hiihtäjä väsyttäisi. Mikä estäisi häntä ja Lailaa pakenemasta

sinne, minne ei Vornan ääni kuuluisi? Ehkä tyttö hyvinkin taipuisi

häneen, kun tulisi huomaamaan, ettei hän Seppää ikinä saisi, ja

kun ymmärtäisi, mistä kauheasta kohtalosta hänet oli pelastettu.

Sillä sehän se juuri Aslakin sydäntä raateli, että hän oli itse

ollut mukana saattamassa rakastamaansa naista toisen miehen

saaliiksi, vihollisen, väkivallan tekijän... Voi pistävää tuskaa ja

tukahduttavaa raivoa, jolle ei löydä viihdytystä. Mutta jos saisi

Lailan pelastetuksi Vornan kynsistä, niin ehkä sillä olisi edes

jotakin korjattavissa?

Kuin kuumeessa takoivat Aslakin aivot tätä kysymystä. Kun olisi edes

Lailan poro ruvennut väsymään, että olisi saanut hänen kanssaan

neuvotella, sanoa, ettei mitään pahaa aikonut, vaan pelastusta toi.

Hänkö pahaa? Lailalleko? Oliko maailma saattanut muutamassa hetkessä

muuttua niin kokonaan, että sellainen ajatuskaan saattoi hänen

mieleensä lennähtää? Hänkö tekisi pahaa sille, jota oli lapsuudestaan

saakka käsissään kantanut? Kohta kun tulee aukeampi, koettaa hän

huutamalla pysähdyttää Lailan, että saavat sopia yhteisesti, mitä

olisi tehtävä. Pian tullaan suurelle Matosuolle, jonka pinnalla

keinuu kuin rannattomalla merellä; siellä huudan ja silloin Lailan

täytyy ymmärtää, että hänen on hyvä pysähtyä kuulemaan.

Kuinka kummallista tämä ajo olikaan. Mentiin kuin ummessa silmin,

päämäärää ajattelematta. Aslak näki selvästi, kuinka Laila alkoi

tulla epävarmaksi, minne päin poronsa ohjata, yhä useammin vilkaisten

taakseen. Ehkä se ei ollutkaan Laila, vaan joku haltia, joka hiiden

peurallaan oli lähtenyt hänen tiellensä virvoja virittämään? Eikö

ollutkin tuo hirvas sininen, kun se tuolla kiisi vuoman selällä,

kuin sinertävän tulen sisässä? Kuule, kuinka rätisten taas hulmuavat

vihertävät tulet, kuin huntuna laskeutuen ajajain ympärille.

Hänen poronsa käy vauhkoksi, avaa kitansa ja lähtee hurjistuneena

törmäämään pitkin nevan lakeutta, ja yhä vain jatkuu sinitulien

särähtely öisessä ilmassa. Kuka onkaan tuo edellä ajaja? Haltia

varmaan, sillä yhä väsymättä hänen peuransa kiitää, aivan selvään

lumesta kohona, kuin halki ilman tulisen kaaren alla...

Aslak pyyhkäisi hikeä otsaltaan kiroten houreisille ajatuksilleen.

Mutta siinä ajaessaan tunsi hän samalla saavuttaneensa suuren

varmuuden ja rauhan, mikä oli johtunut siitä, että hän oli päättänyt

koettaa parantaa tekoansa pelastamalla Lailan Vornan käsistä. Jo

tultiin suurelle Matosuolle ja Lailan poro ryntäsi uljaasti nietosta

halkaisemaan, mutta silloin sai Aslak ääntä kurkkuunsa:

-- Laila, pysähdy, älä pelkää. Pysähdy, sillä pelastuksesi riippuu

siitä.

Näin hän huuteli ja ehkä hänen äänessään oli nyt jotakin, joka

tehosi, sillä tyttö hidastutti peuransa kulkua kääntyen katsomaan

häneen. Jo pysäytti hän kokonaan, odottaen Aslakia tulevaksi. Kun

tämä oli saapunut äänen hyvästi kuuluville sanoi Laila:

-- Aja siinä, mutta älä yritäkään lähemmäksi. Missä olet ollut koko

viime vuorokauden ja miten jouduit perääni?

Tytön katseesta loisti mitä suurin levottomuus ja epäluulo, ja hän

tarkasteli Aslakia kiinteästi. Tämä painoi katseensa ja vastasi

vältellen:

-- Olinpahan vain ajossa...

-- Missä ajossa? Miksi et ollut kotona? Tiedätkö, mitä isäni pelkäsi,

kun äsken lähdin ajamaan? Kuka sytytti Sepän tuvan tuleen? Kuka oli

mies, joka hiihti isän kodalle?

Lailan silmät iskivät tulta hänen näitä kiihkeästi kysellessään.

Aslak painoi päänsä alas ja kuoleman kalpeus levisi hänen

kasvoilleen. Mutta ennenkuin hän sai mitään sanotuksi, jatkoi tyttö

yhä kiihkeämmin:

-- Vornan tuloa isä pelkäsi, eikä hän ole niissä aavistuksissa

koskaan erehtynyt. Pois aikoo muuttaa nyt näiltä vanhoilta mailtaan.

Sanoppas, tapasitko kenties Vornaa ajossa ollessasi? Näen sen

kasvoistasikin, sinä raukka, raukka, kurja omiesi pettäjä...

Aslak vaikerteli tytön sanojen kuin teräsnuolien sataessa hänen

sydämeensä, mutta tyttö jatkoi:

-- Ellen olisi itse lähtenyt erämaan turviin, niin varmaan olisin

jo Vornan saaliina, sillä hän se oli tuo kodalle hiihtäjä. Mikä

onnettomuus, että Seppä ja Lippo sattuivat olemaan poissa, sillä

toinen olisi ollut päätös tällä asialla, jos he olisivat kotona

olleet. Kas ne ovat miehiä, mutta mitä sinä... sinä...

Aslak näytti aivan kutistuvan pulkkaansa ja kiemurtelevan iskujen yhä

tullessa. Mutta hän ei puhunut mitään, vaan jäi äkkiä kesken Lailan

vihan tuijottamaan tytön silmiin. Hän näytti kuin imeytyvän tuohon

tummaan katseeseen, joka loisti tuosta hänen vierestään pimeästä,

ikäänkuin niiden silmien välke olisi ollut viimeinen maallisen onnen

kajastus. Syvä liikutus kuvastui hänen kasvoilleen ja hiljaa rupesi

hän puhumaan:

-- Laila. Totta on, mitä sanot. Tuskani syystä, jonka tiedät, vei

minut rikokseen. Tahdottomana olen antautunut Vornan välikappaleeksi,

ja sallinut hänen noidan avulla houkutella pois Sepän sekä lähestyä

kotiamme tietämättämme. Tunsin koko ajan sydämessäni, että Staalo

näkee tämän kaiken, -- olipa kuin olisi hän ollut katselemassa koko

tapahtumaa aivan äärestä, vain hiukan korkeammalla seisten kuin me.

Ja varmaan on nyt Vorna raivoisena porojemme jälkeä pitkin tänne

hiihtämässä, ja saavuttaa meidät, sillä hän on sitkeämpi kuin mikään

poro, hiihtäjänä voittamaton. Laila, kuule minua. Henkeni antaisin,

jos kaikki saisin tekemättömäksi, mutta kun se on mahdotonta,

koetan pelastaa edes sinut. En ymmärrä kuitenkaan muuta kuin että

meidän on ajettava niin kauan kuin porot kestävät, ja ellei siihen

mennessä mitään pelastusta ilmesty, on tyynesti taivuttava Vornan

vangeiksi. Meidän on vaikea häneltä nyt pakoon päästä. Kun olen

mukanasi, ei sinua uhkaa mikään väkivalta, sillä se ei ole Vornan

tarkoitus, ja ehkä siitä silloin joku pelastuksen keino kehittyy.

Luota minuun, kuten luotit ennen, vielä vähän aikaa sitten, ja minä

koetan hyvittää rikostani... Laila hyrähti itkuun. Sanaa sanomatta

heilautti hän hihnaansa ja lähti menemään halki pimeyden, Aslak

jälleen kintereillään. Vaikka Laila ei mitään sanonutkaan, ymmärsi

Aslak kuitenkin, että hän sai tehdä ehdotuksensa mukaan, ja tunsi

siitä suurta huojennusta. Lailan moitteitten ja halveksimisen aikana

äsken oli hänestä ikäänkuin kuollut kaikki se, joka oli edellisenä

yönä mielettömänä raivosta ajellut ympäri maita ja metsiä, ja sijaan

oli syntynyt syvä kohtaloonsa tyytymys, jolla oli ainoastaan yksi

elämän tarkoitus, tekonsa sovittaminen siten, että saisi Lailan

pelastetuksi. Aslakin luonnonlapsensydämessä lainehtivat tunteet

korkeina aaltoina, väliin nousten hyrskyiksi, jotka pimensivät

hänen mielensä sokeaksi, väliin taas selveten tyyneksi seesteeksi,

jolloin hänen sydämensä parhaat puolet saattoivat täysin vaikuttaa.

Kuten villi porokoira potkun saadessaan näyttää isännälleen

hampaitaan ja tahtoo karata hänen päällensä, seuraavassa tuokiossa

jo uskollisuutensa tuntien hänen kättään nuollakseen, samoin

kuumatunteinen Aslak palasi harhailunsa jälkeen nöyrästi palvelemaan

sitä, joka tähänkin saakka oli ollut hänen elämänsä ainoa lämmittävä

ja onnelliseksi tekevä sisältö. Siihen palveluun sisältyi hän niin

kokonaan, että viha ja mustasukkaisuus olivat nyt jääneet hänen

tietoisuudestaan johonkin syrjään ja päämäärä oli vain Lailan onni --

miten ja kenen kanssa, oli sivuseikka...

Tarmolla kiirehtivät he porojansa koettaen ennättää niin pitkälle

kuin mahdollista. Mutta ajokkaat, jotka kulun alkaessa syöksyvät

nopeasti liikkeelle, talttuvat pian umpilumella kulkiessaan, ja

rupeavat seisahtelemaan, ellei levähdystä suoda. Onneksi lähestyttiin

jo vuoman toista rantaa, jossa välttämättä täytyi antaa porojen

huoahtaa ja riipiä niille muutamia sylillisiä naavoja syötäväksi.

Saattoihan käydä niin, että Vorna jo siinä saavuttaisi, mutta sen

hän tekisi siinäkin tapauksessa, että väsyneillä poroilla eteenpäin

yritettäisiin. Mutta jos ennätettäisiin hiukan huokaista ja

päästäisiin lähtemään ennen hänen saapumistaan, oli yhäkin jäljellä

pieni mahdollisuus livahtaa hänen käsistään.

Maan rantaan päästyään porot seisahtuivatkin itsestään. Rupeamatta

väsyneitten elukkain kanssa taistelemaan meni Aslak tiheästä

korpikuusikosta naavoja repimään Lailan jäädessä pulkkaansa. He eivät

vaihtaneet sanaakaan, mutta pimeyden läpi Aslak näki tuon välkähtävän

katseen, joka oli syöpynyt hänen sieluunsa. Nöyrästi hän painoi sen

edessä päänsä, kahlaten syvässä lumessa kuusten juurille ja ruveten

kokoamaan poroille ruokaa. Jo peurat itsekin luontonsa mukaisesti

alkoivat kuopia lunta syrjään, kunnes saivat maan pinnan paljaaksi.

Sinne lumikuoppaan ne sitten painuivat nokalleen repien irti jäkälää

kankaan pinnasta.

Laila makasi pulkassaan tuijottaen taivaalle, jossa siellä täällä

vilkahti tähti kuusen oksien lomitse. Hänen mielensä oli vallannut

omituinen turtumus, ikäänkuin lumo lähestyvän turmion edessä. Hän ei

jaksanut ajatella pakoa, ei pelastusta, vaan painoi silmänsä umpeen,

valmiina kaikkeen siihen, mitä oli itselleen kuvitellut. Kaukaa,

ikäänkuin taivaan rannalta metsän reunan yli, näytti katsovan hänelle

niin tuttu katse, joka tuntui sydämessä saakka, mutta vaikka kuinka

olisi sitä tutkinut, ei se voinut antaa uskoa eikä rohkeutta. Kun hän

apua rukoillen sitä ihan vaatimalla vaati, painui se alas ja peittyi,

ikäänkuin sillä osoittaakseen, että kaikki apu oli mahdoton. Tuska

kouristi Lailan sydäntä ja hän vaipui väsymyksen ja turtumuksen

sekaiseen uupumistilaan. Vihdoin ruumis vaati omansa ja tyttö vaipui

uneen.

Aslak hiipi hänen viereensä ja kumartui hiljaa katsomaan hänen

kasvojansa. Näytti kuin hän olisi niistä tahtonut ikäänkuin viime

kerran häiriintymättä nauttia ja painaa ne mieleensä tunnustähdeksi

ja ikuiseksi muistoksi. Uudella voimalla valtasi siinä hänet

syyllisyyden tunto, niin että hän vaipui masentuneena lumeen tytön

pulkan viereen, nyyhkytysten vapisuttaessa hänen ruumistaan.

Korvessa oli hiljaista. Tuuli ainoastaan silloin tällöin suhahti

kuusikossa tai poro kalisutti valjaitaan ja kavioitaan jäkälää

etsiessään. Väliin kuului pehmeä kahahdus hangesta, kun kuusien

yläoksilta vierähti hiljaa lumimöhkäle kuin aave. Mielen murhe

tyyntyi vähitellen näitä ääniä tarkatessa, sydän sulautui yhteen

ympäristön kanssa ja uni toi pian Aslakinkin väsyneelle sielulle

lepoa.

Kun Laila heräsi, oli vielä pimeä, mutta pimeän valaisi pieni

tulenloisto kuusen juurelta. Tulen äärellä istui mietteissään mies,

nojaten päätään käsiinsä ja liekkiin tuijottaen. Vähän syrjempänä

istui aran näköisenä Aslak, vilkuillen mieheen ja Lailaan. Kun Laila

liikahti ja pulkka kahahti lumella, kääntyi mies katsomaan häneen.

Silloin Laila tunsi hänet.

Mies oli Vorna.

Hän tervehti tyttöä ystävällisesti katsoen häneen pitkään ja

miettiväisesti. Tyttö painoi päänsä ja purskahti itkemään. Silloin

Vorna nousi ja toi hänelle palan tulella kärventämäänsä poronlihaa,

sanoen:

-- Syö Laila, että jaksat, sillä meillä on pitkä ja kiireellinen

matka edessämme. Älä pelkää, sillä en tee sinulle mitään pahaa.

Mukaani on sinun lähdettävä kuitenkin. Kaikki jäivät kodallasi

terveiksi.

Tyttö väistyi hänestä arkana ja peläten, mutta kun Vorna uudelleen

kehoitti, otti hän tarjotun ruokapalan, sillä hänellä oli hiukaiseva

nälkä. Hänen syötyään pani Vorna Aslakin ajamaan etuporona sitoen

Lailan poron hänen pulkkaansa kiinni, mutta itse hiihti hän perässä.

Taas puhaltautuivat peurat kiivaaseen laukkaan talttuen vasta kaukana

suon selällä, mutta siitä huolimatta ei Vorna jäänyt paljoa heidän

jälkeensä, vaan saavutti heidät pian. Kiivaasti nyt matkattiin kohti

Vornan leiriä tuonne järven päähän, kaikki vaiti ollen ja vakavina.

Mutta kun saavuttiin erään laajan kankaan reunaan, syöksähti sieltä

äkkiä mies esille ruveten kiivaalla ja kauhistuneella äänellä

kertomaan jotakin Vornalle. Vaikka tämä heti vaimensikin hänen

alussa äänekkään puheensa hiljaiseksi kuiskaukseksi, ennättivät

Aslak ja Laila kuitenkin kuulla Sepän ja Lipon nimen ja päättää

miehen levottomasta puheesta ja kauhistuneista ilmeistä, ettei näiden

kiinniotto ollutkaan menestynyt niin hyvin kuin oli toivottu.

Vorna kuunteli yhä kasvavalla hämmästyksellä. Tumma puna kohosi

hänen kasvoilleen ja otsasuonet pullistuivat. Kiljaisten tarttui hän

kertojaa kurkusta:

-- Ja sinä saatoit tuota katsoa avuksi menemättä. Raukka. Pelkuri.

Mies hätäytyi ja koetti irroittaa Vornan puristavaa kättä.

-- Usko minua, sanoi hän, -- turhaan silloin olisin mennyt siihen

henkeäni menettämään, sillä ei ole minunlaisistani sen miehen

vastukseksi. Ja silloinhan en olisi päässyt ilmoittamaan asiasta

sinulle, etkä tietäisi olla varuillasi. Varo, Vorna, sitä miestä,

sillä siinä tapaat vertaisesi, jota ei ole syytä halveksia, varsinkin

kun hänellä on neuvojana se kuulun viekas kettu Lippo.

-- Olet oikeassa, sanoi Vorna ja päästi otteensa. -- Saattanee olla

vertaiseni, saattanee olla parempanikin, sitä ei tiedä koettamatta.

Mutta varmaan joutuu pian jäljilleni ja parhaansa panee. Kun en

nyt mieli hänen kanssaan tässä voittosille, niin kiirehdippäs,

lappalaispoika, peuraasi, että saadaan matka taas sujumaan. Sääli

kunnon miehiäni, mutta se on usein näillä retkillä osana.

Nopeasti ja niin pienin levähdyksin kuin suinkin mahdollista

matkustivat he eteenpäin. Kun he illan hämärissä saapuivat järvelle

ja läksivät sitä pitkin itää kohti, oli jo puhaltamassa tuima

tuuli, joka ajeli lunta pitkin järven sileätä selkää. Pian oli

se tuiskuttanut umpeen kaikki jäljet, niin että mahdotonta oli

niitä myöten heitä takaa ajaa. Kun Vorna sen huomasi, hymyili hän

tyytyväisenä, mutta Lailan muoto kävi entistä murheellisemmaksi.

Hän tunsi nyt, ettei mikään voinut estää hänen viemistään Vornan

kotikylään kauas Karjalaan, ja hänen sydämensä haikeus puhkesi

hiljaiseksi, loppumattomaksi kyynelvirraksi.

Sitä Vorna miettien ja silmät kiiluen katsoi, kun he häipyivät

lumimyrskyyn ja pimeyteen.