IX.

Isänsä kodalle poistuessaan silloin, kun oli antanut Aslakille

rukkaset, oli Laila aluksi uhkamielisen ja ynseän mielialan

vallassa. Mutta sitten isänsä käytöksestä ymmärrettyään, että tämä

odotti jotain vakavaa tapahtuvaksi, sai hänessäkin vallan harmaa ja

surumielinen tunnelma, joka tuon kolkon illan kuluessa muuttui yhä

synkemmäksi. Kotatulen äärellä istuessaan ja kuunnellessaan isänsä

muminaa hänen kannuksen nahkaa tulen paisteessa jännitellessään,

tuli hän muistaneeksi koko syksyn ja talven tapahtumia, ja purskahti

kasautuvien tunnevaltojen ajelemana haikeaan ja hiljaiseen itkuun.

Niin keveä ja huoleton oli ollut hänen elämänsä ennen Sepän

saapumista, vaikka olikin saanut suuria suruja kokea. Sydän oli

ollut iloinen siitä, mitä oli tottunut kohtalokseen katsomaan,

sitä tarkemmin tutkimatta, siitä erikoista toivomatta ja sitä

mitenkään pelkäämättä. Sepän tultua oli pian kaikki muuttunut ja

mielen vallannut outo kaipuu, tyytymättömyys entiseen, ja jano

johonkin uuteen, ennen aavistamattomaan onneen. Sepän kuva oli pian

tullut vallitsevaksi hänen mielessään; kaikki, mitä hän teki tahi

ajatteli, oli vain häntä varten, ja palkinnoksi riitti yksi ainoa

hyväksyvä katse. Tätä kaikkea hän oli tuntenut ja toivonut, mutta ei

ollut uskaltanut tehdä sen kaikkia seurauksia itselleen selväksi,

ikäänkuin siirtäen ne toistaiseksi ja luottaen vain johonkin

yleensä onnelliseen ja suotuisaan ratkaisuun, joka tekisi kaikki

onnellisiksi, Aslakinkin, Sepän, Lipon, kaikki.

Mutta nyt oli asia kehittynyt itsestään ja asettanut hänelle kaikki

ratkaisevan hetken vaatimukset täytettäväksi. Mistä johtui isän

pelko? Aslakin suuttumuksestako vai joistain muista pelättävistä

tiedoista? Mutta miksi ei heti lähdetty liikkeelle, miksi jäätiin

tähän paikoilleen odottamaan tuomiota kuin jotakin sellaista, jonka

tieltä on mahdoton päästä pakoon? Ja missä ovat Seppä ja Lippo?

Kuin toimintaan heränneenä karkasi Laila pystöön ja tiedusteli tätä

isältään.

-- Miksi ei ole lähetetty katsomaan, olisivatko jo pirtilleen

palanneet? Lähipyydyksilleen sanoi Lippo aamulla hiihtävänsä.

-- Ei ole nähty palaavaksi, ei häntä eikä Seppää, joka hiihti

myöhemmin hänen jälkeensä. Turhaan heitä mennä kyselemään.

Staalo näin ehätti vastaamaan tyttärelleen. Kuin itsekseen jatkoi hän:

-- Ei voi muuksi muuttaa sitä, minkä pitää tapahtuman. Lappalainen

ei voi kohtaloaan välttää. Turhaa on paeta. Jos on sallittu

säästettäväksi, niin säästetään, ellei, niin ei paolla mitään

hyödytä. Lappalaisen suku on aina paennut. Se on luopunut kauniista

etelämmistä ja lämpimämmistä maista ja siirtynyt pohjoiseen, niin

kauas kuin maata on riittänyt, toivossa joskus päästä takana

tulijoiden ulottuvilta, mutta koskaan onnistumatta. Aina on verottaja

ilmestynyt kintereille, julistanut maat omikseen ja vaatinut raskaat

lunnaat. Ja minkä teet? Kaikki on pitänyt antaa, henkikin, jos niin

on tahtonut, sillä vaatija on ollut väkevämpi. Joskus on heidän

joukostaan ilmestynyt joku, jonka omatunto on tätä moittinut ja joka

on jalosti koettanut meitä puolustaa. Eipä ole Lippokaan koskaan

lappalaista kohtaan tehdyllä vääryydellä käsiään saastuttanut.

Varmaan hän nyt meitä puolustaisi, jos olisi täällä, mutta näethän,

että jumalat ovat hänet kuin tahallaan juuri täksi illaksi pois

kutsuneet.

Laila kuunteli ukon puhetta säikähtyneenä ja murheellisena.

-- Mitä sitten pelkäät, isä?

Ukko alensi äänensä kuiskaukseksi:

-- Vornaa pelkään. Tiedän, että hän on ollut meren rannalla ryöstöllä

ja kulkenut sinne näiltä seuduin. Tiedän, että hän on jo sieltä

palannut ja varmaan tulee tänne, sillä hän ei koskaan aikomuksiaan

kesken jätä. Arvaan, että noita ja Aslak ovat meidät pettäneet.

Kun viime yönä aamun alkaessa valjeta ja levotonna kuin henkien

vaivauksesta hiivin kodastani ulos harhaillen siellä aatoksissani,

näin noidan varovaisesti hiipivän kodallensa. Missä hän oli ollut?

Aavistan ja tiedän, että pahoilla jäljillä.

-- Mutta minä en jää tähän Vornaa odottamaan. Menen katsomaan, jos

sittenkin olisi Seppä kotona, ja ellei ole, niin ajan peurallani pois

Vornan tieltä. Mitä tässä hänen tuloaan odotatte, tulkaa.

Vilauksessa pujahti Laila kodasta ja heittäytyi valmiina olevaan

pulkkaansa. Näytti aivan kuin hirvas olisi hänen tuloaan odottanut,

sillä kuin nuoli syöksyi se saaren männikön lävitse jäälle, kohti

Sepän ja Lipon pientä pirttiä. Laila vain kiirehti sen vinhaa vauhtia.

Mutta kauan hän ei matkaansa sinne päin jatkanut, sillä jäälle

päästyään huomasi hän äkkiä, kuinka tulen loiste valaisi pimeää yötä

sieltä päin, missä tuo pirttinen oli. Tytölle selveni äkkiä, etteivät

Seppä ja Lippo olleet kotona, vaan että vieras parhaillaan poltti

heidän majaansa, jonka oli löytänyt -- Aslakinko avulla? Kiireesti

oli hänen päästävä tältä suunnalta turvaan, sillä pian laskeutuisivat

tuolta tuvan polttajat jäälle ja huomaisivat hänet. Hän heilautti

hihnaansa puron selällä ja ohjasi sen pois, vitaan kohti vastaisen

rannan synkkää kuusikkoa. Hänen mieleensä välähti, ettei hän pakenisi

aivan kauas, vaan jostain piilosta katsoisi, tulisiko isän kodalle

ketä.

Mutta lähelle manteretta tullessaan huomasi hän, että hänen peräänsä

ilmestyi ajaja, joka peuraansa villisti kiihoittaen koetti saada

häntä kiinni. Ja kaukana jäällä pyrki hiihtäjä, kookas ja notkea,

voimakkain potalluksin kohti hänen isänsä kotaa. Kuka on tuo ajaja?

Se ei enää poroansa kiirehdi, vaan tulee pitkällä ja notkealla

laukalla. Pimeässä ei enää näe hänen valjaitansakaan. Nyt mennään

synkässä korvessa. Oksat hiipovat peuran selkää, lumi tipahtelee

puista, puun juurilla pimennoistaan viittovat haltiat. Teeret

karkaavat kinoksestaan. Onkohan tuo ajaja Vorna, vai oliko hän tuo

jäällä hiihtäjä? Hei, poro, hei! Juokse kruunupääni, lennä kuin

lintu, ettei paha emäntääsi saavuta. Pian joutuu Seppä jälkehesi ja

silloin kysytään, kuka on tehnyt sinulle pahaa. Kuka on tuo jäljessä

ajaja? Kun olisi jousi ollut, millä poroansa hidastuttaa. Kunhan ei

vain omaani ampuisi. Kylläpä nouseekin kirkas lieska Sepän tuvalta.

Eivät olisi polttaa saaneet, jos olisi kotona ollut, sillä ei ole

Sepän veroista.

Laila vaipuu kuin huumaukseen pulkan keinuessa peuran perässä kuin

aallokossa. Poro läähättää, kieli riippuu pitkällä suusta, mutta

voimakkaalla ja keskeytymättömällä laukalla painaltaa se eteenpäin.

Tuossa kaikessa on jotain mieletöntä ja villiä, hornan henkien

kulkua läpi yön, harmaan haamun vilahtelua metsän synkeydessä,

kuoleman kilpa-ajoa yli viluisen suon lakeuden. Kaviot napsavat,

hiki höyryää, mutta eteenpäin vain sitkeällä, pitkällä ja pontevalla

laukalla, kita avoinna kohti pohjan kylmintä viimaa, mistä haltian

ajokas saa voimansa. Saavuttaako takaa-ajaja? Lieneekö ihminenkään?

Tuolla ääneti tulee perässä kuin aave, nopealla vauhdilla. Hei pieni

peurani, hei!

Korven pimeyteen häipyvät öiset ajajat.

* * * * *

Tuo jäällä hiihtäjä oli ensin katsonut porolla ajajain jälkeen kuin

epätietoisena, minne kääntyä, mutta oli sitten huutanut heidän

peräänsä jotakin ja päättäväisesti lähtenyt kotaa kohti. Silloin

tällöin mäntyjen välistä vilahtava säkene osoitti hänelle, mitä

kohti oli mentävä, ja viivyttelemättä hän sinne kulkunsa ohjasikin.

Notkealla ja suuria käsivoimia kysyvällä vuorohiihdolla lyhensi hän

hetkessä pienen välimatkan ja saapui kahahtaen saaren rantatörmän

alle. Siihen hän seisahtui kuunnelien tarkoin.

Yö oli hiljainen. Vornasta tuntui kuin olisi kaikki kiintynyt

tarkastamaan häntä, sanatonna ja henkeä pidättäen odottaen, mitä

hänellä oli mielessä ja täällä tekemistä. Kummallista, kuinka tuo

vanha petäjäkin näytti ikäänkuin juuri häneen katsoa tuijottavan.

Vanhan Staalon noitumista. Vorna nousi törmän päälle, kuunteli taasen

ja jätti siihen suksensa. Hiljaa läksi hän sitten keihäs kädessään

hiipimään kodalle.

Häntä oudostutti tämä hiljaisuus. Missä olivat lappalaisen koirat,

jotka muuten aina niin pahaa rähäkkää pitivät? Ehkä poro-aituuksella

kaikki. Mutta tuossahan ovat pulkat tavaraa täynnä. Aikooko Staalo

karata? Liian myöhään, heinäkenkä, liian myöhään. Olisit aikaisemmin

lähtenyt, niin olisit kenties päässyt, sillä eipä olisi tainnut

kovin pitkään takaa-ajoon joutaa. Mistäpä olisit tiennyt lähteä,

äijä-raukka...

Hän nosti kodan ovipeittoa syrjään ja astui kumartuen sisään.

Oven suussa kohauttihe hän suoraksi ja teki ylpeän hyvän illan.

Kukaan ei vastannut mitään. Staalo ei katsonutkaan häneen, vaan

napahdutteli peukalollaan kannustaan ja tuijotti liekkiin kiiltävillä

silmillään. Vornan rinnalla näyttivät tulen ympärillä istuvat

kutistuvan yhä pienemmiksi ja surkeammiksi. Arkoina lappalais-miehet

ja naiset kuin kyyristäytyivät, lapset heräsivät ja alkoivat itkeä,

mutta vieläkään ei kukaan virkkanut mitään.

Vorna seisoi siinä keihäänsä nojassa, pitkänä ja komeana,

mietteisiinsä vaipuneena. Häntä oli hämmästyttänyt se tapa, jolla

hänet nyt oli otettu vastaan, sillä ennen oli hänen tulonsa

lappalaiskodalla herättänyt mitä surkeimman metelin. Nuo ihmiset

olivat kuin teurastettaviksi valmiit, edes ajattelemattakaan

vastarintaa. Mitä olivat oikein nämä lappalaiset? Miksi heitä

oikeastaan vainottiin? Miksi hänkin oli nyt tällä retkellä?

Antaisi tytön olla, sillä olihan Vienassa neitoja. Ja Vorna muisti

siinä samassa Lailan muodon, silmät ja sointuvan naurun, joka oli

omituisesti jäänyt hänen korviinsa kaikumaan. Eihän hän neidolle

pahaa aikonut tehdä, vaan rakastaa aikoi, viedä ehkä emännäksensä

lakeaan tupaansa, ellei äiti kovin vastaan olisi. Kunnia oli

lappalaistytölle päästä Vornan lemmityksi. Mutta entä Aslak? Ei

voinut sittenkään antaa Aslakille, sillä tyttöhän ei hänestä

huolinut. Säästäisikö sitten tuolle Sepälle? Ei koskaan.

Vorna haki silmillään Lailaa joukosta, mutta ei nähnyt. Silloin sanoi

hän lujasti:

-- Älä pelkää, Staalo, tyttöäsi vain hakemaan tulin. Missä lienee.

Kiire on minulla.

Silloin Staalon ääni kuului, mutta kysymykseen vastaamatta. Tuleen

tuijottaen rupesi hän haastelemaan oudolla äänellä, joka sai hänen

omankin väkensä häneen kummeksuen katsahtamaan.

-- Aikaisemmin tulit kuin luulin, Vorna Karjalainen, haasteli ukko.

-- Mutta ehkä jumalat niin tahtoivatkin, että saisit kuulla, mitä

olen nähnyt sinusta näkyjä tässä tulen äärellä tuloasi odottaessani.

Jos olisit myöhempään tullut, niin olisin ehkä jo ehtinyt pakoakin

koettaa, ja silloin olisi sinulta jäänyt tietämättä se, minkä nyt

saat kuulla.

-- En pelkää loihtujasi, sanoi uhmaten ja tyynesti Vorna.

-- Ne eivät ole loihtuja, vaan jumalain tiedonantoja siitä, miten käy

meille kaikille. Kuuntele. Lappalaisten suku vähenee vähenemistään,

sillä sitä sortavat kaikki, jotka sen ympärillä asuvat; karjalaiset

sortavat suomalaisia ja suomalaiset heitä; veljesvihan palkka

on paha; heitä vuorostaan sortavat väkevät muukalaiset. Mutta

varsinkin ne, jotka teistä miekkaan turvautuvat, häviävät nimettä ja

sukukunnatta.

-- Eikö mitään jää?

-- Laulu jää. Sanan ja loihdun voima on ikuinen, sitä ei voi koskaan

kukaan hävittää. Minkä sinäkin Vorna niillä olet tehnyt, se elää, kun

luusi lahovat erämaan vaaran laella, siellä, missä kuohuva koski alla

pauhaa. Olen nähnyt sinun kuolinpaikkasi. Se on komea kuten sinäkin,

sopiva soturille ja valtiaalle, sillä sinne siintävät kaukaiset

maat, joissa nimesi on ollut pelätty, joskaan ei koskaan rakastettu.

Ikihongat humisevat ympärilläsi ja allasi pauhaa ikuinen koski kuin

tuomion ääni kaikesta siitä, mitä olet tehnyt. Mutta jumalat ovat

sinulle armolliset, vaikka oletkin paljon pahaa tehnyt: ne sallivat

sinun lopuksi jalolla teolla korvata sitä viatonta verta, jota nyt

olet lähtenyt vuodattamaan, omalla verelläsi siitä teosta hyvitystä

maksaa. Ja siksi on leposi tuolla korkealla harjulla häiriintymätön

ja puitten huminalla rauhan sävel.

-- Onko kuoloni sorea, Staalo?

Vornan kysymyksessä on juhlallinen, hiukan arka kaiku. Lappalaisen

salaperäisellä äänellä haastelemat ennustukset olivat koskettaneet

hänen sydämeensä, jossa piili luonnonlapsen arkuus yliluonnollista

kohtaan. Ukko vastasi hiljaa:

-- Sorea on kuolosi, vaikka onkin sydämessä synkeys ja tunnossa pisto.

Vornan sisu kuohahti:

-- Kylliksi lorujasi. Missä on Laila? Vien hänet nyt mukaani. En tee

hänelle mitään pahaa.

-- Ei ole Lailaa täällä, kuten näet. Hae hänet itse, sillä koskaan

emme häntä sinulle neuvo emmekä sinulle anna. Liikaa onkin

pyytämäsi, että vielä sen tekisimme. Vastarintaan emme pysty, mutta

vastalauseetta emme häntä luovuta. Hae, jos luulet löytäväsi.

Vorna huomasi eräitten lappalaisten vilkaisevan toisiinsa ja

ikäänkuin toivon hymyn välähtävän heidän kasvoillaan. Hän muisti

pimeässä kiitäneen poron, jonka perään Aslak oli metsän varjosta

syöksynyt, ja äkkiä selvisi hänelle, että siinä olikin Laila menossa.

Sanaakaan sanomatta pyörähti hän ulos, heittäytyi suksilleen ja lähti

hiihtämään hurjaa vauhtia heidän peräänsä. Heikkona kajasti enää

taivaalle Sepän tuvan palo ja entistä suurempi pimeys näytti luonnon

vallanneen.

Mutta Staalo istui vielä kauan tulensa ääressä miettien sielunsa

salaisia näkyjä. Surulta ja kyyneleiltä ei kukaan lepoa ajatellutkaan

ja hartaat rukoukset seurasivat Lailaa hänen pakomatkallaan. Vieläkö

näkisi häntä koskaan, vieläkö saisi ääntänsä kuulla ja silmillään

muotoansa ihastella? Ei tiennyt sanoa, koska salattu on tulevaisuus.

Mutta aamun kajastaessa antoi hän miehilleen muuttokäskyn:

pohjoista kohti lähdettäisiin hiljalleen kulkemaan. Hän itse jää

valiopeuroineen odottamaan, näkyisikö Lippoa ja Seppää takaisin

tulevaksi, ja ellei näkyisikään, lähtisi hän yrittämään Vornan

jälkeen koettaakseen lapsensa kohtaloa lieventää. Mutta jos he

tulisivat takaisin, olisi hänellä suurempi toivo onnistumisestaan

kuin yksin vähäisin voimin. Pian katosivat valmiit kuormat aamun

hämärään, josta kohta alkoi kuulua kiivasta koirain haukuntaa ja

miesten huutoja, kun he paimentivat pois laumasta karkaavia poroja.

Staalo nousi suksilleen ja hiihti saaren keskellä olevalle korkealle

kalliolle, josta oli laaja näköala ympäri järven selkää. Siinä

rupesi hän vahtimaan Sepän ja Lipon tuloa, tuon tuostakin jännittäen

katsettaan sinne, minne arveli rakkaan lapsensa yöhön kadonneen.

Aamu vaihtui vähitellen päiväksi. Taivas seestyi kirkkaaksi ja

lumikiteet rupesivat kimmeltelemään. Vihdoin ilmoitti heikko kajastus

etelän puolelta, että puolipäivä oli lähestymässä. Aurinko kohosi

hitaasti taivaan rannasta täyttäen valonsa yltäkylläisyydellä koko

avaruuden ja saattaen miljoonat jääkristallit häikäisevän kirkkaina

sädehtimään. Lappalaisen pienet silmät kutistuivat kahdeksi viivaksi

ja kädellään silmiään varjostaen tarkasteli hän järven selkää. Ja

silloin näytti hän iloisesti säpsähtävän, sillä metsän reunasta

sinkosi jäälle kaksi hiihtäjää kuin ammuttuina, suunnaten kiinteällä

vauhdilla kulkunsa kohti kotasaarta.

Siinä olivat Seppä ja Lippo. Staalo tunsi heidät heti. Yhäkin

riittäväin voimiensa tunnossa Seppä työnteli tasaisesti ja pitkin

vuoro-ottein, niin että joka potkaisu sai hänet liukumaan pitkän

matkan vauhdilla eteenpäin. Ja joka potkaisulla työnsi hän

sauvoillaan, niin että notkea ruumiinsa sujahti kuin jousen selkä

ja sauvan tiestä kuului kirpeä pakkaslumen kirkaisu. Mutta Lippo

hänen perässään tuli vinhasti ja notkeasti kuin kärppä. Voimatta

kipeän kätensä vuoksi paljon sauvojaan käyttää ja säästäen voimiaan

ja vanhoja keuhkojaan oli ukko turvautunut sitkeisiin metsänkävijän

sääriinsä, joilla hän nyt hilppoi pitkin hankea toverinsa perässä

kuin käärme. Eräänlaisella puolijuoksulla hän näin pysyttelihe

itsepintaisesti toverinsa kintereillä, tuijottaen kankeasti tämän

suksen kantoihin, jotka hänen edestään vähentymättömällä nopeudella

pakenivat. Tuuman paksuisena huurteena oli hiki heidän selässään ja

kasvojen kalpeus ilmaisi, että viimeiset voimat olivat nyt liikkeellä.

Melkein samalla kuin Staalo ehti kallioltaan kotansa paikalle,

tömähtivät siihen hiihtäjätkin.

-- Mitä on tapahtunut? Missä on Laila? Miksi olet purkanut kotasi?

Seppä syöksi yhdellä henkäyksellä kokonaisen kiihkeän kysymyssarjan.

Staalo selitti kaikki. Ennenkuin hän oli kunnolla saanut kerrotuksi

Lailan paosta ja Vornan lähdöstä takaa-ajoon, oli Seppä jo

suksillaan. Mutta silloin pääsi Lippo hätään:

-- Malta mies. Et niin Lailaa kiinni saa. Paremmin on sille matkalle

varustauduttava. Vornalla on siksi suuri etumatka, että hän saa

viedyksi Lailan kauas, ennenkuin meillä on toivoakaan kiinni

saamisesta. Mitä siinä väsynyt hiihtäjä voi. Valmistaudutaan tyynesti

ja perinpohjin, sillä eihän tiedä, vaikka saisimme ajaa sutta aivan

pesälle saakka. Ja Vornalla on hyvät hampaat.

Kiihkostaan huolimatta Seppä ymmärsi, että Lippo oli oikeassa. Heidän

täytyi antaa Vornalle vieläkin etumatkaa saadakseen sitä enemmän

varmuutta onnistumisestaan. Huokaisten istahti hän pulkan reunalle ja

pyyhki otsaltaan polttavaa hikeä, jääden sitten kuin ajatuksissaan

eteensä lumeen tuijottamaan. Mutta Lippo ryhtyi puuhaamaan tilapäistä

leiripaikkaa kuultuaan oman tupansa poltetuksi.

Niin rupesivat he varustautumaan matkalle, joka sittemmin tuli

niin kuuluisaksi molempien riitaisten heimojen keskuudessa ja

josta kerrottiin kauan pohjolassa -- niin kauan kuin muisto näistä

heimovainoista säilyi muuttuen tarinoiksi ja lopulta kadoten. Sillä

siitä tapauksesta, jolloin Vorna ryösti rikkaan lappalaistytön

lemmitykseen, sai alkunsa sarja toisia, jotka seurasivat nopeasti

peräkkäin kuin helmet nauhassa. Ja tarina mainitsee, että mitä oli

miehuutta ja kuntoa näillä mailla osoitettavana, se tuli kyllä

kysymykseen näissä tapauksissa.

Staalo kävi jumalansa kuvalle. Hän tunsi nyt iäksi jättävänsä nämä

seudut, joita oli lapsuudesta saakka pitänyt kuin ominansa. Vielä

kerran tahtoi hän rukouksellaan suosittaa seitansa haltuun kaikki

tänne jäävät vainajansa ja rakkaat muistonsa, ja ennen muuta saada

jumalien suosion tälle nyt alkamassa olevalle retkelle, jonka

onnistumisesta riippui hänen lapsensa pelastus. Seitansa eteen

seisahtuen hän hartaasti kävi menojansa suorittamaan ja kuumat

kyyneleet valuivat hiljaa hänen poskilleen.