VIII.

Kun Laila kääntyi pois ja nykäisi halveksivasti niskojansa mennen

isänsä kodalle päin, tuntui Aslakista kuin olisi punainen verho

laskeutunut hänen katseensa eteen. Raivo sokaisi hänet ja tukahdutti

häntä, niin että hän vaistomaisesti tarttui kurkkuunsa henkeänsä

tapaillen. Kaikki se, mitä hän viime kuukausina oli pelännyt ja

aavistanut, näytti nyt lähtevän toteutumaan. Miksi oli Laila

juuri viime aikoina käynyt hänelle niin kylmäksi, nyt suorastaan

antaen hänelle rukkaset? Siksi tietenkin, että hänen mielensä

paloi tuohon nuoreen suomalaiseen, joka tuolla salmen takana

korpimajassa askarteli. Senhän oli aivan ensi silmäyksellä saattanut

nähdä. Jo silloin, kun Aslak oli nähnyt muukalaiset ensi kertaa

heidän nuotiollaan, oli tämä ajatus välähtänyt hänen mieleensä ja

onnensa menetyksen pelko oli pannut hänet heti heidän surmaansa

ajattelemaan. Mutta samalla oli hänet vallannut eräänlainen arkuus

ja alemmuuden tunne noiden miesten rinnalla, halu elää heidän

kanssansa ja oppia tuntemaan, mihin perustui heidän kykynsä aina

ja joka paikassa alistaa hänen heimonsa veronmaksajaksi. Niin oli

hän ollut ristiriitaisten tunteitten vallassa siitä alkaen, kuin

odottaen lopullista tuomiotaan, joka oli nyt tullut. Aslak tunsi

saaneensa iskun jonka alle hän oli taittunut, ja epätoivoinen tunne

sydämessä kuiskasi, ettei hän siitä enää ikinä nousisi. Hänen ennen

niin valoisa ja iloinenkin mielensä oli pitkin syksyä synkentymistään

synkentynyt, kunnes se aivan viime aikoina oli käynyt katkeraksi ja

juroksi. Nyt laskeutui lopullisesti pohjolan talvinen pimeys hänen

sieluunsa.

Hän aivan säpsähti huomatessaan siinä seisoessaan kiristelevänsä

hampaitaan ja kiroavansa synkästi puoliääneen. Kummastellen katsoivat

häneen hänen seuralaisensa. Hän käännähti äkkiä ja ryntäsi pulkalleen

valjastaen eteen hurjimman ajokkaistaan. Kuin nuoli kiiti hän

pimeälle jäälle hoputtaen sarviniekkansa yhä vinhempaan vauhtiin.

Kostoa hän janosi. Sehän se olikin tuo ääni, joka näinä

silmänräpäyksinä oli hiljaa kohonnut hänen mielensä pimennosta,

vaikka hän ei ollut sitä ensin aivan selvästi ymmärtänyt. Kostoa

noille suomalaisille, kostoa koko leirikunnalle, joka oli sallinut

heidän jäädä näille maille turmiota tuottamaan. Kostoa tuolle

ylpeälle neidolle, joka halveksien hylkäsi heimonsa parhaan,

muukalaisen syliin päätyäkseen. Hei peura, lennä, kiidä kuin hiiden

hirvi kohti noita pohjan vihreitä tulia, jotka syttyvät taivaalla.

Kuule, kuinka ne sähisten jo hulmuavat kuin hiiden virvat, kutsuen

kulkijaa hoiveihinsa. Pauku pakkanen, syökse sutesi, horna, hangelle

rinnalleni kiitämään, nuolena paina peura halki pimeyden, poikki

soiden, maiden, vuorien ja laaksojen...

Käheään huutoon puhkee hurjan miehen raivo, hänen kiitäessään

nopean peuransa pulkassa. Kuin säikähtäen kuulee sen öinen luonto

ja jää varoen vartioimaan, mutta yhä hullumpaan vauhtiin kiihdyttää

ajaja juoksijansa. Se läähöttää jo, kieli riippuu pitkällä kidasta,

mustat silmät säihkyvät vauhkosti, mutta kuin haukaten pakkasilmaa

ja pohjolan huurretta ahmii se alati uutta voimaa, pitkällä ja

pillastuneella laukalla taivalta katkaisten. Minne ajaa mies yössä,

mikä on päämäärä raivokkaan, joka kuin aave ilmestyy suon lakeudelle,

harjun huipulle, taas harmaana hiitenä puitten väliin kadotakseen? Ei

ole päämäärää hänellä, vaan kiitää hän veriensä käskystä, polttavaa

tunnettaan jäähdyttääkseen, joka suonen tykytyksen toistaessa:

kostoa, kostoa...

Kuinka kauan hän oli näin ajanut, sitä hän ei tiennyt, sillä hän

heräsi kuin horroksistaan kiivaaseen huutoon ja peuran äkilliseen

pysähdykseen. Suopunki oli viuhahtanut ilmassa ja sen avulla oli

voimakas käsi pysähdyttänyt hullaantuneen hirvaan. Samassa näki Aslak

miehiä ympärillään ja kuuli kuin unessa kysyttävän:

-- Minne ajaa laiha poika keskellä yötä kuin hurja?

Hänen pulkkansa ympärille tulleista miehistä hän pian tunsi yhden

Vornaksi, kuuluisaksi karjalaiseksi sissiksi. He olivat kaikin,

kuuraiset ja voimakkaat uroot, suksilla liikkeellä, saukonnahkaiset

lakit leuan alle sidottuna. Uudelleen totesi nyt Aslak mielessään

sen, minkä entuudestaankin muisti, että aivan harvinainen kooltaan ja

näöltään oli tämä pelätty vainoretkien kävijä, sissi ja metsämies.

Hänen ruskeankiiltävät silmänsä loistivat kirkkaasti yön hämyssä

härmäisten silmäripsien välitse, kun hän voimakkaalla kädellä nosti

hennon lappalaisen pulkasta pystöön ja uteliaasti kysyi:

-- Mistä ajat, poika?

Aslakin silmissä pimeni, sillä hän ymmärsi äkkiä, mille asioille

Vorna oli tänne hiihtänyt. Hän arvasi kiertelyn turhaksi ja ilmoitti:

-- Staalon kodalta.

-- No mutta sepä sattui hauskasti, ihastui siihen eräs miehistä.

Olemmekin olleet hiukan epätietoisia, minne oli Staalo nyt kotapuunsa

pystyyn lyönyt. Sinähän meidät sinne viet, tai jos et vie, niin

jälkiäsi myöten kyllä löydämme.

-- Mitä sinne sitten menette? Jo kylliksi teitte tuhoja viime

käynnillänne. Sallikaa vanhuksen kuolla rauhassa.

Vorna naurahti ja katsoi pitkään Aslakiin.

-- Jäi helmi noukkimatta, simpukkainen saamattani. Siksi sinne

pyrimme.

Hän oikaisi komeata vartaloaan ja näytti valkoista hammasriviään,

jolloin pelon valtaan joutunut Aslak tuli muistaneeksi Seppää, hänen

hiukan lyhempää, mutta ehkä tanakampaa ruumistansa, yhtä kauniita,

mutta vaaleita kasvojansa ja syvää, levollista katsettansa. Ja kaikki

se koston jano, mikä häneltä äsken, yllätyksensä ensi hetkellä, oli

ollut unohduksissa, virisi taas uudelleen, kun hän muisti, mikä

osa hänelle oli Sepän vuoksi tullut. Kiiluvin silmin kiirehti hän

sanomaan:

-- Ei lähde Laila nyt vähin miehin.

-- Kuinka ei? Onko lappalaisen käsivarsi voimistunut, onko uusia

uroita noussut, vai noidan nuoletko ovat terävämmät?

-- Lienevät nekin, mutta toisellaiset ovat nyt siellä vartiat. Lippo

Suomalainen siellä asuu, kuulu erämies, jonka maineen tuntenet, ja

hänellä toverina Seppä, mies, jonka ei tarvitse, Vorna, tieltäsi

väistyä.

Ja samalla tuntui Aslakista ikäänkuin hyvältäkin, että oli kerrankin

tiedossa vastus tuolle karjalaiselle. Hän naurahti mielessään sille

ajatukselle, että saisi joskus nähdä näiden kahden yhteen iskevän.

Mutta ääneensä jatkoi hän:

-- Jos teitä on vain muutama sinne menossa, niin vesiperä tulee

apajastanne, sillä totta puhun, mitä Sepästä sanon. Ja Lipon tunnet.

Jos tappeluun käytte, niin epätietoista on, miten siitä selviätte,

sillä Staalon miehet eivät myöskään ole neuvotonna.

-- Piessa, kirosi eräs miehistä, mutta Vorna kävi synkän näköiseksi

ja tarttui Aslakia käsivarresta sanoen:

-- Vai on niin väkevä mies Seppä? Lipon tiedän, hyvä mies. Mutta kuka

olet sinä, joka niin auliisti kotikotasi asioita kavallat? Ethän vain

ole tyttöä kosinut ja kostoa hankit rukkaset saatuasi? Voi sinua,

kurjaa raukkaa, jos petät heimosi. Kelohongan latvaan sinut ripustan

räähkälintujen noukittavaksi.

Aslakin mieli sumeni häpeästä, raivosta ja kaikista ristiriitaisista

tunteista. Äkkiä taas lemmen koko kaiho, rakkaus Lailaan, pelko häntä

uhkaavasta kohtalosta, koston jano ja toivo pelastuksesta sai hänessä

vallan, hän heittäytyi polvilleen Vornan eteen ja itkuun purskahtaen

alkoi rukoilla:

-- Säästä Lailaa, rukoili hän. Älä tee hänelle mitään väkivaltaa,

älä vie häntä pideltäväksesi, vaan anna hänet minulle, sillä minä

olen hänen sulhasensa, jonka hän nyt on tuon Sepän vuoksi hylännyt.

Tuhoa nuo suomalaiset ja anna minulle Laila, niin ikäni sinua

palvelen ja runsaat verot maksan. Sääli mitätöntä lappalaista ja

hänen onneansa, joka on muutenkin niin kapea. Sinulla on vara

muualta valita, mutta minulla ei mistään... Vaiti katsoi häntä

Vorna siinä hämyisessä yössä, pitkään ja mietteissään. Oliko hänen

villiin sydämeensä sattunut, oliko herännyt siellä soimaan joku

kieli, joka kehoitti hillitsemään hurjia haluja ja ymmärtämään, että

ihminen on vihollinenkin? Miten hyvänsä, parhaassakin tapauksessa

se oli kuin kajastusta läpi synkkäin pilvien, heikkoa kimmellystä

paksun tuhkakerroksen alta, jonne liekki pian sammui, sillä nauruun

remahtaen lausui hän vastaukseksi:

-- Vallanhan sinä itkua puserrat. Mitä naisen lemmestä. Saat hänet

kyllä, kunhan ensin edes hänet nähdä saamme. Vie meidät nyt kiireesti

leirille ja hae noitasi puheilleni, että saamme miettiä, mitä on

tehtävä. Mutta kellekään et saa näyttäytyä. Ei meille nyt sovi ruveta

sinun Seppäsi kanssa taistelemaan, sillä kiireesti on tästä päästävä

takaisin kotipuoleen, etteivät ruotsit, joiden parrat taas kävin

polttamassa, ehtisi kantapäille. Mutta hänet pitäisi saada jotenkin

hiiren loukkuun houkutelluksi. Lähdetäänhän, ehkä matkalla joku neuvo

huomataan. Vai on semmoinen uros Staalolla siellä turvanaan. Paljo on

ollut urohia, vähä on tänne jäänehiä, joko lie jäänyt Vornan mitta?

Ehkä kerran koittanemme. Matkaan miehet, sillä kiire meitä ahdistaa.

Ja valkenevan aamun hämyssä lähtivät he hiihtämään Aslakin poron

perässä, tasaisessa tahdissa työnnellen keihäspää-sauvoillaan,

laskien vinhasti myötämäet, nousten tarmolla vaarat ja vuoret sekä

pyrynä kiitäen pitkin nevojen lumiaavikkoja. Ja vaikka poro uudelleen

kiihtyi laukkaamaan vinhalla vauhdilla, pysyi miesjoukko silti sen

kintereillä, etumaisena Vorna, karjalaisten kuuluisa uros, sankari

tanterella ja lemmen voittelussa.