VII.

Kun noita laskeutui Lipon tuvalta alas jäälle, ilmestyi hänen

kasvoilleen ilkeä ja pahaa ennustava hymy. Kotiinsa mennessään

katseli hän jään yli nopeasti hiihtävää Seppää, mutisten itsekseen:

-- Kunhan et jäisi haettavasi jälkeen, ylpeä lantalainen.

Kodalle tultuaan meni hän sisään. Perällä istui taljallaan Staalo

vaiti ollen ja kannus kädessä. Hän tuijotti tuleen omituinen loiste

silmissään ja näppäili sormellaan kannuksen kiinteätä kalvoa. Noidan

tullessa kohotti hän katseensa.

-- Sinäkö siinä?

Äänessä oli jotakin erikoista, joka sai noidan säpsähtämään. Hän ei

kuitenkaan ehtinyt sanomaan mitään, ennenkuin toinen jatkoi:

-- Kuten näet, olen tarttunut itse isäni kannukseen. Luulen, että

sinä olet petturi, etkä mikään noita. Kun oikean noidan henki lähtee

vaeltamaan, kertoo se totta, sillä jumalat eivät valehtele, mutta

sinä, sinä olet valehdellut aina. Yöllä tunsin äkkiä, että isäni

oli luonani. Hän vei henkeni näkemään, että suuri vaara oli minua

uhkaamassa, kuitenkaan sanomatta, mikä se oli. Niin paljoa eivät

henget saa kertoa, mutta varoittaa saavat. Mutta sen ne kuitenkin

varmasti kertoivat, että ennenkuin kolmas vuorokausi tästä on

ummessa, runtelevat sudet sinun luitasi. Kuuletko, konna.

Noita aivan jähmettyi. Vaikka hän olikin ammatissaan petturi, oli

hän silti äärettömän taikauskoinen, joka ei ottanut askeltakaan

haltiain mieltä kysymättä. Staalon kolkko varmuus hänen kuolemastaan

täytti hänet kauhistuksella, jota hän ei voinut salata. Olisiko

Staalo todellakin tietäjänäkemyksellään saanut vihiä jostakin, vai

olisiko hän muuten päässyt vehkeistä selville? Mutta jos olisi, niin

tietenkään ei enempää tässä viipyisi. Mateliaasti hän siksi vastasi:

-- Älä syytä ystävääsi, Staalo, äläkä hänelle niin kovaa kohtaloa

ennusta. Jos sallit, niin yhdessä lyömme kannusta ja tiedustelemme

salattuja asioita.

Mutta toinen vastasi vain pahanenteisesti:

-- Kukaan ei voi välttää kohtaloansa. Kaikki, mitä teemme, tapahtuu

vain ennen määrätyn täyttämiseksi. Järkkymätön on jumalain tahto.

Mene rauhaasi ja muista, että viimeistään kolmantena vuorokautena

tästä sudet repivät luitasi. Silloin tiedät minun sanoneen sinulle

sen, minkä teoillasi olet ansainnut. Onko nyt mieluisa ollaksesi?

Käy lähemmäksi, että saan nähdä silmistäsi, miltä tuntuu, kun tietää

joutuvansa susien saaliiksi, käy tänne, tule...

Staalo nousi ja läheni horjuen noitaa, joka kauhistuneena peräytyi

hänen edellään ulos. Mutta oviaukolle päästyään ei Staalo ollut enää

häntä huomaavinaan, vaan huusi Aslakia, niin että tienoo kajahti.

Tätä ei kuitenkaan kuulunut, ja eräs rengeistä riensi selittämään:

-- Ajoon läksi jo eilen illalla.

-- Missä on Laila?

-- Poro-aituukselle lienee ajanut.

Vanha lappalainen painoi kätensä silmilleen ja puhui itsekseen.

Kaikesta näki, että hän ikäänkuin odotti jotakin tapahtuvaksi, mutta

ei kuitenkaan niin, kuin olisi kaikki toivo ollut mennyttä; olipa

hänen odotuksessaan jotakin kärsimätöntä, malttamatonta, kuin olisi

hän halunnut päästä pian erilleen kaikesta siitä, jota ei voinut

välttää. Hän komensi kaikki miehensä valmistautumaan muuttokuntoon.

Tavarat oli nuoritettava pulkkiin, porot koottava saataville ja

joka hetki oli oltava lähtövalmiit. Mutta kotia ei pitänyt purkaa,

vaan asettua niihin yöksi kuten tavallisesti, kuitenkaan nukkumaan

rupeamatta. Kummastellen väki kuunteli näitä määräyksiä, mutta ei

vähimmälläkään tavalla niiden täyttämistä viivytellyt.

Mutta Staalo itse hiihti verkalleen saaren pohjoispäähän, jossa hänen

jumalansa olivat. Saavuttuaan seitansa eteen hän jäi siihen ristissä

käsin seisomaan syviin mietteisiin vajonneena; hänen päänsä vaipui

kumaraan ja silmiin tuli omituinen kiilto. Hetkeksi vartensa oikesi

taas, kätensä puristuivat nyrkkiin, mutta sitten raukeni uhma ja

hiljainen nöyryys levisi hänen muodolleen.

-- Jumalat -- niin puhui lappalaisukko itsekseen -- avatkaa minulle

tie minne mennä, ettei vääryys ja sorto meitä alati tavoittaisi. Jos

ovat jo maat lopussa, mantereet kaikki kansoitettuna, niin pehmitä

ihmisten mielet, että saataisiin vallalle sopu ja rauha, oikeus ja

ystävyys. Jospa tietäisin, minne paeta, mistä löytää piilopaikka,

jonne ei osaa Suomen eikä Venäjän mies, niin sinne tulista vauhtia

peuroineni kiitäisin, mutta sellaista paikkaa ei enää ole. Vallattuna

ja verotettuna ovat maat Valkeasta merestä Pohjanlahteen ja Jäämereen

saakka; turha on lappalaisen turmaansa paeta, sillä kaikkialla se

hänet saavuttaa. Mutta mitä omaisuudesta ja mitä rikkaudesta, se

menköön, mutta säästäkää, jumalat, ryöstäjältä ainut lapseni, Laila

tyttöni, jonka ainoan olen sydämeni virkistykseksi säilyttää saanut;

älkää toki salliko kukkani vartta taittaa. Valakaa, jumalat, suurta

viisautta ystäväni Lipon mieleen ja voimaa Sepän sydämeen, sillä

arvaan heidän haluavan meitä puolustaa. Ilman teidän apuanne ei kaksi

erämiestä mahtavalle vainolaiselle mitään mahda, mutta avullanne he

voivat suistaa suuretkin surmat...

Vanhuksen puhe muuttui äänettömäksi supinaksi ja hänen hartautensa

näytti yhä syvenevän. Hänen sielunsa tuska oli niin suuri ja pelko

lapsensa turmasta niin valtava, että hiki puristui hänen otsalleen

ja silmät saivat hätäisen kuin armoniskua odottavan ilmeen. Yhä

kiinteämmin kohdisti hän katseensa jumalaansa jupisten rukouksiaan

yhä hartaammin, kunnes liikutuksen ylenpalttisuus kaatoi hänet

tainnoksissa maahan, vaahdon pursutessa hänen huulilleen. Suonenveto

värisytti hänen ruumistaan ja ähkivä tuskan ääni kuului hänen

rinnastaan. Hetken kuluttua näyttivät kuitenkin hänen eleensä

rauhoittuvan, ruumis lakkasi nytkimästä ja ilme muuttui tyyneksi ja

levolliseksi, viimein kirkastuen suorastaan ilahtuneeksi. Syvä ja

tasainen hengitys osoitti, että hän oli vaipunut oikeaan uneen.

Samalla kuului lähenevän poron kavioiden napsetta ja lumen

kahinaa. Noita sieltä lasketti porollaan täyttä vauhtia. Hän luuli

nähtävästi, ettei jumalan luona ketään ollutkaan, ja lähestyi

siksi aivan huolettomasti, ilman mitään hartauden osoituksia.

Huomattuaan kuitenkin lumessa jumalan röykkiön juurella Staalon

loveen langenneena säpsähti hän kovasti, mutta rauhoittui sitten

nähdessään ukon olevan tainnoksissa. Hiljaa hiipi hän luo ja kumartui

kummastellen ukkoa katsomaan. Ilkeä hymy levisi hänen kasvoilleen,

hän veti puukon tupestaan ja heristi sillä tainnoksissa olevaa; iskun

puolitiessä ollen hän kuitenkin epäröi, seisattui ja mietti hetken

katsellen vihaisesti uhriaan. Sitten hän myhähti halveksivasti ja

jätti Staalon siihen, lähestyen seidan kuvaa. Tällä oli polvillaan

puukuppi, jossa oli monellaisia rahoja ja hopeakoristeita, joita

sille oli uhriksi ja lepyttäjäisiksi tuotu. Pelko, kunnioitus, ahneus

ja taikausko taistelivat noidan mielessä hänen kuvaa lähestyessään.

Hän vaipui muka hartaaseen rukoukseen, mutta hivuttelihe yhä

lähemmäksi, kunnes vihdoin peitti kupin lakillaan ja otti muka sen

suojassa siitä hopeat, kaiken aikaa rukouksiaan ja lepyttäjäisiään

hokien. Kun viimeinenkin raha oli hänen taskussaan, poistui hän

kiireesti pulkalleen, talutti poronsa liikkeelle ja hyppäsi pulkkaan

petran laukkaan puhaltautuessa. Kuin riiviöiden ajamana lasketti hän

itäänpäin kadoten jäälle hämärään.

Mutta jo heräsi peskipukuinen vanhuskin tainnostilastaan, kohosihe

pystöön ja nousi raskaasti huokaisten suksilleen, lähtien hiihtämään

leirilleen. Hämärä oli jo metsän rantoja pimentämässä, kun hän

saapui kodalleen. Ensimäiseksi näki hän sen edustalla Lailan

komean ajokkaan, joka kuuraisena ja suuret tummat silmät villisti

välähdellen söi jäkäläpantiotansa. Pulkka oli siinä äärellä ja samoin

valjaat, kaikki valmiina matkaa varten. Hopeatiuku tillitti sievästi

poron pään liikkuessa ja monihaarainen sarvikruunu viittoi uljaasti.

Laila seisoi kodan aukolla ja ilahtui nähdessään isänsä tulevan.

-- Pelkäsin jo puolestasi.

-- Enemmän minä olen pelännyt, lapsi. Surumielinen oli vanhuksen

ääni. Hän tarttui Lailaa käteen ja sanoi hänelle vakavasti, kauan

silmiin katsottuaan:

-- Lupaa minulle, lapseni, ettet koskaan alennu muukalaisen orjaksi,

hänelle rakkauttasi ryöstösaaliina antamaan. Jos jumalat niin

tahtovat, että sellaisen onnettomuuden uhka eteesi tulee, niin ennen

tapa itsesi.

Pelästyneenä katsoi tyttö isäänsä, mutta sanoi sitten:

-- Entäpä jos rakastan muukalaista?

-- Jos vertaisenaan ottaa ja suostumustasi pyytää, niin silloin

kyllä. Mutta jos et rakasta, vaan hän tahtoo sinut viedä orjakseen,

kuten on kauneimmat kaikki jo meiltä vienyt, ensin häpeässä

pidelläkseen ja sitten orjana raskasta työtä teettääkseen, niin älä

ikinä alistu, vaan surmaa itsesi. Lupaatko?

Ja Laila kohotti polttavan katseensa ja punastuvat kasvonsa isäänsä

kohden sanoen hiljaa:

-- Lupaan.

He menivät kotaan. Raukea tuli lekotteli arinalla, levittäen hiukan

valoa hämäryyteen. Ympärillä istuivat melkein kaikki miehet ja

naiset, arasti ja pelonalaisesti vilkuillen ympärilleen. Kaikki

oli vallannut Staalon päivällä antamien käskyjen johdosta pahat

aavistukset, mutta kukaan ei kysynyt, mitä oli tapahtunut tai mitä

oli tulossa. Ukko istahti taljalleen tarttuen kannukseen ja ruveten

sitä vaiti ollen näpähyttelemään. Laila asettui hänen vierelleen

katsellen alakuloisesti riutuvaan hiilokseen.

Ulkoa kuului askeleita. Eräs poromiehistä sieltä saapui ja liittyi

hiljaa muihin.

-- Missä on Aslak?

Ukko kysyi sitä tiukasti, kuin vaatien.

-- En tiedä, ei ole näkynyt. Aikaisin aamulla jo lähti ajamaan.

Ukko vaipui taas hymähtäen mietteisiinsä. Talvinen ilta kävi jo

sysipimeäksi ja tulen levoton liekki leimahteli eriskummallisina

kuvina pitkin kodan seiniä. Savu muodostui omituisiksi olennoiksi,

jotka koettivat päästä kohoamasta kodan aukkoon, mutta olivat

pakotetut siitä menemään kuin ahdistetut. Vallitsi mitä syvin

hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan tulen ritinä ja tuulen

alakuloinen suhahdus kotamännyn latvassa. Äkkiä kumartui Staalo

eteenpäin ikäänkuin yhä tarkemmin kuunnellakseen. Kaukaa kuului outo,

pitkäveteinen, kolkko ulvonta, joka kohoamistaan kohosi, kunnes

taas vähitellen laskeutui ja kuoli pois, taas vähän ajan kuluttua

uudelleen kohotakseen. Vaikka korven pienet heinäkengät olivat sen

äänen usein kuulleetkin ja pelkäämättä sen antajaa ahdistelleet,

kouristi heidän sydäntänsä kuitenkin joka uudemman kerran kohdalla

mitä jäätävin kauhu. Inhimilliset hermot eivät kestäneet tätä ääntä,

joka lähti nälkäisen suden kurkusta, kun se sysimustassa yössä samoaa

pitkin jäistä erämaata hakien saalista.

Näytti kuin olisi hymyn tapainen äkkiä lennähtänyt Staalon kasvoille.

-- Missä on noita? kysyi hän.

-- Hämärissä läksi ajamaan, en kysynyt, minne. Näin virkahti

vastaukseksi eräs. Mutta Staalo jo todella nauroi:

-- Hyvä saa olla noidalla peura, jos mieli taljansa pitää. Se

ajo, mikä tänä iltana alkaa, on pitkä ja kiihkeä, -- miten sitten

päättynee?

Miehet kuin kyyristyivät kokoon, Laila hätkähti arasti. Taas kaikki

vaikenivat, kuullakseen uudelleen selvästi susien ulvonnan; nyt se ei

kuitenkaan jatkunut tasaisesti loppuun saakka, vaan keskeytyi äkkiä,

kuin olisi jostakin häiriintynyt. Yhä suuremmalla jännityksellä

keskittyivät sitä kaikki seuraamaan, ikäänkuin olisi siitä heille

illan salaisuus voinut paljastua. Ja Lailan silmistä loisti

surumielinen aavistus.

Mutta Aslakia ei vain kuulunut tulevaksi.